Elävä kirkko: Heräävä – etsivä – vaeltava

26.10.2016 • Opetukset / 1 Kirkon usko / i) Kirkko

JUMALAN KIRKKO AABELISTA LÄHTIEN

Meille on annettu tässä aiheesta: ”Elävä kirkko” tutkisteltavaksi kaksi asiaa. Pyhä Raamattu ja me itse. Tämä aihe ei ole meille nyt pelkkä pohdiskelun aihe. Me emme ole tässä sitä varten että minä koettaisin juurta jaksain selittää millainen on elävä kirkko jotta te sitten voisitte todeta. ”Ai semmoinenko se siis on.”

Kun puhutaan elävästä kirkosta, silloin on puhuttava elävistä ihmisistä ja vielä enemmän elävistä Kristuksen opetuslapsista. Monet ajattelevat kuullessaan sanan ´elävä kirkko´, että se tarkoittaa varmaankin tuota varhaisinta seurakuntaa. Silloin kaikki oli uutta, tuoretta, elävää. Silloin ei vielä mikään ollut väljähtynyt, kukaan ei ollut vielä tottunut tuohon uuteen. Sen vuoksi oli silloin mahdollista elää elävänä kirkkona. Mutta silmäys Uuteen Testamenttiin antaa meille toisen kuvan. Johannes kirjoittaa Ilm 3:11:ssa ”Sardeen seurakunnan enkelille kirjoita. Minä tiedän sinun tekosi, sinulla on se hyvä nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut.” Jo alussa kohtaamme siis kuolleen kirkon, kuolleen seurakunnan. Tähän tietysti löytyy jonkun mielestä selitys. On ymmärrettävä että oli kyse jonkinlaisesta alkukohahduksesta, mutta kun ensi-innostus meni ohi, niin oltiin tilanteessa, että tuolla kirkolla ei vielä ollut perinteitä, ei vakiintunutta asemaa yhteiskunnassa. Se ei ollut hankkinut julkisuutta. Siltä puuttui eräitä elämisen edellytyksiä. Sen vuoksi se meni äkkiä ohi. Mutta me löydämme Raamatusta myös sellaisen kirkon, jolla todella oli perinteitä ja vakiintunut asema, mutta tuli kuollut kirkko. Alkukristityt elivät joka hetki silmiensä edessä kuollut kirkko nimittäin Jumalan Israel, Hänen omaisuuskansansa. Kristityt, Kristuksen opetuslapset, tajusivat heti alusta lähtien, että he eivät olleet mikään uusi joukko maan päällä. Heitä oli edeltänyt vuosisatojen ajan elänyt Jumalan kansa, tuo Jumalan kirkko Aabelista lähtien – tuosta uskon isästä, joka turvasi Jumalaan, palvoi Häntä, uhrasi Hänelle. Siitä lähtien maan päällä oli Jumalan kirkko. Ja me tiedämme että tuossa kirkossa oli totisesti kaikunut Jumalan Sana, Hänen kutsuva äänensä. Jumalan uskollinen käsi oli ollut tuon kirkon kanssa keskellä melskeistä historiaa, mutta kuitenkin siitä tuli kuollut kirkko. Me löydämme tämän Jumalan kirkon kuolleena sinä hetkenä, kun sen etevimmät miehet, sen uskonnolliset johtajat ja koko kansa ylimielisenä ja täynnä vihaa saattoivat Jumalan Poikaa kuolemaan. Silloin Jumalan ensimmäinen kirkko kuoli. Apostoli Paavali selittää tämän järkyttävän tapahtuma roomalaiskirjeessään 11.20. ”Epäuskonsa tähden ne taitettiin pois.” Myös opetuslapsiseurakuntakin oli heti alussa vaarassa kuolla. Eräissä Etelä-Euroopan kirkoissa on tapana kiirastorstai-iltana sammuttaa kirkon alttarilla kaksitoista kynttilää. Vain yksi jää palamaan. Tämä on vertauskuva opetuslasten paosta. He sammuivat, he lähtivät pakomatkalle. Vain yksi kynttilä, vain yksi valo loisti, vain yksi eli meidän Herramme. Siis opetuslapsiseurakuntakin oli heti alussa lähdössä pakomatkalle. Se eräässä mielessä kuoli. Vain tuo keskusliekki piti sen hengissä. Ja kun Kristus ilmaantui elävänä heidän keskelleen, tuo kirkko alkoi taas elää.

ELÄVÄ VAI KUOLLUT KIRKKO?

Nämä esimerkit ovat kuitenkin Jumalan kirkon menneitä vaiheita. Nyt meidän on kysyttävä onko meidän keskellämme elävä vai kuollut kirkko. En ryhdy esittämään meidän oman kirkkomme sairaskertomusta tai en yritä kirjoittaa mahdollista kuolintodistusta. Eräs asia on kuitenkin varmaa. Kun kirkko kuolee, niin vika on silloin sen jäsenissä. Silloin on lähdetty pakomatkalle. Nykyisenä aikana puhumme paljon kirkon rakenteiden uudistamisesta, järjestysmuodon muokkaamisesta, olosuhteiden valmistamisesta, kirkon tehokkaalle elämälle suomalaisessa yhteiskunnassa. On tietysti selvää että kirkon täytyy ulkonaisen muotonsa puolesta olla tehtävänsä ja olemuksensa mukainen. Mutta kirkko ei tule eläväksi sillä, että se rakenteet uudistetaan, jos sen jäsenet ovat kuitenkin yhä pakomatkalla. Kirkko ei tule näin eläväksi. Siksi on tarpeen kääntää katse ihmisiin meihin itseemme.

Me elämme aikaa, joka monella tapaa ahdistaa meitä. Jotkut ovat kokeneet, että maailmanparantajien ja poliittisten profeettojen ohjelmat eivät tyydytä heitä. Niiden äärellä on koettu pettymys. Nämä yrittäjät eivät tarvitse meitä, vaan ainoastaan meidän kannatustamme ja meidän ääntämme. Tulevaisuus on täynnä uhkaa. Yhä useammat pysähtyvät sen tosiasian eteen, että maailmaa uhkaa tuho. Rohkenisin sanoa, että nämä tosiasiat, jotka koskettavat meitä ja tekevät elämämme epävarmaksi ovat Jumalan väkevää puhetta tämän ajan keskelle. Niissä ja niiden keskellä kaikuu Jumalan majesteetillisen kutsuva ääni, niin kuin kerran Jumalan Israelille sen omissa vaiheissa. Tämä Jumalan kutsuva ääni on myös ainoa, joka voi pakomatkalla olevat opetuslapset pysäyttää ja saada aikaa herätyksen, kuten me sanomme – herätyksen.

Jokaisen opetuslapsen mielessä on aivan varmasti hetki, jolloin Jumalan kutsuva ääni pysäytti hänet pakomatkalta. Tuo Jumalan ääni, joka kaikuu niin kuin muinoin ensimmäisille ihmisille: ”Ihminen missä olet?” Monet opetuslapset ovat aktiivisesti unohtaneet tuon tapahtuman. He katsovat, että on jollain tavoin väärin ja epäluonnollista puhua omista uskonnollisista kokemuksistaan. Tämä onkin eräällä tavalla totta ja ymmärrettävää. En minäkään tässä rohkene puhua kuinka minun on käynyt. En myöskään kuinka on käynyt yhdelle ja toiselle tuntemalleni henkilölle. Mutta itse tästä tapahtumasta, Jumalan kutsuvan äänen kohtaamisesta meidän on puhuttava. Siitä lähtee todellinen seurakunnan uudistus eikä mistään muusta. Sen tähden meidän on rohjettava puhua herätyksestä tänä aikana senkin uhalla, että se käsitetään kapeasti ja väärin.

Käsittääkseni juuri nyt tästä on ryhdyttävä taas puhumaan. Monet meistä kokevat, että elämä täytyisi olla jotenkin täydempi, mielekkäämpi, valoisampi. Taivaan täytyisi olla jotenkin korkeampi meidän yläpuolellamme. Me tiedämme että Jumalan kutsu on kaikunut kauan useita kertoja meidän ympärillämme. Mutta sitten tulee hetki, jolloin se tulee meille elintärkeäksi, jolloin me joudumme sen kanssa kahden kesken. Tämä on monille ihmisille voimakas kokemus ja luulen että meidän ei ole syytä yhtään vähätellä tämän tapahtuman elämyksellistä puolta. Sillä, jos olemme olleet kauan pakomatkalla, silloin tämä pysähtyminen koetaan väistämättä voimakkaana elämyksenä. Sen mitätöiminen olisi suurta ymmärtämättömyyttä. Mutta uskonnollinen elämys, vaikka se olisi kuinka voimakas tahansa, on kuitenkin sellainen, jolle ei voi pitkään rakentaa. Isät ymmärsivät että tässä oli kysymys vain valmistavasta vaiheesta. Jumala ikään kuin avasi portin meidän eteemme ja se valo, joka tuosta portista tuli, oli niin huikaiseva että meidän olemuksemme joutui muutostilaan. Mutta jos emme käy sisälle, jos pakomatkalla oleva ei astu tuosta portista sisään, me totumme tuohon valoon ja käännämme sille selkämme ja menemme pois. Näitä ihmisiä on paljon. He sanovat:” Minä tiedän mitä uskonnollisuus ja uskovaisuus on. Se on pelkkää tunnetta. Minä olen yrittänyt.” Kysyn: ”Kuka lopulta on yrittänyt?” Eikö se, joka tässä tapahtumassa yritti tehdä jotakin, ole Jumala? Hän yritti mutta me lähdimme uudelleen pakoon sen vuoksi että jäimme luottamaan siihen mitä meissä tapahtui. Me jäimme elämystemme varaan. Sillä varmaa on , että kun Jumala avaa oven meidän eteemme niin Hän tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että astuisimme siitä sisään. Hänen kutsunsa tarkoittaa, ei enempää tai vähempää, ei Hän muuta meiltä kysy kuin yksinkertaista kuuliaisuutta. Monet ihmiset kuitenkin jäävät tässä tilanteessa paikoilleen ja niin koko uskosta tulee heille vain hämärä kuvitelma jostakin mikä hämmentää heidän tunne-elämäänsä ja vaikuttaa heihin voimakkaasti, mutta joka on heidän mielestään vai kuvittelua. Ei mitään enempää, ei mitään todellisuutta.

HERÄÄVÄ KIRKKO

Herätyksestä eteenpäin. Tämä on kirkon eläväksi tulemisen ohjelma. Liikkeelle silloin kun Jumala kutsuu. Sillä Raamattu todistaa, että Hän on se, joka meissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen. Kun Hän vaikuttaa tahtomisen silloin meidän ainoa mahdollisuutemme on jäädä tämän vaikutuksen alle eikä vaikuttaa vastaan. Tätä heräämistä ja liikkeelle lähtöä me tarvitsemme ja siinä meitä auttaa Jumalan seurakunnan yhteys. Ei ainoastaan auta, vaan se on meille välttämätön. Sillä me emme voi myöskään rakentaa tuon liikkeellelähtemisemme varaan, vaan me elämme niistä lahjoista, joita Jumala meille seurakunnassaan tarjoaa. Me elämme siitä perustasta, jonka Hän pani meidän elämäämme kerran, mutta josta me lähdimme pakomatkalle. Heräävä kirkko on siis jotakin tällaista. Se on yksinkertaista kuuliaisuutta Jumalan kutsulle. Jumala on se, joka etsii. Mutta kun Hän etsii Hän panee opetuslapsensa etsimään. Heräävästä kirkosta tulee myös etsivä kirkko, ihmistä etsivä, toisia samanlaisia, samoissa vaikeuksissa olevaa.

ETSIVÄ KIRKKO

Me tiedämme että ihmisten etsijöitä on paljon. Monet ovat liikkeellä ihmisten tähden ja niinpä tässä tilanteessa monet voivat hairahtua kuvittelemaan että myös kristillinen seurakunta on liikkeellä ihmisten tähden vain yleensä. Kristillisellä seurakunnalla, etsivällä seurakunnalla, sillä seurakunnalla, joka on herättänyt ja lähtenyt liikkeelle on kuitenkin aivan erityistavoitteet. Ne on ilmaistu Jumalan omassa etsivässä toiminnassa. Esimerkiksi vanhassa uskontunnustuksessa on tähän tapaan: ”Joka ( Jeesus) meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista.” Jumalan etsivä toiminta tapahtui ihmisten tähden ja heidän pelastuksensa tähden. Samoin elävä kirkko – joka etsii ihmistä siellä, missä hän on, elämänsä todellisessa tilanteessa – etsii ihmistä hänen pelastuksensa tähden. Painokohta on tässä.

Ja nyt sanon sanasen pappisveljille ja teologisisarille ja sellaisiksi aikoville. Mikä siinä on että me vierastamme korutonta ja selvää todistusta Herrastamme. Pappi ei ole mikään runoilija, joka odottaa inspiraatiota voidakseen jonakin armoitettuna hetkenä sanoa jotakin mitä kukaan ei ole aikaisemmin lausunut. Kuitenkin monet ajattelevat juuri näin. Pappi ei ole myöskään mikään pikkututkija, joka esittelisin jotakin antikvaarista tietoa esimerkiksi: Jeesuksen tai Paavalin elämän ja ajattelun pääpiirteet ja vaikutukset. Hän ei ole myöskään sellainen pikkututkija, joka esittäisi hetkellistä informaatiota: kirkko ja yhteiskuntamme uskonnolliset asenteet tai muuta sellaista. Tällaisen etsimisen tuloksena syntyy, ei seurakunta vaan jonkinlainen kristillinen klubi, joka toteaa. ”Ai kuinka mielenkiintoista.” Meidän seurakuntiemme tämänhetkinen suurin vaara onkin tulla vain kirkkoa tai kristillisyyttä harrastavien klubiksi. Minulla on mielessä myöskin yksi esimerkki. Se on kyllä hyvin arkaluontoinen.

Lähimenneisyydessä itse koin, että myös kristillinen ylioppilasseurakunta oli vaarassa muuttua tällaiseksi kristilliseksi klubiksi, jonka keskuudessa harjoitettiin eräänlaista intellektuaalista ylvästelyä, keskustelua ns. probleemeista, joita kyllä löydettiin kun luettiin taskukirjoja. Kaiken keskellä ystävämme kuitenkin ahdistuivat ja tuo ahdistus tuli niin suureksi, että sitä seurasi eräänlainen räjähdys, jota henkilökohtaisesti pidän hyvin valitettavana.

Pappi ei ole myöskään mikään profeetta siinä mielessä, että hän astuisi esiin vasta kun hän saa Jumalalta jonkin erityisen viestin. Etsivällä kirkolla kaikkine julistajineen, todistajineen, työntekijöineen, jäsenineen kaikkineen on yksi ainoa profeetallinen sanoma. Tämän kuljettamisesta on kysymys. Lähelle tätä aikaa ja ihmistä. Sen vuoksi meidän toimintamme täytyy olla ajan läheistä, vaikka se ei olekaan ajan mukaista. Emme ole mitään sunnuntaikalastajia, jotka vain huvin vuoksi ja ajan kuluksi laskemme verkkoja ajatellen: saalis ei ole niin tärkeä: tämä on mukavaa hommaa sinänsä! Kristus lähetti opetuslapsensa ihmisten kalastajiksi. Hän ei siis lähettänyt heitä etsimään kannattajia mielipiteelleen tai hankkimaan jonkinlaista good williä kirkolle, ei edes herättämään uskonnollista harrastusta – ei. Hän lähetti heidät etsimään saalista. Kuulkaa tämä pahalta kalskahtava sana – saalista, saalista Jumalan valtakuntaan. Tässä on kysymys jostakin sellaisesta, joka mitä syvimmin koskee meitä, eikä vain meidän näkemyksiämme, jostakin sellaisesta, jonka varassa voidaan elää ja kuolla.

VAELTAVA KIRKKO

Tämä on myöskin elävän kirkon tuntomerkki. Ruotsissa pidettiin juuri uskonnollinen, kirkollinen juhlatilaisuus – eräänlaiset päivät – Göteborgissa, G 72. Sen aiheena oli muukalaisuus. En puutu näihin päiviin tarkemmin, totean vain että tuo aihe oli erinomainen: muukalaisuus. Tuskin mikään kristillisessä uskossa on tullut yhtä nurinkurisesti ymmärretyksi ja myös toteutetuksi kuin se, että Jeesuksen opetuslapset ovat muukalaisia, heidän on vaellettava. Tavanomainen ajatus on , että muukalaisuus on eräänlaista silmien sulkemista kaikelta, mikä ympärillä tapahtuu. Se on eräänlaista hurskasta vastuuttomuutta. Asia muuttuu toiseksi, kun katsomme mitä oli Jumalan kirkon muukalaisuus ennen. Mitä tapahtui kun Jumalan kirkko ensimmäisen kerran kuoli? Egyptistä vapautettu Israel kyllästyi vaeltamaan korvessa ja mikä oli päätös? 2 Moos 14:12:ssa: ”Parempi olisi ollut palvella egyptiläisiä kuin kuolla erämaassa.” Siis orjuus oli suloisempi kuin liikkuminen sen pilvenpatsaan jäljessä, joka johti erämaahan ja myös lupasi johtaa luvattuun maahan. Tämä demoninen kiusaus on yhä olemassa. Se ilmenee pyrkimyksessä turvata olemassaolo sillä, mitä maa antaa. Jumalan palvonta vaihdetaan maan palvontaan. Toivo pudotetaan taivaasta maahan. Taivas olkoon tyhjä kun maa on täysi. Niinpä nuo ensimmäisen kuolevan kirkon ihmiset sanoivat: ”Valitkaamme johtaja ja palatkaamme Egyptiin.” Ja me tiedämme, että aina löytyy johtajia, jotka osaavat käyttää hyväkseen ihmisten pelkoja ja toiveita.

Ihmisiä rakastava Jumala vaihdetaan ihmisiä halveksivien ja Jumalaa vihaavien ihmisten orjuuteen. Sen vuoksi opetuslasten on vaellettava etteivät he ryhdy palvomaan maata. Jumalan muukalaiset tietävät kuka katkoi orjan kahleet, kenen on ohjaava ja olemassaoloa suojaava käsi, kenen sana ja tahto kukistaa väärät jumalat. Mutta he tietävät muutakin. Se maailma, jossa he vaeltavat on Jumalan maailma. He tietävät ettei kenelläkään ole oikeutta tuhota tuota Jumalan maailmaa, sillä eikö juuri tuo maan palvonta, tuo demoninen kiusaus lihapatojen ääreen, ole se , joka on vienyt tämän meidän maailmamme tuhon partaalle.

Eräs kristillinen kirjailija toisen vuosisadan lopulla kirjoitti seuraavasti kristityistä (tämä on Diognetoksen kirjeestä): ”Jokainen vieras maa on seurakunnalle isänmaa ja jokainen isänmaa on vieras maa. Mitä sielu on ruumiissa, sitä ovat kristityt maailmassa. Sielu tosin asuu ruumiissa, mutta se ei ole syntyisin ruumiista. Samoin kristityt asuvat maailmassa, mutta he eivät ole maailmasta.” Tässä on opetuslapsiseurakunnan salaisuus. He ovat niin lähellä Jumalan maailman elämää, että heitä voidaan kutsua maailman sieluksi. Sen vuoksi Jumalan muukalaisena eläminen on suurinta vastuullisuutta myös maasta. Mutta koko ajan on toinen päämäärä heidän silmiensä edessä.

JUMALAN KIRKKO ON TURVALLINEN

Jumalan kirkko tulee aina olemaan maailmalle arvoitus. Maailma voi ymmärtää sitä vain tiettyihin ulkonaisiin rakenteisiin saakka, ja sen vuoksi myös meidän ajassamme kirkko samaistetaan johonkin yhteiskunnalliseen instituutioon. Kirkko on ollut ja tulee aina olemaan arvoitus, jonka syvintä olemusta ei voida tajuta muuten kuin Pyhässä Hengessä, muukalaisuudesta käsin, päämäärästä käsin. Jumalan muukalaiset, vaeltava kirkko ei katso maailmaa maan ja ihmisten orjina vaan Jumalan tahdosta käsin. Hänen, josta Raamattu sanoo: ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on.” Ihmisille, jotka elävät ilman Jumalaa maailma on lopultakin haavanlehti ja he tietävät ettei sillä kukaan voi olla turvassa. Tästä huolimatta heidän on pakonomaisesti turvauduttava siihen ja palvottava sitä. Tässä tilanteessa elää meidän maailmamme, sen lihapadat ovat suuremmat kuin Egyptissä ja niiden ääreen pääsemiseksi suostutaan, suostutaan millaiseen orjuuteen hyvänsä. Uhkea elämä niiden ääressä on monien toivo ja he tuudittautuvat siihen ajatukseen, että tässä on minun perusturvallisuuteni ratkaisu. He luulevat olevansa maailman herroja ja elämän valtiaita. He haaveilevat edistyksestä ja kuitenkin heidän omien kättensä tekojen tähden katastrofin varjo lankeaa yhtäkkiä heidän yllensä. Maan palvonta uhkaa viedä Jumalan maailman tuhoon.

Jumalan muukalaiset ovat tietoiset todellisesta päämäärästään. Sen vuoksi he ovat vapaat kantamaan huolta myös siitä maailmasta, jota riistävät ne joiden osa on tässä elämässä. Maailma juhlii ja elää voimansa tunnossa. Kristuksen opetuslapset tietävät että laiva, joka on täynnä juhlahumua, vuotaa jo. Jumala vie meidät matkalle etteivät orjuuden maan lait sitoisi meitä. Vapauteen Kristus vapautti meidät.

Seisokaa siis veljet lujina älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.

Kevätkylvö 10/1972, s 10-12, 25-26.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos