Musiikki luterilaisessa jumalanpalveluksessa – ja virsikirjassa

27.10.2016 • Opetukset / 3 Kirkon elämä / Musiikki

1. Johdanto

1.1. Laulava ja soittava Jumalan kansa

Suomen Evankelisluterilainen lähetyshiippakunta sai syksyllä 2015 uuden, oman virsikirjan ”Luterilaisia virsiä”. Se ei korvaa sitä vuoden 1986 virsikirjaa, jota Lähetyshiippakunnan seurakunnissa on tähän mennessä käytetty. Uuden kirjan numerointi alkaa siitä, mihin vuoden 1986 virsikirjan numerointi päättyy. Näin Luterilaisia virsiä täydentää ja rikastaa sitä perintöä, jota ei uuden kirjan myötä hylätä.

Rakentuuhan myös vuoden 1986 virsikirja edellisten virsikirjojen luoman perustuksen päälle. Niistä vuoden 1701 virsikirjaa on käytetty Luterilaisia virsiä -kirjan valmistumiseen asti Rauman Pyhän Marian seurakunnassa. Vuoden 1938 virsikirja on ollut käytössä Joosuan seurakunnassa Imatralla.

Jumalan kansa on, ja se on aina ollut laulava ja useimmiten myös soittava kansa. Vanhassa testamentissa sekä kerrotaan seurakunnan laulusta ja soitosta että kehotetaan sitä laulamaan ja soittamaan.1 Uudessa testamentissa rohkaistaan uskovia ylistämään Jumalaa ”virsin ja lauluin” (1. Kor. 14:26; Kol. 3:16).

Meidän Herrammekin veisasi yhdessä omiensa kanssa! (Matt. 26:30; Mark. 14:26). Ei ole kristillistä seurakuntaa, joka ei laulaisi. Useimmat niistä myös soittavat. Eikä varmasti ole pelkän hurskaan mielikuvituksen tuotetta, että perillä, Taivaan valtakunnassa, virsi kaikuu ja soitto soi vielä aivan toisella tavalla kuin täällä maan päällä, vaelluksen vaivojen ja synnin kiusausten alla.

1.2. Musiikki luterilaisen kirkon uskon ilmaisijana

Aivan erityinen merkitys musiikilla on luterilaisuudessa. Virsilaulun uusi ja ennen kokematon elpyminen osana yhteistä jumalanpalvelusta oli uskonpuhdistuksen uudistus, jonka merkitystä uskovien yhteisen pappeuden ilmaisijana tuskin voi liioitella. Me luterilaiset arvostamme myös arkkitehtuuria ja kuvaamataiteita. Kuitenkin ennen muuta musiikin ja siihen liittyvän runouden avulla me ilmaisemme sitä uskon rikkautta ja runsautta Pyhässä Hengessä, joka sanan ja sakramenttien osallisuudessa virtaa seurakunnassaan läsnäolevasta Vapahtajasta ja Hänen pelastushistoriallisista armoteoistaan seurakuntaan ja saa sen sydämen resonoimaan soivin sanoin vastauksena Jumalan rakkaudelle. Ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan Henki liittää koko inhimillisen olemuksemme laulussa ja soitossa siihen uskovaan vastaukseen, jota Kirkon rukous ja ylistys on.

Ehkä juuri musiikki on se taidemuoto, joka parhaiten kuvaa meidän Herramme todellista, mutta näkymätöntä persoonallista läsnäoloaihmisenä ja Jumalana seurakuntansa keskellä. Musiikkiin ei voi tarttua kuin esineeseen, veistokseen tai rakennukseen. Musiikista on vielä vaikeampi sanoa kuin runosta tai muusta tekstistä, mitä ja missä se on, mistä se alkaa tai mihin se päättyy. Mutta silti musiikki on kaikkea muuta kuin ideamaailman ilmiö.

Musiikki ei ole teoriaa, vaan hyvin todellista, jopa ruumiillista todellisuutta. Musiikki täyttää tilan ja sielun, jossa se soi. Sanaan liittyessään se ikään kuin ympäröi ja ottaa mukaansa sanan sisällön kuljettaen sen sydämestä sydämeen.

Kenties juuri sen tähden jumalanpalveluksen liturgi saattaa resitoida, laulaa ruokoukset, ehtoollisen asetussanat ja jopa Raamatun tekstit. Ehkä pyhien tekstien laulaminen, joka kirkon historiassa lienee ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, ilmaisee juuri sitä Herran todellista eikä vain ’ajatuksellista’ läsnäoloa, joka koskettaa ihmisen koko todellisuutta, mutta joka ei silti ole ’esineellistä’ eikä sillä tavoin ’tämänpuoleista’, että Herraan voisi käsin tarttua (vrt. Joh.20:17). Ja vaikka Herran todellinen ruumis ja veri – eikä siis vain Hänen jumalinhimillinen Persoonansa – sitoutuvat Pyhässä ehtoollisessa ajassa ja paikassa syötäviin ja juotaviin aineisiin, ei nytkään Hänen ruumiillisesta läsnäolostaan voi puhua kuin esineestä. Vaikka se on todellista eikä vain kuviteltua ja vaikka se koskettaa koko psykofyysistä olemustamme, se on silti pyhä salaisuus, joka perustuu ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan asetukseen ja sanaan, mutta väistää järjen määritelmiä.

1.3. Musiikki ihmisyyden ytimessä ja luomakunnan kokonaisuudessa

Antropologisesta ja luonnontieteellisestä näkökulmasta katsottuna musiikki on ilmiö, jonka vaikutus meissä palautuu hyvin varhaiseen sikiönkehityksen vaiheeseen. Lapsi kuulee musiikkia jo ennen syntymäänsä äitinsä kohdussa sen soivan kohinan lisäksi, jota äidin verenkierto aiheuttaa ja sen rytmin, joka jatkuu meidän oman sydämemme lyönteinä koko elämämme ajan. Joka on jo ennen syntymäänsä ollut osa veisaavaa seurakuntaa, tuntee olevansa äidin lämpimässä sylissä myös aikuisena virsiä veisatessaan!

Aikuisessa ihmisessä musiikki koskettaa esitiedollista osaa minuudestamme. Sen tuottama mielihyvä on sukua ilolle, joka liittyy meidän sukupuolisuuteemme. Silläkin tavoin se on lähellä olemuksemme ydintä.

Samalla tämä ”mikrokosmokseen”, ihmisen omaan olemukseen liittyvä musiikki nivoutuu ”makrokosmoksen” eli maailmankaikkeuden ja luonnon musiikkiin: elämäämme rytmittävät päivät, kuukaudet ja vuodet, jotka ovat ”taivaankappaleiden musiikkia”, ja myös ne soivat elementit, joista musiikki koostuu, melodia, harmonia ja äänenväri, palautuvat luonnossa soiviin ja matemaattisesti kuvattavissa oleviin fysikaalisiin lainalaisuuksiin. Maailmaa voi tarkastella soivana, rytmisenä kokonaisuutena kaikkine tuulen vihellyksineen, ukkosen jyrinöineen, aaltojen kohinoineen ja linnun lauluineen päivien ja vuodenaikojen vaihtelussa myös inhimillisen kulttuurin – kaupungin, liikenteen, teollisuuden – äänten liittyessä siihen.

Inhimillinen musiikki on silti jotakin muuta kuin vain maailmankaikkeuden ja ihmisruumiin rytmien ja sointien tai urbaanin äänikulissin tahdotonta reflektiota, vaikka se liittyy myös niihin. Musiikki on lapsen hyräilystä ja tanssista alkaen aina korkeimpiin taidemusiikin muotoihin asti myös ja ennen muuta inhimillisten tunteiden ja ajatusten kokonaisvaltainen tulkki.

Ja koska ihminen on sosiaalinen, yhteisöllinen olento, musiikki ei ole vain yksilön itseilmaisun väline. Yksityinen musiikin harjoitus nivoutuu aina siihen kulttuuriin, kasvuympäristöön, sosiaaliseen ja henkiseen maisemaan, jossa yksilö on kasvanut ja jossa hän elää. Musiikki on eräänlainen ei-käsitteellinen ”kieli”, jonka avulla historiallisessa jatkumossa ja omassa sosiaalisessa ympäristössämme elävinä ihmisinä ilmaisemme syvimpiä tuntojamme tai ainakin viihdymme tutun musiikin syleilyssä.

Emme siis ilmaise musiikilla ainoastaan itseämme, vaan liitymme yksilöinä laajempaan kulttuuriseen tai sosiaaliseen kontekstiin ja yhteisöön. Tämä yhteisö omaksuu tietoisesti tai tiedostamattaan, yhtäältä pitkän historiallisen kehityksen tuloksena, toisaalta horisontaalisessa, reaaliaikaisessa kontaktissa muihin samanlaisiin yhteisöihin itselleen ominaisen musiikillisen kielen osaksi omaa identiteettiään ja integriteettiään. Sen tähden toisen ihmisen musiikillisiin mieltymyksiin puuttuminen saatetaan kokea loukkaavana, uhkaavana ja alistavana. Kyse on oman identiteetin ja olemuksen ilmaisusta, joka on osa ihmisen omaa itseyttä ja olemusta eikä vain vapaasti vaihdettavissa oleva käsitteellinen kuvaus asioista ja tilanteista.

1.4. Musiikki postmodernin aikamme kaoottisessa moninaisuudessa

Aikaisemmin ihmiskunnan musiikilliset ”kielet” ja ”murteet” muuttuivat hitaasti, ja niitä ”puhuttiin” laajoilla alueilla. Erot näiden alueiden sisäisten ”musiikin murteiden” välillä olivat pieniä. Niiden musiikilliset puhujat ymmärsivät toistensa puheenpartta. Musiikin eri ”kielialueet” puolestaan eivät niiden raja-alueita lukuun ottamatta juuri kohdanneet toisiaan, paitsi pitkän historiallisen kehityksen ja siihen sisältyvän transformaation myötä.

Alueellisten musiikin ”murteiden” lisäksi eroja oli myös musiikin kielen ”sosiaalisten murteiden” välillä samaan tapaan kuin puhutussa kielessä voidaan erottaa toisistaan kaupungin slangi ja maaseudun murre, sivistyneistön puheenparsi ja työläisten tapa puhua tai erot eri ikäluokkien ja sukupuolten välillä. Erilaisten musiikillisten sosiaalisten murteiden taustalla oli kuitenkin siinä määrin niitä kaikkia yhdistävä ”kielioppi”, että sinfoniamusiikin ja työväenlaulujen harrastajan, kansanmuusikon ja kitarakuorolaisen, salonkiorkesterin viulistin ja VPK:n seitsikon baritonitorven soittajan oli helppo ymmärtää toistensa musiikillista kieliä, vaikka niitä ei olisikaan hyväksytty. Kieli itsessään oli lopulta sama, ja vain sosiaalisen ympäristön määrittämät musiikin murteet poikkesivat toisistaan. Kyse oli ja on myös musiikin erilaisista tarkoituksista: taidemusiikki on eri asia kuin tanssimusiikki.

Tämä tilanne on viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunut toiseksi varsinkin postmoderneissa ja postteollisissa länsimaissa. Muutos on tapahtunut samassa tahdissa selkeästi jakautuneen modernin luokkayhteiskunnan ja rajattujen kansallisten kulttuurien muuttuessa aikaisempaa paljon hankalammin määriteltäviksi todellisuuksiksi. Elämme keskellä nopeaa, globalisoituvaa ja radion, television, viihdeteollisuuden ja internetin myötä reaaliajassa kaikkialta vaikutteita ottavaa musiikkikulttuurin muutosta. Sen tuloksena seinänaapuruksina saattaa asua ihmisiä, jotka eivät enää ymmärrä toinen toistensa musiikillista kieltä siihen erikseen paneutumatta ja sitä ”opiskelematta”.

Näin voi käydä jopa yhden perheen sisällä, ja ilman muuta niin tapahtuu Jumalan perheessä, seurakunnassa, jos lähtökohdaksi otetaan vain se musiikki, jota seurakuntalaiset ”luonnostaan”, seurakuntaelämän ulkopuolella ja puhtaasti maallisessa kontekstissa ”puhuvat”. Ei ole enää suomalaista seurakuntaa, jossa kaikki veisaisivat ja soittaisivat saman musiikillisen kielen eri murteilla tai edes sen erilaisilla sosiaalisilla murteilla. Seurakuntalaiset puhuvat musiikillisessa mielessä usein kokonaan eri kieliä.

Tosin kaikki musiikki palautuu lopulta samoihin peruselementteihin. Sen tähden voimme oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään kaikkia inhimillisiä musiikin kieliä, aivan niin kuin voimme oppia puhumaanmandariinikiinaa ja ymmärtämään sanskriittia. Mutta luonnostaan eivät hevimetallimiehet ja mummugospeltädit, räppärit jamyöhäisromanttisen oopperan ystävät enää ymmärrä toisiaan. Heidän toisilleen outojen musiikillisten kielten varaan ei myöskään voi rakentaa kristillisen seurakunnan todistusta, ylistystä eikä rukousta.

Sen tähden on kysyttävä, mitä hengellinen ja erityisesti jumalanpalvelusmusiikki oikein on. On pohdittava, mikä ja minkälainen musiikki sopii seurakunnan yhteisen kokoontumisen ja seurakunnan yhteisen uskon ilmaisun instrumentiksi. Mikä rakentaa meitä Kristuksen seurakuntana yhdessä ja erikseen? Kysymme, mikä saa meidät kaikki soimaan armonpyyntöä ja Jumalan ylistystä niin, että se kantaa Jumalan Sanan itsensä antamia sisältöjä ja koko seurakuntaa Hänen armoistuimensa eteen. Ja tätä kaikkea kysymme tilanteen vakavuuden ymmärtäen muistaessamme, että musiikin kokonaisvaltaisuudesta johtuen juuri lauluun ja soittoon liittyvät kysymykset jakanevat seurakuntaa usein jo aikaisemmin ja intohimoisemmin kuin oppiin liittyvät erimielisyydet.

2. Musiikki seurakunnan uskovana vastauksena Jumalan sanaan

2.1. Pyhä Henki uskovan vastauksen salaisuutena

Teologisesti tarkasteltuna jumalanpalvelusmusiikki on seurakunnan uskovaa vastausta Kristuksen armolliseen läsnäoloon seurakunnassa, Jumalan Sanan puhutteluun, lain saarnaan ja evankeliumin lahjaan. Se on P.Tuomaan polvistumista ja huokaus ”Minun Herrani ja minun Jumalani”, kun Vapahtaja sanoo ”Rauha teille!”, näyttää kätensä ja kylkensä ja ojentaa nälkäisille ja janoisille ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamukseksi, elämäksi ja autuudeksi. Musiikki on lauluksi ja soitoksi pukeutuvaa rukousta ja ylistystä.

Lopulta kuitenkin laulajat ja soittajat ovat niitä, joissa lauletaan ja joiden kautta soitetaan. Viime kädessä veisaaja ja soittaja on Pyhä Henki itse. Kristuksen hengellisessä ruumiissa, seurakunnassa, Hän ottaa käyttöönsä meidän ruumiimme ja sielumme ja avaa suumme rukoukseen ja kiitokseen sen noustessa olemuksemme pohjasta asti ja vahvistuessa myös soittimien yhtyessä armonpyyntöön ja ylistykseen.

2.2. Veisuu ja soitto koko seurakunnan yhteisenä todistuksena

Seurakunnan virrenveisuu, rukous ja ylistys musiikin kielellä eivät ole ensisijaisesti yksilön todistus hänen omassa elämässään koetuista Jumalan armoteoista. Olennaisemmin ne ovat koko seurakunnan vastausta Jumalan puheeseen ja pyhiin sakramentteihin. Tähän yhteiseen vastaukseen yksittäinen seurakuntalainen yhtyy omalla äänellään ja omalla sydämellään antaen sillä tavoin muiden mukana oman, henkilökohtaisen todistuksensa.

Raamatullisen ihmiskuvan ja seurakunnan olemuksen mukaisesti jokainen yksittäinen seurakuntalainen on ainutkertainen yksilö, mutta hän ei uskovana ole koskaan yksin, ei myöskään omassa, henkilökohtaisessa suhteessaan Jumalaan. Ihminen on yksilönä välttämättä omaa minuuttaan kantavassa suhteessa toisiin ainutkertaisiin ihmisyksilöihin. Kristittynä hän on välttämättä suhteessa Jumalaan ja Hänen lunastetun perheväkensä kokonaisuuteen ja osa sitä.

Sen tähden kirkossa veisaa koko seurakunta. Kirkossa veisaamme ensi sijassa ”me”, en vain ”minä”. Seurakunnan musiikkiin pukeutuva vastaus Jumalan sanaan on teologisessa mielessä ”uskon todistusta”, mutta se ei ole eikä voi olla yhden ainoan uskovan yksilöllistä todistusta siitä, kuinka juuri hän on kokenut ja omaksunut Jumalan suuret armoteot Jeesuksessa Kristuksessa. Se on yhteistä todistusta.

Silti ”minä” veisaan väkevästi mukana ja myös oman minuuteni ”meidän” yhteydessämme säilyttäen ja sitä tässä yhteydessä todeksi eläen. Seurakunnan yhteinen todistus laulaen ja soittaen ei ole vain ”toisten todistusta”. Se on aina myös ”minun todistukseni” Jumalan suurista armoteoista historiassa ja siitä, kuinka olen kohdannut henkilökohtaisesti Hänet.

Minun todistukseni, ylistykseni ja rukoukseni on ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Silti se nivoutuu yhtenä säikeenä ja sävelenä siihen todistajien kudokseen ja ylistyksen harmoniaan, jossa soivat Jumalan armoteot ja ajassa ja paikassa historian hämäristä tänne asti ”alkaen Jerusalemista kaikkeen maailmaan” vaeltaneen Kirkon rukouksen ja veisuun äänet (Luuk. 24:7; Mark. 16:15).

2.3. Jumalan Sana luo oman kontekstinsa elämän ja historian keskellä

Seurakunnan musiikillinen vastaus Jumalan armotekoihin historiassa eli siihen sanaan, joka julistaa niitä, sekä sakramentteihin, jotka jakavat niiden hedelmiä, on ajassa ja paikassa vaeltavan Jumalan kansan uskontodistusta. Se on osa sitä dialogia, jota Jumala käy ihmiskunnan kanssa.

Tämä seurakunnan vastaus Jumalan dialogissa on pohjimmiltaan Pyhän Hengen vaikutusta ja työtä Kristuksen, ihmiseksi tulleessa Jumalan ikuisen Sanan kautta. Seurakunta veisaa ja musisoi Kristuksessa. Sen musiikillinen vastaus Jumalan totuuteen ja rakkauteen nousee Hengen hedelmänä siitä ihmisyydestä, historiasta, kulttuurista ja ympäristöstä, josta Jumalan ainosyntyinen Poika syntyi ihmiseksi ja johon Jumalan Sanan kylvö aina uusissa tilanteissa ja ympäristöissä lankeaa. Se nousee maailmasta, luodusta todellisuudesta, jossa ihmiset kääntyvät ja syntyvät kasteessa uudesti, saavat syntinsä anteeksi ja kulkevat Kirkkona, Jumalan kansana ajassa ja paikassa eteenpäin.

Kirkon uskovan vastauksen, ylistyksen ja rukouksen lähtökohtana ei silti koskaan ole luotu ja langennut ihminen itsessään ja sellaisenaan, ei myöskään hänen kulttuuris-historiallinen kontekstinsa. Seurakunnan vastauksen lähtökohtana on itse Jumala, Hänen tekonsa ja Hänen sanansa. Sillä Jumalan sana ei ”tyhjänä palaja”, vaan ”tekee sen”, mikä sen tehtävä on eli muokkaa itse ihmisyyden antamasta materiaalista sen vastauksen, jonka Kirkko antaa ylistyksessään ja rukouksessaan (Jes.55:11).

Sen tähden on väärin ajatella, että Jumalan ”ajattoman sanoman” voisi lihallisessa mielessä ”vapaasti” pukea mihin tahansa ”vaatteisiin” sen itsensä muuttumatta miksikään. Jumalan pelastava sana ei ole ajaton idea, aate eikä konkreettisesta todellisuudesta irrallinen oppijärjestelmä, vaan se on inkarnatorinen ja pelastushistoriallinen kertomus Hänen suurista teoistaan. Se liittyy tiettyyn ajalliseen jatkumoon tietyssä paikassa ja tietyn kulttuurin piirissä.

Toisaalta myöskään mikään kulttuurinen tai musiikillinen ilmaisun muoto ei ole itsessään neutraali eikä ajaton. Se kantaa mukanaan omaa profaania historiallista ja kulttuurista kontekstiaan ja siihen liittyviä merkityssisältöjä.

Sen vuoksi ei ole olemassa lähtökohtaisesti puhtaasti kristillistä musiikin kieltä, joka olisi luotu vain sitä varten ja varattu ainoastaan rukouksen ja ylistyksen käyttöön ja säästynyt kokonaan syntiinlankeemuksen turmelukselta. Kaikella musiikilla on langenneeseen luotuisuuteen ja sen tähden myös pakanuuteen palautuvat juuret. Ei ole erikseen ”saastaista” ja ”puhdasta” musiikkia, vaan ainoastaan musiikkia, joka kantaa erilaisia sisältöjä.

Kristillisen uskonilmaisun musiikillinen onkin syntynyt ja kehittyy yhä sen pelastavan ja parantavan dialogin puitteissa, jota Jumala sanassaan käy ihmiskunnan ja sen kulttuuristen ilmaisumuotojen kanssa. Hän muokkaa parannuksen ja uskon prosessissa musiikkia Pyhän Henkensä instrumentiksi seurakunnan kulttuurisessa ja historiallisessa ympäristössä sen ajassa ja paikassa toteutuvalla matkalla eteenpäin. Niinpä seurakunnan musiikillisessa vastauksessa Jumalan armotekoihin Kristuksessa heijastuvat inkarnatorisella ja dialogisella tavalla yhtäältä Kirkon ajassa ja paikassa jo taittama pelastushistoriallinen matka, toisaalta se musiikillinen kieli, jota vastaajat omalla paikallaan ja omassa elämäntilanteessaan ennestään puhuvat.

Näin seurakunnan uskova vastaus tuo Pyhän Hengen uudistavassa uskon prosessissa kirkon rikkaaseen musiikilliseen todistukseen aina uusia ääniä ja sävyjä. Nämä uudet äänet se kutoo saumattomasti yhteen jo koetun ja eletyn kanssa. Jumalan pelastushistoria ja inhimillinen historia nivoutuvat seurakunnan uskovassa vastauksessa musiikillisesti toisiinsa. Sillä tavoin maallisista lauluista voi tulla lauluja Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, kuten muutamat virsikirjamme rakkaimmista virsistä todistavat (vrt. VK 1986: 7, 63, 560).

2.4. Luterilainen virsikirja pelastushistoriallisen sanan todistajana

Omat virsikirjamme, vuoden 1986 virsikirja ja Luterilaisia virsiä -kirja, ovat oivallinen esimerkki tästä kehityksestä. Tarkastelen niitä tässä yhtenä kokonaisuutena ja saumattomana jatkumona, jonka sävelmät palautunevat äärimmillään alkukirkon tai sitäkin varhaisempaan, Vanhan liiton jumalanpalveluksen aikaan. Vanhan liiton ajan sävelmien musiikillisen kielen juuret taas lienevät ainakin osittain myös ajassa ennen Vanhaa liittoa ja Vanhan liiton kansaa ympäröivissä pakanallisissa kulttuureissa.

Meidän virsikirjoissamme kristikunnan vanhimmat sävelmät eivät kuitenkaan ole alkuperäisessä muodossaan. Ne ovat usein monella tavalla muuntuneina nykyisen seurakunnan käytössä. Sama koskee liturgisia sävelmiä.

Lisäksi virsikirjoissamme soivat uskonpuhdistuksen ja sitä seuranneen ajan saksalaiset ja ruotsalaiset sävelmät, varhaisten ja myöhempien herätysten aikojen suomalaiset ja usein anglosaksiset sekä aivan uudet, gospelperinteeseen liittyvät laulut. Mukana on erityisesti Luterilaisia virsiä -kirjassa myös laajemmin eri puolilta kristikuntaa koottua yhteistä uskontodistuksen aineistoa.

”Luterilaisia virsiä” onkin esimerkki siitä, kuinka seurakunnan uskontodistus Jumalan kansan vaelluksen myötä rikastuu uusilla lauluilla, jotka eivät muodosta murrosta aikaisempaan perintöön nähden, vaan rakentuvat sen päälle ja ovat jatkumossa sen kanssa. Samalla se toteuttaa sitä tehtävää, joka luterilaisella virsilaululla on: sen todistuksen on oltava luterilaista ja ilmaistava kirkollisuutta, joka yhtäältä korostaa omaa katolisuuttaan eli sitä, että se ymmärtää tunnustuskuntana ja liturgisena yhteisönä olevansa lähimpänä sitä alkuperäistä ja kaikkialle maailmaan ulottuvaa Kirkkoa, jota ”helvetin portit eivät voita”, toisaalta omaa erityislaatuaan ekumeenisen kirjavuuden kontekstissa. Lainatessaan laulu- ja musiikkiaineistoa jumalanpalveluksensa yhteisen todistuksen, rukouksen ja ylistyksen kieleksi muiden tunnustukuntien ja perinteiden parista se on sen tähden varovainen ja tarkka, jotta sekä luterilaisen kirkon katolisuus että sen luterilainen tunnustus oikeana katolisen kirkon jatkumon toteutumana saisivat siinä oikean musiikillisen ja liturgisen ilmaisunsa.

2.5. Yksilön todistus yhteisen uskon tulkkina

Yksityistä uskontodistusta ei ole ilman yhteistä todistusta, mutta myöskään yhteistä todistusta ei ole ilman yksityistä todistusta. Niinpä myös musiikillisessa mielessä yksityinen todistus on alituisessa dialogissa yhteisen todistuksen kanssa. Yksityinen todistus ammentaa yhteisestä todistuksesta, yhteinen todistus elääyksityisestä todistuksesta. Seurakunnan yhteinen musiikillinen rukous ja ylistys ovat tämän dialogiprosessin näkyvä ja kuuluva lopputulos.

Mutta millä tavalla tämä prosessi toimii? Millä tavalla yksilön uskon todistus nivoutuu osaksi Kirkon yhteistä ylistystä ja rukousta? Millä tavoin ne vaikuttavat yksilön todistukseen?

Kyseessä on kehityskulku, jonka puitteissa uuteen ympäristöön ajallisessa tai paikallisessa mielessä saapunut Jumalan pelastava sana synnyttää uskoa ja yksityistä uskon todistusta yksilössä, jonka Vapahtaja kohtaa ja pelastaa. Todistus pukeutuu yksityisen uskovan elämässä ja musikaalisessa itseilmaisussa siihen kieleen, jota tämäluonnostaan puhuu. Sillä tavalla Jumalan työ pelastetun uskonilmaisussa on inkarnatorista. Se liittyy Jumalan Sanan lihaksi tulemiseen ja syntisen vanhurskauttamiseen yksin armosta ja ilman ”lain tekoja”.

Samalla kuitenkin Pyhä Henki, joka vaikuttaa uskovan todistuksen tämän vastauksena Jumalan Sanaan, alkaa myös muuttaa uskovan musiikillista kieltä. Pyhän Hengen uudistava työ liittyy pelastetun elämässä hänen musikaaliseen itseilmaisuunsa. Ja niin kuin Pyhä Henki liittää uskovan yhteen toisten uskovien kanssa ja tekee hänestä jäsenen Kristuksen hengellisessa ruumiissa eli Kirkossa, samoin hänen yksityinen uskonvastauksensa ”omalla kielellä” ottaa ”ilmaisuja” ja ”käsitteitä” jo vakiintuneesta, Pyhän Hengen vaikuttamasta seurakunnan yhteisestä todistuksesta, johon se liittyy.

Pelastava sana ei koskaan putoakaan ikään kuin kohtisuoraan taivaasta alas eikä tavoita yksittäistä kadotettua syntistä historiattomana ideana eikä ajattomina periaatteina. Se on aina pelastushistoriallinen kertomus, jota Jumalan kansa, Kirkko, kuljettaa mukanaan ja kertoo edelleen. Juuri siinä ”Jumalan suuressa kertomuksessa” Kristus on läsnä ja toimii Pyhässä Hengessä. Se on Hänen sanansa.

Jumalan kirjoitettu Sana onkin yhtäältä Pyhän Hengen ohjauksessa tallennettu dokumentti Jumalan pelastushistoriallisesta sanojen ja tekojen dialogista, jota Hän on käynyt ja yhä käy ihmiskunnan kanssa, mutta toisaalta se on itsessään, sellaisenaan, Jumalan puheenvuoro tässä dialogissa. Pyhän Raamatun olemus heijastaa Jumalan kolmiyhteyttä ja Kristuksen kahta luontoa, Hänen jumalinhimillisyyttään. Raamatussa Jumalan ihmiseksi tullut Sana puhuu myös inhimillisen uskonsanan kautta Jumalan sanoja. Erinomainen esimerkki tästä ovat psalmit, jotka ovat yhtäaikaa uskovan ja Kristuksen rukousta.

Jumalan dialogi ihmiskunnan kanssa Kirkon kautta jatkuu evankeliumin saarnan ja siihen tunnustautuvan todistuksen välisessä, ajassa ja paikassa etenevässä dialogissa. Tämä dialogi ei ole samalla tasolla Pyhän Hengen inspiroiman, jo käydyn kanonisen dialogin kanssa, mutta se liittyy välittömästi siihen ja jatkuu aina Herramme paluuseen asti. Jumalan muuttumaton sana kulkee ajassa eteenpäin ja ympäristöstä toiseen. Kansankielinen Jumalan sanan saarna ja pyhät sakramentit kohtaavat aina uusia ihmisiä, kansoja ja sukupolvia ja kajahtavat Hengessä takaisin juuri siitä kulttuurista ja ympäristöstä, jossa ne vaikuttavat uskoa ja rakkautta.

2.6. Uusin kielin vanhaan liittyen

Tässä dialogissa ei kristillisen uskontodistuksen ”pyörää” vastauksena Jumalan Sanaan keksitä jatkuvasti uudelleen. Niin ei voi tehdä vahingoittamatta Jumalan itsensä valitsemaa historiallista toimintatapaa aikaan ja paikkaan sidottujen ihmisten pelastamiseksi. Uusi uskontodistus uudessa ajassa ja uudessa ympäristössä ei ole irrallaan siitä dialogista, jota Jumala on jo siihen mennessä käynyt ihmiskunnan kanssa. Niin kuin uskon uusissa tunnustuksissa lausutaan uudelleen se, mikä on aina lausuttu, aikaisemmin lausuttua muuttamatta, mutta sen päälle rakentaen, samoin seurakunnan musiikillinen uskonvastaus kantaa mukanaan niitä lauluja ja sitä soittoa, joita on ennen laulettu ja ennen soitettu.

Sen tähden myöskään yksilön yksityinen uskonvastaus ei kaikessa spontaaniuudessaan ja omalaatuisuudessaankaan voi olla kokonaan irrallaan siitä kollektiivisesta uskontodistuksesta, jolla Kirkko on jo aikaisemmin ilmaissut uskoaan. Jollakin tavalla uuden uskovan omalla kielellään antama musiikillinen todistus liittyy siihen todistukseen, joka on jo annettu. Ja joka tapauksessa yhteinen ylistys ja rukous alkavat alusta asti muokata yksilön omaa, henkilökohtaista todistusta sellaiseksi, että sen musiikillinen kieli on tavalla tai toisella toinen kuin se, jolla hän ennen ilmaisi luonnollisia inhimillisiä tuntojaan – ja sillä tavoin, että myös muut voivat yhtyä siihen.

Uuden todistajan todistus ei kuitenkaan kokonaan sulaudu perittyyn ylistykseen eikä todistukseen. Ei myöskään vain peritty todistus vaikuta uuteen, yksityiseen todistukseen ja sen kieleen, vaan myös uusi yksityinen uskontodistus alkaa vaikuttaa yhteiseen todistukseen.

Usein herätykset ja muut murrosajat synnyttävät tällaisia maallisen musiikin yksityisiä transformaatioita, jotka ovat alusta asti kuuluneet Jumalan pelastushistoriallisen dialogin olemukseen ja joista tulee vähitellen seurakunnan yhteistä uskon todistusta. Niitä veisataan ja soitetaan yksityisesti ja pienissä piireissä. Sitten niistä tulee tietyn seuraväen ja herätysliikkeen, nuorison tai kristillisen alakulttuurin ”omaa musiikkia”. Lopulta ne päätyvät yhteisesti hyväksyttyyn ja yhdessä veisattavaan lauluperinteeseen – viralliseen virsikirjaan tai kanttorien vakio-ohjelmistoon.

2.6. Yksityisen uskontodistuksen paikka messun kokonaisuudessa –

käytännöllisiä näkökohtia

Messu on ensi sijassa se paikka ja tilanne, jossa seurakunta tulee kokonaisuutena, Jumalan kansana ja Kristuksen hengellisenä ruumiina näkyviin. Messussa toteutuvat Kirkon tuntomerkit. Jumala palvelee pelastettuja syntisiä Sanallaan ja sakramenteillaan, ja seurakunta palvoo Häntä rukoillen ja ylistäen, veisaten ja soittaen. Sillä tavoin se todistaa Jumalan suurista teoista sellaisina, kuin Raamattu niistä kertoo ja seurakunnassa todellisesti läsnä oleva Jumalan Poika Pyhässä Hengessä ne tekee ja toteuttaa.

Tämä todistus on yhteistä. Koko seurakunta yhdessä yhtyy rukoukseen ja kiitokseen myös veisattujen virsien muodossa. Yksityinen rukous ja ylistys yhtyvät yhteisin sanoin ja sävelin yhteiseen synnintunnustukseen, yhteiseen armonpyyntöön ja yhteiseen ylistykseen.

Yhteinen rukous, yhteinen todistus, yhteinen ylistys on sellaista yhteisön vastausta Jumalan sanaan, josta on ennalta sovittu ja joka on yhdessä hyväksytty. Käytännössä se sisältää Lähetyshiippakunnassa virsiä, jotka kuuluvat Suomen kirkon viralliseen virsikirjaan ja Luterilaisia virsiä -kirjaan. Ne on koeteltu ja hyviksi havaittu, tai ainakin ne ovat jo mukana siinä prosessissa, jossa seurakunta ne lopulta joko hyväksyy osaksi yhteistä todistustaan tai hylkää ne. Niiden sanat vastaavat seurakunnan tunnustusta, ja niiden sävelmät on tarkoitettu yhdessä laulettaviksi, toisin kuin monet hengelliset yksinlaulut ja suuri osa ns. gospelmusiikkia.

Lisäksi ammattitaitoinen kanttori voi hyvällä maulla ja teologisella vaistolla valita seurakunnan virsilaulun ja jumalanpalveluksen kokonaisuuden tueksi kuoromusiikkia koetellusta lauluaarteistosta sekä yhteiseen uskontodistukseen sopivaa instrumentaalimusiikkia.2 Nämä valinnat, joiden on tapahduttava pastorin ja kanttorin välisen luottamuksen vallitessa ja tarvittaessa näiden yhteistyönä ja jotka vaativat kummaltakin hengellistä ja musiikillista ymmärrystä, kuuluvat ”yhteisen todistuksen” piiriin.

Henkilökohtaisten musiikillisten uskontodistusten paikka on ensi sijassa muualla kuin messussa: seuroissa, kahdenkeskisissä tapaamisissa, raamattupiireissä, mutta myös konserteissa. Messussa ei myöskään ole ”esiintyjiä”, ellei ajatella, että kaikki ”esiintyvät” siinä pyhässä näytelmässä, jossa toteutuu se, mitä siinä ”näytellään”: pelastus synnin ja kuoleman vallasta Jumalan dialogissa Kirkkonsa kanssa sanan ja sakramenttien kautta, saarnassa ja ehtoollisessa, synninpäästössä ja ylistyksessä.

Henkilökohtaisella ja yhteisestä erillisellä musiikillisella uskon todistuksella voi silti olla oma, rajattu paikkansa myös messun kokonaisuudessa. Tässäkään mielessä ”yksityistä” ja ”yhteistä”, seuroja ja messua, raamattupiiriä ja jumalanpalvelusta, ei tarvitse erottaa kokonaan toisistaan. Henkilökohtaisella ja yhteisellä voi olla omat, kokonaisuutta palvelevat, hedelmälliset kohtauspisteensä, jotka voivat toimia välivaiheena yksityisen uskontodistuksen vähittäisessä siirtymisessä osaksi yhteistä uskontodistusta.

Tällainen paikka voivat olla jumalanpalveluksen alku- ja loppumusiikki. Ne ovat luonteeltaan messuun johdattavaa ja sitä reflektoivaa meditaatiota. Eräänlaisena siirtymänä yksityisestä yhteiseen ne voivat rajatusti palvella yksityisten todistusten integroinnissa seurakunnan yhteiseen todistukseen. Ne voivat olla myös liittymäkohta seurakunnan erilaisten ”piirien” ja sen kokonaisuuden välillä: aloite musiikilliseen todistukseen voi tulla tällaiselta piiriltä kokonaisuutena, vaikka laulajia tai soittajia olisi vain yksi!

Alku- ja loppusoitto voivat joskus myös koetella totutun rajoja, kunhan se tapahtuu pieteetillä ja taidokkaasti ja kunhan kaikki, mitä lauletaan ja soitetaan, on Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen mukaista. Silti niissä ja ehkä erityisesti loppusoitossa tai -laulussa voi seurakunnan musiikillinen monimuotoisuus tulla esille. Mitään musiikillisen ilmaisun lajia ei pidä kategorisesti sulkea pois, jos kyse on aidosta ja sisällöllisesti oikeasta kristillisestä todistuksesta.

Tällaisesta ”rajojen koettelemisesta” ei kuitenkaan saa tulla sääntö, vaan sen on oltava poikkeus. Ei ole myöskään suotavaa, että jokin erityinen – edes hengellisen – musiikin osa-alue muuttuu säännöksi näissä poikkeuksissa. Alku- ja loppumusiikki eivät esimerkiksi saa olla portti luterilaiselle uskolle ja kirkolle vieraalle hengellisyyden tyylille tilanteessa, jossa kaikkien uskovien yhteistä osallistumista korostavaa liturgista jumalanpalvelusta vastaan hyökätään viihteen ja esiintyjä-yleisö -asetelman keinoin. Sisältö ja muoto kulkevat messussakin käsi kädessä!

Lisäksi vastuu myös alku- ja loppumusiikista on viime kädessä kanttorilla ja pastorilla silloinkin, kun aloite yksityisestä musiikillisesta todistuksesta tulee esittäjältä itseltään. Tälläkin tavoin ”yksityinen” ja ”yhteinen” nivoutuvat toisiinsa. Kukaan ei voi ”kutsua itseään” laulamaan tai soittamaan, mutta kertoa saa, että haluja ja taitoja sekä sisäinen kutsumus olisi, jos sitä ei muuten tiedetä!

Tällöinkään ei silti ole kyse ”esiintymisestä” samassa mielessä kuin konsertissa, juhlissa tai vaikkapa kirkkokahveilla messun jälkeen. Sen tähden olisi suotavaa, että – missä se vain on mahdollista – alku- tai loppusoiton tai -laulun esittäjä laulaisi tai soittaisi kohti alttaria katsoen, ei seurakunnan edessä, vaan sen takana tai sen sivusta näin seurakuntaan yhtenä todistajana liittyen eikä sille esiintyen.

Rajatusti mahdollista on myös pyytää yksityistä uskovaa tai kuoroa laulamaan (tai soittamaan) ehtoollisen vieton aikana. Tämä paikka on messun kokonaisuuden puitteissa kuitenkin paljon ”arempi” kuin alku- tai loppumusiikki. Ehtoollinen on messun herkin hetki. Musiikki kommuunion taustaksi on valittava huolella, ja avustavan muusikon on ymmärrettävä, että hän on rakentamassa yhteistä uskoa eikä ensi sijassa esittämässä musiikkia eikä edes omaa uskontodistusta, vaikka siitä olisikin kysymys.

Ehtoollisen aikana esitettävät laulut tai soitinkappaleet on sen vuoksi valittava koetellusta kristillisen tai sitä tukevan musiikin aarteistosta. Niillä tulisi myös olla kosketuskohta ehtoolliseen ja ehtoollisen lahjaan. Ne eivät saisi varastaa huomiota itselleen edes siinä määrin kuin alku- tai loppumusiikki, vaikka ne taitavasti valittuina voivatkin edustaa erilaisia musiikillisia kieliä siitä aineistosta, joka on jo siirtymässä yksityisestä uskonilmaisusta yhteisen ylistyksen ja rukouksen puolelle.

3. Miksi emme laula ylistyslauluja ja soita gospelkappaleita?

Lopuksi on syytä puhua avoimesti ja kysyä monen suulla: ”Miksi Lähetyshiippakunnan messuissa ei lauleta samoja ylistyslauluja kuin vapaissa suunnissa ja viidennessä herätysliikkeessä? Miksi Lähetyshiippakunnan messuissa ei lauleta Pekka Simojoen lauluja, joista monet pitävät?”

Edellä on esitetty useampi perustelu sille, että luterilainen seurakunta pitäytyy siinä musiikillisessa jatkumossa, jonka myötä se liittyy valtavaan, rikkaaseen ja koeteltuun perinteeseen sitä edelleen myös uusilla lauluilla ja uudella musiikilla rikastuttaen. Edellä on myös osoitettu ne tilanteet ja paikat, joissa tämän perinteen ulkopuolelta peräisin oleva hengellinen musiikki saa sille kuuluvan tilan yksityisen uskon todistuksen ilmaisijana messussa ja seurakunnan elämässä. Eikä siitä suljeta kategorisesti pois myöskään ”ylistyslauluja” eikä ”Simojoki-gospelia”. Itse asiassa myös hengellinen hevi voi sopia siihen yhtä lailla kuin haitarin soitto tai kaustislainen kansanmusiikki, kunhan kaikki tapahtuu riittävän ammattitaitoisesti ja hengellisesti.

Varsinaisesti luterilainen seurakunta kuitenkin viettää liturgista jumalanpalvelusta vuoroveisuineen ja koeteltuine, uskonperinnettä kantavine ja sielunhoidollisine virsineen. Miksi?

Vastaus on selvä. Sisällöllisten seikkojen lisäksi musiikin ja liturgisen tyylin valintaan vaikuttaa se ”luterilainen brändi”, jota Lähetyshiippakunta edustaa. Valitsemallaan tyylillä sen seurakunnat erottautuvat siitä suuresta massasta, jonka sisäiset hengelliset erot häipyvät samanlaisena ilmenevän liturgisen tyylin (tai sen puuttumisen) ja ”ylistysmusiikin” alle. Veisaamalla klassisia tai yhteisesti hyväksyttyjä virsiä ja viettämällä liturgista messua Lähetyshiippakunta julistaa omaa erityislaatuaan tunnustuksellisena luterilaisena seurakuntana ja tämän luterilaisen seurakunnan historiallista jatkumoa siinä apostolisessa ja todella katolisessa kirkossa, johon se joka pyhä tunnustautuu Nikean uskontunnustuksessa.

Lisäksi luterilainen, yhtäältä hyvin ”kansanomainen”, toisaalta ”korkeakirkollinen” liturgia on luterilaisen tunnustuksen mukainen myös kutsuessaan kulttuurisesti erilaisia kristittyjä yhteyteensä. Sillä on kyky sulkea sisäänsä niin ”matalakirkolliset” herätyskristityt ja varjella heitä helluntailaistyyppisen kristillisyyden houkutuksilta kuin ”korkeakirkollisetkin” sisaret ja veljet ja varjella heitä roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon vetovoimalta. Näin luterilainen messu sulkee puhtaan Sanan ja rikkaitten sakramenttien piiriin eri taustoilta tulevia uskovia, jotka omassa, yksityisessä uskonelämässään saattavat ilmaista musiikillisesti uskoaan hyvin toisistaan poikkeavalla tavalla, mutta voivat silti kokea myös musikaalista yhteyttä siinä uskonyhteisössä, joka heille luterilaisessa seurakunnassa tarjoutuu.


 

  1. Ks. esim. 2. Moos.15:21;1. Aik.16:9, 23; Ps. 9:11; 30:4; 32:11; 33:2-3; 47:6-7; 57:8; 66:2; 68:4, 32; 81:2-3; 96:1-2; 98:1, 4-5; 105:2; 108:2-3; 135:3; 137:3; 147:7; 149:1; Jes. 42:10; Jer. 20:13. 
  2. Myöskään instrumentaalimusiikki ei voi olla ”mitä tahansa”: niin klassinen kuin viihteellinenkin instrumentaalimusiikki voi liittyä joko kristillisen uskon kokonaisuuteen tai olla kotoisin sille vieraan tai sille vihamielisen kulttuurin piiristä. On suuri ero siinä, soittaako kirkossa uskovan luterilaisen J.S.Bachinmaallista instrumentaalimusiikkia vai faustisen Ludwig van Beethovenin pianosonaatteja! 

 

Juhla ylösnousseen Herran seurassa

Mitä Jeesus ajatteli ristillä viimeiseksi ennen kuolemaansa? Meillä ei ole tietenkään mahdollisuutta kurkistaa Vapahtajamme päähän emmekä lukea hänen ajatuksiaan. Ja kuitenkin uskallan väittää, että tiedämme, mitä Vapahtajamme ajatteli. ”Eeli, Eeli lama sabaktani, Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit?” (Matt.27:46) Vapahtajamme ei ollut vain käsien pesseiden roomalaisten vallanpitäjien hylkäämä, ei vain ”ristiinnaulitkaa” huutaneiden maanmiestensä eikä vain karkuun juosseiden opetuslastensa hylkäämä. Jeesus oli aivan yksin niin maan päällä kuin taivaassa, koska hän oli ristillä Jumalan hylkäämä. Olla Jumalan hylkäämä, ihmisten pilkka ja kansan hylky eivät olleet kuitenkaan Jeesuksen viimeiset ajatukset. Mitkä sitten? Tunnettuahan on, että jos juutalainen lainasi jonkun säkeen psalmista, hän lainasi koko psalmia. Rukoillessaan suuressa tuskassaan psalmin 22 ensimmäisen jakeen Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit Jeesus kutsuu jokaista mielessään lukemaan tai pikemminkin laulamaan tuon psalmin loppuun asti. Lainatessaan sitä hän julistaa sen kertovan hänestä. Tämä psalmihan kuvaa yksityiskohtaisesti ensin Jeesuksen kärsimyksen: miten kansa pilkkaa, kädet ja jalat ovat runnellut, kieli tarttuu suun lakeen, puvusta heitetään arpaa, miten sinä lasket minut alas kuoleman tomuun (16) ja lopuksi ahdistettu huutaa kuoleman kauhuja kuvaillen: pelasta minut jalopeurain kidasta, villihärkäin sarvista – vastaa minulle (22).

Tämän kärsimysvuodatuksen jälkeen seuraakin yllättäen ihmeellinen riemullinen ja voitokas sanoma: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä. Te jotka pelkäätte Herraa, ylistäkää häntä! Tämä voitokas laulu kasvaa ja laajenee psalmin edetessä. Ensin siihen yhtyy Israel (24), mutta tämä kuoro kasvaa, kun voittolaulu tavoittaa maan ääret ja kaikki pakanain sukukunnat (28). Tähän lauluun yhtyvät niin köyhät (27) kuin maan mahtavat (30). Mutta sekään ei riitä. Tähän ylistykseen liittyvät ei vain elossa olevat, vaan myös kuolleet: kaikki, jotka mullan alle astuvat (30). Ja vielä nekin, jotka eivät ole vielä syntyneet saavat kuulla ja oppia tämän laulun, mitä Herra on tehnyt. *Tuleville polville kerrotaan Herrasta. He tulevat ja julistavat vastedes syntyvälle kansalle hänen vanhurskauttaan, että hän on tämän tehnyt *(31-32).

Mikä oli siis Jeesuksen viimeinen ajatus? Kuva suuresta juhlasta, johon hän kuninkaana (29) kokoaa, niin oman kansansa kuin pakanat, niin köyhät kuin rikkaat, niin kuollet kuin vielä syntymättömätkin. Vertaus kuninkaan pojan häistä saa täyttymyksen (Matt.22). Yli sosiaali-, kulttuuri-, maa- ja aikarajojen kuuluu ihmisille kutsu tulla juhlimaan sitä, mitä Herra on heille tehnyt. Tässä juhlassa syödään ja tullaan ravituksi (27). Siinä kuninkaan juhlassa ilo ja ylistys on loppumaton. Se on kuva ei kuolemasta vaan elämästä, ei yksinäisyydestä vaan yhteydestä niin Jumalaan kuin toisiin juhlijoihin. Tämä juhliva joukko on vastedes syntyvä kansa eli seurakunta, joka viettää jumalanpalvelusta kuunnellen, syöden ja kiittäen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan kukistaneen voitokkaan kuninkaansa luona.

Jeesus siis viimeiseksi meille maalaa kuvan, miten hän ylösnousemuksensa jälkeen tulee kokoamaan seurakuntansa, miten seurakunnan olemus on viettää juhlaa kuninkaan seurassa ja kutsua toisia läheltä ja maan ääristä saakka siihen mukaan. Nyt katsomme tarkemmin, mitä tämä jumalanpalvelus pitää sisällään seurakuntaa ajatellen. Teemajakeena on tämä Jeesuksen lohduttava ja innoittava viimeinen kuva ristillä, josta tuli ylösnousemusaamuna ensimmäinen kuva: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä.

Ylösnousseen seurassa

Jeesus kärsi meidän puolestamme pitkäperjantaina, mutta me emme kokoonnu perjantaisin jumalanpalvelukseen. Jeesus täytettyään koko Jumalan lain vaatimukset ja Jumalan isän tahdon oli haudassa pyhittäen oikein lauantain sapattipäivän, mutta me emme kokoonnu lauantainakaan jumalanpalvelukseen. Me kokoonnumme seurakuntana sunnuntaina, koska psalmi sanoo: ”Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni.” Ylösnousemuspäivänä ylösnousseen seurassa! Jumalanpalveluksessa ei ole kyse siitä, että pastori tai seurakuntalaiset tulisivat kertomaan, mitä Jumala on tehnyt. Me emme ole varsinaisesti toimijoita. ’Minä julistan’ tarkoittaa, että hän, joka oli kuollut, elää ja vaikuttaa seurakunnan keskellä. Hän on subjekti. Hänellä on asiaa ja annettavaa. Siksi juuri ylösnousemuspäivä sunnuntai on kristittyjen viikoittainen pääsiäinen, koska me tulemme hänen palveltavakseen, joka itse julistaa Jumalan nimen meille. Sunnuntai on Herran päivä (Ilm.1:10). Hän on sen meille juhlapäiväksi tehnyt. Me tulemme silloin ylösnousseen Herran seuraan. Niin kuin hän viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina julisti tyhjältä haudalta voittoaan, niin hän on samoin julistanut meille luomilleen aikaan ja paikkaan sidotuille ihmisille läpi kirkon historian erityisellä tavalla seurakuntansa keskellä jumalanpalveluksessa.

Me siis tulemme sunnuntaina jumalanpalvelukseen Herramme todelliseen läsnäoloon. Suuri kysymys on, millaisen Herran Kristuksen läsnäoloon me kokoonnumme. Sillä monet niistäkin, jotka uskovat Herran Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen todellisuuteen ja lahjaan, eivät jumalanpalveluksissaan kuitenkaan kokoonnu ’kokonaisen’ Kristuksen tai kaikkien hänen lahjojensa äärelle. Millainen on siis Kristus, jonka seurassa me haluamme jumalanpalveluksessa kokoontua?

Ruumiillisesti ylösnousseen seurassa

Johannes kirjoittaa meille alkuseurakunnan todistuksen Kristuksen ylösnousemuksen konkreettisuudesta. ”*Mikä on alusta ollut, minkä me olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän sanasta” (1.Joh.1:1). Jumalan Pojan lihaan tulo, inkarnaatio tarkoittaa sitä, että Jumala, joka on henki, ilmestyy meille materiassa., Luoja luodussa. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme”* (Joh.1.14). Hän on meitä niin lähellä ja konkreettisena, että korvamme kuulevat hänet, silmämme tavoittavat hänet ja sormemme tuntevat hänet. Sitä hän ei ollut vain alennuksen tilassaan matkalla Betlehemistä ristille ylös Jerusalemiin, vaan myös korotettuna tyhjältä haudalta aukeavalla uudella tiellä. Ylösnousemustodistukseen kuului juuri Jeesuksen äänen kuuleminen (Joh.21:5), hänen näkemisensä (Mark.16:11) ja myös hänen koskettamisensa (Joh.20:27). Hän on ruumiillisesti ylösnoussut. Ylösnousemuksenkaan ihme ei tehnyt tyhjäksi inkarnaation todellisuutta.

Jeesus Kristus on siis läsnä seurakuntansa keskellä äänenä korvallemme, silmiemme havaittavissa ja käsiemme kosketeltavissa. Tätä hän Pyhän Henkensä kautta on tietenkin kätkettynä, ristinmuotoisena. Ilman Pyhän Hengen antamaa ymmärrystä ja näkökykyä emme kuulemallakaan kuulisi, näkemälläkään näkisi ja koskettamallakaan tuntisi. Sillä Jumala salaa kaiken sen, minkä hän ilmoittaa, jotta uskon kautta omistaisimme hänen lahjansa. Tällä Kristuksen jumal-inhimisellä, hengellis-ruumiillisella todellisuudella on suuri merkitys jumalanpalveluksen ymmärtämisen kannalta.

Jumalanpalvelus koko ihmiselle

Millaista yhteyttä Jumala meidän kanssamme haluaa? Jumalan ja ihmisen kohtaaminen jumalanpalveluksessa ei tapahdu jossakin ajastusten sisäisessä äänettömyydessä, ei jossakin henkisyyden ja ideoiden platonisessa maailmassa. Kolmiyhteinen Jumala haluaa kohdata meidät kokonaisina luotuina, psykofyysisinä olentoina. Siksi liturgisessa jumalanpalveluksessa puhutellaan koko aistimaailmaamme. Aivan kuten Paavali opettaa seurakuntaruumiista, niin me emme ole jumalanpalveluksessa pelkkää korvaa, emme pelkää silmää, emmekä pelkkää jalkaa tai kättä. Liturgisen jumalanpalveluksen yksi rikkaus ja aarre on juuri siinä, että jokaiselle aistillemme julistetaan Jumalan suuria tekoja sekä konkreettisten sakramenttien että symboliviestinnän kautta. Asennot (seisominen, polvistuminen, istuminen, kumartaminen …) ja liikkeet (ristinmerkin tekeminen, katsominen ylös, käsien kohottaminen, kulkue..) auttavat meitä ilmaisemaan ruumiillisesti Kristuksen läsnäolon todellisuutta. Me olemme siis myös ’jalkaa’. Mutta me olemme myös ’silmää ja nenää’: Liturgisten värien, tuoksujen, kuvien, kirkkoarkkitehtuurien tehtävänä on tuoda ei vain julki sitä kauneutta, joka kaiken kauneuden ja hyvyyden Luojaamme liittyy, vaan myös painaa kokonaisvaltaisesti mieliimme ja tajuntaamme sanoma Jumalan läsnäolevasta pyhyydestä ja armosta. Liturginen taide auttaa meitä näkemään Jumalan näkymättömän läsnäolon. Mutta me olemme myös ’korvaa’. Toisin kuin silmän tai jalan kohdalla, niin usko syntyy korvien kautta kuulemisesta (Room.10:17). Usko ei synny hiljaisuudessa. Siksi niin saarnan kuin seurakunnan laulun tulee olla aina pelastavan uskon syntymisen ja vahvistumisen palveluksessa.

Jumalanpalveluksen rikkaus ja monivivahteiset historialliset aarteet tulisi ymmärtää sekä inkarnaatiosta että meidän luotuisuudestamme käsin. Ensinnäkin Sana on tullut lihaksi. Kuvakiellon antanut Jumala on tullut kaikkien meidän aistiemme ulottuville. Jeesus on Jumalan kuva (2.Kor.4:4). Siksi inkarnaation ihmettä painottaneelle luterilaisuudelle on ollut hyvin vierasta kaikenlainen kuvainraastaminen sekä riisuttu ja steriili reformoitu kirkkoarkkitehtuuri. Toiseksi Jumalan on luonut meidät monella tavoin tunteviksi, kokeviksi ja aistiviksi. Hän haluaa kohdata meidät inhimillisessä kokonaisuudessamme ja me haluamme myös ilmaista ja elää uskoamme koko luodulla rikkaudellamme. Johanneksen sanoin Kristuksen tahto on, että me kuulemme ja näemme hänet sekä koskemme häneen.

Otan tämän pohjalta esille kolme kristillisessä kentässä vallitsevaa suuntaa, joissa mielestäni Kristuksen läsnäolon koko rikkaus ei pääse toteutumaan Raamatun tarkoittamalla tavalla.

Kuuleminen ilman koskettamista

Luterilaisessa perinteessä on voimakkaasti painotettu Jumalan sanan saarnan merkitystä. Onhan paimenvirasta käytetty termiä saarnavirka. Seurakuntaa on kutsuttu kuulohuoneeksi. Jumalanpalvelukselle synonyymina on käytetty ilmaisua ’mennä sanan kuuloon’. Kirkko on nähty usein suurena luokkahuoneena, jossa Jumalan sanaa opetetaan kansalle. Jumalanpalvelus ymmärrettiinkin kirkossamme menneinä vuosikymmeninä ennen muuta saarnana ja rukouksena, jossa ehtoollinen oli jokin erikseen mainostettava asia. Siksi kirkollisissa lehti-ilmoituksissa usein nähtiin ilmaus: jumalanpalvelus + HPE. Herran Pyhä Ehtoollinen oli siis jokin tavallisesta poikkeava lisuke jumalanpalvelukseen!

Kirkon sisällä vaikuttaneiden herätysliikkeiden sisällä hengellisen elämän hoitopaikka löytyi rukoushuoneista. Kun elävä sana ei aina löytynyt paikallisseurakunnan jumalanpalveluksesta, niin se etsittiin oman liikkeen parista. Rukoushuoneet rakennettiin sananjulistusta, veisaamista ja rukoilemista varten. Saarnatuoli onkin niissä keskipisteenä – alttaria ei löydy usein lainkaan. Siellä missä omia rukoushuoneita ei ole ollut, kodit ovat avautuneet raamattupiireille, pienryhmille ja soluille. Ne ovat monille ainoa hengellisen elämän hoitopaikka. Nykyään yhä useampi etsii sanan opetuksen internetin kautta tai kristillisiltä tv- ja radioasemilta. Kaikki Jumalan sanan harjoittaminen on hyvästä. Raamattu yksiselitteisesti kehottaa: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana” (Kol.3:16). Onhan sana kaiken jumalapalveluksen lähtökohta. Sillä missä on Jumalan sana, siellä Jumala on itse lahjoineen läsnä. Ja siksi missä on sana, siellä on usko. Ja missä usko on, siellä alkaa oikea jumalanpalvelus. Sillä ilman uskoa on vain epäjumalanpalvelusta, mutta usko täyttää ensimmäisen käskyn. Iso katekismushan opettaa: ”Pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” Tämä usko ei ole ihmisen mahdollisuus, vaan Kristuksen sanansa kautta tuoma lahja.1

Mutta onko Kristus meille vain ääni? Haluaako hän kohdata vain korvamme? Kyse ei ole siitä, että sanaa opetettaisiin, tutkittaisiin tai julistettaisiin liikaa – päinvastoin. Kyse on siitä, kohtaammeko me Kristuksen lihaksi tulleena sanana myös hänen ruumiillisessa olemuksessaan. Siksi seurakunnan normaali elämä on ollut kohdata ruumiillisesti ylösnoussut Kristus Herran päivänä ruumiillisesti: ”Kun viikon ensimmäisenä päivänä olimme kokoontuneet murtamaan leipää” (Apt.20:7). Uskonpuhdistuksen isille tämä oli hyvin selvä asia: ”On uudelleen sanottava, ettemme poista messua, vaan säilytämme sen tunnollisesti ja puolustamme sitä. Meidän keskuudessamme näet vietetään messu joka sunnuntai.”2

Jos ja kun jumalanpalvelus on Kristus-sulhasen ja seurakuntamorsiamen kohtaaminen, niin eihän mikään avioliitto voi rakentua vain puheyhteyteen, kännykkä- ja sähköpostiyhteydenpitoon. Siihen kuuluu erottamattomasti fyysinen läheisyys. Samoin Kristuksen ja seurakunnan yhteys on hengellis-ruumiillista. Me emme vain saarnassa kuule häntä ja rukouksessa puhu hänelle. Me näemme ja koskettaen vastaanotamme hänet lihana ja verenä siunatussa leivässä ja viinissä. Näin me tulemme yhdeksi ruumiiksi hänen kanssaan. ”Tämä salaisuus on suuri: minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa” (Ef.5:32).

Raamattu puhuukin seurakunnasta Kristuksen ruumiina vain jumalanpalveluksen yhteydessä (Room.12; 1.Kor.12). Meidät on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Kristus ei ole vain puhuva pää julistamassa sanaa, vaan myös konkreettinen ruumis, joka annetaan syntien anteeksiantamiseksi. ”Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis” (1.Kor.10:17). Ehtoollisella vastaanotetaan Kristuksen ruumis ja samalla kokoonnutaan Kristuksen ruumiiksi. Näin ehtoollispöydässä eri puolille hajaantunut seurakunta realisoituu ja manifestoituu seurakuntaruumiina. Seurakuntaruumis ei voi siis elää ilman ruumista!

Siksi meidän etuoikeutemme on kokoontua normaalitilanteessa viikoittain jumalanpalvelukseen sekä kuulemaan Hyvän Paimenen ääntä että aivan suullamme koskettamaan meidän edestämme uhrattua Karitsaa. Mikään vähempi ei voi kristitylle riittää!

Näkeminen ja koskettaminen ilman kuulemista

Samaan aikaan kun päiväjumalanpalvelusten kävijämäärät ovat laskeneet ev.lut. kirkossa vuodesta toiseen, ehtoollisella kävijöiden määrä on kuitenkin noussut. Tämä selittyy jumalapalveluskulttuurin muutoksella. Jumalanpalveluksen päämuodoksi on tullut messu eli ehtoollisjumalanpalvelus.3 Liturginen elämä on myös rikastunut monella tavoin. On haluttu vastata kulttuurimurroksesta nousevaan kaipuuseen pyhyyden ja mysteerin kokemisesta. Ja onhan kirkolla millä vastata ehtoollisen mysteerissä!

Ongelmana tässä kehityksessä kuitenkin on ollut julistuksen kaventuminen. Saarnat ovat usein ei vain pituudeltaan vaan myös sisällöltään typistettyjä versiota. Yhä useammin saarnan jälkeen lausuttava uskontunnustus ei ole saarnatun sanan tiivistelmä, synteesi, vaan sen suorasanainen korjaus, antiteesi. Rippisanoissa yhä harvemmin pysäytetään ihminen Jumalan pyhyyden eteen tutkimaan itseänsä, uskoansa ja elämäänsä Jumalan sanan valossa. Julistus ohenee myös yhä kaventuvassa ja hiljentyvässä seurakunnan virsilaulussa. Kun virsilaulu käy kansan parissa yhä vieraammaksi, jumalanpalveluksissa käytettävä laulumateriaali on yhä suppeampi ja kevyempi.

Tähän Jumalan äänen läsnäolon vähenevään kehitykseen on monia syitä, mutta perustavanlaatuisin on se, että on hukattu Herran päivän valtava todellisuus: ”Minä julistan sinun nimeäsi!” Kun Jeesus ei elävänä Herrana puhukaan Pyhässä Raamatussa, niin silloin joko saarnassa hiljaisuudella vaiennetaan hänet tai ainakin karsitaan ihmisiä mahdollisesti loukkaavat kohdat. Sama laimentumisprosessi on koskenut myös rukouksia ja virsiä.

Ilman selkeää sanan julistusta jumalanpalveluksesta on vaarana muodostua pyhää teatteria – päälle jäänyt joulukuvaelma. Kauniit kirkon holvit, kynttilöiden loiste, puhutteleva musiikki, pastorin kutsu tulla rukoilemaan ja hiljentymään, yhteyden ja hartauden kokeminen kauniisti katetun alttarin äärellä – nämä kaikki ovatkin vain virikkeitä yksilölle kokea pyhän läsnäoloa elämässään. Jumalanpalvelus on vain kehys ilmaista tätä uskonnollista kaipuuta. Kirkkovieras näkee ja kokee kirjon liturgisia hienouksia, mutta hän itse antaa oman merkityksen näkemälleen ja kokemalleen. Hän ei ole siellä julistuksen kohteena eikä opetuksen saajana, vaan etsimässä ja kehittämässä omaa spiritualiteettiaan. Paino ei ole Jumalan objektiivisissa teoissa, vaan subjektin omassa henkisyydessä ja autenttisessa yhteydessä omaan sisimpäänsä.4 Katseen kohde ei ole läsnä oleva Kristus leivässä ja viinissä vaan kohteena voivat olla omat tunteet ja muistot, joita tuo tilaisuus sisimmässä herättää. Hyväksynnän ja yhteyden kokeminen on keskeistä, ei niinkään syntien anteeksiantamus.

On sanottu, että meidän aikanamme kommunikaatio tapahtuu enemmän kuvin kuin sanoin. Toisin kuin sanat ja väitteet, jotka voidaan todeta oikeiksi tai vääriksi, kuvat eivät ota kantaa totuuskysymykseen. Ne antavat tilaa omalle tulkinnalle. Ne eivät vaadi eivätkä tuomitse.5 Jos siis jumalanpalvelus muuttuu kauniiksi kirkkoromanttiseksi äänettömäksi kuvaksi, jolle jokainen saa antaa oman henkilökohtaisen sisällön ja merkityksen, kadotamme jumalanpalveluksen todellisen subjektin; Jumalan. Herra itse on siellä palvelemassa meitä emmekä me palvelemassa oman jumalakuvamme rakentamisprojektia. Me emme ole siellä terapoimassa itseämme, vaan hänellä on sekä diagnoosi meistä ja kuolemattomuuden lääke meille.

Siksi jumalanpalvelus ilman selkeää lain ja evankeliumin julistusta niin saarnoissa kuin virsissäkin estää ihmistä tuntemasta itseään ja Jumalaa. Jos ihmisiä ei kutsuta parannukseen synneistä, ei johdateta kristinuskon syvällisempään tuntemiseen, ei opasteta Jumalan tahdon mukaiseen elämään ei virvoiteta syntien anteeksiantamisen evankeliumilla, niin oikeankin symboliikan sisältö jää kirkossa kävijälle vieraaksi. Seurakuntayhteys jää samalla merkityksettömäksi. Spiritualiteetin rakennuspaikkojahan löytyy niin monesta muustakin paikasta.

Jos aikaisemmin oli tarve löytää uudestaan messussa ’näkemisen ja kokemisen’ lahja ehtoollisessa, niin nyt on tarve löytää uudelleen ’kuulemisen’ lahja julistuksessa. Sillä ilman päätä, seurakuntaruumis on hukassa ilman suuntaa ja päämäärää. Päätön Jumala ei voi puhua. Hän jää vain sanattomaksi mysteeriksi.

Kuulemista, näkemistä ja tunteiden koskettamista

Kun perinteisen liturgisen jumalanpalveluksen kävijämäärät laskevat, monet ovat lähteneet etsimään keinoja, millä täyttää penkit uudestaan. Vastaukseksi on erityisesti karismaattisen liikkeen leviämisen myötä muodostunut jumalanpalveluksen uudelleen muokkaus. ”Instantkulttuurimme” mukaisesti sen on oltava merkityksellinen ja helposti aukeava kristinuskosta vieraantuneille ihmisille heti ja välittömästi. Siksi jumalanpalvelus täytyy rakentaa vallitsevan kulttuurin aineksista eikä pitäytyä kirkon omaan vuosituhantiseen kulttuuritraditioon. Ongelmaksi ei nähdä muodon ja sisällön erottamista toistaan. Periaatteena on: muoto voi olla mitä tahansa, kunhan vain evankeliumia julistetaan. Vallitseva kulttuurimuoto on populaarikulttuuri, jossa yhtenä keskeisenä piirteenä on kaiken viihteellistäminen ja uutuuksien tuottaminen. Huomio on ihmisen tarpeiden tyydyttämisessä. Jumalanpalveluksen rakenteen kannalta tällä on ollut suuri merkitys. Sen pääsisällöksi on tullut ylistys. Vetävä populaarimusiikki sekä helposti opittavat ja monta kertaa toistettavat laulut ovat keskuksessa. Näin ollen alttarista on tullut lava, pastorista juontaja, seurakunnasta yleisö, ylistyksen johtajasta ja musiikkia soittavasta yhtyeestä tilaisuutta kantavat voimat.^6^

Tällaisen ylistystilaisuuden pääpaino ei ole Jumalan sanan julistuksella eikä Kristuksen ruumiin ja veren nauttimisessa, vaan Pyhä Hengen kokemisella ylistyksen ja rukouksen kautta. Äärikarismaattisissa liikkeissä se saa muodon, jossa ’lisää, lisää’ huutava ihmisjoukko pyrkii juopumaan hengestä ja ilmentämään sitä myös kaatumisilla ja äännähdyksillä. Katse on käännetty Pyhän Hengen voimavaikutuksiin. Kuuleminen on keskittynyt tunteita luovaan ylistysmusiikkiin. Ja suurin toive on saada yhä uudestaan Pyhä Hengen ruumiin ja sielun läpikäyvä hoitava ja virvoittava kosketus.

Tämä kehitys on hyvin ymmärrettävä sitäkin taustaa vasten, että postmoderni kulttuuri kritisoi valistusaikaa liiasta järkeen ja ymmärrykseen nojautumisesta. Moderni aika selitti yliluonnollisen ja ihmeet pois. Tunteet, kokemukset ja elämykset ovat sen sijaan meidän ajassamme tärkeitä. Näin tuleekin olla. Pää ja sydän molemmat kuuluvatkin seurakuntaruumiiseen. Seurakunta myös elää jatkuvasta ihmeestä Kaikkivaltiaan yhteydessä. Kysymys onkin siitä, onko jumalapalveluksen lähtökohta ihmisen omat tarpeet vai Jumalan sana, ihmisen halu kokea pyhän läsnäolo vai Jumalan halu pyhittää syntinen.

Eugene Peterson väkevällä Vanhan testamentin kuvalla analysoi juutalais-kristillisen jumalanpalveluksen omaleimaisuutta muinaista kanaanilaista Baalin palvontaa vasten.

Kanaanin maassa syntyneen Baal-uskon ja Jahve-uskon kamppailu tarjoaa hyödyllisen jäsennyskeinon niille pastoreille, jotka paimentavat uskonnollisia, joskaan ei välttämättä kypsään kristillisyyteen juurtuneita ihmisiä. . . . Baal-usko oli psykologisesti puhuttelevaa ja se tarjosi subjektiivisia kokemuksia. Aistihavainnot olivat merkittäviä. Musiikin ja tanssin keinoin henkilöt siirrettiin pois yksityisestä kokemusmaailmasta ja sulautettiin osaksi yhteistä joukkokokemusta. Seksuaalinen aktiivisuus oli uskonnonharjoituksessa tavallista. . . . Se viittasi palvontaan joka sai täyttymyksensä itseilmaisussa, palvontaan, joka kelpuutti raaka-aineekseen palvojien tarpeet ja halut. Baal-usko palautuu sen palvojan hengelliseen kyvykkyyteen. Sen perusajatuksena on olla mielenkiintoista, relevanttia ja jännittävää.

Jahve-usko perusti palvonnan, joka rakentui liiton sanojen julistamisen ympärille. Se vetosi tahtoon. Jahve-uskossa keskeistä olivat sanat, joilla miehiä ja naisia kutsuttiin palvelemaan, rakastamaan, tottelemaan, kantamaan vastuuta, valitsemaan. Kypsyydessään Israelin jumalanpalvelusta jäsensi Jumalan profeetallinen sana. . . . Aistilliselle elämälle annettiin osansa jumalasuhteessa, mutta sitä hallitsi sana. Mitään ei tehty pelkän aistikokemuksen tähden. . . . Pastorit joutuvat kuulemaan toistuvasti kaksi väitettä niiden suista, joiden hengellisiä johtajia he ovat. Kummatkin muistuttavat Baal-uskoa, jopa siinä määrin, että ne voidaan syystä luokitella ”uus-baalilaisuudeksi”. Väitteet ovat: ”Pyrkikäämme palvontakokemukseen” ja ”En saa siitä mitään irti”.7

Tarkoitus ei siis ole millään tavoin vihjailla, etteikö kokemuksellisuus olisi uskoomme kuuluvaa. Ongelmaksi se muuttuu, jos jumalanpalveluksen kriteeriksi muodostuu se, mitä tuntemuksia se saa tai ei saa aikaan. Samalla on kuitenkin tarkasti kuunneltava erityisesti karismaattisesta liikkeestä luterilaisen kirkon sisälle nopeasti levittäytyvää ylistyskristillisyyden haastetta ja arvioitava kriittisestikin omaa seurakuntaelämäämme. On etsittävä uusia tapoja kohdata ihmisiä. On oltava tilaa oikealle sielunhoidollisuudelle, ei vain puhumiselle vaan myös kuuntelulle ja dialogille. En myöskään haluaa millään tavoin vähätellä sitä, että moni kokee ylistyskokouksissa aivan oikeaa sydämen iloa ja hengellistä hoitoa Herrassa. Mutta Raamattu kehottaa koettelemaan kaikkea. Siksi emme voi ummistaa silmiä niiltä hengelliseltä vinoutumilta ja puutteilta, joita ylistykseen ja Pyhän Hengen välittömään kokemukseen keskittyvä jumalanpalvelus tuo mukanaan. Otan esille joitakin siihen liittyviä teologisia ongelmia.

Ensinnäkin Kristuksen nimen korottamisesta huolimatta se on anti-inkarnatoorista. Pyhä Henki irrotetaan Jeesuksesta. Kristusta etsitään ylhäältä voimasta ja kunniasta, mutta ei alhaalta lihasta ja verestä. Näin ylistys irrotetaan sen oikeasta raamatullisesta kehyksestä: sakramenteissa läsnä olevasta Herrasta.

Toiseksi siinä helposti sekoittuu laki ja evankeliumi. Niin kuin englanninkielinen termi ’worship’ jo ilmaisee, me tulemme osoittamaan kunnioitusta ja arvostusta Jumalalle. Huomio kiinnittyykin meidän palveluumme Jumalalle. Raamatusta emme kuitenkaan löydä kertaakaan opetusta, että Jumala itse käskee meitä ylistämään häntä. Hän ei tarvitse ylistystämme, vaan me tarvitsemme hänen palveluaan. Hänen ei tarvitse kuulla, kuinka me rakastamme häntä, vaan meidän sydämemme tarvitsee kuulla, kuinka hän rakastaa meitä. Ylistys ei ole kanava hänen lahjoilleen eikä tie hänen siunaukseensa. Ne saamme lahjoina armonvälineiden kautta.

Kolmanneksi ristinteologia voi käydä siinä vieraaksi. Antaako ylistyskulttuuri tilaa ja mahdollisuutta myös Jumalan lyömänä ja elämän ruhjomana aidosti huutaa: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Neljänneksi jos ja kun huomio on ylistyksen ja rukouksen kautta saadussa kokemuksessa, niin tästä kokemuksesta tulee se yhteinen tunnustus, jonka päälle seurakunta rakentuu. Se usein johtaa yhteiskristillisyyteen, jossa Raamatun selkeys ja opetus suhteellistetaan. Ylistämisellä yhdistetään se, minkä sana selvästi erottaa. Sana ylistys, homologein (Hep:13:15; Room.14:11) sisältää myös sekä merkityksen syntien tunnustaminen että uskon opin tunnustaminen (Fil.2.11; 1.Tim.6:12. Room.10:10). Ylistyksen pohjana, jotta se olisi aito ja yksiääninen, tulisikin olla ensin yhteinen usko. Yhteinen usko sisältää yksimielisyyden sekä Kristuksen sanallisesta että ruumiillisesta läsnäolosta seurakunnan keskellä.8

Viidenneksi siinä naiivisti ajatellaan, ettei muodolla ole vaikutusta sisältöön, vaikka viestinnässä on jo pitkään ymmärretty, että mitensanotaan on pitkälti se, mitä sanotaan. Jos jumalanpalvelus rakentuu vallitsevan populaarikulttuurin viihteellistävin ehdoin, niin siinä sanoma Jumalan pyhyydestä ja jopa vihasta syntiä kohtaan käy vaikeaksi, koska itse rakenne ’miten’ saarnaa sitä vastaan sekularisoimalla pyhän.9

Kuudenneksi siinä Raamatun opetus paimenvirasta ja yleisestä pappeudesta usein hämärtyy. Pastorin tehtävä ei niinkään ole karitsoiden ruokkiminen (Joh.21:15), vaan lampaiden voimaannuttaminen tekemään paimenen töitä. Onhan sanottu, että vihdoin maallikot on vapautettava passiivisesta roolistaan ja annettava jumalanpalvelus niille, koska se heille kuuluukin. Tämä on väärin. Jumalanpalvelus ei kuulu pastoreille eikä maallikoille, vaan ylösnousseelle Kristukselle. Hän on itse asettanut Jumalan salaisuuksiensa huoneenhaltijat (1.Kor.4:1), jotta hänen seurakuntansa saisi määräosansa ajallaan (Luuk.12:42). Kristus on asettanut pastorin omaksi suukseen ja kädekseen antamaan saarnatuolilta ja alttarilta seurakunnalle itsensä. Sulhanen palvelee morsianta. Seurakunta vastaa kiitoksella, rukouksella, uhrilla, palvelutehtävillä seurakuntaelämässä ja kristillisellä todistuksella maailmassa.

Seitsemänneksi siinä sekoitetaan evankeliointi ja jumalanpalvelus. Epämuodollisia ja letkeitä ylistyskokouksia perustellaan usein uskosta osattomien tavoittamisella. Evankeliointi on helpompaa kun musiikki on kaikille tuttua kevyttä rockia. Toiset kaipaavat heavy-rockia, toiset taas tangoa. Mitä tapahtuu seurakunnan yhteydelle ja ykseydelle, jos uskon opetuksen sijasta musiikkityyli on koossa pitävä voima? Vaikka jumalanpalvelus on aina myös todistus koko maailmalle, niin sitä ei voi rakentaa evankelioinnin tähden maailman ihmisten ehdoin. Sillä eiväthän ei-uskovat voi osallistua sanan varsinaisessa merkityksessä heille vielä tuntemattoman Jumalan palvelukseen. Vain kristityt voivat palvoa Jumalaa Hengessä ja totuudessa. Siksi Jumalan sanan julistuksen ja opetuksen kautta liitytään mukaan Jumalan kansan juhlaan. Tarkoitushan on johdattaa heidät kristilliseen elämään ja sen omaan vuosituhantiseen kulttuuriin eikä suinkaan johdattaa kristittyjä antamaan kaikkein pyhimpänsä ajan hengen kouriin. Sitä paitsi historiallinen liturginen jumalanpalvelus kaikessa rikkaudessaan on erilaisuudessaan mysteerejä kaipaaville ihmiselle vetoava ja kiinnostusta herättävä.10

Kyllä tämänkin ajan tulee piirtää jälkensä jumalanpalveluselämään. Mutta se ei saa merkitä liturgian historiallisten juurien katkaisemista. Se olisi suurta ylpeyttä ja sokeutta. Emmehän hylkää uskontunnustuksia ja katekismuksiakaan. Miksi sitten hylkäisimme virret, rukoukset ja liturgiset rakenteet, joissa yhteinen usko on saanut ilmauksen ja kestänyt vuosisatojen jopa tuhansien läpi ajan koetuksen. Usko on koko rikkaudessaan ollut jo ennen meitä. Me saamme vain liittyä siihen. Kyse on jatkuvuudesta. Kyse on koetellun uskon perinnön säilyttämisestä. Kyse on Jumalan pyhyyden ja armon säilyttämisestä pyhänä ja armona meidän keskellämme. Näin Jumala saa olla oikealla paikalla: palvelemassa meitä. Halussa pitäytyä historialliseen liturgiseen jumalanpalvelukseen kyse ei ole isien perinnäissääntöjen kanonisoimisesta, vaan liittymisestä siihen Jumalan kansaan, joka on ennen meitäkin kuunnellut Vapahtajaa ja joka nyt riemuitsevana seurakuntana katselee samassa pöydässä häntä, jota me uskon silmin katsomme siunatussa leivässä ja viinissä. Tämähän oli se kuva, jota Jeesus ristillä katseli psalmissa 22, jossa sekä mullan alle astuneet että tulevat polvet ovat yhtä samassa seurakunnassa hänen kanssaan.

Seuraavaksi tutkimme mitä teemajakeemme opettaa meille messusta. Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä. Tämä psalmin jaehan läpäisee jumalanpalveluksemme rakenteen, joka koostuu johdanto-, sana-, ehtoollis- ja päätösosiosta.

”Minä julistan”

Me tulemme jumalanpalvelukseen kuuntelemaan. Emme kuitenkaan tule kuulemaan hyvää kuoroa emmekä edes pastoria. Me tulemme kuuntelemaan Kristusta. Hän itse todellisesti puhuu Raamatun kirjoitetun ilmoitussanan kautta. Hän itse puhuu oikein julistetun saarnan kautta. Hän puhuu meille virsilaulun kautta. Hän puhuu, me kuuntelemme. Se on hyvä osamme. Tätä Kristus viimeiseksi ennen kuolemaansa meille lupasi psalmissa 22. Hän ei ole jäänyt hautaan, vaan on todellisesti ylösnoussut ja läsnä seurakuntansa keskellä. Tämä reaalipreesens on valtavin ja ihanin jumalanpalveluksen näköala. Elävän Jeesuksen elävä ja eläväksi tekevä ääni: Viva vox Jesu!

Miten Kristuksen profeetallinen eli hänen julistuksensa virka jatkuu seurakunnan keskellä näkyy hyvin siitä, miten evankelista ja apostolit ymmärsivät oman työnsä. Evankelista Luukas aloittaessaan Apostolien tekojen kirjan tekee hyvin selväksi kenen teoista siinä viime kädessä on kysymys On sanottu, että kirjan nimi tulisikin olla Jeesuksen teot. Sillä evankeliumissa hän oli kirjoittanut ”kaikesta mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa” (Apt.1:1) ja nyt Jeesus jatkaa samaa työtään sanansa kautta. Yhä uudestaan Luukas kertoo kuinka ”Jumalan sana menestyi” (6:7; 12:24; 19:20).

Apostoli Paavali puolestaan kirjoittaa efesolaisille, miten nämä olivat päässeet osallisiksi Jumalan armosta. ”Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte” (Ef.2.17). Kuka oikein oli fyysisesti tullut Efesoon? Kuka oli siellä evankeliumia julistanut? Eikö Paavali itse. Kuitenkin apostoli kirjoittaa: Ja hän tuli ja julisti! Kristus tuli Efesoon. Kristus julisti heille oman evankeliuminsa. Kristus oli uskon ja seurakunnan siellä synnyttänyt. Yhtään kainostelematta Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme” (2.Kor.5:20). Tällä vakavuudella pastoreiden tulisi valmistautua sananjulistukseensa ja seurakuntalaisten rukoillen otettava sana vastaan.

Ylösnoussut Herra on rakentanut seurakuntansa apostolien ja profeettain perustukselle (Ef.2:20). Hän on voittajana noussut ylös korkeuteen: ”Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja (eli) opettajiksi” (Ef.4:11). Aivan kuten Emmauksen tiellä Jeesus kirkasti itsensä hätääntyneille ja hämmentyneille opetuslapsille ”alkaen Mooseksesta ja kaikista profeetoista” (Luuk.24:27), hän kulkee meidän kanssamme viikosta toiseen. Jumalanpalveluksen toisessa peruspilarissa, sanaosiossa, Kristus julistaa Vanhan testamentin lukukappaleen (profeettojen), epistolatekstin (apostolien) ja evankeliumin (evankelistojen) kautta. Evankeliumikirjan runsas raamattuaineisto kolmelle vuosikerralle takaa sen, ettei saarnoissa keskitytä vain tiettyihin lempikohtiin, vaan koko kirkkovuoden mukainen runsas materiaali elää seurakunnan keskellä.

Paimen eli opettaja Kristuksen suuna tuo lain ja evankeliumin sanan tekstistä seurakunnan siihen hetkiseen elämään. Paimen kaitsee äänellään laumaa. Hän opettaa Raamatun luotettavaa sanaa tämä näköala mielessä: Kristus puhuen tuo Kristuksen! Näin usko voi syntyä, vahvistua ja uudistua Kristuksen elävän ja voimallisen sanan äärellä. Voimme lähteä kirkosta ja kiitollisena sanoa: *Mikä on alusta ollut, minkä me olemme kuulleet, siitä me puhumme: elämän sanasta” *(1.Joh.1:1).

” Sinun nimeäsi”

Jeesuksella oli mielessä ristillä aivan tietty sanoma, minkä hän julistaisi ylösnousemuksensa jälkeen. Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni. Jeesuksen sanoma on Jumalan nimen julistaminen. Tässä hän liittyy Vanhan testamentin olennaiseen opetukseen jumalanpalveluksesta. Oikea jumalanpalvelus on Jumalan nimen tuntemista ja sen ääreen kokoontumista. Näinhän Herra itse antoi ensimmäisessä käskyssään oman nimensä kansalle: Minä olen Herra. Toisessa käskyssään hän käskee pyhittää tämän persoonallisen YHWH -nimensä, jonka kautta kansalla oli pääsy armollisen Jumalan luo. Miten tämän nimen äärellä eläminen toteutuu, siitä säädettiin kolmannessa käskyssä lepopäivän pyhittämisessä.

Yhä uudestaan Jumala antaa nimensä kansalleen, jotta heillä olisi jumalanpalveluksen kautta pääsy hänen armolliseen läsnäoloonsa. ”Siihen aikaan ruvettiin avuksi huutamaan Herran nimeä” (1.Moos.4:26). Antaessaan lain ja säädökset uhreista Herraa määrää myös miten ilmestysmaja oli kerran saava pysyvän paikan Jerusalemin temppelissä. ”Se paikka, jonka Herra teidän Jumalanne valitsee teidän sukukuntienne alueelta ja johon hän asettaa nimensä asuaksensa siellä, se etsikää, ja mene sinne” (5.Moos.12:5 vrt.2.Moos.20:24). Jumalan nimi ei ole jokin abstraktio, vaan konkreettinen läsnäolo. Paikka, jossa hän itse asuu. Siellä ja vain siellä hän on armollisesti tavattavissa. Missä Jumalan nimi on, siellä Jumala itse on läsnä.

Kun Jeesus sanoo siis julistavansa Jumalan nimen, niin se ei tarkoita, että hän kertoo Jumalasta, vaan että hän ilmoittaa itsessään Jumalan nimen. Hän on lihaan tullut Herra YHWH (1.Kor.8:6). ”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka on aina Isän vierellä on opettanut meidät tuntemaan hänet” (Joh.1:18). Jeesuksessa temppeli saa täyttymyksensä. ”Mutta minä sanon teille: tässä on se, joka on pyhäkköä suurempi” (Matt.12:6). Siksi oikea jumalanpalvelus on mahdollista vain siellä, missä lihaan tullut Jeesus on läsnä. ”Ei kukaan tule Isän tykö muuten kuin minun kauttani” (Joh.14:6).

Jeesus ei siis vain ilmoita Jumalan nimeä vaan hän on myös ilmoituksen sisältö. Tämän nimen hän julistaa eli antaa ja lahjoittaa psalmin 22 mukaan veljilleen. Tämä nimen julistaminen tekee Jeesukselle vieraista ja vihollisista veljiä, jotka liittyvät Jumalan ylistykseen. Miten Jeesuksen nimi eli läsnäolo ja hänen veljeksi tulemisensa tapahtuu? Siten, että Jeesus julistaa tämän nimen meille pyhässä kasteessa. Jeesuksen kautta meillä on yhteys Isään ja Jeesus antaa meille Pyhän Hengen. Siksi meidät kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Meistä tulee näin hänen veljiään ja siskojaan. Tämä Jumalan nimen antamisen todellisuus näkyy puhuttelevasti Ilmestyskirjassa.11 Ensinnäkin Jeesus yhdistetään Jumalan nimeen: ”Hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse” (Ilm.19:12). Tämä nimi taas annetaan Jeesuksen omille kasteessa: ”Eikä mitään kirousta ole enää oleva. Ja Jumalan ja karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä ja näkevät hänen kasvonsa ja hänen nimensä on heidän otsissaan” (Ilm.22:4 vrt. 3:12; 14:1). Tunnettuahan on, että varhaisen kirkon elämässä piirrettiin kastehetkellä otsaan ristinmerkki. Mitä tämä tarkoittaa jumalanpalveluksen kannalta?

Koko jumalanpalvelus johdanto-osiosta aina päätökseen on Jumalan nimen äärellä elämistä. Jumalanpalvelus alkaa trinitaarisen nimen lausumisella: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tässä pyhässä ja pelastavassa nimessä ovat koolla ne, joille on sanottu kastekaavan sanoin: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Näin pastori myös tekee kasteessa saadun ristinmerkin seurakunnan edessä messun aluksi. Kun olemme tässä nimessä koolla Jumalan pyhyys paljastaa meidän syntimme. Siksi käymme synnintunnutukseen. Tämä ei ole muuta kuin kaste-elämää, jossa Katekismuksen sanoin hukutamme vanhan Adamin jokapäiväisessä parannuksessa. Sen jälkeen pastori Kristuksen suuna julistaa kolmiyhteisen Jumalan nimessä synnit anteeksi. Sillä Ihmisen Pojalla on valta julistaa syntejä anteeksi (Matt.9:6). Jumalan nimen armon osallisuus taas johtaa meidät ylistämään ja kiittämään kolmiyhteistä Jumalaa. Tämän nimen tunteminen ja avuksi huutaminen on taas perustana sille, että saamme niin päivän rukouksessa kuin yhteisessä esirukouksessa tuoda kaikki pyyntömme ja tarpeemme hänelle. Tätä nimeä ylistämme uskontunnustuksessa. Tässä nimessä meidät myös lähetetään lopuksi Herran täysi siunaus mukanamme arjen palvelutehtäviimme.

Ei ole siis ihme, että jo alusta asti jumalanpalvelus on ymmärretty kokoontumiseksi Jeesuksen nimeen. ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään” (Matt.18:20). Aivan kuten Jumalan nimi ei ollut abstraktio vaan todellinen läsnäolo, niin samoin Jeesuksen nimessä koolla oleminen tarkoittaa koko trinitaaris-sakramentaalista elämää seurakunnan jumalanpalveluksessa. Se ei ole vain jokin yksityinen hartaudenharjoitus, raamattupiiri tai rukouksen perään lisättävä lause: Jeesuksen nimeen. Tämä sisältää ilmoituksen Jeesuksen kautta alas laskeutuvasta sakramentaalisesta yhteydestä Isään Pyhässä Hengessä, ja Pyhässä Hengessä Jeesuksen kautta Isälle toteutuvasta seurakunnan rukouksesta ja kiitoksesta. Hänen omakseen tulemista pyhässä kasteessa. Osallisuutta hänen ruumiillisesta läsnäolostaan ehtoollispöydässä. Elämää seurakunnan – kahden tai kolmen – yhteydessä rukouksessa ja palvelussa (Apt.2:42). Alusta asti seurakunnan jumalanpalvelus ymmärrettiin Jeesuksen nimeen kokoontumiseksi koko tämän nimen rikkaudessa (1.Kor.5:4). Sen nimen äärellä jumalanpalveluksessa seurakunta manifestoituu. Peter Brunner onkin todennut: ”Seurakunta on kokoontuminen Jeesuksen nimeen ja tällainen kokoontuminen Jeesuksen nimeen on seurakunta.”12

Jumalanpalvelus huipentuu ehtoollisosiossa, jossa Jumalan nimi tulee Jeesuksen ruumiissa ja veressä meille nähtäväksi ja kosketettavaksi syntien anteeksiantamiseksi. Ehtoollisliturgiassa tulee myös näkyville jumalanpalveluksen valtava eskatologinen luonne. Kun Kristus on ruumiillisesti läsnä seurakuntansa keskellä maan ja taivaan, ajan ja iankaikkisuuden ohut verho katoaa. Me olemme samassa Kuninkaan pöydässä yhtä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa. Jeesuksen ristillä katselema kuva toteutuu: ”Nöyrät saavat syödä ja tulevat ravituksi. Kaikki maan mahtavat syövät ja kumartavat; hänen edessään polvistuvat kaikki, jotka mullan alle astuvat” (Ps.22:27-30). Riemuitseva ja taisteleva seurakunta on näin yhtä. Heillä on yksi ja sama Herra, sama usko, sama nimi otsalla ja sama ylistys.

John Kleinig hienolla tavalla kokoaakin, miten ehtoollispöydässä Jeesuksesta, veljestämme tulee seurakunnan ylistyksen johtaja.

Jeesus, lihaan tullut Jumalan Poika, laulaa kiitoslauluaan ”seurakunnan keskellä” (Hebr. 2:12). Siellä hän puhuu ruumiillisille sisarilleen ja veljilleen ja kutsuu heitä yhtymään kanssaan heidän yhteisen Isänsä ylistykseen. Viittauksellaan Psalmin 22 kiitoslauluun Hebrealaiskirje antaa ymmärtää, että Jeesus mitä ilmeisimmin palvelee meidän ylistyslaulajanamme alttarin sakramentissa eli pyhässä ehtoollisessa. Tämä juhla-ateria vietetään siitä ilosta, että hän on kärsinyt meidän puolestamme ja että hän on päästänyt meidät kuolemasta tekemällä meidät osallisiksi omasta ylösnousemuksestaan. Siinä kiitosrukouksessa, jonka hän rukoilee meidän puolestamme, hän julistaa, mitä meidän pyhä Isämme on tehnyt hyväksemme, ja johtaa meidät omassa kiitoksessamme Jumalamme luo. Kirkon ylistyslaulanta on siksi aina kiertynyt pyhän ehtoollisen vieton ympärille. Juuri siellä me palvomme pyhää Jumalaamme yhdessä enkelien kanssa. Juuri siellä Jeesus käy tekemisiin meidän kanssamme fyysisesti antamalla itsensä ruumiillisesti meille. Juuri siellä me iloitsemme hänen ruumiillisessa läsnäolossaan meidän kanssamme ja omassa todellisessa läsnäolossamme Isän Jumalan kanssa hänen kauttaan. Juuri siellä me saamme uskossa lähestyä Isää ruumiillisesti yhdessä Jeesuksen kanssa, sillä sekä meidän sydämemme että ruumiimme on puhdistettu kaikesta saastaisuudesta (Hebr. 10:22). Mitenkä muutenkaan voisimme juhlia tätä ihanaa tapahtumaa kuin ylistyslauluin?13

Jumalanpalveluksen evankeliumin mukainen järjestys

Jumalanpalveluksen sisällön, rakenteen ja järjestyksen ymmärtämistä auttaa Tunnustuskirjojemme tekemä jaottelu sakramentin (sacramentum) ja uhrin (sacrificium) välillä.

Jumaluusoppineet tekevät aivan oikein eron sakramentin ja uhrin välillä. … Sakramentti on toimitus, jossa Jumala antaa meille sen, minkä toimitukseen liittyvä lupaus tarjoaa. … Uhri sitä vastoin on seremonia tai toimitus, jonka me suoritamme Jumalalle osoittaaksemme hänelle kunnioitusta.14

Liturgiamme rakenne ei ole mitenkään mielivaltainen, vaan Jumala- ja evankeliumikeskeinen. Toisin kuin pakanuudessa me emme anna ensin Jumalalle jotakin saadaksemme sitten häneltä (do ut des). Toisin kuin tietyn tyyppisessä ylistyskristillisyydessä, me emme aloita ylistämällä Jumalaa saadaksemme kokea sitten hänen läsnäolonsa. Jumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että hän palvelee ensin meitä ja me palvelemme sitten häntä. Eihän luomaton voi kiittää ennen Luojan luomistyötä. Eihän synteihinsä kuollut voi kiittää Lunastajaansa ennen kuin hänet on vapautettu syntikuoleman kahleista. Eihän uskosta osaton osaa ylistää ilman eläväksi tekevää Henkeä. Läpi Raamatun kulkee opetus yhteydenottavasta Jumalasta. On kyse aina hänen aktiostaan, joka saa sitten meissä aikaa re-aktion. Hän antaa syyn, joka vaikuttaa meissä seurauksen. Ensin on sakramentti, sitten meidän kiitosuhrimme. ”Herra avaa minun huuleni, että minun suuni julistaisi sinun kiitostasi” (Ps. 51:15).

Näin luterilainen messukin rakentuu jumalavetoisesti. Ensin hän ilmoittaa läsnäolonsa nimessään, siihen me vastaamme synnintunnustuksella. Hän julistaa nimessään synnit anteeksi, johon me vastaamme kiitosvirrellä. Hän puhuu meille sanassa ja saarnaajansa kautta. Me vastaamme siihen kuuntelemalla, ylistämällä häntä uskontunnustuksessa ja antamalla kiitosuhrin valtakuntansa työlle kolehdissa. Hän lupaa kuulla rukouksemme ja me tuomme kaikki tarpeemme hänelle. Hän kattaa meille pöydän ja kutsuu armoaterialle. Me vastaamme siihen tulemalla, syömällä ja kiittämällä. Hän siunaa meidät ja me lähdemme kiitosvirsi huulillamme omiin palvelutehtäviimme hänen maailmassaan.

Jos sallitaan tällainen raamatullisesta morsiusmystiikasta nouseva kuva, niin jumalanpalvelus on kuin Kristus-sulhasen ja seurakuntamorsiamen häävalssi, jossa sulhanen vie ja morsian myötäilee. Hän ohjaa, me seuraamme. Tämä on oikea evankeliumin mukainen järjestys.

Jumalanpalveluksen jako sakramentaaliseen ja sakrifisiaaliseen puoleen auttaa meitä myös ymmärtämään pastorin ja seurakunnan tehtävät messussa. Onhan jumalanpalvelusuudistusten suuntaus ollut se, että maallikkoja on pyritty aktivoimaan tekemään perinteisiä papintehtäviä messussa. Jumalanpalveluksesta on tullut kaikkien yhteinen puuhamaa. Kun ymmärrämme tämän hyvän evankeliumin mukaisen vuoropuhelun Kristuksen ja seurakunnan välillä, niin silloin myös pastorit ja maallikot löytävät luontaisen paikkansa messussa. Pastori seisoo Kristuksen suuna ja kätenä vastapäätä seurakuntaa. Siksi lähtökohtaisesti se, mikä on sakramentaalista eli missä kohdin Jumala puhuu ja antaa meille messussa, kuuluu pastorin tehtäviin. Se puolestaan, mikä on sakrifisiaalista eli uskosta nousevaa kiitosta, ylistystä ja rukousta, kuuluu seurakunnan vastaukseen.15 Seurakunta hengittää sisään Herran pyhyyttä ja puhaltaa ulos synnintunnustuksen, vetää sisälle Jumalan armoa ja hengittää ulos kiitosta.

Näky jumalanpalvelusseurakunnasta

On oikeutetusti esitetty kritiikkiä siitä, että seurakuntalaiset ovat olleet liian passiivisia. Vastaus tähän ei ole kulttuurissamme niin tyypillinen piirre eli sekoittaa sulhasen ja morsiamen paikat. Maallikoista tehdään apupappeja aktiviteetin lisäämiseksi ikään kuin kuninkaallinen papisto (1.Piet.2:9) saisi sitä kautta arvonnousua! Tällainen vastakkainasettelu ja arvottaminen on Raamatulle täysin vierasta. Nähdäkseni se vieraus, mitä monet kokevat hyvinkin toimitetussa liturgisessa jumalanpalveluksessa, johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin opetuksen puutteesta. Kuinka usein olen saanutkaan kuulla opettaessani jumalanpalveluksesta kokeneidenkin kristittyjen suusta: Tästä me emme ole saaneet opetusta. Vain opetuksen kautta voi syntyä suurempi ymmärrys ja rakkaus jumalanpalvelusperintöämme kohtaan! Ja paras opettaja on omakohtainen kokemus eli osallistuminen luterilaiseen messuun väkevästi veisaavan seurakunnan keskellä!

Toiseksi ongelma on seurakuntarakenteessa. Mihin rikkaissa seurakunnissa maallikkoja oikeasti tarvitaan, kun kaiken hoitaa palkatut henkilöt? Miten irralliset ihmiset voivat löytää suurista seurakuntayksiköistä yhteyden, kun toimittajat ja ihmiset jatkuvasti vaihtuvat? Uuden jumalanpalveluskaavan sijaan meidän tulee löytää uusi näkemys seurakunnasta. Sen keskuksena on rikas luterilainen messu, joka vahvistaa meitä aktivoitumaan monissa rakkauden töissä ja todistajan tehtävissä. On löydettävä raamatullinen opetus paimenesta ja laumasta. On opeteltava kantamaan niin toiminnallinen kuin taloudellinen vastuu omasta seurakunnasta, kun ei ole verorahoja käytettävissä ammattilaisten palkkaamiseen. On löydettävä se kodinomaisuus, läheisyys ja lämpö, jota evankeliumin äärellä yhdessä elävät on seurakuntaruumissa tarkoitettu antamaan ja saamaan. On löydettävä lähetysnäky, jossa todistustehtävä ei ole varattu vain muutamalle ammattilaiselle vaan koko seurakunnalle. On opeteltava elämään jumalanpalvelusyhteisönä!

Lopuksi

Jumalanpalveluksessa on kyse Kristuksen reaalipreesensistä seurakunnan keskellä. Liturgia antaa rikkaan kodin Kristuksen puheelle ja teolle. Messussa on kaksi kohokohtaa. ”Tämä on pyhä evankeliumi.” ” Tämä on minun ruumiini.” Meille luterilaiselle sana ’on’ est on kaikki kaikessa. Kristus todellisesti puhuu. Kristus antaa todellisen ruumiinsa. Siksi me kohotamme evankeliumikirjan ja siunatun maljan kunnioituksesta Vapahtajaamme kohtaan. Hän sanansa ja sakramenttinsa kautta on palvelemassa meitä syntien anteeksiantamisen evankeliumilla. Tätä on elämä Ylösnousseen seurassa. Ja parasta on, että tämä kuva saa olla silmiemme edessä myös kuolinhetkellämme. Psalmin lupaus koskee minuakin: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni – myös vielä taivaassa.


  1. Vilmos Vajta. ”Luther on Worship”, (Oregon 2004), 3-10.  
  2. Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIV, 1. 
  3. Kirkko muutosten keskellä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000-2004. (Tampere 2004). 119-120. 
  4. Ks. esim. Kati Niemelä. ” Nuoret aikuisten suhde kirkkoon.” Urbaani usko. (Tampere, 2006) 43-48.  
  5. Kenneth A. Myers. ”All God’s Children and Blue Suede shoes”, (Wheaton 1989), 161 -165. 
  6. Bryan D. Spinks. ”Worshiping the Lamb or Entertaining the Sheep?” Modern reformation November/ December 1999. 13-17. 
  7. Eugene Peterson. “Five Smooth Stones for Pastoral work”, (Grand Rapids, 1980 )179-183.  
  8. Ks. esim. Hermann Sasse. “Concerning the Nature of Confession in the Church” Quartalschrift 1949. Suomeksi: “Kenen te sanotte minun oleva?” Aamutäti-sarja 3. 
  9. Kurt Marquart. “Liturgy and Evangelism” Lutheran worship; History and Practice. (St Louis, 1982), 62-68. 
  10. Daniel A. Zager. “Holy Ground and countercultural music: Or, save the Polkas for Saturday night“ Through the Church the Song goes On. (Missouri, 1999), 111-121. 
  11. Charles Gieschen. “Sacramental Theology in the Book of Revelation” Concordia Theological Quarterly No. 2 2003, 151-158. 
  12. Peter Brunner. ”Worship in the name of Jesus”, (St. Louis, 1968), 18-19. 
  13. John Kleinig. ”Herraa hyvää kiittäkää”, Aamutähti –sarja 30 (Leväsjoki 2007).  
  14. Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIV, 17. 
  15. Thomas Winger. ”Serving at the Altar Reconsidered. The role of the assisting Minister in Lutheran Worship.” Through the Church the Song goes On. (Missouri, 1999), 169-181. 

Jumalanpalvelus ja tunteet

Tunteet ovat luonnostaan osa meitä. Yhdessä ruumiillisen, älyllisen ja sosiaalisen olemuksemme kanssa tunteet muodostavat meistä sen kokonaisuuden, joka olemme. Raamattu puhuu ihmisestä ruumiina ja sieluna tai ruumiina ja henkenä. Persoonallisuutemme koostuu näistä osista, jotka ovat Jumalan luomistyön lahjoja. Mutta olemuksemme osa-alueet ovat myös synnin kirouksen alaisia ja turmeltuneita. Järjenkäyttömme voi joskus koitua siunaukseksi, mutta toisinaan sama äly saa aikaan täysin päinvastaista. Siksi Jumalan valmistamasta pelastuksesta kuullessamme olemme kiitollisia, että Jumala ei ole valmistanut sitä ainoastaan henkeämme vaan koko olemustamme varten. Tunnustukseemmekin kuuluu usko ruumiin ylösnousemukseen.

Työnsä varhaisvuosina tohtori Billy Grahamia syytettiin joskus tunteiden lietsomisesta kampanjoissaan. ”Tietysti tunteet kuuluvat mukaan,” hän vastasi, ”sillä puhunhan ihmisille Jumalan rakkaudesta ja rakkaus on tunteisiin liittyvä asia!”. Kun siis kuulemme Jumalan pelastussanoman, tunnemme vastauksena rakkautta häntä kohtaan, joka ensin on rakastanut meitä. Olemme kiitollisia tilaisuuksista käyttää järkeämme, ruumistamme ja koko olemustamme hänen palvelemisessaan. Tuomme jumalanpalvelukseen koko persoonamme. Vastaamme Jumalan ilmoitukseen sekä järjellämme että tunteillamme.

Tunteiden harhaanjohtavuus

Voiko tunteita kuitenkin käyttää väärin tai voidaanko tunteille antaa jumalanpalveluksessa vääränlainen painoarvo? Tällainen kysymys on ehkä väärin asetettu, sillä emmehän me varsinaisesti ”käytä” tunteitamme. Voimmeko sitten olla liian tunteellisia? Tämäkään ei ole todellinen ongelma. Mutta jos kysytään, tavoittelemmeko jumalanpalveluksessa tietynlaisia tunteita tai tunnetiloja, saatamme päästä lähemmäksi todellista huolenaihetta.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa kolme rippikoulutyttöä on juuri saanut ensimmäistä kertaa Herran ehtoollisen. Konfirmaation jälkeen yksi heistä sanoo ystävilleen: ”Tuntuiko teistä yhtään erilaiselta?” Yksi vastaa: ”Minua jännitti.” ”Mutta tuntuiko teistä yhtään erilaiselta?” Kolmas tytöistä vastaa: ”Viini vähän poltteli sisuksissa!” Ystävykset nauravat. ”Minä odotin jotenkin, että se tuntuisi joltain, jotenkin erilaiselta.”

Emme väitä, että tyttö oli väärässä. Hänen odotuksensa oli aivan ymmärrettävä. Ongelma tässä on se, että odotus kohdistui väärään asiaan. Tärkeää nimittäin on, että hän on saanut sen, minkä Jumala on valmistanut. Keskittyessään tunteisiinsa tyttö pettyi ja pettyisi todennäköisesti jatkossakin. Kuten tiedämme, tunteet voivat olla täysin ennakoimattomia. Tunteet riippuvat niin monista eri seikoista.

Epävarmuudesta varmuuteen

Yhdestä asiasta esimerkin tyttö voi kuitenkin olla aina varma: riippumatta siitä, mitä hän tuntee tai ajattelee, Jumala ja Hänen lahjansa ovat jumalanpalveluksessa läsnä ja vastaanotettavissa. Jumala on antanut lupauksensa, joka toteutuu ehtoollispöydässä Kristuksen ruumiissa ja veressä. Herra on siellä ihmistä varten oman tahtonsa ja oman sanansa tähden, ei sen mukaan mitä tämä kokee, ymmärtää tai uskoo. Ehtoollispöytään voi tulla iloisena tai surullisena, pirteänä tai masentuneena. Jumala ja Hänen lahjansa pysyvät aina samoina. Saamme olla varmoja, että syntimme ovat anteeksiannetut riippumatta siitä, miltä tuntuu.

Suurimpia vaaroja tunteiden tai tunnetilojen korostamisessa on se, että saatamme yhdistää tunteet Jumalan hyväksyntään. Tämä oli eräs pietismin hengellisesti lamauttavista piirteistä. Ihmiset saatiin uskomaan, että heidän tunteensa hyväksytyksi tulemisesta olivat merkki siitä, hyväksyikö Jumala heidät vai ei. Kun tunteiden ja tunnelman tasosta tehdään mittari jumalanpalveluksen vaikuttavuudelle, joudutaan hyvin epävarman voiman vangeiksi.

Liturgian tarkoitus

Kun tulen sunnuntaiaamuna kirkosta enkä tunne mitään erityistä, tarkoittaako se, että jumalanpalveluksessa tai minussa on ollut jotain vikaa? Eivätkö saarna tai virret olleet tarpeeksi innoittavia, jos en ”ylentynyt” niistä? Toki liturgian osat tai saarna saattavat olla huonosti valmisteltuja palvellakseen niiden pyhää tarkoitusta, ja oma tilani voi vielä osaltaan vaikuttaa asiaan. Mutta riippuuko Jumalan toiminnan siunaavuus lopulta pastorista tai itsestäni? Ei, sillä viime kädessä Jumalan siunaus tulee heikkojenkin astioiden kautta Pyhän Hengen voimasta. Pastorin etevyyteen tai omaan mielialaani katsomatta Jumalan lupaus sanan ja sakramentin kautta pysyy voimassa. Jumalanpalvelus on sitä varten, että huomiomme suuntautuisi pois itsestämme, Jumalan puoleen.

Juuri se, että itsemme sijasta kääntyisimme katselemaan Jumalaa, Kristusta ja Hänen ristiään, onkin liturgian tärkeimpiä tehtäviä. Tässä tarvitsemme jatkuvaa muistutusta, sillä meillä on tapana sijoittaa oma itsemme suunnitelmiemme keskipisteeksi. Itseensä tai omiin tunteisiinsa keskittyminen voi vaarantaa hartaudenharjoituksemme. Tiedämme, että voimme käyttää järkeämme väärin, Jumalan tahdon vastaisesti, mutta samoin voi käydä, jos keskitymme väärällä tavalla tunteisiimme. Jos esimerkiksi haemme erityistä ”kosketusta” jumalanpalveluksesta, keskitymme enemmän itseemme kuin Jumalaan. Mutta kun alamme asettua Jumalan Sanassa ja sakramentissa tarjoamien lahjojen vastaanottajiksi, Jumala saa päättää jumalanpalveluksen luonteesta ja tunnelmasta.

Tunteet ja Jumalan Sana

Kun Jumala tulee jumalanpalveluksessamme luoksemme ja palvelee meitä, hän puhuu, hän ruokkii ja hän juottaa. Kun Hänen lakinsa sanoo, että olemme syyllisiä, me olemme syyllisiä, tunsimmepa itseämme syyllisiksi tai emme. Ja kun Jumala julistaa meidät vanhurskaiksi, antaa meille meidän syntimme anteeksi ja siunaa meitä lupauksensa mukaisesti, me olemme siunatut – tuntuipa meistä hyvältä ja erilaiselta tai ei. Jumala jopa kutsuu meitä pyhiksi, vaikka emme tunne olevamme pyhiä (saati sitten että toimisimme kuin pyhät!). Mutta kun Jumala jotain ilmoittaa, asia on niin. Tunteemme eivät voi peittää tai tehdä tyhjäksi Jumalan sanan totuutta. Voimme kyllä torjua Jumalan sanan, mutta hänen lakinsa ja lupauksensa ehdottomuutta ja varmuutta emme voi muuttaa.

Ei siis ole kyse siitä, ovatko tunteemme mukana vai eivätkö, eikä siitä ”käytämmekö” tunteitamme vai emmekö. Pohjimmiltaan me emme tule jumalanpalvelukseen ajattelemalla tunteitamme, järkeämme tai ruumistamme. Tulemme jumalanpalvelukseen kuullessamme hänen kutsunsa, sanansa ja vastaanottamalla Hänen lahjansa. Tunteet ja järki ovat kyllä mukana, mutta siten ettemme mieti niitä. Osallistumme jumalanpalvelukseen luottavaisina ja kiitollisina siitä, että Jumala ajattelee tunteitamme ja jokaikistä elämäämme ja hyvinvointiimme kuuluvaa asiaa. Kun sitten kiitollisina Jumalan armollisesta huolenpidosta ja Hänen lupaamistaan lahjoista vastaamme Hänelle, tulevat riemukkaat tunteemmekin todennäköisesti osaksi jumalanpalvelustamme.

(Käännös: Maria Laulumaa)

Julkinen kiitos ja ylistys kirkon tuntomerkkinä

”Tunnusta, ylistä isien Jumalaa” (Luterilaisia Virsiä, virsi 784)

Pääsiäisen ja ylösnousemuksen psalmissa 118 veisataan: Ilon ja autuuden ääni kuuluu vanhurskasten majoissa: Herran oikea käsi on korotettu, Herran oikea käsi tekee väkeviä tekoja. Kuten ”Luterilaisten virsien” esipuheessa sanotaan: ”Luterilainen uudistus ja kaikki Raamatusta ammentava hengellinen herätys on aina palauttanut virsilaulun keskeiselle paikalleen jumalanpalveluselämään ja kristittyyn kotiin. … Elävä kristillisyys on aina puhelias ja laulunhaluinen. On yksinkertaisesti mahdotonta vaieta evankeliumista! Niinhän tapahtuu taivaassakin.”

Jumalan ”väkevät teot” kasvavat ylimaailmallisiin mittoihin uskoaan tunnustavan ja Jumalaa ylistävän uskovan elämässä: En minä kuole, vaan elän ja julistan Herran tekoja (ps. 118:17). Jumalan ylistäminen ei ole mitä tahansa melua. Psalmin 118 mukainen Jumalan kiittäminen on uskon tunnustamista, ja uskon tunnustaminen on Jumalan kiittämistä. Kiitämme ja ylistämme Jumalaa, kun tunnustamme todeksi sen, minkä Jumala pyhässä sanassaan ilmoittaa itsestään ja siitä, mitä hän on tehnyt, mitä hän tekee ja mitä hän tulee tekemään.

Jumalan ylistäminen uskon tunnustamisena, ja uskon tunnustaminen Jumalan ylistämisenä oli myös se tapa, jolla juutalaiset ymmärsivät oman olemassaolonsa Jumalan valitsemana kansana. Perustuen kantaäiti Lean historiaan (1 Moos. 29:35), Lean, joka synnytti viimeisen lapsensa ja antoi hänelle nimen ”Juuda” –”nyt minä kiitän Jumalaa” – juutalaiset ymmärsivät, että he olivat maailman kansoista ainoa, joka oikein kiitti ja ylisti Jumalaa, koska elävä, oikea Jumala oli tehnyt heidän kanssaan liiton ja antanut heille lakinsa ja säätynsä.

Kiittäminen, ylistys ja uskon tunnustaminen ovat samaa merkitseviä sanoja eli synonyymeja. Miksi uskon tunnustaminen on psalmin 118 mukaisesti ilon ja autuuden ääntä, riemun ja pelastuksen huutoa? Siksi, että Jumala itse kaikkine hyvine tekoineen, kaikkine lahjoineen on minun omani. Hän on minun Isäni. Hänen luomistekonsa ovat minun. Jumalan Poika on minun. Hänen toimittamansa lunastus kaikkine armon aarteineen on minun. Pyhä Henki on minun Pyhä Henkeni. Hänen koko rikas pyhityksen työnsä on minun. Lutherin ajatuksen mukaisesti oikea usko on ahnasta possessiivipronominin käyttämistä, Jumalan ja hänen hyvien tekojensa estotonta omistamista Raamatun armolupausten voimasta itselleni.

Virsilaulun vaarana viihteellisyyden vitsaus

Virret, hymnit, ovat Pyhän Hengen vaikuttama aivan erityinen uskon tunnustamisen ja Jumalan ylistämisen tapa (Ef. 5:19-20). Tätä Pyhän Hengen työtä on valtavien mittojen viihdeteollisuus käynyt muuttamaan viihdemaailman omien lakien mukaiseksi. Viihdegospelin keskuksena ei ole Kristus-opin eli kristologian mukainen pyhä liturgia todellisesti läsnä olevan Herramme Kristuksen palvomisena. Sen sijaan kirkkotila muuttuu viihdeohjelmien studioksi, jumalanpalvelus televisiosta tutuksi, esiintyjäkeskeiseksi studioviihteeksi.

Raamatullisessa jumalanpalveluksessa liturgiaa kantaa koko uskoa tunnustava ja Jumalaa kiittävä seurakunta, ei hukkuvan kouristuksella mikrofoniin tarttunut, öljytyllä äänellä taiteileva solisti. Oikeassa kirkossa ei ole erikseen ylitys- ja tunnustuskuoroa, vaan molemmat ovat yksi ja sama. Seurakunnan virsilaulussa Pyhä Henki tekee pyhittävää työtään Isän ja Pojan tuntemiseksi ja kunniaksi. Liturgia palvelee seurakuntaa palvelemalla sanalla ja sakramenteilla oikein elävää Jumalaa ja hänen kalliisti ostamaansa uskon kansaa. Kuorot ja satunnaiset solistit tekevät toki omaa rikastavaa työtään siellä, missä seurakunta on tunnustuksen ja ylistyksen keskus läsnä olevan Herran kasvojen edessä. Tämän asetelman viihde kääntää kuitenkin päälaelleen tuhoisin seurauksin. Seurakuntavirsi sulkee sisäänsä kyllä parhaiden keinovarojen koko runsauden, myös itse asiaan liittyvien tunteiden laajan asteikon. Virsi ei kuitenkaan ole tunnelmoimista, vaan sitä kantaa Raamatun sanoma. Tämä sanoma elää yksityisen kristityn ja koko kristillisen seurakunnan elämässä. Virsi tunnustuksen ja ylistyksen välineenä on aina selkeästi artikuloitu ja oikeauskoinen.

”Jeesuksen ääntä kuuntelin” (Luterilaisia Virsiä, virsi 769)

On myös raskaita, ankaria aikoja kristityn ja koko kristikunnan elämässä. Ilon ja kiitoksen runsaus ei ole ongelma, paremminkin niiden puute. Kuitenkin tuollaisina aikoina Pyhä Henki Jeesuksen lupauksen mukaan aivan erityisellä tavalla toimittaa Puolustajan ja Lohduttajan virkaansa niin, että oman syntisyytensä ja maailman pahuuden tähden raskaasti vaivattu kristitty ja koko raastettu, revitty kirkko oppivat edesmenneen unkarilaisen piispan Zoltan Turoczkyn sanoin iloitsemaan autuudestaan, vaikka ei voikaan olla onnellinen.

Pyhä Henki toimittaa tätä jumalallisen Puolustajan virkaansa avaamalla meille Pyhän Raamatun sanan ja sanat. Silloin sanan armorikas lupaus ei ole vain pyhässä kirjassa vaan Jumalan Pyhän Hengen työnä totta myös minun vaivaisen elämässäni. Minä uskon sanan, koska Pyhä Henki sen vaikuttaa vastoin omaa viheliäisyyttäni. En mittaile sanaa omalla itselläni vaan uskollisella Jumalalla ja armollisella Kristuksella. Luotan ja turvaudun sanaan, tunsin sitten jotakin tai ajoittain en mitään. Pyhä Isä pyhittää minut totuudessa. Hänen sanansa on totuus (Joh. 17:17). Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapset ja Jeesuksen Kristuksen kanssaperilliset (Room. 8:31-37; ks. virsi 707 ”On Herra puolellani”).

Sanan usko ja uskon sana antavat rauhan, tekevät kovissakin oloissa tyyneksi ja määrätietoiseksi sekä entistäkin kiitollisemmaksi. Usko kiittäen ja riemuiten tunnustaa Jumalan sanan lupaaman hyvyyden ja autuuden, siitä esimerkkinä Dietrich Bonhoefferin virsi 777 ”Hyvyyden voimat aina ympärillä”.

Uskon tunnustaminen on oikean kirkon ylistystyö

Uskon tunnustus ja Jumalan ylistäminen ovat oikean kirkon tuntomerkki. Tässä viimeisessä ajassa ennen maailman tuomiota yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko on Kristuksen armonvaltakunta maan päällä. Siihen kirkkoon minä kuulun. Sille ja vain sille minä myös olen tilivelvollinen.

Kun naispappeus oli Suomen luterilaisessa kirkossa v. 1986 hyväksytty, asetettiin toimikunta, johon kuuluivat piispa Kalevi Toiviainen, TL Simo Kiviranta ja TT Pirkko Lehtiö. Toimikunnan ehdotusten pohjalta piti koettaa lieventää virkakysymyksen kirkossa aiheuttamaan ristiriitaa. Suomen Luther-säätiön perustajaisä Simo Kiviranta kertoi, miten hänen allekirjoitustaan pyydettiin sellaiseen vesitettyyn ehdotukseen, joka olisi perusteissaan turhentanut syvimmän, raamatullisen totuuskysymyksen. Toiset vetosivat voimakkaasti Simo Kivirannan vastuuseen yhteyden säilymisestä kirkossa. Simo Kiviranta pyysi miettimisaikaa.

Kirkkohallituksen huoneen ikkunasta näkyi Uspenskin katedraali kullattuine kupoleineen. Tummien pilvien vaikutuksesta näytti siltä, kuin auringonpaiste olisi saanut nuo kupolit suorastaan liekehtimään. ”Mille kirkolle minä olen vastuussa, sellaiselle paikalliskirkolleko, joka polkee Raamatun jalkojensa alle vain uskomme yhdelle, pyhälle, yhteiselle ja apostoliselle kirkolle?” Vastaus oli selvä, ja Simo Kivirannan allekirjoitusta ei mietintöön saatu.
Tarvitsemme tällaista Raamatun sanan näköalaa, ettemme jäisi omaan nurkkaamme lojumaan. Yksinämme lojuen olisimme Herramme näkyville ja näkymättömille vastustajille helppo saalis. Ota siis paikkasi oikean kirkon kaikkien pyhien tunnustus- ja ylistyskuorossa!

(Artikkeli on kooste Luther-Säätiön vastuunkantajien koulutuspäivässä Tampereella 17.1.2009 pidetystä puheesta.)

Liturgia

11.10.2016 • Ydinkohdat / L

Sana liturgia on kreikkaa (leitourgia), ja sen juuret juontuvat antiikin aikaan. ”Liturgia” oli rikkaan kansalaisen tekemä (valtion vaatima tai vapaaehtoinen) palvelus asuinyhteisölleen: Esimerkiksi Koulun rakennuttaminen tai vesijohdon korjauttaminen. Kristillisessä jumalanpalveluksessa liturgi toimittaa Jumalan valtakunnan nimissä palvelustyötä seurakunnan hyväksi: ”Niin pitäköön jokainen meitä Kristuksen käskyläisinä ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina” (1.Kor 4:1). Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa luterilainen kirkko tunnustaa:

”Tämä sana ei varsinaisesti merkitse uhria, vaan julkista palveluvirkaa, mikä sopii erinomaisesti yhteen meidän käsityksemme kanssa: yksi toimii palvelijana suorittaen pyhittämisen ja antaa muulle seurakunnalle Herran ruumiin ja veren samoin kuin yksi palvelija opettaa ja antaa seurakunnan kuulla evankeliumin.” (Apol XXIV, 243)

Klassisen liturgisen jumalanpalveluksen sisään on helpompi päästä, kun ymmärtää liturgian dialogisen luonteen Jumalan ja seurakunnan vuoropuheluna. Liturgian ”ensimmäinen liike” suuntautuu ylhäältä alaspäin: Kristus itse on läsnä sanansa ja sakramenttiensa kautta armollisena, palvellakseen seurakuntaansa armonvälineitä hoitamaan kutsutun pastorin käsien ja suun kautta. Kääntyessään seurakuntaan päin pastori edustaa Kristusta itseään. Tästä syystä litrugi myös pukeutuu liturgisiin vaatteisiin – albaan (Kristuksen lahjavanhurskaus), stolaan (Kristuksen ies) ja juhlavaan päällysviittaan eli kasukkaan. Liturgian ulkoiset muodot, polvistumiset, seisomaan nousemiset, ristinmerkki, kynttilät, kuvat ja kirkkoarkkitehtuuri palvelevat liturgian sisäistämistä: seurakunta on tullut elävän Jumalan kasvojen eteen, taivaan esikartanoihin. Siksi siellä myös käyttäydytään kunnioittavasti ja arvokkaasti.

Paavali kirjoittaa: Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa (2. Kor 5:19-20). Jokainen pastori toimittaa virkaansa eräällä tavalla Kristuksen sijassa. Tätä ei pidä kuitenkaan ymmärtää Kristuksen poissaolona. Kristus on todellisesti läsnä ja antaa konkreettisesti itsensä ja armonsa pastorin toimittamien armonvälineiden kautta.

Seurakunnan keskuudestaan kutsumana ja tehtävään asetettuna pastori hoitaa Kristuksen asettamia armonvälineitä, joiden kautta ja joissa Kristus itse opettaa, hallitsee ja jakaa lahjojaan. Liturgian ”toinen liike” suuntautuu alhaalta ylös: Jumalan toiminta meitä kohtaan synnyttää uskoa, kiitollisuutta ja halun palvella. Seurakunta vastaa Jumalan puhutteluun ja työhön kiittäen, ylistäen, palvoen, tunnustaen ja palvellen.

Yksi klassisen liturgisen jumalanpalveluksen hieno piirre on, että seurakunnan vastauskin on läpeensä Jumalan omaa sanaa – me vastaamme hänelle sanoilla, jotka hän on itse antanut psalmeissa, kiitoslauluissa (kuten Marian, Sakariaan ja Simeonin kiitosvirret Luukkaan evankeliumin alkuluvuissa) ja niissä välähdyksissä, joita meille näytetään taivaallisesta jumalanpalveluksesta (Esim. Jes 6:1-3; Luuk 2:10-14; Ilm 4:8-11). Jumalanpalveluksen lauluissa ja rukouksissa otamme huulillemme Jumalan sanat, jotta myös sydämemme ojentautuisi niiden mukaan.

Jumalanpalvelus ei kuitenkaan tule kristilliseksi jumalanpalvelukseksi vielä sillä, että sanomme jumalanpalveluksessa käytettävien sanojen olevan raamatullisia. Olisihan Raamatusta varmasti löytynyt paljon muitakin sanoja. Olennaista on se, missä järjestyksessä nämä sanat ovat ja missä asiayhteydessä ne viestivät. Jo Vanhasta Testamentista löytyy olennaisesti sama liturginen järjestys kuin meidän liturgiastamme: Jumala toimii aina ensin kansansa elämässä – puhuu, lupaa, siunaa, kutsuu ja antaa (yhäältä alas), ja siihen vastauksena ihmiset ja enkelit ottavat vastaan, uskovat, kiittävät, ylistävät ja lähtevät liikkeelle (alhaalta ylös).

Jumalanpalvelus voi rakentua pelkistä raamattusitaateista, ja silti se voi opettaa epäkristillistä, sieluja murhaavaa tekojen oppia, jos edellä kuvattu perustava Raamatullinen suunta käännetään päälaelleen. Jos ihmisen on valmistautumisellaan, kiittämisellään, avautumisellaan tai muulla omalla työllään ensin “avattava kanavat” jotta Jumala voisi tulla häntä siunaamaan, ollaan ajauduttu pois turvallisesta kristillisestä liturgiasta. Vaikka sanat sinänsä olisivat oikeita, tällaisella “valmistelurakenteella”, jossa ihmisen teot ovat ennen Jumalan tekoja ja jopa mahdollistavat Jumalan teot, viestitään, että ihmisen täytyy tehdä itsensä kelvolliseksi vastaanottamaan Jumalan lahjoja. Usko syntyy kuulemisesta ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (Room 10:17). Meidän uskomme ei, Jumalan kiitos, anna Jumalan sanalle sen luovaa voimaa. Saakoon Kristuksen sana asua runsaana keskuudessamme ja vaikuttaa sekä kuulemista että uskoa!

liturgia1

liturgia2

 

Kts. myös Pyhän liturgian perusteet

Messu, jumalanpalvelus

6.10.2016 • Ydinkohdat / J / Ydinkohdat / M

Kristillinen seurakunta on alusta asti kokoontunut säännöllisesti yhteen lukemaan, kuulemaan ja oppimaan Jumalan sanaa, kiittämään ja rukoilemaan ja viettämään Herran pyhää ehtoollista. ”Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa (Apt 2:42).” Jumalanpalveluksensa ja rukouksensa rakenteen kristityt perivät juutalaisesta synagogajumalanpalveluksesta, johon Vanhan Testamentin lukukappaleiden ja psalmien rinnalle tulivat hiljalleen apostoliset kirjeet ja Jeesuksen elämästä kertovat evankeliumit. Herran pyhä ehtoollinen löysi oman paikkansa sanaosion jälkeen messun toisena pääosana.

Sanan ”jumalanpalvelus” voi ymmärtää kahdella tavalla. Joko niin, että ihmiset palvelevat Jumalaa, tai niin, että Jumala palvelee ihmisiä, seurakuntaansa. Molemmat näistä merkityksistä ovat kristillisessä jumalanpalveluksessa läsnä, mutta juuri se, että Jumala palvelee seurakuntaansa armonvälineiden (sana ja sakramentit) kautta, on ominaista kristilliselle jumalanpalvelukselle: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka toin sinut Egyptin maasta; avaa suusi, niin minä sen täytän. (Ps 81:10)

Jumala lähestyy seurakuntaansa sanassaan, kehottaa, ojentaa ja varoittaa; lohduttaa ja rohkaisee. Hän lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden, palvelee omiaan Herran pöydässä ja lopuksi vielä siunaa ja lähettää. Kaikki tämä on mahdollista siksi, että kolmiyhteinen Jumala itse on läsnä: Sana tulee lihaksi ja asuu meidän keskellämme. Seurakunta vastaa tähän armonvälineissään läsnäolevan Jumalan puhutteluun tunnustaen syntinsä, kiittäen ja pyytäen, ylistäen ja palvoen, ja lopuksi lähtien omaan arjen jumalanpalvelukseensa, palvelemaan Herraa ja lähimmäistään ilolla, Kristuksen rauhassa.

Luterilainen jumalanpalvelus noudattaa läntisen kristikunnan liturgista järjestystä. Sitä, mikä oli hyvää, ei tarvinnut heittää pois. Riitti, että evankeliumin vastaiset väärinkäytökset (mm. messu-uhrioppi ja pyhien avuksihuutamiset) poistettiin ja Jumalan sana sai taas kirkkaana kaikua saarnatuolista, rukouksissa ja virsissä.

”Heti aluksi on uudelleen sanottava, ettemme me poista messua, vaan säilytämme sen tunnollisesti ja puolustamme sitä. Meidän keskuudessamme vietetään näet messu joka sunnuntai ja muina juhlapyhinä, ja silloin jaetaan ehtoollinen niille, jotka sitä haluavat, kun heidät ensin on kuulusteltu ja heille on annettu synninpäästö. Edelleen me säilytämme tavanomaiset julkiset jumalanpalvelusmenot, lukukappaleiden ja rukousten järjestyksen, jumalanpalvelusvaatetuksen ja muun sellaisen. (Apol XXIV, 221)”

Sunnuntai kristittyjen jumalanpalveluspäivänä juontaa juurensa Jeesuksen ylösnousemukseen heti sapatin (lauantai) jälkeen ”viikon ensimmäisenä päivänä” (esim. Joh 20:1). Hyvin pian tästä ylösnousemuspäivästä tuli ”Herran päivä” (Ilm 1:10), jolloin seurakunta tuli koolle sanan ja sakramenttien äärelle. Yhteinen jumalanpalvelus viikon aluksi varustaa kristityn alkavaan työviikkoon Jumalan sanalla ja hänen siunauksellaan. Varhaisen kirkon kristityt pitivät Herran päivää paitsi viikon ensimmäisenä, myös kahdeksantena päivänä. Tämä laskutapa näkyy jo Uudessa Testamentissa: ”Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” (Joh 20:26)
Kahdeksas päivä oli uuden luomakunnan ensimmäinen päivä. Luomistyö tuli valmiiksi, kun Kristus, koko maailman synnit ristillä sovitettuaan, lepäsi sapatin haudassaan ja nousi kuolleista esikoisena uuden viikon ensimmäisenä päivänä. Tämän uuden, iankaikkisen elämän osallisuutta saamme nauttia joka sunnuntai jumalanpalveluksessa. Siinä uusi luomakunta jo murtautuu kuoleman varjon maahan ja tuo Kristuksen sanassa ja sakramentissa kestävän lohdutuksen ja rohkaisun:

”Yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut. Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut (2. Kor. 5:14-15, 17).”

Kts. lisää: Jumalanpalvelus


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos