Kristittyjen yleinen/yhteinen pappeus on monelle tuttu käsite luterilaisuuden piirissä. Sanalla maallikko (kreikaksi laikos, latinaksi laicus) on merkitys ”kansaan kuuluva”. Se tarkoittaa kristillisessä kielenkäytössä henkilöä, joka kuuluu kristikansaan vastakohtana papistoon kuuluvalle (kr. klerikos, lat. clericus).
Yleistä/yhteistä pappeutta pidetään Lutherin löytämänä ja opettamana asiana. Hän ei kuitenkaan koskaan käyttänyt termiä ”yleinen pappeus”. Sitä ei löydy myöskään luterilaisista Tunnustuskirjoista. Mitä sitten tarkoittaa yhteinen pappeus, mistä se on tullut luterilaiseen kielenkäyttöön ja mitä sillä nykyisin tarkoitetaan?
Uudesta testamentista ei löydy ilmaisua yleinen/yhteinen pappeus. Sen sijaan kristittyjä kutsutaan pyhäksi tai kuninkaalliseksi papistoksi tai papeiksi viisi kertaa (1. Piet. 2:5, 9; Ilm. 1:6; 5:10 ja 20:6). Ymmärtääksemme ilmaisun merkityksen, meidän täytyy tietää, mikä oli papiston merkitys ja rooli Vanhassa testamentissa.
Jumala oli säätänyt, että vain Aaron ja hänen jälkeläisensä toimivat uhripappeja. Vain heillä oli pääsy temppelin pyhimpiin osiin. Kaikkein pyhimpään pääsi vain ylimmäinen pappi ja hänkin vain kerran vuodessa suurena sovituspäivänä. Tavallinen kansa ei voinut eikä saanut lähestyä Jumalaa suoraan, sillä heidän epäpuhtautensa ja syntisyytensä olisivat aiheuttaneet heille hengenvaaran Jumalan pyhyyden tähden. Siksi Jumala oli asettanut kansaa palvelemaan papiston, joka kuitenkin piti puhdistaa ensin omasta epäpuhtaudestaan. Papiston täytyi uhrata syntiuhrit aina ensin itsensä puolesta. Tämän jälkeen puhdistettu ja pyhitetty papisto palveli välittäjänä Israelin kansan ja Jumalan välillä. He toimittivat papillista uhripalvelusta kansan puhdistamiseksi ja syntien sovittamiseksi.
Jeesus teki tarpeettomaksi koko vanhan liiton temppelin ja sen uhripappeuden uhreineen tulemalla itse kertakaikkiseksi uhriksi ristinpuussa. Enää ei siis tarvita ketään ihmistä papilliseksi välimieheksi Jumalan ja ihmisen välillä, paitsi Jeesus Kristus, joka itse on Jumala.
Kun siis Uusi testamentti puhuu kristittyjen pappeudesta, se tarkoittaa pappeudella paljon enemmän kuin mitä vanhan liiton aaronilainen pappeus oli. Vanhan liiton papit vihittiin temppelipalvelukseen puhdistamalla heidän ruumiinsa vedellä, jotta he voisivat astua pyhälle alueelle. Uuden liiton papit vihitään kasteessa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, jossa ei puhdisteta pelkästään ruumista, vaan myös sydän ja omatunto (Hepr. 10:22, Ef. 5:26). Aaron voideltiin papiksi öljyllä, mutta Jeesus voitelee pappinsa Pyhällä Hengellä (2. Kor. 1:21-22, 1. Joh. 2:20, 27). Vanhan testamentin papeille puettiin päälle pellavainen papillinen puku, mutta uuden liiton papisto puetaan kasteessa Kristukseen (Gal. 3:27).
Ylimmäisella papilla oli yllään rintahaarniska erivärisistä langoista. Kristuksen papeilla on uskon ja rakkauden haarniska (1. Tess. 5:8). Aaronin papisto pyhitettiin palvelukseen vihmomalla teurasuhrin verta heidän vaatteidensa päälle, mutta Kristus vihmoo papistonsa omalla pyhällä verellään (Hepr. 9:13-14; 1. Piet. 1:2). Vanhan liiton papit saivat syödä päivittäisen ruokauhrin leipää, joka oli pyhää, koska se tuli Herran alttarilta. Uuden liiton papit saavat syödä ehtoollispöydästä elämän leipää, joka on Kristuksen ruumis (Joh. 6:35; Matt. 26:26) ja joka on uhrattu Golgatan alttarilla. Edelleen siinä missä vanhan liiton papistolla oli pääsy maanpäälliseen temppeliin, joka oli vain kuva taivaan temppelistä, uuden liiton kuninkaallisella ja pyhällä papistolla on jumalanpalveluksessa uskon kautta pääsy ”enkelien ja kaikkien pyhien kanssa” taivaan temppeliin jo nyt (Hepr. 12:22-24).
Kun siis Uudessa testamentissa kristittyjä kutsutaan pyhäksi tai kuninkaalliseksi papistoksi, sillä tarkoitetaan ensi sijassa sitä etuoikeutettua asemaa, johon kristitty on kasteensa kautta Jumalan lapseksi tultuaan päässyt. Uuden liiton kuninkaallinen papisto on pyhitetty, puhdistettu, ja sillä on oikeus päästä Isän Jumalan luo Jeesuksen välityksellä ja hänen kauttansa (Ef. 2:18; 3:12; Room. 5:2). Se saa lähestyä Jumalaa hänen taivaallisessa pyhäkössään (Hepr. 4:16) ja olla osallinen Kristuksen voitosta, jolla hän voitti synnin, kuoleman ja perkeleen. Näin Kristuksen uuden liiton papisto hallitsee kuninkaana jo nyt yhdessä Kristuksen kanssa (Ilm. 20:6).
Termit yleinen/yhteinen pappeus eivät siis ole Raamatun käyttämiä kristittyjen pappeudesta. Lisäksi termi ”yleinen” voi olla myös harhaanjohtava siinä mielessä, että se tarkoittaa kaikkia ja koskee koko maailmaa (vrt. ”yleinen vanhurskauttaminen”). Uuden liiton pappeus ei kuitenkaan voi olla yleistä, sillä papiksi päästään vain pappisvihkimyksen kautta, joka tapahtuu kasteessa. Näin myös Luther ymmärsi kristittyjen pappeuden tutkiessaan Pietarin opetusta kuninkaallisesta papistosta: ”Olemme kaikki vihittyjä pappeja kasteen kautta, kuten Pyhä Pietari sanoo 1. Piet. 2:9”.
Kaikki eivät siis ole Kristuksen pappeja, vaan ainoastaan ne, jotka ovat kastettuja ja yhä elävät kastettaan uskossa todeksi. Siksi yleistä/yhteistä pappeutta osuvammat ja raamatullisemmat termit luterilaiseen kielenkäyttöön olisivat kuninkaallinen pappeus, kuninkaallinen papisto tai kastettujen pappeus. Tämä pappeuden rikas ja raamatullinen todellisuus olisi hyvä muistaa myös käytettäessä kristikansasta tai sen yksittäisestä henkilöstä sanaa maallikko. Varsinkin jos sitä käytetään vähättelevässä merkityksessä paimenviran vastakohtana, sillä maallikko on osa kuninkaallista papistoa.
Mikä sitten on kuninkaallisen pappeuden ja pastorinviran suhde? Me olemme Suomessa tottuneet käyttämään sanoja pappi ja pastori rinnakkain, mikä osaltaan aiheuttaa hämmennystä kuninkaallisen pappeuden ja paimenviran ymmärtämisessä. Raamattu erottaa kuitenkin selkeästi nämä kaksi termiä toisistaan. Paimenvirkaa ei johdeta vanhan liiton uhripappeudesta, vaan Jeesuksen asettamasta apostolinvirasta. Uuden liiton kielenkäytössä pappeja ja papistoa ovat siis kaikki kastetut uskovat, mutta pastorit ovat tämän kuninkaallisen papiston ruokkimiseen ja kaitsemiseen Kristuksen kutsumia ja asettamia palvelijoita. Paimenvirasta ei käytetä Raamatussa sanaa pappi tai pappeus, vaan puhutaan aina mm. seurakunnan vanhimmista, kaitsijoista, sananpalvelijoista tai paimenista.
Luther toteaakin, että ”pappi ei ole yhtäläinen pastorin kanssa, sillä papiksi synnytään, paimeneksi tullaan”. Herra itse kutsuu kuninkaallisesta papistosta sopivia miehiä ja asettaa heidät edustamaan itseään palvelemalla käsinään ja suunaan seurakunnan keskellä. Siksi on tärkeä huomata, että Raamattu ei tunne kuninkaallisen pappeuden ja paimenviran vääränlaista vastakkainasettelua. Päinvastoin, ne ovat Kristuksessa yhdistetyt toisiinsa. Paimenvirka on asetettu elämään vain kuninkaallisen papiston keskellä ja sitä varten.
On myös hyvä muistaa, että Uuden testamentin käyttämät sanat pappeudesta ja papistosta ovat aina monikollisia, yhteisöllisiä sanoja. Koskaan ei puhuta yksittäisistä papeista, vaan aina papistosta. Minne siis kuninkaallinen papisto kokoontuu ja mistä sen löytää? Sinne, missä itse Taivaan Kuningas on läsnä sanassaan ja sakramentissaan itsensä omilleen lahjoittaen. Siksi myös uuden liiton papisto uhraa, niin kuin Pietari opettaa. Ei enää syntiuhreja, koska Jeesus on heidän kertakaikkinen syntiuhrinsa, vaan hengellisiä uhreja (1. Piet 2:5): kiitosta (Hepr.13:15), omaisuutta (Fil.4:18), rukouksia (1. Tim.2:1-4) ja koko elämänsä (Room.12:1).
Ks. lisää kirjasta Tuntomerkkien kirkko, Osana kuninkaallista papistoa, s. 157-167.
