Kristillisessä kielenkäytössä armo (kreik. kharis) tarkoittaa sekä Jumalan suosiollista suhtautumista ihmisiä kohtaan että lahjaa, jonka Jumala antaa ihmiselle ilman edellytyksiä. Jumala siis toimii armollisesti eli oman hyvyytensä ja rakkautensa pohjalta. Armo, jonka hän antaa on ennen kaikkea syntien anteeksianto ja pelastus.
Omana aikanamme sanaa armo ei useinkaan mielletä sitä taustaa vasten, johon se antiikin maailmassa liittyi. Armo oli yleinen sana kuvaamaan ihmisten vastavuoroisia suhteita. Joku ylhäinen henkilö saattoi vaikkapa tehdä omalle kotikaupungilleen palveluksen kustantamalla ilmaisen ruokajakelun köyhille. Hän oli suosiollinen köyhiä kohtaan ja antoi heille armollisen lahjan. Lahjaan sisältyi luontaisesti ajatus, että ihmiset olivat velvollisia antamaan vastalahjan kykynsä mukaan. He eivät tietysti voineet antaa samanlaista lahjaa, joten heiltä odotettiin vaikkapa lahjoittajan nimen ylistämistä, hänen hyvän maineensa edistämistä ja hänen kunnioittamistaan. Tällainen vastavuoroinen toisten palvelu eli armo oli tavallista myös henkilökohtaisemmalla tasolla. Varakas herra saattoi ottaa jonkun huonompiosaisen suojiinsa ja vaikkapa hankkia tälle arvostetun työpaikan. Tätä nimitettiin armoksi, ja se edellytti, että tällä tavoin suojelukseen otettu henkilö teki jälleen mahdollisuuksiensa mukaan vastapalveluksia suojelijalleen.
Tällaisessa tilanteessa oli tietysti viisasta ottaa suojelukseensa (ottaa armoon) sellainen henkilö ja antaa armo eli lahjoja sellaiselle henkilölle, josta tiesi, että hän olisi kunniallinen ja vastaisi lahjan arvon mukaan. Kunniakkaan herran ei kannattanut ottaa suojiinsa henkilöä, jonka hän epäili vastaavan lahjaan epäkunnioittavasti. Armo eli suosio ja lahja oli luontevaa antaa vastaanottajalle, joka oli niiden arvoinen.
Tätä taustaa vasten Jeesus kertoo monet kertomukset Jumalan armosta, joka onkin hätkähdyttävää ja ”normaalista” armosta poikkeavaa useammastakin syystä. Vertauksessa viinitarhan työntekijöistä viinitarhan (Matt. 20:1–16) isäntä kutsuu vielä viimeisellä hetkellä työhön sellaisia, joita muut eivät ole palkanneet. Ensiksikin he eivät varmaankaan ole tällaisen palkkaamisen suosion arvoisia, kun kukaan ei ole heitä aiemmin palkannut. Toiseksi he ehtivät olla työssä niin vähän aikaa, etteivät he millään kykene vastaamaan asianmukaisesti isännän hyvyyteen. Kolmanneksi isännän armo on yltäkylläinen, kun hän maksaa viime hetkellä tulleille koko päivän palkan. Neljänneksi vertaus loppuu kesken, sillä siinä olisi ilman muuta ollut asianmukaista korostaa kuinka viime hetkellä palkatut miehet kotonaan ylistivät isäntää ja tulivat seuraavana aamuna ajoissa sekä parhaimpiinsa pukeutuneina työnhakupaikalle. Muissakin vertauksissa Jeesus alleviivaa sitä epäsuhtaa, joka on lahjan antajan eli Jumalan ja lahjan saajan eli ihmisen välillä.
Uskonpuhdistuksen aikaan tultaessa läntisen kirkon piirissä oli vallalla seuraavankaltainen opetus Jumalan armosta: ”Kun ihminen tekee parhaansa, niin Jumala ei kiellä häneltä armoaan.” Ihmisellä siis ajateltiin olevan langenneenakin luontainen kyky suuntautua Jumalaa kohti. Hän ei ollut tokikaan täysin kelvollinen pelastukseen, mutta toimiessaan parhaansa mukaan, hän saavutti Jumalan armon ja pelastuksen. Tällaista armo-oppia vastaan uskonpuhdistajat linjasivat: …usko ei käy Jumalan eteen luottaen omiin ansioihin, vaan pelkästään lupaukseen eli Kristuksessa luvattuun armoon. (Apol. IV, 44–45). Jumalan suosio ja hänen lahjansa eivät siis tule ihmisten osaksi oman valmistautumisen perusteella. Jeesus on omalla elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ne ansainnut. Ja ne otetaan vastaan uskomalla (vrt. Ef. 2:8). Luterilainen uskonpuhdistus myös alleviivasi, että tämä Jumalan suosio ja hänen lahjansa annetaan armonvälineissä eli evankeliumin saarnassa, kasteessa, ripissä ja ehtoollisessa. Niinpä kristitty tahtoo tulla jumalanpalvelukseen ottaakseen yhä uudelleen vastaan Jumalan suosion ja hänen lahjansa.
Kun antiikin maailmassa armon käsitteeseen liittyi aina olennaisesti siihen vastaaminen, voidaan vielä kysyä pitääkö kristityn vastata jotenkin armoon, jonka hän on uskolla ottanut vastaan? On korostettava, että Jumala on katkaissut vastavuoroisuuden kierteen. Hänen lahjansa eivät koskaan perustu ihmisten vastaukseen, vaan aina hänen omaan hyvyyteensä ja Kristuksen ansioon. Jumalan lahja kuitenkin saa vastaanottajassa myös jotain aikaan. Se synnyttää kiitosta ja halua palvella Jumalaa, joka tapahtuu palvelemalla lähimmäisiä. Tämä armon ja kiitoksen vuorottelu näkyy kristillisessä jumalanpalveluksessa, jossa Jumala antaa meille taivaan aarteet, ja me otamme ne kiittäen vastaan. Messun jälkeen meidät lähetetään arkeen palvelemaan Herraa, kun palvelemme lähimmäisiämme kutsumuksissamme.
Armonvälineillä tarkoitetaan Jumalan sanaa, kastetta ja ehtoollista (ks. Sana, Kaste, Ehtoollinen, Sakramentit). Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan Jumala lahjoittaa armonsa ja Pyhän Henkensä armonvälineiden välityksellä (CA V). Jumala käyttää luotuja asioita, joiden välityksellä Hän pelastaa syntisen ja lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen.
Jo Vanhassa Testamentissa Jumala toimi ja lahjoitti armonsa ja anteeksiantamuksensa käyttäen välikappaleena luotuja asioita; Oli uhri ja Jumalan sana/lupaus. Jumalan sanan ja lupauksen tähden mm. syntiuhrikin sai voimansa ja merkityksensä. Uhrit saivat aikaan Jumalan anteeksiantamuksen Jumalan sanan ja lupauksen voimasta.
Samasta on kysymys myös uuden liiton armonvälineiden kanssa. Ne saavat voimansa ja merkityksensä sen tähden, että niihin liittyy Jumalan sana ja lupaus. Kaiken yllä on siis Jumalan oma, uutta luova sana.
Usein ihmisten ajattelussa Jumalan Henki ja materia halutaan erottaa toisistaan. Ihmisen on luontaisesti vaikea ymmärtää kuinka Pyhä Henki voisi olla kiinteässä aineessa tai juoksevassa nesteessä. Raamattu kuitenkin opettaa, ettei Jumala tule ihmisen luo suoraan, majesteettisuudessa kirkkaudessaan, sillä sitä ihminen ei kestäisi. Sen tähden Jumala kätkee itsensä ihmiseltä. Kaste, ehtoollinen, evankeliumin julistus (ja omalla tavallaan myös rippi) ovat ne välineet, joilla evankeliumi tuodaan materiaalisessa muodossa materiaalisille olennoille.
Koska ihminen ei kykene luotuisuudessaan ’korottautumaan’ Jumalan puoleen, täytyi Jumalan laskeutua/alentua ihmisen tasolla. Jumalan täytyi toimia tavalla, jossa ihminen voisi hänet kohdata. Siksi Jumala syntyi ihmiseksi. Siksi myös Pyhä Henki toimii aineen kautta. Raamatun mukaan Jumala loi maailman ja materian. Jumalan Poika tuli ihmiseksi, materiaaliseen maailmaan. Nyt myös Pyhä Henki toimii aineellisten ja käsinkosketeltavien elementtien kautta. Näin siis sekä luominen, että lunastus, kuin myös pyhitys kuuluvat yhteen.
Johanneksen evankeliumissa sanotaan Jeesuksesta: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala… Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1: 1, 14)
Armonvälineet saavat merkityksensä siitä, että Jumalan Sana tuli lihaksi. Jumala omaksui ihmisluonnon neitsyen kohdussa. Jumalan Henki tuli materiaan, Luoja astui luotuun ja Näkymätön tuli näkyväiseksi. Tämä on Jumalan tapa toimia; Hänen voimansa kätkeytyy heikkouteen, Hänen kirkkautensa vähäpätöisyyteen.
Jumala ilmoitti itsensä astuessaan Kristuksessa ihmislihaan. Ihmisellä ei siis ole mitään muuta, suoraa tietoa Jumalasta, eikä muuta pääsyä Jumalan luo, kuin lihaan tulleessa Kristuksessa. Tämän tunnustaessamme tunnustamme samalla, että Jumala tahtoo olla tekemisisissä kanssamme luotujen välineiden kautta, sanansa voimalla. Tämä torjuu myös kaikenlaisen hurmahenkisyyden, joka tahtoo lähestyä Jumalaa ilman välikappaleita.
Jumala on tehnyt pelastuksen valmiiksi. Armonvälineissään hän tahtoo kohdata ihmisen ja lahjoittaa pelastuksensa niin, ettei kukaan jäisi niistä osattomaksi. Juuri pelastuksen tähden Jumala on asettanut armonvälineet, joiden kautta hän armon välittää ja lahjoittaa.
Kun siis ihminen tulee osalliseksi armonvälineistä, hän tulee Jumalan kohtaamaksi.
Tämän armon, jonka Jumala lahjoittaa armonvälineidensä välityksellä ihminen ottaa vastaan uskossa turvautuen. Armonvälineet synnyttävät uskon, joka tarttuu Kristukseen ja omistaa Hänet sanassa ja sakramenteissa.
Armonvälineet synnyttävät pyhien yhteyden. luterilaiset tunnustuskirjat opettavat: ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” (CA VII) Armonvälineiden kautta Pyhä Henki kutsuu ja kokoaa Kristuksen kirkon, kristillisen seurakunnan.
Kts. lisää Armonvälineet
Evankeliumi on tuttu sana paitsi kristityille myös ei-kristityille. Evankeliumi on jopa niin tuttu, että joskus ei edes mietitä, mitä se tarkoittaa tai mikä sen sisältö on. Sanalla ”evankeliumi” on kielenkäytössämme raamatullinen juuri ja tausta, mutta ”evankeliumia” on julistettu myös ennen Kristusta ja kristillistä kirkkoa.
Antiikin kreikkalaisessa ja roomalaisessa kulttuurissa evankeliumi merkitsi iloista sanomaa, viestiä voitosta. Kun sanoma sodan tai taistelun voitosta saapui, iloisen – eli hyvän uutisen – tuoja saatettiin kruunata seppeleellä, temppelit koristeltiin ja pidettiin juhlia.
Evankeliumi liittyi vahvasti myös keisarikulttiin. Keisaria pidettiin jumalallisena hallitsijana, joka hallitsi luonnon tapahtumia, sai aikaan paranemisia jne. Hän oli kuin suojaava jumala, joka toi hyvää onnea. Ajateltiin, että keisarin syntymää ympäröivät kosmiset tapahtumat. Sen tähden keisarilliset sanomat olivat iloisia, hyviä uutisia. Se, mitä keisari sanoi oli jumalallista toimintaa hyvän ja pelastuksen aikaansaamiseksi. Keisarin palvontaan liittyvä evankeliumi oli ensinnäkin sanoma hänen syntymästään, sitten hänen täysi-ikäisyydestään ja vielä valtaistuimelle nousemisestaan. Vuotuisia juhlia järjestettiin edellä mainittujen takia, jotka toivat uuden toivorikkaan aikakauden keisarissa.
Uudessa Testamentissa meille kerrotaan kuitenkin hyvin erilaista evankeliumia. Olemme tottuneet kutsumaan evankeliumia ”ilosanomaksi” tai ”hyväksi uutiseksi”. Kreikankielen sana euangelion käännetäänkin näin. Evankeliumi määritellään Uudessa Testamentissa hyvin tarkkaan ja sanotaan mitä, mikä tai kuka evankeliumi on. Markuksen evankeliumin alusta voimme lukea: ”Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, evankeliumin alku” (Mark. 1:1). Evankeliumi, josta Markus kirjoittaa on siis Jeesuksen evankeliumi. Apostoli Paavali puolestaan sanoo Korinttin kristityille: ”Tultuani Trooaaseen julistamaan Kristuksen evankeliumia…” (2. Kor. 2:12). Samaan tapaan hän kirjoittaa Rooman seurakunnalle: ”olen suorittanut Kristuksen evankeliumin julistamisen” (Room. 15:19).
Apostoleille ja evankelistoille evankeliumi ei siis ole mikä tahansa ilosanoma tai hyvä uutinen. Evankeliumi on Hyvä Uutinen nimen omaan Kristuksesta; se on Hänen Hyvä Uutisensa. Paavali sanookin aivan Roomalaiskirjeensä aluksi mm. seuraavaa: ”… erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia… hänen Pojastansa… Jeesuksesta Kristuksesta, meidän Herrastamme,” (Room. 1:1–4). Voimme sanoa, että evankeliumi esittää ja tuo Kristuksen meille. Luterilaisen kirkon Tunnustuskirjoihin kuuluvassa Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan sama asia seuraavasti: ”Evankeliumia taas on kaikki sellainen saarna, joka ojentaa ja antaa meille armon ja anteeksiantamuksen Kristuksessa eikä tiedä mistään muusta.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 5. Laki ja evankeliumi). Kristus siis on evankeliumin varsinainen alku, sisältö ja keskus. Vaikka sanoma olisi miten iloinen tai hyvä tahansa, mutta ei sisällä Raamatun ilmoittamaa Jeesusta Kristusta, ei tällainen iloinen sanoma ole evankeliumia.
Mistä ja millaisesta Jeesuksesta evankeliumi sitten kertoo? Paavali kirjoittaa: ”Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet. Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan” (1. Kor. 15:1–4). Tässä Paavali ikään kuin alleviivaa kolmea tärkeää tapahtumaa: Kristuksen Jeesuksen ristinkuolemaa meidän syntiemme tähden, Hänen hautaamistaan ja Hänen ylösnousemistaan kolmantena päivänä. Aiemmin samassa kirjeessään Paavali on sanonut korinttilaisille että ”minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna” (1. Kor. 2:2).
Kristuksen kuolema ja ylösnousemus on ainoa perustus syntien anteeksiantamiselle ja ikuiselle elämälle. Tämä on myös ainoa peruste, jonka mukaan evankeliumia voidaan julistaa. Kristuksen kuolema ja ylösnousemus meidän pelastuksemme tähden ON evankeliumi. Voimme selventää vielä evankeliumia ja sen sisältöä, kun kuulemme mitä Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmässä sanotaan: ”… evankeliumi ei ole parannus- tai nuhdesaarnaa, vaan se on sanan varsinaisen merkityksen mukaisesti yksinomaan lohdutussaarnaa, ”iloinen sanoma”, joka ei nuhtele eikä pelästytä vaan joka lohduttaa lain kauhistuttaman omantunnon. Se vetoaa yksin Kristuksen ansioon, ja saarnaamalla suloisesti Kristuksen ansaitsemasta Jumalan armosta ja laupeudesta se rohkaisee pelästyneen omantunnon.” (Yksimielisyyden ohje, Tiivistelmä, 5. Laki ja evankeliumi).