Johdanto:

Onko Jumala olemassa? Se on hyvä ja tärkeä kysymys. Se on myös niin mielenkiintoinen kysymys, että monet viisaat kautta aikojen ovat halunneet sitä pohtia. Aikojen saatossa viisaat, teologit ja filosofit ovat keksineet monia asioita, jotka todistavat Jumalan olemassaolon. Myöhemmin luonnontieteilijät ja muut tutkijat ovat keksineet niitä lisää. On puhuttu siitä, että on oltava syy kaiken olemiselle – kaikki ei ole tullut tyhjästä tai sattumalta. On tarkkailtu maailmaa ja havaittu se järjestäytyneeksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Siitä on päätelty, että täytyy olla suunnittelija, luoja tai alullepanija. Kaunis maailma todistaa luojastaan. On pohdittu moraalia, kaikkia ihmisiä läpäisevää eettistä systeemiä. On huomattu, että kaikissa kulttuureissa tietyt asiat, kuten murha, nähdään pahana ja rangaistavana. Siitä on päätelty, että joku on syöttänyt kaikkiin ihmisiin tällaisen perusmoraalin. jne. Samalla tavalla viisaat ovat esittäneet samankaltaisia perusteluita Jumalan olemassaoloa vastaan. 

Tässä tekstissä en keskity kuitenkaan tämänkaltaisiin väittämiin ja todisteisiin. Ne ovat pohtimisen arvoisia ja asiasta kiinnostuneiden kannattaa niitä tutkia. Kuitenkin tuonkaltaiset väittämät ovat riittämättömiä. Miksi? Koska ne ajavat ihmisen korkeintaan hahmottamaan, että on Jumala. Mitä sitten? Siihen nuo tavat kysellä eivät vastaa vielä millään tavalla. Edellä kuvattu ajattelu jättää Jumalan ajatuksen tasolle. Vaikka joku ajatuksissaan tulisi siihen tulokseen, että Jumala on olemassa, ei hän siitä mitään hyötyisi. Kuka tuo Jumala on? Mitä Hän tahtoo? Miten tämä Jumala liittyy minun elämääni? Kaikki käytännön elämän kannalta tärkeät kysymykset jäävät vastaamatta. Jumalan olemassaolo ei tarjoa mitään käytännön sovellusta tai seurausta ihmisen elämään. Siksi tällaisen ajatusleikin jälkeen on oikeastaan turha kysyä, onko Jumala olemassa vai ei. Se kysely ei johda mihinkään ilman muita näkökulmia.

Tässä tekstissä tutkimme toista näkökulmaa: Onko Jumala olemassa – miten Raamattu todistaa asian. Joku voisi sanoa: Raamatussa sanotaan, että Jumala on olemassa. Hyvä. Voimme jättää asian siihen. Tai sitten emme. On totta, että Raamattu ilmoittaa Jumalan olevan olemassa. Kuitenkaan tämä perustelu ei välttämättä riitä sille lähimmäiselle, joka haluaa kanssamme siitä puhua. Se ei välttämättä riitä myöskään hätääntyneelle mielelle, joka asiaa kyselee itsekseen. Tällainen yksinkertainen vastaus ei tee myöskään oikeutta Raamatun omalle kerronnalle. Katsomme asiaa tarkemmin. Mitä Raamatun teksteistä ja niiden kertomuksesta tulisi ajatella?

Tekstit silminnäkijäkertomusten kokoelmana

Roomalainen ja juutalainen historia mainitsee Jeesuksen hyvin ohimennen. Niistä lähteistä tiedetään, että joku Jeesus Galileasta eli ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana. Kerrotaan myös, että Hän jätti jälkeensä seuraajia joista levisi itsepäinen uskonnollinen liike. Siis sellainen, joka ei näyttänyt paitsi katoavan, eikä myöskään suostunut sulautumaan juutalaisuuteen, jonka osa sen yleisesti ajateltiin olevan. Maininnat Jeesuksesta eivät ole kovin mittavia. Ne ovat kuitenkin merkittäviä. On nimittäin merkittävää, että Jeesus mainitaan ensimmäisen vuosisadan historiankirjoituksessa. Toki varsin ohimennen, mutta ei Hän mitenkään merkittävä tai erityisen kiinnostava henkilö ollutkaan. Kuitenkin Hänet mainitaan ennen kuin kristillisen kirkon kasvu olisi tehnyt Hänestä mielenkiintoisen itsessään. Juutalainen rakennusmies ja opettaja sai aikaan jotain, mikä teki Hänen nimensä mainitsemisen arvoiseksi. Kuitenkin nämä varhaiset maininnat antavat oman todistuksensa sille, että Jeesus oli todellinen henkilö.

Jos jostakusta henkilöstä tai jostakin tapahtumasta halutaan jälkikäteen tietää jotakin, keneltä kysytään? Rikoksen tai onnettomuuden tapahtuessa kysellään silminnäkijöitä ja todistajia. Jos halutaan kirjoittaa vaikkapa kirja jostakin merkittävästä persoonasta, kysellään perheeltä, työtovereilta ja tuttavilta. Lähestytään siis niitä ihmisiä joilla on jotakin tietoa. Pyritään keräämään heiltä ensikäden tietoa. Uusi Testamentti sisältää juuri tätä aineistoa. Jeesus ei ollut aikansa historiankirjoittajien mielestä niin merkittävä, että Hänestä olisi juurikaan kirjoitettu. Mutta omien seuraajiensa mielestä Hän oli niin merkittävä, että hyvin pian Jeesuksen kuoleman jälkeen alettiin merkitsemään muistiin Hänen elämäänsä: tekoja ja opetuksia. Ja ketkä sitten merkitsivät? Heitä me kutsumme evankelistoiksi. Nuo muistiinmerkitsijät ovat evankeliumikirjoittajat Matteus, Markus, Johannes ja Luukas kaksoisteoksellaan Luukkaan evankeliumi ja Apostolien teot. 

Keitä he ovat ja mistä heidän tietonsa on peräisin? Tekstit itse ilmoittavat Johanneksen ja Matteuksen Apostoleiksi. He olivat siis osa sitä kahdentoista joukkoa, jonka Jeesus evankeliumien mukaan erotti muitten opetuslasten joukosta. Näiden kahdentoista kanssa Jeesus vietti erityisen paljon aikaa, selitti tiettyjä asioita pelkästään heille ja uskoi heille erityisiä tehtäviä. Johannes ja Matteus kuuluivat ns. sisäpiiriin. Heillä oli hyvät ensikäden tiedot Jeesuksen elämästä Hänen julkisen toimintansa ajalta ja kaikista Hänen opetuksistaan. He myös tunsivat kaikki ne ihmiset, joilta saattoivat kysellä puuttuvia palasia, esimerkiksi Jeesuksen äidin. 

Evankelista Markus paljastetaan varhaisen kirkon elämää kuvaavassa Apostolien teoissa Pietarin ja myös Paavalin matkatoveriksi. Markus ei ollut Jeesuksen valitsema apostoli eikä osa alkuperäistä opetuslapsijoukkoa. Kuitenkin Pietarin kautta hänellä oli pääsy sekä moniin Pietarin muistoihin että Pietarin ja Paavalin kautta väylä kaikkien ensimmäisten kristittyjen puheille. Evankelista Luukas taas selittää itse, kuinka hän on kaikkeen kertomaansa päässyt käsiksi: Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme tosiksi tunnetuista tapahtumista, sen mukaisesti kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta asti ovat omin silmin ne nähneet ja olleet sanan palvelijoita, niin olen minäkin, tarkkaan tutkittuani alusta alkaen kaikki, päättänyt kirjoittaa ne järjestyksessään sinulle, korkea-arvoinen Teofilus, että oppisit tuntemaan, kuinka varmat ne asiat ovat, jotka sinulle on opetettu. Luukas on tehnyt tutkimusta, haastatellut silminnäkijöitä ja kirjannut ylös. Ja Apostolien tekojen kautta välittyy väistämättä kuva siitä, että hän pääsi sinne missä tapahtui. 

Raamatun neljä evankeliumia ja Apostolien teot ovat siis aikalaisten kertomaa, tutkimaa ja tallettamaa kertomusta henkilöstä, joka heistä oli merkityksellinen. Ne ovat kokoelma Jeesuksen elämää, opetuksia ja tekoja. Sen mitä kirjoittajat eivät olleet itse nähneet, he ovat kyselleet toisilta. Tekstien itseymmärrys ei anna vaikutelmaa mystisistä tarinoista jotka joku halusi keksiä. Ne eivät ole kiillotettuja ihannekertomuksia kertojistaan. Tekstien oma viesti on nimenomaan silminnäkijäkertomusten tallettaminen muita varten. Kertojien omat mokailutkin ovat mukana. Ne eivät myöskään itse anna ymmärtää, että tapahtumia olisi muisteltu pitkän ajan jälkeen sukupolvia ylittäneen perimätiedon pohjalta. Ne ovat ensikäden tietoa, joka on huolellisesti talletettu. Ja siksi evankeliumien kertomuksiin tulee suhtautua tietyllä vakavuudella.

Jeesuksen itseymmärrys

Evankeliumikertomukset ovat siis silminnäkijähavaintojen kertomus Jeesuksen elämästä, opetuksista ja töistä. Kuka tämä Jeesus sitten on? Hänelle on annettu historian aikana monta nimeä ja titteliä. Koko aineistoa ei tämän esityksen puitteissa voida käydä lävitse. Yksi teema läpäisee kaiken: Jeesus on Jumalan poika. Näin Hän siis itse väittää. Ihan vain muutama esimerkki: Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. Matt. 11:27/Luuk 10:22…

Jeesus sanoi hänelle: ”Älä minuun koske, sillä en minä ole vielä mennyt ylös Isäni tykö; mutta mene minun veljieni tykö ja sano heille, että minä menen ylös, minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö”. Joh. 20:17…

Minä ja Isä olemme yhtä.” Joh. 10:30… Mutta hän oli vaiti eikä vastannut mitään. Taas ylimmäinen pappi kysyi häneltä ja sanoi hänelle: ”Oletko sinä Kristus, sen Ylistetyn Poika?” Jeesus sanoi: ”Olen; ja te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvissä”. Niin ylimmäinen pappi repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Mitä me enää todistajia tarvitsemme? Mark. 14:61-61

Kymmeniä kertoja evankeliumeissa Jeesus ilmoittaa itsensä Jumalan Pojaksi. Hän ilmoittaa itse olevansa se väylä, jonka kautta tämä Jumala ilmoittaa itsensä. Evankeliumeiden kerronta asettaa Jeesuksen ymmärretyn ja salatun maailman välille, niin että se mikä on salaisuus paljastuu vain Jeesuksen kautta.

Jeesuksen oma ilmoitus siis on, että Hän on Jumalan poika. Juuri tästä asiasta aikalaiset näyttävät usein hänelle suuttuvan ja lopulta tuo jumalanpilkaksi kuviteltu opetus oli myös syy tuomita Jeesus kuolemaan. Jeesus pitää väitteestään kiinni itsepäisesti, eikä taivu kuolemakaan uhan edessä. Olisi vääryyttä tekstejä kohtaan väittää Jeesuksen pyrkineen opettamaan ensisijaisesti mitään muuta, kuin että hän on Jumalan Poika. Rehellinen tekstien tutkija joutuu huomaamaan, että tämä on Jeesuksen keskeinen viesti. Kaikki muut Hänen tekonsa ja opetuksensa jäsentyvät sen kautta, että Hän pitää itseään Jumalan poikana ja väylänä, jonka kautta salattu Jumala paljastaa itsensä. Hän kertoo millainen Jumala on ja mitä tämä Jumala tahtoo.

Ylösnousemus vedenjakajana

Jeesus ilmoitti itsensä Jumalan Pojaksi, mutta sitten Hän kuoli. Hänet tuomittiin kuolemaan juuri tuon väitteen vuoksi. Kuitenkaan kaikki ei loppunut tähän. Evankeliumien kerronnassa paljastuu, että Jeesus tietää kuolevansa. Hän puhuu siitä monta kertaa, eikä Hän yritä välttää sitä. Hän kertoo, että se on jopa välttämätöntä. Hän puhuu myös ylösnousemuksestaan. Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: ”Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.” Luuk. 18:31-33/Matt. 20:17-19/Mark. 10:32-34. Jeesuksella on vahva käsitys omasta ylösnousemuksestaan, ja siitä myös tekstit paljon puhuvat. Silminnäkijät kertovat paitsi Jeesuksen ylösnousemuksesta, mutta myös siihen liittyvistä epäsuorista todisteista

Meille kerrotaan, että Jeesuksen haudalla oli sotilaita vartiossa. Kenellä tahansa ei ollut mahdollisuutta päästä sinne. Suuren neuvoston jäsenillä oli nimenomaan pelko siitä, että opetuslapset varastaisivat Jeesuksen ruumiin ja sen jälkeen vetoaisivat ylösnousemustarinoihin, joita Jeesus oli aiemmin puhunut. Varastivatko opetuslapset Jeesuksen ruumiin? Se vaikuttaa epätodennäköiseltä. Miten nämä yksitoista siihen olisivat pystyneet? He kuvaavat itsensä lukkojen taakse kätkeytyneinä, pelokkaina ja toivonsa menettäneinä.  Olisivatko he päässeet ohi sotilasvartion? Lisäksi he muuttuvat aroista ja pelokkaista pelottomiksi Jeesuksen julistajiksi. Mistä he saavat rohkeutensa? Tuskin siitä, että heillä on Jeesuksen ruumis piilossa jossakin. Mestarin mätänevä ruumis tuskin olisi rohkaissut kovin pitkälle. Varastivatko neuvoston jäsenet Jeesuksen ruumiin? Se olisi ollut heille kyllä eduksi. He  olisivat voineet pitää ruumista piilossa,  siltä varalta että opetuslapset yrittäisivät julistaa ylösnousemusta. Mutta ruumista ei tuoda esiin missään vaiheessa. Heillä ei ole Jeesuksen ruumista.

Entä jos Jeesus ei ollut kuollut ensinkään? Ristin juurella olleet sotilaat havaitsivat Hänet kuolleeksi ja sen jälkeen puhkaisivat keihäällä Hänen kylkensä. Jos joku epäilee asiaa, voi kuvitella hakatun, ruoskitun, naulitun ja keihästetyn Jeesuksen kahdeksi yöksi sinetöityyn luolaan ilman hoitoa.  Pääsiäispäivän iltana Jeesus näyttäytyy opetuslapsilleen haavojensa kanssa mutta ei toipilaana. Paavali puhuu myös sadoista silminnäkijätodistajista. 

Jeesuksen ruumiin puuttuminen ja opetuslasten yllättävä rohkeus antaa tekstin pohjalta olettaa, että Jeesus nousi kuolleista. Sitä tekstit väittävät yhtäpitävästi. Ja ne asettavatkin koko oman luotettavuutensa tuon yhden ratkaisevan seikan varaan. Onko Jeesus noussut kuolleista? Jos Hän ei ole, oli Hän itse valehtelija – ei siis se joka väitti olevansa, ei Jumalan poika eikä salatun Jumalan ilmoittaja ja ihmisten pelastaja. Paavali kirjoittaa myöhemmin, että jos Kristusta ei ole herätetty on toivo turha. Mutta jos Hän on noussut kuolleista, on Hän se, joka Hän kertoi olevansa. Silloin kaikki mitä Hän sanoi oli totta. Koko kristillinen usko nojaa tuon asian päällä. 

Tekstien perusteella Jeesuksen apostolit ja opetuslapset uskoivat Jeesuksen nousseen kuolleista. He julistavat niin julkisesti ja rohkeasti. Heitä tapetaan sen vuoksi ja he ovat valmiita ennemmin kuolemaan kuin vaikenemaan. 

Onko Jumala siis olemassa?

Onko Jumala siis olemassa? Jos Evankeliumeihin ja Apostolien tekoihin suhtaudutaan sellaisina silminnäkijätodistuksina kuin ne itsensä ilmoittavat, vastaus on väistämättä kyllä. Vastaus on tämä silloinkin, jos jätetään huomiotta sellaiset jonkun mielestä kyseenalaiset todisteet kuten ylösnousseen Jeesuksen ruumiilliset ilmestykset. Jos ne jätetään pois laskuista, on tekstien summa ja opetuslasten toiminnan muutos silti selkeä. Tekstien perusteella Jeesus nousi kuolleista, oli se joka sanoi olevansa ja ilmoittaa Jumalan ihmisille.

Ja kun Jeesus on se joka sanoo olevansa, ei Jumala pelkästään ole olemassa. Hänellä on myös tahto. Jeesus ilmoittaa Jumalan joka ei ole vain teoreettinen, vaan joka toimii maailman, ajan ja ihmisten keskellä. Jeesus ilmoittaa Jumalan, joka ilmoittaa itsensä jo Vanhassa Testamentissa. Jeesus ilmoittaa Jumalan ja vahvistaa Vanhan Testamentin kertomusten olevan, ei vain esikuvallisia, vaan totta. Jeesus ilmoittaa Jumalan, josta ihminen on joutunut eroon. Tämä on se Jumala, joka vaatii ihmistä täyttämään lain, siis kymmenen käskyä ja sen selityksen, jonka Jeesus laista antaa. Jeesus ilmoittaa Jumalan, joka ankaralla tuomiolla tulee rankaisemaan jokaista joka ei tuota lakia täydellisesti täytä ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Mutta Jeesus ilmoittaa myös Jumalan, joka tahtoo pelastaa. Jeesus ilmoittaa itsensä pelastuksen välikappaleeksi. Hän myös ilmoittaa ne paikat missä Hän tätä pelastavaa työtään tekee. Kun Jeesus on se joka Hän väittää olevansa, on Hän väistämättä luvannut myös olla läsnä omassa sanassaan, kasteessa, synninpäästön sanassa ja kaikkein selvimmin ehtoollisessa. Nämä kaikki Hän itse asetti ja käski. Jeesus ei vain ilmoita, että Jumala on olemassa, Hän ilmoittaa että seurakunnassa näiden tiettyjen välineiden kautta Jumala on yhteydessä ihmisiin ja tarjoaa rangaistuksen sijasta armoa ja anteeksiantamusta ja iankaikkisen elämän.

Kun Jeesus tekstien ja niiden todistuksen antaneiden silminnäkijöiden mukaan on se joka Hän väittää olevansa – on kristillinen seurakunta suuren lahjan ja toisaalta suuren salaisuuden äärellä. Se on salaisuus, koska silminnäkijöiden todistukset jättävät tuon yhden kysymyksen aina voimaan. Ne todistavat ja kysyvät: uskommeko sen mitä ne väittävät. Tätä salaisuutta Jumalan seurakunta on tuhansien vuosien ajan julistanut maailmalle julkisesti. Se on salaisuus koska sen ymmärtäminen vaatii tiedon lisäksi uskoa siihen, ettei Jeesus valehtele. Kuitenkin silminnäkijät todistavat ja olivat valmiita kuolemaan siinä luottamuksessa, että se mitä teksteissä Jeesus väittää, on totta. Siinä luottamuksessa myös kristillinen seurakunta vaeltaa ja saamme uskoa, että meillä olevat lahjat ovat totta, juuri niin kuin Jeesus niistä sanoo. Siinä on suuri lahja kristityille.

(Editoitu luento 13.9.2018. Uskoa? Järkeä? -Teemailtojen sarjassa.)

Ks. myös pelastus ja löydä seurakuntaan

Miksi tunnustus? Voiko kristitty toimia kaikissa yhteiskunnan tehtävissä hyvällä omallatunnolla? Onko ihmisellä valta valita uskoako kolmiyhteiseen Jumalaan vai ei? Miksi puhutaan synnistä ja mikä on sen alkuperä? Miksi kaste tai jumalanpalvelus ovat merkittäviä asioita kristitylle? Mitä Raamatun kirjat ja luterilainen kirkko opettaa mainituista aiheista?

Ohjelmissa tutustutaan luterilaisten kirkkojen päätunnustuksen, Augsburgin tunnustuksen syntyhistoriaan, opinkappaleisiin ja merkitykseen. Ohjelman toimittajana toimii pastori Eero Pihlava. Hän keskustelee opinkappaleista ja niihin liittyvistä aiheista studiovieraiden kanssa. Antoisia kuunteluhetkiä.

Uskonpuhdistuksen alkuvaiheessa Martti Luther iski eri väitöstilaisuuksissa sellaisia teologisia nauloja, joidenka varaan reformaatio voitiin kestävästi ripustaa. Yksi näistä väittelyistä pidettiin 1518 Heidelbergissä, jossa Luther esitteli teologisen uudistusohjelmansa. Siinä hän teki eron ristin teologian ja kunnian teologian välillä.

Jumalan ristinmuotoinen ilmoitus

Lutherin opetuksella ristin teologiasta (theologia crucis) ei tarkoiteta vain yhtä teologista oppisiivua esim. sovituksesta, vaan se läpäisee kaikki opinkohdat. Ristin teologialla tarkoitetaan koko Jumalan ilmoitusta itsestään eli millä tavalla hän kohtaa ihmisen. Jumala on meiltä salattu ja kätketty Jumala. Hän, ’joka asuu valkeudessa, mihin ei kukaan taida tulla; jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi nähdä’ (1.Tim.6:16). ”Totisesti sinä olet salattu Jumala” (Jes.45:15). Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa Jumala on syntynyt ihmiseksi. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh.1:14). Inkarnaation kautta salatusta Jumalasta tulee ilmoitettu Jumala. Kukaan ei voi nähdä alastonta Jumalaa sellaisena kuin hän on kirkkaudessaan ja pyhyydessään. Siksi myös ilmoitettu Jumala Kristuksessa on verhonnut ja kätkenyt kirkkautensa, josta vain Kirkastusvuorella opetuslapset saivat pienen aavistuksen. Golgatan ristillä Jumalan itseilmoitus saa syvimmän merkityksensä. Ristillä kulminoituu Jumalan rakkaus, viisaus, voima ja kunnia järkyttävällä tavalla. Juuri tähän inhimillisen ymmärryksen suuresta pahennuksen paalusta on koko ristin teologia veistetty ja siihen myös kunnian teologia särkyy.

Kunnian teologian ja ristin teologian ero onkin lyhyesti seuraava. Kunnian teologi katselee ylös Jumalan majesteettisiin ja kunnian ominaisuuksiin: hänen jumaluuteensa. Ristin teologi taas katsoo alas ristin kuvaan: Jumalaan ihmisyydessä, heikkoudessa ja hulluudessa.

Ihmisen uskonnollisuuden kolme tietä umpikujaan

Ihminen pyrkii lähestymään Jumalaa luonnollisessa uskonnollisuudessaan kolmea tietä: ensinnäkin tahdon tietä, joka vie moraalisiin ponnistuksiin; toiseksi järjen tietä, joka johtaa erilaisiin hienoihin spekulaatiohin, ja kolmanneksi tunteen tietä, joka ajaa mystiikkaan. Pyrkimys oppia tuntemaan Jumala mystisten kokemusten avulla tai filosofisten pohdiskelujen kautta tai kurinalaisella elämällä on juuri kunnian teologiaa. Tällöin suunta on alhaalta ylös, ihmisestä Jumalaan. Toisin sanoen ihminen lain ponnistelujen kautta yrittää tehdä itsestään Jumalalle kelvollisen ja päästä hänen luoksensa. Tämä on omavanhurskauden tie, jonka päässä ovat erilaiset oman minän ja luomakunnasta poimittujen kohteiden näköiset epäjumalat, joiden takana taas hymyilee Perkele. Kunnian teologialle on myös ominaista pyrkimys suoraan ja välittömään yhteyteen Jumalan kanssa ilman mitään välikappaleita. Jumalan näkymättömät ominaisuudet ovat siis ainoa kiinnostuksen kohde eli nähdä paljas Jumala. Siksi kunnian teologi rakentaa erityisesti kokemusten varaan, koska juuri niiden kautta Jumala muka ilmoittaa itsensä. Kokemukset voivat olla uskonnollisia ’pilvimatkoja’ tai tiedosta humaltumista eli joko kokemuksellista tai älyllistä hurmahenkisyyttä. Se voi myös tarkoittaa arkielämän menestystä. Fyysinen ja materiaalinen hyvinvointi on Jumalan hyvää lahjaa, mutta turmiolliseksi kunnian teologiaksi se muuttuu silloin, kun se koetaan Jumalan suosiollisuuden ehtona. Tällöin vastoinkäymiset ymmärretään merkiksi Jumalan hylkäämisestä. Kunnian teologia voi siis pukeutua hengellisyyteen tai jumalakielteisyyteen. Yhteistä niille on, että kaiken pitää perustua, ei Jumalan sanaan, vaan kokemiseen, näkemiseen, tuntemiseen ja tietämiseen. ’Uskon vasta sitten, kun näen.’ ’Olen varma, koska tunnen niin sydämessäni.’

Ei nähtävä vaan uskottava

Ristin teologia on kunnian teologialle päinvastainen. Siinä Jumala löydetään ristiltä ja ristinmuotoisena. Kristuksen ’orjan muoto’ ja orjan teloitustapa antaa siis muodon Jumalan ilmoitukselle, joka on aina ns. selkäpuolen ilmoitusta. Jumala salaa oman varsinaisen olemuksensa ja ilmoittaa meille itsensä verhotusti ja kätketysti. Siten ihmissilmä, joka turmeluksen tähden on aina kallellaan kunnian teologiaan, ei löydä eikä tunnista Jumalaa. Siksi ristin teologia on välttämättä uskon teologiaa. Risti vaatii uskoa, joka näkee päinvastaista kuin silmämme. Uskon silmillä näemme, että juuri voitettuna Kristus ristillä on voittaja. Ristin teologia tuomitsee ihmisen omat pyrkimykset Jumalan luo. Aloite on aina Jumalalla ja hän laskeutuu luoksemme ei kuitenkaan jumalallisessa kirkkaudessaan, vaan materiaan ja lihaan kätkettynä. Lapsi seimessä on loppu kaikelle hurmahenkisyydelle, joka etsii Henkeä materian ulkopuolelta. Uskon kautta ymmärrämme, että Pyhä Henki jakaa Kristuksen sovitustyön hedelmiä kätketyllä, välineellisellä ja materiaalisella tavalla. Kastevesi, leipä, viini ja kirjoitettu Jumalan sana kätkevät Kristuksen niin taitavasti, että vain usko löytää ja omistaa hänet niissä. Näiden lahjojen kautta Pyhä Henki kutsuu ja kokoaa kristillisen kirkon, jonka senkin pyhyys, kirkkaus ja voima on myös maailmalta ja jopa kristityiltäkin salattua.

Ristin teologia ei ole jokin periaate tai ajatusrakennelma, jonka voisi oppia kirjoista. Se opitaan jokapäiväisessä elämässä. Mutta sen ymmärtämisellä on erittäin suuri sielunhoidollinen merkitys. Kuka ei olisi ajatellut esim. vaikean sairauden kohdatessa: ”Miksi Jumala minua näin rankaisee?”. Kunnian teologia on syvällä meissä. Mutta sairaus, vararikko, onnettomuus ja tappio eivät merkitsekään kunnian teologian tavoin Jumalan vihan osoitusta, vaan ristin teologian kautta näemmekin, että juuri se voikin olla Jumalan hyvä tahto, jota vastaan järkemme ja tunteemme kyllä kapinoivat, mutta jonka usko käsittää ja tunnustaa ei välttämättä heti, mutta ajan kuluesssa. Samoin taas terveys ja menestys ihmissuhteissa, työssä ja kirkossa eivät välttämättä olekaan hyväksi meille, vaikka niin luulemme. Jumalan tahdon ja sallimuksen salaisuus voi viedä meidät siihen äärimmäiseen pisteeseen saakka, jolloin se, mikä näyttää meistä olevan itse Perkeleestä onkin todellisuudessa Jumalan tahto ja päinvastoin. Siksi Lutherin mukaan kunnian teologia sanoo hyvää pahaksi ja pahaa hyväksi.

Kaksi perintöä

Jumalan toimii kahdella tavalla maailmassa: ’Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen. Herra köyhdyttää ja rikastuttaa, hän alentaa ja ylentää’ (1.Sam.2:6-7). Yhtäältä Jumala saattaa syntiseksi, heikoksi, sairaaksi, hulluksi, ei-miksikään ja toisaalta hän tekee vanhurskaaksi, vahvaksi, terveeksi ja viisaaksi. Edellinen on Jumalan vasemman käden työtä eli vierasta työtä. Jumalan laki sanassa ja elämänkohtaloissa tekee tätä meille näin työntäen sekä vetäen yhä uudestaan meitä Kristuksen hankkiman armon varaan. Jälkimmäinen on Jumalan omaa työtä eli oikean käden toimintaa. Tämä on evankeliumin virka sanan ja sakramenttien kautta. Laki on aina viimeistä edellinen sana, evankeliumi viimeinen. Saattaessaan ihmisen hulluksi ja kadotetuksi Jumala ei lisää ihmiseen mitään uutta tai aktiivisesti vaikuta häneen pahaa, vaan hän saattaa jo ihmisessä olevan hulluuden ja synnin ilmeiseksi, jotta hän sitten voisi antaa lääkkeensä. Kun tuntuu siltä, että Jumala on hyljännyt ja on kuuro rukouksilleni, hän on juuri siinä tilanteessa kaikkein lähimpänä meitä. Armo voi jopa näyttää ulkonaisesti vain vihalta. Mutta ristin teologian mukaan Jumala kuolettamalla tekee eläväksi. Ristin teologia siis vasta opitaan ristinkoulussa, joka on aina raskas, mutta silti paras. Sillä vain siltä tieltä löytyy ristinmies. K. Scriver onkin osuvasti sanonut: ”Kristus jätti meille kaksi perintöä: ristin ja rauhan.” Perinnön ihmeellisyys on siinä, ettei perintöä omisteta peräkkäisin vaihein vaan sisäkkäin, samanaikaisesti. Rauha koetaan ristinkin alla.

Katkelmia Martti Lutherin Heidelbergin teeseistä

Teesi 19

”Hän ei ansaitse teologin nimeä, joka katsoo Jumalan näkymättömiä ominaisuuksia luotujen välityksellä ymmärrettyinä. Tämä käy ilmi niistä, jotka Room. 1. luvun mukaan menettelivät siten ja joita apostoli kuitenkin kutsuu tyhmiksi. Jumalan näkymättömät ominaisuudet ovat voima, viisaus, vanhurskaus, hyvyys jne. Minkään näistä tietäminen ei tee arvolliseksi eikä viisaaksi.”

Teesi 20

”Sen sijaan teologiksi kutsutaan ansaitusti sitä, joka ymmärtää Jumalan näkyvät, selkäpuolen ominaisuudet kärsimysten ja ristin kautta nähtyinä. Jumalan selkäpuolen eli näkyvät ominaisuudet, so. ihmisyys, heikkous ja hulluus, ovat vastakohtia hänen näkymättömille ominaisuuksilleen. Näitä ominaisuuksia kutsutaan Jumalan heikkoudeksi ja hulluudeksi. Niinpä kenellekään ei ole kylliksi eikä ketään hyödytä Jumalan tunteminen kunniassa ja majesteettisuudessa, ellei hän tunne häntä ristin alennuksessa ja häpeässä. Ristiinnaulitussa Kristuksessa on siis tosi teologia ja Jumalan tuntemus.”

Teesi 21

”Kunnian teologi sanoo pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, ristin teologi sanoo, miten asia on. Tämä käy ilmi siitä, että kun kunnian teologi ei tunne Kristusta, hän ei tunne kärsimyksiin kätkettyä Jumalaa. Sen tähden hän asettaa teot kärsimyksen edelle, kunnian ristin edelle, voiman heikkouden edelle, viisauden hullutuksen edelle ja ylipäänsä hyvän pahan edelle.”

Kun puhumme kirkosta näkökulmamme on yleensä joko Kristuksen Kirkkoon tai Suomen ev. lut kirkkoon. Samalla herää kysymys näisen kahden suhteesta. Missä määrin kirkkomme osallistuu Kristuksen Kirkkoon? Sama pätee, kun pohditaan kysymystä kirkosta eroamisesta. Meidän näkökulmaamme hallitsee länsimainen yksilökeskeisyys ja siksi olemme yleensä pohtimassa yksilön kirkosta eroamisen oikeutusta ja mieltä. Luterilainen oppi ei ensisijaisesti lähde yksilön eroamisista tai eroamatta jättämisistä, vaan Kristuksen Kirkon tuntomerkeistä ja niihin osallistumisesta. Kristuksen Kirkon tuntomerkit ovat ne määreet, joiden perusteella voimme nähdä missä määrin jokin paikallinen kirkko on eroamassa Kirkosta tai osallistumassa siihen.

Kirkkotaistelu on käynnissä koko ajan siihen asti kunnes Kristus tulee. Sitä käydään kahdella tasolla. Yksilön tasolla se on päivittäisen parannuksen tekemisessä ja Kristuksen sanan seuraamisessa. Jos tämä yksilöiden kilvoittelu lakkaa, alkaa myös paikallisseurakunnan suunta muuttua. Koska kristittykin on yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas, hän ei voi ratkaista synnin ongelmaa lopullisesti kertaheitolla esim. henkikastekokemuksella, vaan hänen täytyy ratkoa sitä päivittäin koko elämän ajan. Vastaavasti koska oikea ja väärä kirkko, vehnä ja valhevehnä, kasvavat yhdessä aina tuomiopäivään saakka, ei reformaatiota voi tehdä yhdellä kertaa kaikkia aikoja varten. Sen täytyy jatkua kirkon yhteisessä päivittäisessä parannuksessa eli sanan ja kirkon tuntomerkkien mukaan ojentautumisessa. Mikäli nämä prosessit lakkaavat yksilö- tai yhteisötasolla, silloin kuljetaan kaltevaa pintaa alamäkeen. ”Ja Sardeen seurakunnan enkelille kirjoita: Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut.” (Ilm 3:2).

Kun luterilaisittain puhutaan kirkon tuntomerkkien tarkkaamisesta ja puhtaana säilyttämisestä, se ei tietenkään merkitse sitä, että kuviteltaisiin siten kyseisen yhteisön yksilöiden säilyvän itsessään puhtaina tai jotenkin parempina kuin toiset kristityt. Päinvastoin. Juuri siksi, että tunnustamme olevamme samaan aikaan syntisiä ja vanhurskaita haluamme säilyttää kirkon tuntomerkit puhtaina ja olemme huolissamme saarnan puhtaudesta ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta. Sillä mikäli nämä autuaaksi tekevät välineet turmeltuvat, meillä itsessämme syntisillä ihmisillä ei ole mitään toivoa. Juuri oman vajavuutemme tiedostaminen tekee kirkon tuntomerkkien tarkkaamisen niin polttavaksi. Kirkon tuntomerkkien tarkkaamisen luterilainen näkökulma on siis kokonaan toinen kuin ns. donatolaiskiistan yhteydessä esille tullut vaatimus yksilön synnittömyydestä tai puhtaudesta.

Lutherin tilanne ja meidän

Lutherin tilanne oli perustavasti samankaltainen kuin meidänkin tilanteemme. Hän joutui pohdiskelemaan katolisen kirkon suhdetta Kristuksen Kirkkoon. Mikäli hän olisi lähtenyt siitä, että katolinen kirkko voimakkaana ja organisatorisesti selväpiirteisenä järjestelmänä on joka tapauksessa Kristuksen Kirkko 1:1 oman sanansa perusteella, meillä ei olisi tietenkään mitään luterilaista kirkkoa. Jos hän taas olisi lähtenyt omimaan kirkon itselleen, kuten hurmahenget olivat tehneet omine kokemuksineen tai paavi ja katoliset olivat tehneet oman viisautensa nojalla, olisi hän samalla oikeuttanut kirkonperustamisharrastuksen, joka on menossa meillä länsimaissa. Mitä Luther sitten teki? Hän ryhtyi opetuksellaan, kirjoituksellaan ja käytännön toimillaan – armonvälineiden ja paimenuuden harjoittamisella- karsimaan ja puhdistamaan olemassa olevan Kristus-viinipuun oksia, että se kantaisi runsaamman sadon. Tähän reformaatioon väärä kirkko reagoi aggressiivisesti. Luther ja Raamatun oppiin palanneet seurakunnat erotettiin harhaoppisina paavin kirkosta. Nyt peilaamme tilannettamme Lutherin opetuksen valossa Kirkon seitsemästä tuntomerkistä.

Jumalan sana

“Ensiksi voimme tuntea pyhän kristikansan siitä, että sillä on Jumalan pyhä sana.”

Sana kirkon tuntomerkkinä koskee saarnaamista, uskomista, tunnustamista ja sanan mukaan elämistä. Kyse ei ole siis siitä, että Raamattu on olemassa jossakin nurkassa. Kyse on ensinnäkin Sanan saarnasta. Tämän tuntomerkin kanssa voi mennä sitten kirkkoon kuuntelemaan saarnoja. Saarnataanko siellä Sanaa vai ajan ääniä? Entäs elämä? Kehotetaanko ihmisiä elämään Sanan mukaan vai omien mielihalujensa? Kriisimme ei koske vain saarnaa vaan se on kokonaisuuden ja konkretian menettämisen kriisi, jonka saarnan kriisi on mahdollistanut.

Herätysliikkeissämme on kiitettävästi vastustettu viimeisinä vuosikymmeninä teologista liberalismia ja nimenomaan teoreettisen teologisella tasolla. Vastaavasti kirkon piispat ovat ansiokkaasti kohottaneet äänensä taloudellisen liberalismin oppeja vastaan. Samalla me kaikki olemme kuitenkin sallineet liberalistisen elämänasenteen elää ja kasvaa omissa ja seurakuntiemme sydämissä. Kaikille – ennen kaikkea itsellemme- olemme liberalistisia oppeja seuraten tarjonneet maksimaalisen määrän vapautta, kunhan ketään vain ei ole vahingoitettu. Jeesuksen radikaali haaste omasta luopumiseen ja vihollisten rakastamiseen on jäänyt esittämättä sanoin ja teoin. Uskonnosta on tehty kunkin ihmisen yksityisasia.

Näin liberalistisen individualismin tuntomerkeistä on tullut meille kirkon tuntomerkkejä ja siksi myös avarasta kaiken hyväksyvästä mihinkään puuttumattomasta kansankirkosta on tullut kirkon todellinen perikuva. Kaikki toisenlainen puhe mieltyy meidän nykyliberalistien mielissä puheeksi ahtaan lahkon rakentamisesta, joka alkaa suunnattomasti pelottaa sekä meitä että ennen kaikkea liberalistisia sponsorejamme. Siksi seurakunnan yhteisöllinen elämä on vaihtunut ja vaihtumassa yhä voimakkaammin show-maailmasta lainattuun esittäjä-katsomoasetelmaan. Katsomossahan vapaus säilyy maksimaalisena. Raamatun sanasta on tullut asiasta innostuneiden yksilöiden teoreettinen aivovoimistelutehtävä tai hartaudellinen virike, jonka ei tarkoitetakaan enää vaikuttavan meidän koko elämäämme ja olemukseemme. Rakasta kaikesta sielusta, mielestä ja koko voimalla on vaihtunut ‘yritä joskus, jos siltä sattuu tuntumaan’- ajattelutapaan. Siksi suomalaiselle luterilaisuudelle oikean Kirkon tuntomerkkejä lienevät hyvin yleisesti sellaisen yleisuskonnollisen orgaanin piirteet, jossa ei ihmiseltä odoteta mitään, häntä ei kutsuta mihinkään, eikä häneltä vaadita mitään. Sellainen on hyvä kirkko – äärimmäisen lahkon vastakohta. Edes kirkollisverojen siirtymiseen kirkon tilille ei ihmisen tarvitse tehdä mitään. Kirkollisveron hinnalla on uskontorauha hyvältä kirkolta ostettu eikä kirkollista häiriötä ole odotettavissa. Samalla kymmenen käskyä muuttuu liberalismin vaatimuksen takia käytännössä kymmeneksi virikkeeksi. Lähetyskäsky taas vaimentuu lähetysehdotukseksi. Eihän Jumala tietenkään voi olla sellainen tiukkapipo, ettei hän päästäisi taivaaseen ihmisiä myös muita teitä kuin Kristuksen kautta. Ja jos sattuisi olemaan, ‘me emme valitse sitä enää seuraavalle kaudelle, vaan me vaihdamme sen.’ Näin syntyy ‘minun jumalani ei ole sellainen’ – saarna, joka kaikuu sekä kirkoissa että kapakoissa.

Sanaa ei vesitetä siten, että se kiellettäisiin. On olemassa paljon postmodernimpiakin tapoja. Ehkä kaikkein hienostunein on nykyinen monitulkintaisuuden oppi. Saat toki ajatella konservatiivisesti tai kirjaimellisestikin, kunhan et häiritse niiden kirkollista rauhaa, jotka puolestaan tulkitsevat asioita hieman vapaammin. Näin kaikenlainen ajattelu, oppi ja elämä saadaan pidettyä kirkkomme sisäpuolella ja ‘rauhan maksimi’ säilyy.

Meitä siis ‘rohkaistaan’: “Älä nyt ota liian tosissasi tuota Raamatun sanaa, älä ainakaan käytännössä.”. Ellemme pysty haastamaan liberalistista yksilökeskeisyyttä itsessämme ja piirtämään yhdessä Jumalan armon avulla uudelleen esiin seurakunnan yhteisöllistä luonnetta käytännössä, tulemme jatkossakin häviämään taistelut myös uskonopin ja etiikan alueilla. Tarkemmin sanottuna kukin meistä lyödään erillään yksi kerrallaan. Kuka minkin kiusan, turhautumisen tai lankeemuksen kautta meidät voitetaan ja masennetaan. Vihollinen tietää, että mikäli taistelua ei voi voittaa kerralla, voi sen tehdä kuitenkin pikkuhiljaa ja osissa. Ja niin vähitellen murentamalla kristillinen Kirkko hävitetään länsimaista – ei vainon vaan yhäti lisääntyvien vapauksien ja mahdollisuuksien kautta. Länsikristityt huvittavat itsensä hengiltä. Riittääkö siis meille periaatteellinen Jumalan sana, joka ei velvoita mihinkään?

Kaste

“Toiseksi tunnetaan Jumalan kansa, eli pyhä kristikansa pyhästä kasteen sakramentista, että nim. se oikein opetetaan, uskotaan ja nautitaan Kristuksen säädöksen mukaan. Sillä kaste on julkinen merkki sekä kallis ja pyhä aarre, jonka kautta Jumalan kansa tulee pyhitetyksi. Sillä kaste on uuden syntymisen pyhä peso Pyhän Hengen kautta (Tiit.3:5). Pyhä Henki pesee meidät siinä synnistä ja kuolemasta ikään kuin Jumalan Karitsan viattomalla ja pyhällä verellä.”

Pyhä kaste kirkon tuntomerkkinä on merkittävä kahdessa roolissaan. Ensinnäkin kasteen armonvälineluonne tulee olla kirkkaasti esillä opetuksessa ja käytännössä. Mikäli sitä ei haluta selkeästi ja kirkkaasti opettaa ihmisille, ajetaan heitä epäsuorasti etsimään erillistä ‘henkikastetta’, kaatumisia tai muita vastaavia asioita, jotka sitten ottavat sanan mukaisen pyhän kasteen paikan. Samalla kun henkikaste-oppi jne. saavat vallan, ne tyhjentävät kasteen sen oikeasta raamatullisesta sisällöstä ja latistavat sen ihmisen tunnustustoimeksi. Ihmisen konkreettinen syntisyys ja hätä tarvitsee sen konkreettisen vastauksen, jonka Jumala on armonvälineissään meille antanut. Jos näin ei opeteta ja ohjata ihmisiä, he eivät voi koskaan tietää varmasti, ovatko he saapuneet Jeesuksen ristin juurelle vai eivät.

Toisekseen pyhä kaste kutsuu ja velvoittaa ihmistä elämään sitä uutta elämää, johon hänet kasteessa on Kristuksen kautta synnytetty. Kastettu kastetaan seurakunnan jäseneksi, uskonyhteisön eli elävän ruumiin jäseneksi – ei rekisterin jäseneksi. Kaste ei ole siksi vain jotain menneisyyden asiaa, vaan päivittäinen parannus ja elämä seurakuntayhteisön osallisuudessa tuovat kasteen yhä uudestaan luoksemme, uskottavaksi ja iloittavaksi. Siksi on käsittämätöntä se luterilainen itsetyytyväisyys, joka maassamme vallitsee kirkon suosion gallup-tietojen tähden, samalla kun säännöllisesti armonvälineiden yhteydessä elävien ihmisten määrä ja jumalanpalveluksessa kävijöiden määrä heiluu alle viidessä prosentissa. Luterilaisen uskon mukaan kristittykin on yhäti vielä syntinen. Kuinka hänen voidaan kuvitella pysyvän Hengessä ilman armonvälineiden osallisuutta?

Riittääkö siis meille periaatteellinen kaste – joka ei anna mitään, joka ei kutsu eikä velvoita mihinkään? Koska kaste ei anna meille mitään, me saatamme siitä vaieta yhteiskristillisissä yhteyksissämme. Luterilaiset vaikenevat kun vapaakirkolliset saapuvat. Näin he eivät voisi menetellä, mikäli kaste olisi heille julkinen merkki ja kallis pyhä aarre, kuten Lutherille. Vastaavasti kaste ei myöskään kutsu eikä velvoita mihinkään. Ihmiset eivät ole kiinnostuneet Kristuksen seuraamisesta, vaan itsensä toteuttamisesta ja maksimaalisen vapautensa säilyttämisestä. Siksi emme uskalla heitä kristinuskolla vaivata.

Ehtoollinen

“Kolmanneksi voimme tuntea Jumalan kansan eli kristillisen pyhän kansan siitä, että se pitää, uskoo ja nauttii pyhän alttarin sakramentin Kristuksen säädöksen mukaisesti. Sillä sekin on Kristuksen jälkeensä jättämä julkinen merkki ja kallis aarre, jonka kautta hänen kansansa tulee pyhitetyksi ja tunnustaa julkisesti itsensä kristityksi, samoin kuin se sen tekee sanan ja kasteenkin kautta… Missä nyt näet tätä sakramenttia oikein jaettavan, siellä varmasti on Herran kansa olemassa. Sillä sellaisia pyhiä asioita ei ole kellään muulla kuin Jumalan kansalla, eikä niitä nauti, käytä, tunnusta kukaan muu kuin Jumalan kansa, vaikka sen keskuuteen onkin salaa pujahtanut muutamia vääriä ja uskottomia kristittyjä. Mutta he eivät voi saastuttaa Jumalan kansaa, varsinkin kun heistä ei mitään tiedetä. Sillä julkivihollisia kirkko eli Jumalan kansa ei suvaitse piirissään, vaan kurittaa ja pyhittää heidätkin, tai, elleivät he siihen suostu, sulkee heidät pois kirkon pyhäköstä ja pitää heitä pakanoina. (Matt. 18:17)”

Ehtoollinen kirkon tuntomerkkinä tekee meidät toinen toisistamme osallisiksi. Samalla ehtoollinen yhdistäessään meidät Kristukseen ja toinen toisiimme kutsuu meidät elämään pyhää elämää. ”Opettakaa heitä pitämään kaikki mitä minä olen teidän käskenyt pitää”, Jeesus kehotti meitä. Raamatun mukaan ehtoolliselle osallistumisella on siis opilliseen yksimielisyyteen, elämäntavan yksimielisyyteen ja keskinäiseen rakkauteen kutsuva merkitys. Nämä merkitykset aikamme yksilökeskeisyyden niellyt kirkkomme näyttää kadottaneen. Ihmiset tulevat kirkkoon kuin ruokalaan tai baariin. He syövät ateriansa ja lähtevät pois ilman sen kummempia johtopäätöksiä Pyhästä ateriasta ja siitä mihin se osallistujiaan kutsuu. Ehtoollisessa kokonaisvaltainen hengellinen yhteys Kristukseen, hänen oppiinsa, elämäntapaansa ja muihin seurakunnan jäseniin on unohtunut. Keskellämme näyttää vallitsevan pääsääntöisesti individualistinen ehtoolliskäytäntö, joka tietenkin sopii hyvin meidän individualistiseen kirkkoomme.

Myös Lutherin puhe julkivihollisten pois sulkemisesta ehtoolliselta on täysin kadonnut. Se on käytännössä teoreettisesti mahdoton ajatuksenakin, koska pastorit eivät tunne laumaansa. Ja jos tuntisivatkin on heidän vain palveltava näitä nykyajan palveluideologian mukaisesti. ”Anna kullekin se mitä tämä haluaa, äläkä vaadi heiltä minkäänlaista muutosta, etteivät eroaisi kirkosta.” Mitä tällainen ‘säästäminen’ meille itsellemme maksaa ja mitä se tekee kirkon hengelliselle identiteetille?

Avaimet

“Neljänneksi tunnemme Jumalan kansan eli pyhät kristityt julkisesta avainvallasta. Se tietää, kuten Kristus säätää Matt.18, että jos kristitty rikkoo, niin on häntä nuhdeltava, mutta jollei hän paranna itseänsä, on hänet sidottava synteihinsä ja erotettava seurakunnasta. Jos hän taas tekee parannuksen, on hänet vapautettava.”

Avainten valtaan liittyy siis sekä päästämis- että sitomismahdollisuus. Käytännössä sitomismahdollisuudesta on kirkkolain muutoksilla vetäydytty ja jäljelle on jäänyt vain päästämismahdollisuus. Tällä tavalla kansankirkko on nostanut kätensä pystyyn ihmisten elämän autonomian edessä. Bonhoefferin mukaan sitomisvallasta luopuminen johtaa kirkon väistämättä halpaan armoon. Mitä tämä halvan armon hyväksyminen käytännössä vaikuttaa? Se vaikuttaa sen, että synti muuttuu ensin teoreettiseksi ongelmaksi. Kun synti näin lakkaa olemasta todellinen ongelma myös armosta tulee yhdentekevä – halpa armo. Halpa armo on erilaisiin ilmaisiin tuote-esittelyiden näytepakkauksiin verrattava uusi mahdollisuus ja lisä, joka voi oikein käytettynä piristää muuten ensiluokkaisen kristityn huonoja tunteita. Tai sitten halpa armo on yleistä huonoutta ja heikkoutta kompensoiva epämääräinen kaikkialla leijuva usva, joka tarjotaan vastauksena yhtä epämääräiseen ‘kaikkihan me erehdymme’-oppiin.

Virka

“Viides kirkon ulkonainen tunnusmerkki on siinä, että kirkko vihkii eli kutsuu toimiinsa kirkonpalvelijat, tahi että sillä on virkoja, jotka se täyttää. Sillä välttämättä täytyy olla piispoja ja pappeja eli saarnamiehiä, jotka sekä julkisesti että yksityisesti toimittavat, tarjoavat ja antavat edellä mainittuja neljää asiaa tai pyhää toimitusta kirkon puolesta ja kirkon nimessä, sekä ennen kaikkea Kristuksen käskyn perustuksella. …Mutta totta kyllä on, että Pyhä Henki on tässä kohden eroittanut vaimot, lapset ja oppimattomat ihmiset, ja valitsee ainoastaan kykeneviä mieshenkilöitä tähän virkaan (paitsi hätätilassa), kuten Paavali kirjoittaa, että piispan tulee olla opettavaisen, nuhteettoman, yhden emännän miehen, 1. Tim. 3:2 ja 1. Kor. 14:34: Olkoot vaimot vaiti teidän seurakuntakokouksissanne.”

Viran suhteen korostuu nykyään käytännöllisyys. Pastoreita ja muita työntekijöitä tarvitaan, koska muuten asiat eivät hoidu. Tästä ollaan päästy siihen työntekijäkeskeiseen palveluideologiaan, jossa erityisen viran ja asiakkaiden roolit on jaettu käytännöllisin markkinataloudesta nousevin perustein. Yksi paljon käytetty on muuttaa kirkko yleiseksi mahdollisuuksien markkinoiksi, joissa viran erityisluonne ja jumalallinen säätämys häviää ja vaihtuu yleisen puuhastelun ohjaamiseksi. Vastakkainen väärä suunta on siinä, että virka ja sen haltijat nousevat omiin teologisiin tai liturgisiin sfääreihinsä tavallisten seurakuntalaisten elämän ulottumattomiin. Tämä edellä kuvattu asiaintila on ollut vahingollinen sekä viralle että yhteiselle pappeudelle, johon jokainen kristitty on kasteen ja uskon kautta kutsuttu.

Mitä taas tulee ns. naispastoriuteen, kukin voi miettiä asian luterilaisuutta ja raamatullisuutta edellä lainatun sitaatin äärellä.

Rukous

”Kuudenneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän, kristillisen seurakunnan rukouksesta, Jumalan julkisesta kiittämisestä ja ylistämisestä. Sillä kun missä kuulet ja näet rukoiltavan psalmeja ja hengellisiä lauluja Jumalan sanan ja oikean uskon mukaan.”

Riittääkö meille rekisteri seurakunnaksi? Lutherille se ei näytä riittävän. Ihmisten täytyy tulla yhteen oppimaan ja rukoilemaan. Mutta mitä kirkolle tapahtuu, jos tämä liike häviää? Riittääkö se todella kristinuskoksi, että Jumalaan kyllä uskotaan, mutta että häntä ei haluta tavata?

Risti

“Seitsemänneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän kristillisen kansan pyhän ristin pyhyydestä, se on siitä, että se tullakseen päänsä, Kristuksen, kaltaiseksi kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset ja pahan perkeleen, maailman ja oman lihan puolelta, sisällisesti murheellisena, pelonalaisena, kauhistuneena, ulkonaisesti köyhänä, halveksittuna, sairaana ja heikkona. Ja syyn tähän täytyy olla ainoastaan sen, että kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden, ”

Risti tulee siitä, että kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden. Sana synnyttää taistelun sekä sisä- että ulkopuolellamme.