Evankeliumi – mitä se on?

Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen (Mark. 16:15,16).

Suomen kansankirkon kuten myös Lähetyshiippakunnan nimeen kuuluu liite on evankelis-luterilainen; kristilliset järjestöt ovat vihkiytyneet evankeliumin julistamiselle. Lähetyssaarnaajien paras anti maailmalle on evankeliumi. Mitä olisikaan kirkko ilman evankeliumia! Tyhjä, uskonnollinen kuori. Evankeliumi on kristillisen uskon sisältö ja kirkon varsinainen aarre. Mutta kuka tietää, mitä evankeliumi on?

Muuan lähetyssaarnaajaveteraani sanoi meille, silloin vielä nuorille työtovereilleen, jotka toimimme muslimien parissa: ”Lähetyssaarnaajat eivät tunne yleensä islamia eivätkä evankeliumia!” Sen murskaavampaa arvostelua lähetyssaarnaajan valmiudesta on vaikea kuvitella. Entäpä evankelistat ja papit? Entä kirkkokansa?

Evankeliumina pidetään milloin mitäkin. Lapsuudesta muistan meille saarnatun, että täytyy olla evankeliumille kuuliainen, muuten käy huonosti. Kun puhutaan evankelioinnista, monella on mielessä tulikivenkatkuinen saarna, jolla yritetään pelottaa ihmisiä kääntymiseen ja ratkaisuun. Toisaalta kristittyjen keveässä kielenkäytössä taas saatetaan sanoa evankeliumiksi melkein mitä tahansa, mikä tuntuu mukavalta ja helpottavalta. Kun kuullaan toisten heikkouksista, saatetaan sanoa: ”Se oli minulle evankeliumia”, koska toisten heikkous suhteellistaa omia heikkouksia ja vaimentaa lain iskuja omaantuntoon. Se taas helpottaa oloa ja käy muka evankeliumista.

Evankeliumi on niin tuttu ja itsestään selvä, että jää helposti huomaamatta, mitä se todellisuudessa on. Ja kuitenkin evankeliumista riippuu iankaikkinen kohtalomme. Vaikka kristikunnassa kaikki muu olisi kunnossa, mutta evankeliumi olisi epäselvä – kuten se laajalti on, olisimme hukassa. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26)

Evankeliumi – ilosanoma

Suomen kieleen sana evankeliumi on tullut Uuden testamentin kreikan kielestä, mutta alunperin maallisesta käytöstä. Kreikan sanassa εὐαγγέλιον (euangelion) on etuliite εὐ, joka tarkoittaa hyvää, iloista ja myönteistä; pääsana αγγέλιον (angelion) merkitsee sanomaa, viestiä, tietoa ja uutista. Sanan molemmat osat ovat äärimmäisen tärkeitä. Evankeliumi on sanoma, joka on nimenomaan hyvä. Vaikka kristillisessä kirkossa tietenkin myös opetetaan paljon, itse evankeliumi on sanoma, jota ei niinkään opeteta, vaan julistetaan, kerrotaan.

Maallisessa käytössä uutista kuninkaallisen syntymästä tai keisarin valtakauden alkamisesta sanottiin evankeliumiksi. Mutta evankeliumi oli ennen kaikkea sanoma voitosta. Uudessa testamentissa sanalla on yhteys maallisen kielen lisäksi Vanhaan testamenttiin, erityisesti Jesajan kirjaan: Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta (Jes. 52:7).

Sielläkin, missä Raamattu ei käytä itse sanaa evankeliumi tai verbiä julistaa evankeliumia, puhutaan asian puolesta hyvästä, iloisesta sanomasta. Sana rististä, uskon sana, Jeesuksen todistus, tarkoittavat asiallisesti juuri evankeliumia. Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen kirjoja sanotaan evankeliumeiksi siksi, että ne juuri kertovat tapahtumista, joita apostolit ja seurakunta yleensä julistivat ilosanomana Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan äärissä saakka.

Maratonin evankeliumi – esimerkki sanan maallisesta käytöstä

Noin v. 500 eKr. Ateena johti kreikkalaisia valtioita kapinassa Persiaa vastaan. Persian maailmanvalta ei voinut sallia vähäisten kreikkalaisten menestyä kapinassaan. Oli näytettävä, ettei sen kanssa ole leikkimistä! Kreikkalaiset kaupungit valloitettiin yksi toisensa perästä. Niiden kohtalo oli hirveä: Miehet teloitettiin tai pantiin kaikkein hirveimpään orjatyöhön. Naiset ja lapset myytiin. Kaupungit ryöstettiin ja poltettiin.

Ateenassa tiedettiin, että Persian kuningas Dareios oli päättänyt kukistaa myös sen. Hänellä oli ollut epäonnea ja muuan kreikkalainen kenraali oli petkuttanut häntä. Tämä lisäsi vimmaa Ateenaa vastaan. Ateenan olisi tunnettava Persian koko viha ja mahti!

Ateenan naapuri, Eretrea oli jo kukistettu. Nyt, vuonna 490 eKr. oli Ateenan vuoro. Kansa tiesi, mistä oli kysymys: Persian laivasto oli ankkuroitunut Maratonin edustalle, 40 km:n päähän Ateenasta. Jalka- ja ratsuväki olivat nousseet maihin. Ne valmistautuivat ratkaisevaan operaatioon. Ateenalla oli vain 10000 miestä moninkertaisen persialaisarmeijan pysäyttämiseksi. Apua ei ollut luvassa mistään. Olisiko viisainta antautua? Mitä sitten tapahtuisi? Persia tuskin armahtaisi ateenalaisia siinäkään tapauksessa.

Kuolkaamme siis kunnialla! Miehet lähetettiin Maratonin kentälle persialaisia vastaan. Kaupungissa vallitsi hirveä odotus. Jokainen aavisti, mitä seuraisi, kun hurjistunut, ateenalaisia halveksiva, voiton huumaama persialaisarmeija ryntäisi kaupunkiin… Verta ja häväistystä; kaiken sen tuho, mikä teki elämän elämisen arvoiseksi!

Rohkeudella ja onnella Ateenan poikien onnistui lyödä murskaava ylivoima. Persialaisten oli paettava. Odottamaton oli tullut todeksi. Ateena oli pelastettu! Yksi sotilaista lähetettiin viemään viestiä Ateenaan. Kaupungista nähtiin nuorukaisen juoksevan Maratonin kentältä päin. Hänellä on varmasti viesti! Merkitseekö se varoitusta? Kehotusta antautua tai lähteä toivottomaan pakoon? Oliko nyt juotava myrkkyä tai syöksyttävä miekkaan välttyäkseen tappiota seuraavilta kauhuilta?

Juoksijalle avataan kaupungin portti. Hän nostaa oikean kätensä ja julistaa evankeliumin: Khairete, nikoomen! – ”Iloitkaa, olemme voittaneet!” Vaikka vasta hänen sanansa toivat varmuuden voitosta, hänen olemuksestaan saattoi jo aavistaa, että hänen tuomansa sanoma oli hyvä. Evankeliumi voitosta sai hänen kasvonsa säteilemään ja teki juoksuaskeleet keveiksi. Nuorukainen tuupertui kuolleena maahan, mutta hänen juoksunsa ei ollut turha: Ateena oli pelastunut! Kaupungissa syntyi sanomaton riemu! Kaikki muuttui tämän viestin myötä!

Jesajan evankeliumi: Sinun Jumalasi on nyt kuningas!

Kepeä, suloinen oli myös sen sanansaattajan askel, joka toi ilosanoman Jerusalemiin pakkosiirtolaisuuden jälkeen:

Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille:
Sinun Jumalasi on nyt kuningas!
Kuulkaa! Vartijat kohottavat riemuhuudon,
ja kaikki yhtyvät iloon,
sillä omin silmin he näkevät,
kuinka Herra palaa Siioniin.
Puhjetkaa riemuun, te Jerusalemin rauniot,
kaikki yhdessä iloitkaa!
Herra on antanut kansalleen lohdutuksen,
hän on lunastanut vapaaksi Jerusalemin!

Herra on osoittanut pyhän käsivartensa voiman kaikkien kansojen silmien edessä, niin että maan kaikki ääret näkevät pelastuksen, jonka meidän Jumalamme on tuonut (Jes. 52:7–10).

Se, joka on ollut häpeässä, köyhyydessä ja vankeudessa kymmeniä vuosia, ymmärtää tämän: ne jalat, jotka juoksevat tuoden uutisten uutista mukanaan, kulkevat kevyesti, väsymättä, iloiten niin kuin gasellin jalat. Ne jalat on tehnyt kevyeksi evankeliumi, riemu-uutinen Jumalan vihan ajan päättymisestä. Evankeliumi on sanoma voitosta, vapautuksesta, tuomion päättymisestä, voimassa olevasta rakkaudesta.

Israel oli olemassa Jumalaa ja Hänen tarkoitusperiään varten. Kun muut kansat raatoivat ja sotivat kuninkaansa tai väärien jumalien kunniaksi, Israel eli Jumalan kunniaksi. Jumala oli sen tuonut Egyptistä. Jumala oli Israelin Pyhä, sen Aviomies, sen Herra, sen Isä, sen Kunnia. Temppeli oli Jumalan Kirkkauden ja Kunnian asuinsija! Israel ei ollut turhaan olemassa. Israelilla oli toivo, sillä oli Jumalan suosio, jonka merkkinä oli ollut Israelin maa, joka ”vuotaa maitoa ja hunajaa”.

Siksi Jerusalemin kohtalo oli katkerampi kuin Ateenan. Vääjäämättä vihollinen oli valloittanut, tuhonnut, häpäissyt ja raastanut vankeuteen. Daavidin valtaistuin oli tyhjä. Nyt Israel oli vankeudessa vieraitten jumalien maassa, Babylonissa. Siltä oli viety pois kaikki kallis: kuningas, temppeli, uhrit, pappeus. Ennen kaikkea siltä oli riistetty pois oma, luvattu maa, joka oli Jumalan rakkauden ja suosion lahja valitulle kansalle. Kaikkein pahinta oli, että kaiken takana oli Jumala itse. Herra oli myynyt kansansa ilmaiseksi orjuuteen (Jes. 52:3). Jumalaa on mahdoton vastustaa.

Kun viholliset tulivat tuhoamaan Israelia, he tulivat Jumalan käskystä. Sinä päivänä se kaukainen kansa ärjyen uhkaa tätä maata, kohisten kuin meri. Mihin katseesi luotkin, vain pimeyttä ja ahdistusta. Valo on kadonnut synkkiin pilviin (Jes 5:30). Israel ei voinut pelastua vihollisilta, koska se oli Jumalan vihan ja tuomion alla. Sitä suloisempi oli nyt uutinen maanpaon ja häviön päättymisestä, sillä se merkitsi samalla Jumalan vihan ja rangaistuksen ajan päättymistä. Jumala palauttaa Israelin entiselleen! Jumala on nyt jälleen Israelin kuningas!

Evankeliumi on lupauksen ja odotuksen täyttymys

Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta… Heille ilmaistiin, etteivät he palvelleet itseään vaan teitä puhuessaan siitä, minkä teille nyt ovat julistaneet ne, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat tuoneet teille evankeliumin (1 Piet. 1:10,12).

Julistamani evankeliumi, jonka Jumala on profeettojensa suulla edeltäpäin luvannut pyhissä kirjoituksissa, on sanoma hänen Pojastaan (Room. 1:2,3).

Kun Jesajan mukaan (Jes. 52:7) evankeliumin tuoja juoksee vuorten yli Jerusalemiin tuoden viestin Sinun Jumalasi on nyt kuningas!, hän ei tuo vierasta, jostakin täysin uudesta asiasta kertovaa sanomaa, vaan julistaa tapahtuneen sen, minkä profeetta oli luvannut: rauhan aikaa, jolloin Herra on kansojen kuninkaana ja jakaa oikeutta kaikille kansoille (Jes. 2:4). Ilosanoma oli lupausten täyttymys: Nyt Siionin vaivan ja häpeän aika on vihdoinkin päättynyt. Jumalan vihan päivät ovat ohi ja pelastus koittaa Jumalan kansalle, kuten oli lupauksen perusteella hartaasti toivottu.

Jumalan evankeliumi koko maailmalle noudattaa Jesajan kirjan mallia: lupaus – odotus – täyttymys. Kun Filippus kertoi veljelleen tavanneensa Jeesuksen, hänen ilmauksensa oli kuvaava: Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista (Joh. 1:45). Israelissa odotettiin Messiasta, ”sitä profeettaa”, kuningasta. Odotuksen synnytti tietenkin Israelin historiallinen tilanne, joka ei missään suhteessa, moraalisesti, uskonnollisesti eikä poliittisesti vastannut valitun kansan ihannekuvaa. Mutta odotus ei ollut vain toiveiden heijastus, vaan sillä oli varma pohja Jumalan sanassa, laissa ja profeetoissa. Jeesus tuli lukuisten lupausten täyttymyksenä. Jeesuksen aikoina oli messiaan odotus yleistä Israelissa. Jeesus oli Aabrahamin siemen, Daavidin Poika, Ihmisen Poika jne. Hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa toteuttivat Jumalan lupaukset tulevasta pelastuksesta. Apostolinen sanoma tästä Ristiinnaulitusta ja Ylösnousseesta on se evankeliumi, joka tuo pelastuksen sen kuulijoille.

Nikean uskontunnustuksessa (v. 381) tunnustetaan, että Pyhä Henki on puhunut profeettojen kautta – tässä viitataan siis lupaukseen – ja että kirkko on apostolinen – tässä viitataan apostolien julistamaan evankeliumiin, sanomaan täyttymyksestä. Vaikka evankeliumi vastaakin myös ihmisten sanattomaan, usein tiedostamattomaan kaipaukseen, se on varsinaisesti Jumalan vastaus Hänen lupaukseensa pelastuksesta vuosisatoja ennen Kristuksen syntymää. Tästäkin syystä kristikunnan on pidettävä kiinni Vanhasta testamentista, ei vain periaatteellisesti, vaan myös käytännössä. Vanhaa testamenttia on luettava ja siitä on saarnattava kirkoissa, muuten evankeliumin sisältö hämärtyy ja vääristyy, kuten kirkkohistoriassa on valitettavan usein tapahtunutkin.

Johannes Kastajan evankeliumi

Kun Johannes Kastaja alkoi saarnata juuri ennen Jeesuksen toiminnan alkua, hänkin näki kutsumuksensa juuri Jesajan kirjan valossa: Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle! (Matt. 3:2) Taivasten valtakunta tarkoitti samaa kuin Jumalan valtakunta, Jumalan kuninkuus Jesajan sanoin (Jes. 52:7): Sinun Jumalasi on nyt kuningas! Johannes oli se ääni, joka huusi autiomaassa: Raivatkaa Herralle tie! Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme! Täyttykööt notkot, alentukoot huiput, mäet madaltukoot, vuorten louhikot tasoittukoot! Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut (Jes. 40:3-5). Johannes julisti, että Jeesus, joka on ollut ennen minua on Jesajan lupauksen täyttymys sekä Jumalan kuninkuuden toteuttajana että kärsivänä Herran palvelijana, Jumalan Karitsana, joka ottaa pois maailman synnin. Jeesuksen toiminta ei vastannut Kastajan odotuksia. Siksi hän vankilassa ollessaan joutui epäilyksen valtaan Jeesuksen suhteen. Jeesus vahvisti hänen uskoaan viittaamalla taas Jesajan kirjan sanoihin: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju (Matt. 11:5,6).

Jeesuksen evankeliumi

Mutta sitten kuin Johannes oli pantu vankeuteen, meni Jeesus Galileaan ja saarnasi Jumalan evankeliumia ja sanoi: ’Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi’ (Mk 1:14,15).

Jeesuksen julistama hyvä sanoma, evankeliumi, oli sekin Jesajan kirjan lupaus Jumalan kuninkuuden ajan alkamisesta. Jeesus viittaa tähän aivan peittelemättä, suorastaan järkyttävän rohkeasti kotikaupungissaan Nasaretissa:

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman…
’Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen’ (Lk. 4:18).

Samarialaisen naisen kanssa keskustellessaan Jeesus sanoi, naisen puhuttua Messiaasta: Minä se olen, minä, joka puhun tässä kanssasi (Joh 4:26). Israelin pitkä odotus oli nyt saanut täyttymyksensä. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näki nyt valkeuden, Jeesuksen minä olen-sanat viittaavat juuri tähän.

Ulkonaisesti Kristuksen tulo oli pettymys juutalaisille. Hän ei poistanutkaan poliittisia, sosiaalisia ja moraalisia epäkohtia eikä tuonut Israelille uutta kukoistuksen aikaa. Ei ihme, että hän pilkattiin juutalaisten kuninkuudesta juuri teloituksensa yhteydessä. Vain Israelin puitteissa Jumalan valtakuntaa odottavat juutalaiset sekä valtaa pitävät roomalaiset eivät voineet nähdä ristiinnaulittavassa ja -naulitussa Jeesuksessa muuta kuin kummajaisen, joka epäonnistui surkeasti. Mutta ne, joiden silmät Pyhä Henki oli avannut, näkivät Jeesuksessa profeettojen lupausten täyttymisen, joka jopa ylitti kaikki toiveet suurenmoisesti. Vanha Simeon lausui Jeesus-lapsen nähdessään:

Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden,
joka loistaa kansallesi Israelille (Lk.2:29–32).

Matteuksen lähetyskäskyssä ei tosin mainita sanaa evankeliumi, mutta siinä Jeesus lausuu juuri Jesajan ilosanoman pääsisällön Jumalan kuninkuudesta, laajennettuna käsittämään, ei vain Israelia, vaan koko maailmaa: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Mt. 28:18).

Apostolien evankeliumi

Jeesuksen evankeliumi oli sanoma pelastuksen ajan alkamisesta ja Jumalan kuninkuuden tulosta Hänen itsensä myötä. Kuitenkaan evankeliumi ei ollut vielä ”valmis” julistettavaksi maailmaan. Ihmisen Poika, Jeesus, piti vielä korottaa ja kirkastaa, että Pyhä Henki voisi tulla ja apostolit voisivat mennä Jerusalemista Juudeaan, Samariaan ja maan ääriin saakka julistamaan. Jeesuksen korottaminen merkitsi sekä ”korottamista” ristille – siis kuolemaa (Joh. 3:14,15), että ylentämistä valtaistuimelle, siis ylösnousemista (Room. 1:4). Nämä molemmat korottamiset tapahtuivat meidän vanhurskauttamisemme tähden (Room. 4:25).

Apostolit julistivat heti alusta asti juuri tätä kahdenlaista korottamista. Pietari saarnasi helluntaina: Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte (Ap.t. 2:36). Johtopäätös oli, että ensiksi Israelin ja sitten kaikkien kansojen tuli kääntyä ja ottaa kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annetaan anteeksi. Silloin saatte lahjaksi Pyhän Hengen (Ap.t. 2:38).

Apostolien sanoman sisältönä oli Jeesus Kristus itse, ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemisen jälkeen. He eivät julistaneet vain Jeesuksen opetuksia aivan kuin Hänen työnsä jatkajina, opetuslapsina, jotka opettajansa kuoltua opettavat edelleen ja pysyvät hänen periaatteissaan. Mitä he julistivat, sitä ei Jeesus vielä voinut julistaa, muuten kuin viittauksina tulevaan. Mutta apostolit julistivat kaikkea tätä Jumalan suurina tekoina (Ap.t. 2:11), jotka oli jo suoritettu loppuun. Heidän saarnansa sisältö ei ollut varsinaisesti uusi oppi, vaan sanoma kaikkien ihmisten hyväksi tehdyistä Jumalan pelastusteoista.

Paavalin evankeliumi

Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia (Room. 1:1).

Paavalille apostolin virka merkitsi evankeliumin julistamisen tehtävää. Hän oli Kristuksen palvelija siten, että hän oli samalla evankeliumin palvelija. Mitään suurempaa palvelusta ei Paavali olisi voinut ajatellakaan. Hän ei ollut ”oikeudenmukaisuuden” esitaistelija, ei kansojen keskinäisen yhteisymmärryksen edistäjä, ei orjuuden poistaja eikä edes Israelin itsenäisyyden tai vapauden puolesta kiivailija. Jumalan sanan kärki ja Jumalan Valtakunnan ydin oli evankeliumi. Siinä ilmestyivät Jumalan vanhurskaus, voima, kirkkaus ja rakkaus. Vain evankeliumi tuottaa pelastuksen. Ei ihme, että Paavalin evankeliumin sisältö oli hänelle omaa henkeäkin kalliimpi.

Siellä täällä kirjeissään Paavali esittää muutaman lauseen muodossa julistamansa evankeliumin sisällön. Nämä tiivistelmät poikkeavat toisistaan sanamuodon ja kulloisenkin korostuksen tarpeen puolesta, mutta ilmaisevat uskollisesti sen evankeliumin, jota Paavali sanoo Jumalan (Room. 1:1), Kristuksen (Room. 15:19), meidän (2. Kor. 4:3) tai jopa minun evankeliumiksi. Useimmiten hän kuitenkin puhuu pelkästä evankeliumista, olettaen, että kirjeen lukijat tietävät, mistä on kysymys. Aina hän kuitenkin tarkoittaa samaa sanomaa, apostolien julistamaa uskon sanaa (Room 10:8). Vaikka Paavali viittaa omaan julistukseensa kirjeissään, hän on vakuuttunut siitä, että hänen julistamansa evankeliumi oli sama, kuin muidenkin apostolien: Näin me saarnaamme, minä niin kuin hekin, ja näin te myös olette uskoneet (1. Kor. 15:11).

Korintin seurakunnalle hän teroittaa evankeliumin sisällön tärkeyttä (1 Kor. 15:1-5):
Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet. Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan, ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista.

Tästä tiivistelmästä käy ilmi Paavalin käsitys evankeliumin keskeisyydestä ja pääsisällöstä seuraavin kohdin:

1. Evankeliumi on niin selkeä ja yksinkertainen, että sen voi säilyttää sellaisena, kuin se julistettiin: sen voi muistaa ja siihen voi yhä uudelleen palata. Se ei ole salaoppia, ihmisviisautta, vaan nyt kaikkialle julistettavaa Jumalan ”paljastettua salaisuutta” (Room 16:25).

2. Evankeliumi tuo pelastuksen. Siksi se on Jumalan voima (Room. 1:16). Ilman evankeliumia ei ole pelastusta.

3. Evankeliumissa on kysymys totuudesta. Sen yksinkertaisesta sanomasta on pidettävä kiinni, sen puolesta on jopa taisteltava, sillä väärä evankeliumi tuo väärän kristuksen eikä voi pelastaa. Joka luopuu oikeasta evankeliumista on tullut ”turhaan uskovaksi”. Se, joka taas julistaa väärää evankeliumia, on Paavalin mukaan jopa kirottu, olkoon vaikka taivaan enkeli tai apostoli itse (Gal. 1). Oikean Jumalan voi tuntea vain evankeliumin avulla (2. Kor. 11:4).
Paavali puhuu huomattavan usein evankeliumin totuuden puolesta taistelemisesta, ”jotta evankeliumin totuus säilyisi teille puhtaana” (Gal 2:5).

4. Evankeliumi on Kristuksesta: ”Kristus kuoli…” Se on sanoma Jumalan Pojasta (Room. 1), joka tuli antamaan itsensä meidän pelastukseksemme. ”Kristus” on Paavalille aina ja vain se Kristus, jota evankeliumi julistaa, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, korotettu Herra (1. Kor 2:2). Lutherkin korosti, että evankeliumin Kristus on sacramentum, Jumalan lahja ja uhri eikä niinkään exemplum, esimerkki.

5. Siksi se, joka torjuu evankeliumin, torjuu itse Jumalan: hänestä tulee siten jopa Jumalan vihollinen (Room 11:28)

6. Evankeliumi on sanoma Jumalan suvereenista toiminnasta. Evankeliumin sisältö on ”ennen muuta” Kristuksen kuolema, haudatuksi ja kuolleista herätetyksi tuleminen ja sen jälkeen ilmestyminen apostoleille. Mutta se jää tyhjäksi ilman julistusta ”meidän syntiemme vuoksi”. Jumala toimi Kristuksessa pro nobis, meidän puolestamme. Juuri tässä on euangelion-sanan ”eu”, hyvyys. Tämä tekee evankeliumin sanoman Kristuksesta ilosanomaksi. Jumala ei ainoastaan toiminut, Kristus ei ainoastaan kuollut ja voittanut kuoleman, vaan tämä kaikki tapahtui meidän hyväksemme. Niinpä lähetyskäsky on evankeliumin olennainen osa, koska siinä Jumala nimenomaan käskee tämän ilosanoman kuuluvan kaikille luoduille, siis myös minulle.

7. Tämä kaikki tapahtui, ”niin kuin oli kirjoitettu”. Paavali ymmärsi Kristuksen työn Vanhan Testamentin taustaa vasten. Vaikka Kristus aloitti aivan uuden vaiheen Jumalan ja ihmisten historiassa, se ei ollut odottamaton, uusi ilmoitus, vaan koko Jumalan pitkän pelastushistorian täyttymys, kuten Paavali teki selväksi puolustautuessaan kuningas Agrippan edessä:

Ja nyt minä seison oikeuden edessä sen tähden, että panen toivoni siihen lupaukseen, jonka Jumala on meidän isillemme antanut ja jonka meidän kaksitoista sukukuntaamme, yötä ja päivää herkeämättä palvellen Jumalaa, toivovat heille toteutuvan; tämän toivon tähden, kuningas, juutalaiset minua syyttävät…
Mutta Jumalan avulla, jota olen saanut tähän päivään asti, minä seison ja todistan sekä pienille että suurille, enkä puhu mitään muuta, kuin minkä profeetat ja Mooses ovat sanoneet tulevan tapahtumaan, että nimittäin Kristuksen piti kärsimän ja kuolleitten ylösnousemuksen esikoisena julistaman valkeutta sekä tälle kansalle että pakanoille. (Ap.t 26:6,7,22,23).

Kun Paavalin julistuksen seurauksena syntyi seurakuntia Vähässä Aasiassa, Makedoniassa ja Kreikassa, hän näki ne evankeliumin hedelmänä (Kol. 1:6). Ei Paavali, vaan Jumalan saarnauttama hulluus, evankeliumi, oli voimakas, elävä ja hedelmällinen. Se säteili Kristuksen valoa maailman pimeyteen (2. Kor. 4).

Viimeinen tuomio – Evankeliumin horisontti

Evankeliumi siis pelastaa, mutta mistä? Pelastaako se sairauksista, heikkoudesta, perkeleen kynsistä, rahapulasta, huonosta itsetunnosta, sisäisistä haavoista, luonnon myrkyttymisestä, rotuvihasta, vai mistä?

Evankeliumi pelastaa Jumalan vihasta! Syntisen ihmisen suurin ongelma on Pyhä Jumala! On kauhea joutua elävän Jumalan käsiin! (Hepr. 10:31). Heprealaiskirje sanoo Mooseksen kokemuksesta Jumalan kirkkauden lähellä: Se näky oli niin peljättävä, että Mooseskin sanoi: ’Minä pelkään ja vapisen! (Hep. 12:21)

Suurin katastrofi

Pahempi, kuin persialaisten marssi Ateenaan on Jumalan tuomion lähestyminen. ”Hänen kasvojensa edessä pakenivat maa ja taivas…” (Ilm. 20:11). Miten silloin kestämme? Tämä on kysymysten kysymys. Uskovaisten parissa harrastetaan milloin mitäkin. Voi seurakuntaa, jollei se näe, että olemme kulkemassa Pyhän Jumalan hirmuiselle tuomiolle. Kuka silloin kestää? Roomalaiskirjeen 2. luvussa Paavali vastaa:

vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki… Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan. Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha… sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla. Ikuinen elämä niille, jotka ovat tehneet uupumatta hyvää! ”Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia” (Room. 2:6–12).

Mitä voimme siis odottaa tuona hirmuisena päivänä? Ne, jotka ovat tehneet uupumatta hyvää, saavat kuulla ihanat sanat: ”Käy iankaikkiseen elämään!” Entä ne, jotka ovat olleet itsekkäitä ja totelleet vääryyttä? Niitä kohtaa tuska ja ahdistus.

Tämä on oikein ja vanhurskasta. Juuri niin pitääkin olla. Mutta miten minun käy? Minä en ole uupumatta tehnyt hyvää, olen sen sijaan totellut vääryyttä ja ollut itsekäs. Vastaus: ”Niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha.” Mutta en ole aina tiennyt tehneeni vääryyttä. Eikö sitä lueta lieventäväksi asianhaaraksi? Vastaus: ”Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla.” Tätä siis lupaa minulle Roomalaiskirjeen 2. luku, ja se on oikein.

Niin kuin ateenalaisten ei ollut syytä odottaa mitään hyvää Persian voittaessa, ei minullakaan ole odotettavissa muuta kuin hirmuinen iankaikkisuus, kun Jumala kutsuu ihmiskunnan tuomiolle. En pysty mitenkään korjaamaan asiaa. Jokainen yritys paikata suhdettani Jumalaan on tuomittu vain kasvattamaan velkaa ja lisäämään rangaistusta ja vihaa. Parhaat aikeenikaan eivät auta, sillä Kaikkitietävä, Pyhä Jumala on minua vastaan. Tilani on toivoton. Laki sanoo minulle: ”Tee ainoastaan se, mikä on kohtuullista Jumalan kuvaksi luodulle ihmiselle.: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!” Koska en ole tehnyt, mitä tässä vaaditaan, olen tuhoon tuomittu.

Olen kuin ateenalainen vartiomies kaupungin muurilla. Katson itään, Maratoniin päin. Millä hetkellä hyvänsä voi näkyä lopullisen tuhon ja hirveän hävityksen sanansaattaja; joku rintaman teurastuksesta pakoon päässyt, joka tulee vielä varottamaan kaupunkilaisia: ”Persialaiset tulevat, poikamme lyötiin melkein viimeiseen mieheen. Pakoon, ken vielä voi. Muut kaivakaa myrkkyannokset vuoteittenne alta, se on ainoa mahdollisuus päästä Persian sotaväen raakuuksista.” Kaikki riippuu tekijöistä, joille vartiomies ei voi mitään. Taistelu käydään kaupungilta näkymättömissä. Kaikki se, mitä nyt vielä voin kokea tai tehdä, ehkä lyhytaikainen nautinto, hyvä ateria tai hetki perheeni kanssa, kaikki tuntuu turhalta tai katkeralta pilalta: Tuomio on tulossa!

Suurin voitto

Näköpiiriin tulee lähettiläs, joka julistaa: ”Iloitkaa! Tuomio pantiin jo täytäntöön! Sinun velkasi on maksettu. Muuan Jeesus Kristus otti tuomion niskoilleen, hänet teloitettiin. Melkein viimeisiksi sanoikseen hän sanoi: ’Isä, älä lue heille syyksi tätä syntiä.’ Kolme päivää teloituksen jälkeen hän nousi kuolleista ja sanoi senkin jälkeen: ’Rauha teille!’ Sitten hän käski julistaa evankeliumia syntien sovittamisesta jokaiselle luodulle, myös sinulle. Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi! Sinä olet autuas!”

Evankeliumi on ilouutinen suoritetusta sovituksesta ja pelastuksesta. Evankeliumi uskotaan tai sitä ei uskota. siihen ei voi lisätä mitään. Sitä ei voi totella, ei panna täytäntöön, sitä voi vain julistaa, kertoa ja sen voi vain uskoa. Sitä ei voi ansaita eikä kukaan ole sen arvoinen. Mutta se antaa iankaikkisen elämän kuolemaan tuomituille, Jumalan lapseuden Jumalan vihollisille, se pukee ryysyläisen juhlapukuun ja tekee meistä taivaan kansalaisia.

Maailman synnit hän ristille kantoi,
kaikkien puolesta kuollut hän on.
Myös sinun tähtes hän henkensä antoi,
rakkautensa on loppumaton.
Velkamme raskaan on pois veri vienyt,
sen yli risti jo piirretty on.
Luo Isän istuimen auki on tie nyt,
armon nyt saa hältä ansioton.

Joutukaa syntiset Jeesus kun teille
armonsa suo sekä rakkauttaan.
Adam jos turmion tuonut on meille,
Kristushan poisti sen kuolemallaan.
Kuinka te kannatte kahlehianne,
vaikka ne kaikki jo katkaistihin.
Rientäen käykää nyt luo Jumalanne,
nöyrtyvin mielin ja kiitollisin.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos