Gustav Björkstrand: ELÄMÄ ON JOUKKUEPELIÄ John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana.
Suom. Sirpa Hietanen. Helsinki 2016
Arkkipiispa em. John Vikström on saanut piispan em. prof. Gustav Björkstrandin kädestä lähteneen 500 sivun muistomerkkijärkäleen. Elämänkertateoksen esitystapa jakaa John Vikströmin vaiheet kolmeen osaan, joiden piirissä tarkastellaan Vikströmin elämäntyön eri aiheita: ”Tie piispanvirkaan 1931 – 1970”, ”Porvoon hiippakunnan piispana 1970 – 1982” sekä ”Turun arkkihiippakunnan ja Suomen arkkipiispana 1982 – 1998”. On uuden etsimistä, on sosiaalietiikkaa, yhteiskuntasuhteita, kirkkojenvälisiä yhteyksiä, politiikkaa, jalkapalloa, perhe-elämää, maailmanmenoa. Gustav Björkstrand on historioitsijana tehnyt tarkkaa työtä kuin Juhani Suomi Kekkos-elämänkerroissaan. Björkstrandilta – lukijan onneksi – puuttuu Juhani Suomen hartauskirjatyyli. Siitä huolimatta samoja ongelmia on.
Björkstrandilla olisi ollut ns. tuhannen taalan mahdollisuus selvittää, mitä tapahtui, mitä ei tapahtunut John Vikströmin lähes 30-vuotisen piispakauden aikana. Millainen oli Suomen kirkko, jonka piispaksi hänet vihittiin v. 1970. Millaisessa kunnossa Suomen kirkko jatkoi purjehtimistaan eteenpäin hänen jäädessään eläkkeelle, yhtenäisempänä vai enempi hajallaan? Mielestäni Gustav Björkstrand on kadottanut paalupaikkansa tarjoamat hyödyt. Kerrotaan yhteyksistä, tapaamisista, yhteenotoista. Se tapahtuu kuvaillen vailla kriittistä syväanalyysia. Sellaisen puutteessa rikaskin elämänkerran kohde latistuu monen muun elämänkertakirjan tavoin tasolle ”tärkeitä ihmisiä, joita tapasin” ja taantuu haukotuttavaksi kokousten ja ansioiden luetteloksi. Gustav Björkstrand on kunniallisen ystävällinen John Vikströmin vastustajille. Kirja on kuitenkin kärsinyt siitä, että hän on ylenmäärin ystävällinen ystävälleen John Vikströmille. Elämänkerran kirjoittajalle on aina eduksi riittävä välimatka ja kriittinen silmä: ei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää. Kriittisyyden puuttuessa herkulliset selvittelyn paikat ohitetaan pikaisesti. Ongelmien sijasta teksti nopeasti pompahtaa takaisin John Vikströmiin, joka aina lopulta on tietenkin kunnon mies. John Vikströmin härkäpäisyydestä johtunut pitkitetty kiista ulkomaantyön johtajan Jaakko Launikarin erottamisesta v. 1987 todetaan sovittavin äänenpainoin sentään virheeksi (s. 373 – 376). Vehmaan seurakunnan monivuotista, veristä kiistaa, jota tuomiokapitulin lainoppinut asessori pahensi, ei ole mainittu, eikä kirkkoherra Paavonperän nimi näy henkilöluettelossa. Siinä välienselvittelyssä olisi tarvittu enempi kirkko-oikeuden tajua ja vähempi härkäpäisyyttä.
Kaikki ei mennyt kuin Strömsössä, kuten kulunut sanonta nykyään kuuluu. Lukijalle kriisien ymmärtäminen tehdään vaikeaksi sillä, että tapauksessa kuin toisessakin Björkstrand kuvaa lempeän John Vikströmin, jos ei aivan Danielina jalopeurojen luolassa, niin ainakin hänen arvostelijoidensa vihaisen koiralauman keskellä. Analyyttisempi kirjoittaja olisi sukeltanut tiedotusvälineistä tuttua pintatasoa syvemmälle näkemään sieltä nousevat syyt, sillä nehän ratkaisevat. Historismin perinteitä seuraava Björkstrand olisi tarvinnut kumppanikseen Björkstrandin, joka olisi ollut teologian ja filosofian alueilla vahva systemaatikko. Tämän jälkimmäisen poissaolo tuntuu kirjan alusta loppuun. Se on aiheuttanut tekstin tietynlaisen anemian. Me John Vikströmin kanssa eri mieltä olleet emme ilkeyttämme vedonneet Pyhään Raamattuun, Tunnustuskirjoihin ja Lutheriin. Siksi meidän taivuttelemisemme vuodesta toiseen oli jotakin samaa kuin Martti Lutherin painostaminen Wormsissa 1521 kiristyksin, lahjomisin ja uhkauksin: ”Olen sidottu lainaamaani Raamatun sanaan, ja omatuntoni on Jumalan sanan vanki. En voi enkä halua peruuttaa mitään, sillä ei ole hyvin eikä oikein toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi, Jumala minua auttakoon. Amen.” Raamatun eksegetiikka, Tunnustuskirjojen jatkuva opiskelu ja yhä syvempi perehtyminen Martti Lutherin opetuksiin riisti meiltä kaiken sen oppiperinnön, jolla oli Helsingin ja Åbo Akademin tiedekunnissa ollut luterilaisen nimi sitä kuitenkaan olematta. Protestanttinen Luther alkoi noissa opinnoissamme korjaantua näköisekseen eli vanhakirkolliseksi Raamatun tohtoriksi ja uskonpuhdistajaksi. Jos Gustav Björkstrand olisi paneutunut tähän aiheeseen, hän olisi voinut tulla kriittisemmäksi kuvattavaansa kohtaan ja mielenkiintoisemmaksi lukijan kannalta.
Kehitys naispappeuden toteuttamiseen 1980-luvulla jää puutteelliseksi, koska historialliset Ilkko I ja – II seminaarit 1980 ja 1982 kuitataan vain maininnalla. Ensimmäisessä John Vikström oli mukana Porvoon piispana, toisessa Turun ja Suomen arkkipiispana. Poimin vain pari, kolme hetkeä. Ensi kertaa näin John Vikströmin kunnolla suuttuvan, kun olin sanonut, että täsmälleen samalla Raamatun tekstin peukaloimisella, jota on harrastettu virkakysymyksessä, voidaan ja tullaan perustelemaan tulevaisuudessa mitä tahansa, mikä on vastoin Raamattua. Seuraavaksi oli odotettavissa homoseksualismin tuominen kirkkoon. Siihen John Vikströn räjähti: ”Näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa!” Hän moitti puheenvuoroani sopimattomaksi. Sanoin, että toivon olevani väärässä mutta pelkään, että sanani osoittautuvat tulevaisuudessa oikeiksi tms. Nyt tiedetään, kuinka siinäkin kävi. Toisen Ilkko-seminaarin tiedotustilaisuudessa John Vikström sanoi, että naispappeuden torjujilla olivat vahvat raamattuperusteet, mutta he eivät voineet tyydyttävästi perustella, kuinka kirkossa voisi vallita erilainen järjestys kuin yhteiskunnassa. Naispappeuden kannattajia hän moitti kykenemättömyydestä perustella kantaansa vakuuttavasti Raamatulla. Sitten hän sanoi jotenkin seuraavalla tavalla: ”Nämä näkökohdat on selvitettävä perusteellisesti ennen kuin virkakysymys ratkaistaan.” Se ratkaisu tapahtui kuitenkin nopeasti ja selkämme takana, koska jo kevään 1984 kirkolliskokouksessa oli voimakas offensiivi naispappeuden hyväksymiseksi. Kun se epäonnistui, monet liberaalit itkivät. Kyyneleet kuivattiin, ja naispappeus ryskäistiin läpi kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Kustaa Aadolfin päivänä 1986. Miten sen siisteimmin sanoisi: John Vikström oli joko syönyt sanansa tai hän oli pettänyt ne, jotka uskoivat hänen sanaansa. Olin yksi heistä. Vanha julkisen elämän totuus on se, ettei Suomessa sellaista voi tehdä kuin kerran.
Kirja ei myöskään selitä, miksi kirkolliskokouksessa hyväksytty piispa Yrjö Sariolan ponsi tunnustuksellisten kirkon työntekijöiden suojaksi jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Sen sitovuus on kerta toisensa jälkeen kiistetty, kun vanhauskoisten tilannetta kirkossa on kiristetty. Björkstrand antaa epäselvin lausein ymmärtää, että John Vikström olisi odottanut omantunnonlauselman liittämistä kirkolliskokouksen päätökseen. Oma käsitykseni on päinvastainen. John Vikström uskoi, että erot hoidettaisiin notkeilla hallinnollisilla päätöksillä, kunnes ongelma itsestään poistuisi. Omantunnonlauselmaa hän ei halunnut (ss.307 – 308) Hän olisi saanut sen aivan varmasti kuten Yrjö Sariola pontensa. Oletan, että John Vikström halusi välttää Ruotsin tilanteen toistumisen: v:n 1958 naispappeuspäätökseen sisältyi omantunnonlauselma. Kun naispappeuden torjuminen ei Ruotsissa kuollutkaan, otteet kovenivat siihen, että v. 1993 yhteistyö mies- ja naispappien kesken tuli pakolliseksi. Takana oli monen vuoden ankara painostus tiedotusvälineissä. Suomen omantunnonklausuuli olisi kokenut saman kohtalon. Siihen välikäteen Vikström ei halunnut joutua. Hänen sijastaan piispat Mikko Heikka ja Eero Huovinen toteuttivat vanhauskoisten pappien virkakiellon v. 2004 – 2006.
Tila ei salli muiden ongelmakohtien tarkkaa käsittelyä. LML:n Budapestin yleiskokouksessa Suomen valtuuskunnan osa oli häpeällinen: Unkarin pahamaineisen salaisen poliisin kätyri ja kirkkodiktaattori piispa Zoltan Kaldy valittiin LML:n uudeksi presidentiksi. Suomalaiset – myös John Vikström – osallistuivat, tähän alhaiseen operaatioon vastoin parempaa tietoa. Gustav Björkstrandin olisi kannattanut pysähtyä ja kaivaa lisää aineistoa tästä asiasta. Millaiset mahtoivatkaan olla Unkarin tiettyjen, kommunistien tukemien kirkonmiesten suhteet Kirkon tiedotuskeskukseen, pariin piispaan ja yksittäisiin pappeihin? Suomessa paljon vieraillut tuomiorovasti, kunniatohtorin arvon saanut Emil Koren oli salaisen poliisin ilmiantaja. Zoltan Kaldyn triumfi jäi kovin lyhytaikaiseksi: hän sairastui pian vakavasti ja kuoli v. 1987. Piispa Lajos Ordassin maine palautettiin ensin valtion, sitten luterilaisen kirkon puolelta. John Vikström oli paljastamassa Ordassin muistolaatta LML:n kokouksessa Budapestissä v. 1996. Vikströmin mukaan LML ei koskaan ollut hyväksynyt Zoltan Kaldyn sortotoimenpiteitä. Olisipa se kuultu v. 1984! Niin tai näin, englantilaisen oikeusperiaatteen mukaan oikean ratkaisun pitää myös näyttää oikealta.
Björkstrandin mukaan John Viksröm luki voitoikseen Porvoon sopimuksen ja Yhteisen julistuksen. Ei olisi kannattanut. Kummankin asiakirjan teologiset ongelmat ovat niin mittavat. Ajan kuva oli sekin, että v:n 1976 Leuenbergin konkordiaa ankarasti vastustaneet teologit kuten Tuomo Mannermaa, Eero Huovinen ja Juhani Forsberg, olivat hyväksymässä näitä papereita, jotka ovat vielä paljon pahempia kuin mainittu konkordia. Olen miettinyt, tapahtuiko heidän teologinen haaksirikkonsa juuri v:n 1982 Ilkko II-seminaarissa, kun he sen jälkeen järjestään käänsivät virkakysymyksessä takkinsa yhdessä piispa Kalevi Toiviaisen kanssa. Virkakysymys on ollut kohtalokkaan väkevä.
Kirjan suljettuaan lukija on suuren kysymyksen edessä. Millaista teosta hän on pitänyt käsissään? Pitkin matkaa olen havainnut John Vikströmin kevyen sarjan kirkonmieheksi Jumalan sanan teologina, raamattuteologina. Kirjan mukaan hän arvostaa luterilaista oppia. Kuitenkaan hän ei käytä sitä yleisiä ja enimmäkseen harhaanjohtavia periaatteita enempää (s. 445 – 446). Konkreettinen, Jumalan sanasta nouseva ja Jumalan sanaan sidottu vanhakirkollinen luterilaisuus on syvempää ja todellisempaa kuin tietyt Friedrich Schleiermacherin (+ 1834) jälkeiset henkiset periaatteet. Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen oppi koetellaan erilaisten vaikeiden kysymysten tulessa. Silloin mitataan mikä ratkaisee, Jumalan sanako vai ajan juuri sillä hetkellä oikeaksi kokema konsensus? Eräs toinen kirkonmies sanoi aikanaan, että suurin viisaus tarvitaan siihen, että antaa luovuttamattomissa asioissa periksi oikeaan aikaan. Sillä tiellä myös John Vikström on ratkaisunsa tehnyt.
Vanha kirkkoneuvos John Forsberg pohti sitä kuuluiko John Vikström ehkä maltillisiin valistusteologeihin eli neologeihin (s. 324). Yhteisen matkan ja monien keskustelujen jälkeen tulin 1980 – luvulla vakuuttuneeksi siitä, että John Vikström ei ole raamattuteologi, ei luterilainen teologi, vaan hän on ennen kaikkea välitysteologi, jollainen liikkuu tunnustuksellisen ja kriittisen teologian välimaastossa. Välitysteologille Raamatun sana ei ole Jumalan ikuinen totuus, kuten se ilmoittaa olevansa vaan syntyaikoihinsa sidottu inspiroiva tekstikokoelma, joka on yhteydessä luonnolliseen uskonnollisuuteen. Jos John Vikström olisi ollut vakava raamattuteologi, hän ei ikinä olisi tohtinut esittää, että Raamatun jumalallistaminen olisi kolminaisuusopin harha: Pyhän Kolminaisuuden sisään yritetään tunkea lisäksi Raamattua! Ajatus oli niin kummallinen, ettei siitä pystynyt lausumaan mitään, vain pudistamaan päätä.
Alkuun Gustav Björkstrandin kirjan nimi hämmästytti. Jos elämä on inhimillistä joukkuepeliä, missä on Jumalan ja hänen Kristuksensa sekä hänen sanansa paikka, koska he eivät omien sanojensa mukaan pelaa? Kirjan luettuani ymmärsin, miten tuo nimi selitti monta menneiden vuosikymmenten arvoitusta. Gustav Strömsholm julkaisi Åbo Akademissa v. 1997 väitöskirjan esittäen siinä suoraviivaisesti sellaisen paksun ja täysin mahdottoman väitteen, että vakava kristillisen etiikan kysymys homoseksualismista olisi ollut vain nappula kirkkopolitiikan pelilaudalla, kun pahat pyrkivät käymään hyvän arkkipiispan kimppuun (s. 319). Strömsholmilta lienee unohtunut, että yhteen otetaan, kun asiat riitelevät eivätkä miehet. Uskon tunnustaminen ja peliteoriat eivät kuitenkaan voi kohdata kirkossa, koska niillä ei ole mitään yhteistä. Pelimiehet eivät koskaan ymmärrä syvällisten totuuskysymysten vakavuutta. Totiset totuuden torven soittajat ovat huonoja pelureita. Vaikka he puhuivat 1980-luvulla ja myöhemminkin ihmisten ja enkelien kielellä, ei ollut mitään mahdollisuutta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, koska vastapuolella luettiinkin pelikirjaa, ei Raamattua ja Tunnustuskirjoja. Niinpä Suomen evankelis-luterilainen kirkko jäi pelureille, ja pelurien käsiin John Vikström jätti sen siirtyessään eläkkeelle.
John Vikströmin joukkuepeli kirkossa ja valtiossa oli hänen uransa kannalta todellista menestysteologiaa niin julkisuudessa kuin kirkon puhdistetuissa rakenteissakin. Tällainen menestysteologia herättää kuitenkin joskus kiusallisia kysymyksiä. Edesmennyt ahvenanmaalainen kirjallisuusmies, prof. Johannes Salminen (+ 2015) havaitsi jotakin epäsuhtaa, kun naispappeudesta palkittu arkkipiispa Vikström marssi itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan rinnuksessaan upouusi Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Hän muisteli filosofi Soren Kierkegaardin herättämää pahennusta Zeelandin piispan hautajaisten jälkeen v. 1854. Peter Jacob Mynsterin seuraaja, prof. Hans Lassen Martensen oli ylistänyt edeltäjäänsä ”totiseksi totuuden todistajaksi”. Kierkegaard piti sanoja skandaalina. Totinen totuuden todistaja on kärsivä, Kristuksen häpeän ja ristin kantaja maailmassa. Piispa Mynster oli sulava maailmanmies, ei ristin kantaja. Ainoa risti, jota hän koskaan oli kantanut oli (Dannebrogin) suurristi
Johannes Salmisenkaan nimeä ei löydy kirjan henkilöhakemistosta.
