Saunaseurassamme 20.1.1995 tuli esiin kirjailija Hannu Salaman Juhannustanssit ja sitä seurannut oikeudenkäynti, joka koski jumalanpilkkaa. Asiasta oli aikanaan käyty julkisuudessa hurja ja laaja keskustelu, jossa myös arkkipiispa Martti Simojoki tuli melko rajusti kolhituksi. Monet olettivat, että kyseessä oli arkkipiispan henkilökohtainen ja yksityinen kulttuuripoliittinen linjanveto.
Ollessani myöhemmin arkkipiispa Simojoen kanssa Saksan matkalla kuulin häneltä hätkähdyttävän raportin asian taustoista. Tietty kirkollinen vaikuttajaporukka oli pyytänyt Simojokea ottamaan kantaa asiaan. Nämä huippumiehet olivat siinä vaiheessa Martti Simojoen takana. Mutta kun media ja yleinen mielipide alkoivat röykyttää arkkipiispaa, ystävät katosivat kuin tuhka tuuleen. Kävi jopa niin, että eräät heistä kirjoittivat julkisuudessa laajastikin arkkipiispaa vastaan ja yrittivät keksiä omia ratkaisujaan. Simojoki mainitsi minulle, että tätä hän ei ikinä olisi odottanut, ja mainittu herrojen häipyminen harmaalle alueelle oli hänelle kova henkilökohtainen isku. Hänet jätettiin yksin.
Kysymys jumalanpilkasta ei kuitenkaan kadonnut kokonaan kulttuurikeskustelusta eikä edes yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Mainittu keskustelummekin taisi johtua siitä, että asia oli jälleen esillä valtiollisella foorumilla. Tässä yhteydessä en kuitenkaan puutu historialliseen keskusteluun vaan tarkastelen asiaa rajatusti periaatteelliselta teologiselta kannalta. Keskityn siis kysymykseen, joka on kirkon historiassa ikivanha ja jonka kreikankielinen Raamattu Septuaginta ja Uusi testamentti ilmaisevat sanalla ’blasfemia’. Sanasta on tullut jumalanpilkkaa ja pyhänhäväistystä tarkoittava tunnettu termi.
Jumalan nimen pyhyys vie meidät Raamatun sanoman silmäterän ja kristillisen opin perusteiden tarkasteluun. Se ulottuu kulttuuri-ilmiöistä ja sen arvoista koko yhteiskuntaamme sekä sen oikeuskäsityksen perusteisiin. Siitä syystä sillä on myös ollut tietty paikkansa valtiollisessa lainsäädännössämme.
Kun meillä Suomessa on Juhannustanssit-teoksen synnyttämän kulttuuritaistelun seurauksena vuodesta 1964 lähtien keskusteltu jumalanpilkasta ja Jumalan nimen mainitsemisesta yhteiskunnan laissa, on usein lausuttu seuraava ajatus: Koska Jumala on kaiken yläpuolella, ei ihmisten pilkka voi häneen asti ulottua. Siksi jumalanpilkassa on kyse vain tiettyjen ihmisten uskonnollisten tunteiden suojelusta. Tunteita taas on äärettömästi: yleviä ja alhaisia, hyviä ja pahoja, kylmiä ja lämpimiä, herjaavia ja ystävällisiä, jopa uskonnollisiakin. Niiden suojaaminen lain keinoin tuntuu täysin epäadekvaatilta.
Jos silmäilemme jumalanpilkkakysymystä Raamatussa, tärkein havainto on aika tyrmistyttävä: Jeesus kuoli jumalanpilkkaajana. Uuden testamentin lukija ei voi olla törmäämättä oikeusmurhaan ja veriseen teloitusnaytelmään, joka tapahtui Golgatalla.
Raamatun ilmoituksen ja kristillisen uskon järkyttävin salaisuus on, että Jeesus kuoli jumalanpilkkaajana, vaikka hän ei omilla teoillaan ja sanoillaan ollut pilkannut Jumalaa. Tähän jumalalliseen salaisuuteen tähtää evankelista Johannes, kun hän evankeliuminsa 10. luvussa, tuossa kirkkaassa ja pohjattoman syvässä Hyvä Paimen-luvussa kertoo juutalaisten kivittämisyrityksestä: ”Juutalaiset vastasivat hänelle: `Hyvän teon tähden me emme sinua kivitä, vaan jumalanpilkan tähden (peri; blasfemi), ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi’.” (Jh 10:33). Salaisuutta raottaa samoin myös Markus kertoessaan tapauksen Jeesuksen julkisen toiminnan alusta. Jeesuksen parannettavaksi tuotiin eräs halvaantunut. Mutta ennen kuin Jeesus paransi hänen sairautensa, hän antoi tälle synnit anteeksi. Siinä oli se suuri skandaali, pahennus. Paikalla olleet perinnetekstien asiantuntijat sanoivat mielessään: ”Kuinka tämä näin puhuu? Hän pilkkaa Jumalaa. Kuka voi antaa syntejä anteeksi paitsi Jumala yksin” (Mk 2,7).
Varsinaisesti Jeesuksen surmaamisen syyn pukee vihdoin sanoiksi ylipappi Kaifas. Näin kävi silloin pitkäperjantaiaamuna, kun Jeesus tunnustautuu VT:n ilmoittamaksi Ihmisen Pojaksi, joka on myös tuleva kirkkaudessa takaisin: ”Silloin ylimmäinen pappi repäisi vaatteensa ja sanoi: `Hän on pilkannut Jumalaa. Mitä me enää todistajia tarvitsemme? Katso, nyt kuulitte hänen pilkkaamisensa’ (Mt 26:65).
Jokin aika sitten luimme uutisen, että ylipappi Kaifaan hauta luineen on löytynyt. Me ajattelemme, että se on aika kolkko muistomerkki, varsinkin siihen verrattuna, että hänen tuomitsemansa henkilön hauta osoittautui kaikkien silminnäkijöiden mukaan pääsiäisaamuna tyhjäksi. Mutta nytpä ylipappi Kaifas muotoili vain sen vastauksen, jonka meidän ihmisten pinttynyt epäusko antaa Ihmisen Pojan edessä. Kieltämällä Jeesuksen jumalallisen persoonan ja torjumalla hänen tuomansa pelastuksen me olemme kaikki samassa kolkossa Kaifaan haudassa. Me teemme Jeesuksesta Jumalan pilkkaajan eli oman pilkkamme kohteen ja kantajan.
Jeesus tunnustautui täydellisesti VT:n pyhään Jumalaan. Hän tuli ilmoittamaan Jumalan tarkoituksen jokaiseen ihmiseen nähden ja toteuttamaan hänen tahtonsa. Näin on myös Jumalan pilkan suhteen. Psalmin 69 rukous on Jeesuksen rukous: ”Sillä kiivaus sinun huoneesi puolesta on minut kuluttanut, ja niiden herjaukset, jotka sinua herjaavat, ovat sattuneet minuun” (Ps 69,10). Oikein selittää suomalainen Biblia tuon psalmin esittelysanoissa: ”Kristus rukoilee katkerassa piinassa pelastusta Isältänsä.” Kristus kantoi Jumalaan itseensä kohdistuvaa pilkkaa, koska hän oli ihmiseksisyntynyt Jumalan ainosyntyinen Poika, Immanuel, ”Jumala meidän kanssamme”. Mutta samalla Kristus todellisena ihmisenä kärsi koko ihmiskunnan puolesta ja sen edustajana kaikki ne seuraukset, jotka olivat koituneet ja koituvat ihmiskunnan harjoittamasta herjasta, pilkasta ja raivosta Jumalaa vastaan.
Jumalan pilkasta on Vanhan Liiton laissa määrätty kuolemanrangaistus (3 Moos 24,1016; 4 Moos 15,30) ja Jeesus kärsi sen, ei tosin oman pilkkansa seurauksena, sillä Jumalan hylkäämänäkin Golgatan pimeydessä julkisen pilkan kohteena hän jätti elämänsä Isän haltuun, joka oikein tuomitsee. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?… Ja kuitenkin sinä olet Pyhä, jonka istuin on Israelin kiitosvirtten keskellä” (Ps 22:1.4).
Toisin menettelemme me ihmiset, jotka koettelemuksissa ja kärsimyksissä luontaisesti alamme vaatia Jumalaa tilille ja herjata Jumalan kaikkivaltiutta. Näin on Raamatun mukaan tapahtuva tulevaisuudessakin aina lopun ajan ahdistukseen asti: ”Ja neljäs enkeli vuodatti maljansa aurinkoon, ja sille annettiin valta paahtaa ihmisiä tulella. Ja ihmiset paahtuivat kovassa helteessä ja pilkkasivat Jumalan nimeä, hänen, jolla on vallassaan nämä vitsaukset; mutta he eivät tehneet parannusta, niin että olisivat antaneet hänelle kunnian” (Ilm 16:8-9).
Kun Jeesus kuolee Jumalan pilkkaajana eli kaikkien ihmisten pohjimmaisen jumalanpilkan kantajana, hän täyttää Jumalan lain ja kärsii kaikille pilkkaajille koituvan Jumalan rangaistustuomion. Mutta hän ei tee Jumalan pilkkaamista kohteettomaksi ja sallituksi. Päinvastoin hän ilmoittaa Jumalan nimen pyhyyden ja hänen kaikkivaltiutensa. Hän paljastaa maailmalle, mitä merkitsee Jumalan kieltäminen ja yritys ajaa hänet pois hänen valtaistuimeltaan meidän elämässämme ja keskuudessamme.
Kun meillä Suomessa on kulttuuritaistelun seurauksena vuodesta 1964 keskusteltu jumalanpilkasta ja Jumalan nimen mainitsemisesta yhteiskunnan laissa, on usein lausuttu seuraava ajatus: Koska Jumala on kaiken yläpuolella, ei ihmisten pilkka voi häneen asti ulottua. Tämä väite vastaa yleisemminkin meidän asenteitamme. Sama toistui homoseksuaalisuuskeskustelussa 1990-luvun alussa. Me ihmiset sijoitamme Jumalan kauas näkymättömiin ja kuulumattomiin, etenkin kun on kysymys meidän omista sanomisistamme ja tekemisistämme. Kirkon johto totesi: Nykyajan ihminen kykenee ratkaisemaan, mitä hän tekee. Kirkon ei pidä puuttua ihmisten elintapoihin. Joskus tietysti on hetkiä, jolloin tuntuisi hyvältä, jos Jumala olisi lähellä, mutta kun meidän tahtomme ja pyyteemme vetävät toisaalle, me vetoamme tylysti ja täysin ”pokkana” omaan riippumattomuuteemme ja vapauteemme, jopa omantunnon vapauteen: älä sinä, Jumala koske minun ympyröihini!
Mutta me kysymme nyt, minkä käsityksen Jumalasta tällainen näkemystapa sisältää? Eikö se ole enemmänkin valistusfilosofian rationalistien (järkeisoppineiden) jumalakäsitys? Jumala on niin kaiken yläpuolella, että hän on vetäytynyt omaan rauhaansa ja jättänyt maailman meille, meidän vapaaseen harkintaamme ja siis myös meidän järkemme teutaroimiskentäksi.
Mutta mitä tekemistä tällä on Jeesuksen julistaman ja Raamatun ilmoittaman Jumalan kanssa? Tällaista ihmisen omaehtoista ja pidäkkeetöntä elämäntapaa voi kauniisti nimittää vaikka omantunnonvapaudeksi, mutta mitä tekemistä tuolla omantunnon vapauskäsityksellä on sen omantunnon kanssa, jota Jeesus kosketti Ihmisen Poikana ja Jumalan valtakunnan tuojana ja jota tuntoa hän vieläkin koskettaa Raamatun elävän sanan julistuksessa?
Miksi meidän pitäisi Suomen kirkon pappeina ruveta julistamaan tuollaista loittoa jumalaa ja tuollaista ihmisen keksimää omantunnon vapautta? Käsitellessäni Jumalan nimen pyhyyttä, minun sopinee teologina ajatella ääneen ja kysellä, täytyykö minun kaiken sen jälkeen, mitä ns. vanhaliberaalin teologian jälkeen on teologisessa ajattelutyössäkin tapahtunut, nyt palata valistusfilosofian järkeisopin katkeran perinnön ääreen ja ruveta puhumaan tuollaisesta ihmisen uskonnollisten tunteiden jumalasta ja ihmisten moraalikäsityksen ehdoilla toimivasta jumalasta? Eikö pikemminkin olisi pohdittava, mitä merkitsi tuo eurooppalaisen ihmisen kohtalokas askel irti elävästä Jumalasta oman vapautensa jumalan haaveelliseksi seuraajaksi. Juuri nythän tuo kaksi sataa vuotta kestänyt askel, jota tutkijat nimittävät moderniteetin projektiksi, on päätymässä umpikujaan. Mainittu ajatusmalli on luhistumassa sekä tieteissä että yhteiskunnissa. Keskellä järjetöntä pahuuden temmellystä ihmiset kyselevät huolissaan, mikähän ajatus seuraavaksi nousee kulttuurimme valtaistuimelle. Tekisi mieli kysyä Suomen kirkon opettajilta ja papeilta: Hyvät työtoverit, jos me kerran tiedämme, ettei ihminen voi elää tyhjän varassa, niin miksi me puheissa ja lausunnoissa yritämme tuota omalaatuista temppua, vieläpä suosittelemme muille: eläkää vain itsenne varassa?
Oikea elävä Jumala ei ole loitto, vaan läheinen. Hän on läsnä ja toimii tässä ja nyt. Hänen pyhää nimeään voidaan pilkata ja hänen tahtonsa voidaan kieltää. Pilkka ja vastahenki todella osuu häneen, se suorastaan koskee häneen. Vaikka kaikki ihmiset ajattelevat tai ainakin levottomasti pohtivat, että Jumalan täytyy olla olemassa, niin ilman Kristusta hän on heille tuntematon Jumala. Sen, että pilkka ja Jumalan käskyn rikkominen todella koskee Jumalaa, sen näemme Kristuksen kasvoista. Kristuksen sanoista ja opetuksista, hänen hirvittävästä kuolemastaan Golgatan pimeydessä, hänen tuskanhuudoistaan ja hänen rukouksistaan kaikkien pilkkaajiensa puolesta, tästä kaikesta me tajuamme, että Jumala kärsii maailmassa.
Juuri kärsimyksessä pilkattuna ja pilkkaajiaan rakastavana Kristus ilmoittaa Jumalan pyhyyden. Ei Kristus tuo maailmaan mitään uutta jumalaa muiden jumalien joukkoon, vaan Jumalan itsensä, hänen olemisensa täyteyden, Hänen, joka on ollut pyhä ikuisuudesta, joka on luonut kaiken ja jonka tahto koskee kaikkia ihmisiä. Jeesus Kristus tunnustautui siihen Jumalaan, jonka nimen tunsivat jo patriarkat ja profeetat ja jonka pyhyyttä psalmilaulajien kanteleet olivat ylistäneet. Juuri Vanhan Testamentin ilmoittama Jumalan nimi ja sen pyhyys on luovuttamattoman tärkeä, jotta voitaisiin ymmärtää Jeesuksen Kristuksen persoona ja ottaa vastaan hänen tuomansa pelastus.
Pyhyys on Jumalan olemus ja yksistään vain hänen ominaisuutensa. Vain Jumala on pyhä, ja hänestä kaikki pyhyys virtaa maailmaan. Ja siinä on jo aina kaksi puolta, jotka kuuluvat yhteen: vaativa ja lahjoittava, tuomitseva ja armahtava pyhyys. Kun Mooses sai nähdä Jumalan, vaikkapa vain niin kuin VT (Exodus 33-34) kertoo selkäpuolelta, Jumala kuitenkin lupasi: ”Minä annan kaiken ihanuuteni (hyvyyteni) käydä sinun ohitsesi ja huudan nimen `Herra’ sinun edessäsi. Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan” (2 Moos 33:18). Samoin kun Mooses sai lain taulut, niin Raamattu kertoo: ”Ja Herra kulki hänen ohitsensa ja huusi: `Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa’ ” (2 Moos 34:6).
Samoin kun profeetta Jesaja sai nähdä Jumalan temppelissä, Jumala kyllä istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, mutta ei omassa rauhassansa, vaan hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin ja Serafit ilmoittivat kolminkertaisella Pyhä-ylistyksellä, että kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa. Siinä ei vain Jesaja järkyttynyt ja vapissut, vaan peruskallioinen temppeli teki hänelle seuraa. Pyhän edessä Jesaja tuli syylliseksi ja saastaiseksi, mutta sama jumalallinen pyhyys puhdisti hänet uhrialttarin hehkuvalla hiilellä. Jumala sanoi itse tekevänsä tämän: ”Katso tämä on koskettanut sinun huuliasi; niin on sinun velkasi poistettu ja synti sovitettu” (Jes 6:7).
Meidän mielestämme Jumalan tuomio ja armo eivät sovi yhtäaikaa Jumalan pyhyyteen, mutta Kristus Golgatan tulikuumalla uhrialttarilla ilmoittaa, kuinka ne kuuluvat yhteen ja saa aikaan, että me löydämme siinä Jumalan suuren ratkaisun. Kristus todellisena ihmisenä täällä meidän keskuudessamme on tuo hehkuva hiili. Jumala itse astuu tuleen, meidän syntiemme rangaistuksen palavaan helvettiin. Siinä jokaisen ihmisen harjoittama Jumalan pyhyyden pilkkaaminen ja vastustaminen on sovitettu. ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan… Sen, joka ei synnistä mitään tiennyt, hän (Jumala) meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessa tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi” (so. vanhurskaudeksi, joka Jumalan edessä kelpaa) (2 Kor 5,19.21).
Kun siis Jumalan pilkkaaminen on seuraamuksiltaan näin ääretön teko ja sen asteinen Jumalan vastainen rikos, että Jumalan itse oli kärsittävä ja puhdistettava meidät, me tajuamme, kuinka sokeaa puhetta on ollut se, ettei pilkka muka ulotu Jumalaan, vaan meidän on huolehdittava vain uskonnollisten tunteiden suojelusta tai jonkin yhteisön uskonnollisen rauhan turvaamisesta. Eikä näin ole selitelty vain Suomessa 1960-luvulta alkaen, vaan ne teologiset perustelut, jotka Suomen kirkon kirkolliskokous on jumalanpilkkakysymyksessä vuonna 1993 lausunut julki valtiovallalle, ovat sellaisinaan löydettävissä 1800-luvun eräiden teologien tuumailuissa. Kuka tahansa löytää ne sellaisinaan yli sata vuotta vanhoista teologian oppikirjoista. Ne eivät vain kirkossa aiemmin päässeet läpi. Valtiovalta on siis kirkon tarjottimelta nauttinut vanhaliberaalin teologian ylikypsän hedelmän, joka on vieras kristillisen kirkon Jumala-opille ja Raamatun ilmoitukselle.
Ymmärrämme, että kristillisen kirkon tehtävänä on julistaa Jumalan evankeliumia eli Kristuksen täydellistä sovitustyötä, että meissä syntyisi ja jatkuvasti eläisi pelastava usko. Mutta tämä evankeliumi edellyttää Jumalan lakia, joka ei koske vain joitakin ihmisiä, vaan kaikkia ihmisiä. Me lähdemme kristillisessä kirkossa siitä, että meillä on sekä ilmoitus luomisesta että itse luominen Jumalan tekona. Jumalalla on luomakuntaan ja ihmiskuntaan nähden ”tekijänoikeus”. Sen perusteella Jumalan tahto koskee koko luomakuntaa ja kaikkia ihmisiä. Sellainen elämä on hyvää ja luonnon mukaista, joka on luomisen mukaista eli Jumalan luomistyön ja hänen ilmoittamansa tahdon ja tarkoituksen mukaista. Julistaessaan yhteiskunnassa Jumalan lakia kristillinen kirkko ei itse asiassa julista mitään sellaista, mitä elämä itse ei opettaisi, kun me ymmärrämme elämän sellaiseksi kuin Jumala on sen luonut ja tarkoittanut. Tämä on meidän edellytyksemme, kun me opetamme kaikkea sitä Jumalan tahtoa, minkä hän on ilmoittanut Pyhässä sanassaan, Raamatussa. Jumala on itse ilmoittanut sen, minkä hän on tarkoittanut koko ihmiskunnalle. Ja se on kaikki – toisin kuin esim. vain sellainen, minkä hän antoi vain Vanhan liiton kansan noudatettavaksi – yhtä universaalista ja elämälle hyvää kuin evankeliumin sanomakin. Ilman luomista ja elämän pyhää jumalallista lähtökohtaa evankeliumilla ei olisi mitään kohdetta. Kristuksen sovitusteko tarkoittaa juuri kaiken sen korjaamista, joka elämässä on tuhottu, kun Jumalan laki on rikottu.
Kristillisen kirkon työssä me julistamme evankeliumia, joka lahjoittaa pelastuksen edellytyksettömästi jokaiselle, joka uskoo. Tässä työssä me noudatamme sitä periaatetta, jonka kirkkomme tunnustuskirjat kiteyttävät nasevasti: non vi, sed verbo ei voimakeinoin, vaan sanalla. Mutta kun tutkimme yhteiskuntamme oikeusjärjestystä tai muita vastaavia oikeusjärjestyksiä, huomaamme, että niillä on tietty edellytys. Oikeusjärjestystä ei ole rakennettu ihmisten tunteiden eikä pitäymysten varaan, ei ihmisryhmien ideologisten ohjelmien varaan, vaan edellytykselle, joka usein on lausumaton, mutta ei silti olematon. Ei ole sattuma, että Jumalan nimi tulee esille meidän laissamme silloin, kun esim. oikeusistuimessa on kysymys totuuden selville saamisesta tai kun valtion palvelukseen kutsutut henkilöt sitoutuvat noudattamaan maamme oikeusjärjestystä ja toimimaan laillisesti (tuomarinvala, ministerinvala, virkamiesvala ja sotilasvala). Yhteiskunnassamme on toki vapaus olla tunnustamatta Jumalan nimeä, mutta se ei tarkoita, että ns. ateismilla olisi erityisoikeus vaatia Jumalan nimi pyyhkäistäväksi pois laista ja oikeusjärjestyksen perustasta ja uskotella, ettei sille ole tapahtunut mitään. Juuri ateismin historia Suomessakin osoittaa, että kyseessä on kaikkea muuta kuin vapaa ajattelu. Mainittu liike on monien ideologioiden sitoma. Se on ilmiselvästi ollut uskotellun ”vapaan” ajattelun sijasta lujasti ideologiasidonnainen, myös sen epäinhimillisen poliittisen järjestelmän ohjelmoima, jonka raunioilla me olemme tämän päivän Euroopassa. Jos Jumala sysätään pois oikeusjärjestyksen peruskiven paikalta, tälle järjestykselle itselleen tapahtuu jotakin. Se näkyy seuraamuksissa.
Voimme pitää kiinni siitä, että kaikki ihmiset voivat ymmärtää, mitä tarkoittaa käsite Jumala. Jumala on turvallisuusperuste, totuusperuste ja hyvyysperuste eli oikeudenmukaisuusperuste. Tämä voidaan ymmärtää jo ns. jumalallisen kultaisen säännön perusteella, joka ilmaisee: älä riistä keneltäkään sellaista, mitä et haluasi sinulta itseltäsi riistettävän. Jos menettelet elämässä näin, silloin kukin tulee saamaan sen, mitä hänelle kuuluu.
Jumalan asema, hänen kunniansa, kaikkivaltiutensa ja pyhyytensä kuuluvat hänelle, Jumalalle, meidän Luojallemme. Jos ihmiset pilkkaavat Jumalaa ja syöksevät hänet valtaistuimeltaan, meidän ei pidä luulla, että meille, meidän yhteiskunnallemme ja kulttuurillemme ei ole mitään tapahtunut. Kaikki kulttuuritaistelut, jotka kristikunnan historia tuntee, paljastavat erään yleisen säännön. Se kuuluu: valtaistuimella sanan syvimmässä mielessä istuu aina joku, ellei hän ole Jumala, hän on Jumalan vastustaja, Saatana.
Jumalan nimi tulee aina sekä tunnustetuksi että kiistetyksi. Hiljaa ja huomaamattomasti Jumalan nimeä ei voida maailmassa pyhittää. Kun katselemme, mitä Eurooppamme kulttuurissa on tapahtumassa ja olemme ymmällämme pahuuden järjettömän voiman edessä, meidän kannattaa huomata, miten kirkon on aiemmin käynyt, kun tarkkailtiin yhteiskunnassa paisuvaa mielipidevoimaa ja alettiin lukea Jumalan tahtoa uudessa tilanteessa sen mukaisesti. Seuraavassa vain yksi esimerkki, joka puhuu riittävästi ja on ehkä tulevaisuudessa ajankohtaisempi kuin arvaammekaan.
Saksan tunnustuskirkon historia 1930- ja 40-luvuilta osoittaa, että oli monia teologeja, jotka ideologisen järjestelmän romahdettua erittelivät viisaasti sen, mitä oli tapahtunut. Mutta hävettävän vähän oli niitä teologeja ja kirkonjohtajia, jotka korottivat äänensä ja opastivat kristittyjä jo silloin, kun tuota näkemystä pystytettiin. Yksi näitä harvoja luterilaisia teologeja, jotka tajusivat ja myös rohkenivat nousta natsi-Saksan antikristillistä mytologiaa ja oikeusperusteiden murtamista vastaan oli Walter Künneth. Jumalanpilkka meni tuossa järjestelmässä lopulta niin pitkälle, että myötäjuosseet ja hiljaa olleet papitkin joutuivat vannomaan kauhean tunnustautumisvalan Adolf Hitlerin persoonan nimeen. Keskellä Saksan katastrofia Walter Künneth kirjoitti 600-sivuisen yhteiskuntaetiikan oppikirjan, joka julkaistiin sodan jälkeen. Teokselle hän antoi paljon puhuvan nimen ”Politik zwischen Dämon und Gott” (politiikka riivaajahengen ja Jumalan välissä). Siinä hän opettaa Raamattuun vedoten, että myös maallinen regimentti eli yhteiskunnan järjestysperusta on Jumalan regimentti. Lutherin teologiaan liittyen Künneth asettui sellaista Luther-tulkintaa ja vääristelyä vastaan, jossa maallisen yhteiskunnan katsottiin olevan omalakinen eli muka kokonaan Jumalan luomistahdon ja hänen ilmoitetun tahtonsa ulkopuolella. Jos oikeusjärjestyksen kulmakiven paikalta työnnetään pois Jumala ja hänen luomisessa ja historiassa ilmoitettu tahtonsa, tämän kulmakiven tilalle tulee joku toinen mahti, ihmisvoiman ja väkivallan nyrkki ja ideologinen riivaaja. Yhteiskunta joutuu aina väistämättä, pyrkiessään tehtävänsä mukaisesti palvelemaan inhimillistä hyvää, toimimaan Jumalan ja Demonin välisessä jännitekentässä. Valtio ei elä teologisesti katsottuna missään staattisessa ja näkemyksellisesti neutraalissa tilassa. Künneth lausuu: ”Raamatun näköala maailmamme pohjimmaiseen, tuonpuoleiseen perustukseen esitetään asianmukaisesti vain silloin, jos tajutaan Jumalan luomis- ja pelastustyön suvereenisuutta vastaan taistelevan saatanallisen tahdon todellisuus. Yhteiskunnallisen (poliittisen) elämän tuonpuoleiset taustavaikuttimet ovat jatkuvasti alttiita joutumaan Saatanan tahdon vaikutusalueeksi.” Kysymyksessä on Kunnethin mukaan Jumalaksi tekeytyvä ja Jumalan sanan oikeata ilmoitusta näyttelevä perverssi mahti.
Kirja jota lainasin, on syntynyt hyvin toisenlaisissa olosuhteissa ja sellaisena aikansa elänyt. Emme kuvittele, että eläisimme lähimainkaan yhtä vaikeissa olosuhteissa kuin silloinen tunnustuskirkko. Mutta jotain opittavaa meille tarjoavat tuollaiset monumentit suurten koettelemusten ajoilta, jolloin monet myöntyivät ja vaikenivat. Tiivistän nämä yhä hyödylliset opetukset kahteen kohtaan:
l. Yhteiskuntaa ajatellen meidän on kaikissa olosuhteissa, myös siinä tapauksessa, että ajautuisimme kaaokseen, nähtävä oikeusvaltion välttämättömyys. Vaikka vallanpitäjät menettäisivät uskottavuutensa ihmisten silmissä, meidän ei tule mitätöidä itse oikeusjärjestyksen tehtävää. ”Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat…, sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi” (Rm 13,1.4).
Koska maallinen regimenttikin on Jumalan palvelija, sen tulee toimia Jumalan hyvän luomistahdon mukaan. Jumalan pyhää nimeä ei voida häväistä eikä hänen tahtoansa tallata jalkoihin ilman, että siitä koituu seuraamuksia luomakunnalle ja kaikelle inhimilliselle hyvälle. Jumalan kaikkivaltiutta ja tahtonsa pyhyyttä meidän on julkisesti saarnattava myös yhteiskunnan vallankäyttäjille, ettei heidän keskuudessaan yritettäisi pyyhkäistä kumoon itse oikeusjärjestyksen viimeistä perustaa. Kun yhteiskunnassamme asetetaan kaksi sormea avatun Pyhän Raamatun päälle oikeutta jaettaessa ja vastuullisiin tehtäviin ryhdyttäessä, on luonnollista, ettei omaatuntoa repäistä irti todellisessa elämässä oikeuden Korkeimmasta perusteesta ja hänen ilmoitussanastaan. Eikö meidän kulttuuriimme ja yhteiskuntaamme, joiden keskellä Jumalan nimi on ilmoitettu, kohdistu sama varoitus, jonka profeetta Jesaja esittää omalle kansalleen (Jes 52,5) ja jonka Paavali kohdistaa oman aikansa juutalaisille lainoppineille: ”Sinä tunnet hänen tahtonsa…joka laista kerskaat, häpäiset lain rikkomisella Jumalaa, teidän tähtenne Jumalan nimi tulee pilkatuksi pakanain seassa’ ” (Rim 2:18.23-24). Tältä pohjalta on luonnollista, että Jumalan nimi ja sen pilkkaamisen kieltäminen mainitaan jatkuvasti meidänkin laissamme. Se on siinä kansan ja yhteiskunnan tähden, sillä Jumalan rangaistustuomiot toteutuvat tänäkin päivänä kansojen ja ihmisten historiassa. Eri asia on, että sen tulee olla laissa olennaisesti periaatteellisessa muodossa, sillä pilkkaaja vetää automaattisesti päälleen Jumalan tuomion eikä jumalanpilkan ääretön luonne ole rangaistuksen määrällä mitattavissa.
2. Jumalan sanan uskova seurakunta eli kristillinen kirkko pyhittää Jumalan nimen niin, että se tosiasiallisesti pysyy Jumalan puhtaassa sanassa ja opissa ja että se kysyy uskommeko, opetammeko ja elämmekö me niin kuin Jumalan sana ilmoittaa. Tätä kirkon paimenet kysyvät seurakuntalaisilta ja tätä seurakunta oikeutetusti kysyy paimenilta – ja kaikkien meidän tulee kysyä itseltämme. Tämän kysymisen seurauksena Jumala on antanut kristillisen kirkkomme keskuuteen luterilaisia herätysliikkeitä, joilla on syvä vaikutus kirkkomme ja kansamme elämään. Ne, jotka nukkuvat, ovat vaiti. Kun he heräävät, he avaavat silmänsä ja näkevät, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Uskon herätys vie etsimään opastusta Jumalan sanasta. Juuri koetteelle joutuessaan Jumalan sana osoittautuu luotettavaksi. Uskonpuhdistuksen kirkastama raamatullinen peruste, jonka mukaan Kristuksen lauman tulee hengellisesti arvioida sitä ravintoa, jota paimenet sille antavat, tämä vapaus ei ole meiltä riistettävissä. Jumalan puhtaan sanan lahjoittamaa elämää ja voimaa meille jokaiselle ei mikään ympärillämme voi estää eikä mitätöidä, ainoastaan meidän oma epäuskomme.
