Oppi-isämme Martti Luther käsittelee Herran pyhää ehtoollista katekismuksessaan kolmen kysymyksen avulla: Mitä se on? Mitä se hyödyttää? Kenelle se on tarkoitettu? Niinpä mekin pysähdymme näiden kysymyksien äärelle.
Puhuttaessa Herran pyhästä ehtoollisesta tärkeintä on muistaa, että kyse on todella HERRAN pyhästä ehtoollisesta. Hän on sen asettanut ja hän sen myös valmistaa ja lahjoittaa. Osuvasti Luther kirjoittaa: Ehtoollisella Kristus on kokki, tarjoilija ja ruoka. Se on alusta loppuun saakka todella Herran ehtoollinen. Hän on kokki eli hän on valmistanut tämän aterian antamalla ruumiinsa ja verensä sovintouhriksi meidän syntiemme tähden Golgatan ristissä. Hän on tarjoilija, koska hän on apostolisen viran asettaja ja haltija, ja toimii itse Raamatun mukaisen viranhoidon kautta. Kun pastori lukee asetussanat, ne ovat Kristuksen elävät ja voimalliset sanat, joilla hän luo tämän sakramentin. Hän on ruoka, kuten katekismus opettaa alttarin sakramentista: ”Se on leipään ja viiniin sisältyvä Herramme Jeesuksen Kristuksen todellinen ruumis ja veri.” Samoin kuin Kristus ei tullut lihaan vain näennäisesti, vertauskuvallisesti tai opetuslasten mielissä, vaan todellisesti, samoin Kristus ei ole vain vertauskuvallisesti ehtoollisessa läsnä vaan todellisesti.
Siksi on vanhastaan sanottu: se mitä me tunnustamme Kristuksesta, sen me tunnustamme ehtoollisesta. Jos hän ei ollut tosi ihminen, ei hän voinut meidän todellisten ihmisten puolesta kärsiä sijaisrangaistustamme synneistä! Mutta jos hän ei ollut tosi Jumala, ei hän voinut ääretöntä velkaamme maksaa. Meiltä katoaa sovitus, eli olemme synneissämme matkalla helvettiin!
On suurta itsepetosta viettää ehtoollista, jos ei tunnusteta Kristuksen todellista ihmisyyttä ja jumalallisuutta. Ja on suorastaan naurettavaa kiistellä ehtoollisesta tai pauhata kirkkolain pykälillä siitä, missä ehtoollista saa viettää, jos käytännössä kirkollisessa elämässämme sallitaan kaikenlaiset käsitykset Kristuksen persoonasta. Ei siis ole ihme, että ehtoollisen pyhyyden merkitys on kadonnut, kun niin yleisesti kirkossamme kielletään Kristuksen tosi jumaluus ja ihmisyys. Sama pätee silloin, jos kielletään Raamattu Jumalan sanana. Sillä miten asetussanat voisivat vaikuttaa Kristuksen todellisen läsnäolon siunatussa leivässä ja viinissä, jos ne ovat vain ihmisten sanoja Jumalasta eivätkä elävän Herran vaikuttavia, luovia sanoja. Siksi Luther painotti, että jos me teemme asetussanoista vain vertauskuvia, niin meiltä katoaa Jumalan sana. Mutta voimme myös sanoa, että jos meiltä katoaa sanan luotettavuus, katoaa myös ehtoollisen luotettavuus.
Onko kysymys hyödystä sopimaton? Sanoohan C.S. Lewiskin, että Jumalaa tulee kunnioittaa ja rakastaa pelkästään siksi, mitä hän itsessään on eikä sen perusteella, mitä hän voi tehdä meille. Tämä on meille luonnollinen kysymys: Miten tämä asia voi hyödyttää minua, mitä minä saan tästä, voi siis tuntua jotenkin liian itsekkäältä hengellisissä asioissa. Katekismus kuitenkin sanoo, että tämä on aivan olennaisin kohta. Saamme todella suorastaan ahnaasti kysellä, mitä kaikkea hyötyä minulle on tässä kalliissa sakramentissa. Sillä missään muussa tarkoituksessa tätä sakramenttia ei ole asetettu kuin meidän iankaikkiseksi hyödyksemme.
Tämä hyöty on ilmaistu meille sanoissa: Teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi. Ja Luther sanoo, ettei missään muualla ole sanottu niin ihanaa evankeliumia kuin näissä sanoissa. Siksi hän piti sitä suurimpana evankeliumin riistona, kun ennen uskonpuhdistusta keskiajan katolisessa kirkossa papit hiljaa mumisivat asetussanat, niin etteivät seurakuntalaiset voineet kuulla niitä. Tekemässään jumalanpalveluspuhdistuksessa hän opetti, että asetussanat tulee laulaa, niin että kaikki kuulevat ne. Ja ne laulettiin samalla sävelmällä kuin evankeliumiteksti. Luther taitavana opettajana halusi, että jokainen alitajuisestikin ymmärtää, että on kyse mitä suloisimmasta evankeliumista!
Koska siis Kristuksen ruumis ja veri ovat todellisesti läsnä leivässä ja viinissä, ne antavat ja lahjoittavat kaiken sen, mitä Kristus ristinpuulla ansaitsi. ”Ristillä syntien anteeksiantamus hankittiin, mutta siellä sitä ei jaettu. Ehtoollisella sitä ei hankita, mutta siellä se jaetaan.” Emmekö voi ajatella näin lapsenomaisesti, että kun kerran minä saan Kristuksen, niin minä saan kaiken sen, mitä hänellä on: pyhyys, puhtaus, iankaikkinen hyvä osa Isän luona. Me emme saa asettaa ehtoollista ikään kuin vastakkain kasteen kanssa, jonka kautta astumme Jumalan valtakuntaan, eikä liioin sanan tai ripin kanssa. Nämä ovat kaikki Kristuksen antamia lahjoja, jotka on tarkoitettu runsaasti käytettäviksi, mutta ne eivät ole samanlaisia. Ehtoollisen erityinen lahja on se, että saamme Kristuksen ruumiin ja veren. Missään muualla emme tätä lahjaa saa. Siten tässä ajassa emme voi päästä lähemmäs Vapahtajaa kuin ehtoollispöydässä, jossa voimme todella sanoa: Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa!
Jos noustessasi ehtoollispöydästä mieleesi kuitenkin tulee ajatus, ettet kuitenkaan pääse taivaaseen, niin sano, ettei siinä tapauksessa Kristuskaan pääse sinne. Ja jos mieleesi juolahtaa, ettei Jumala sinua kuitenkaan rakasta, niin sano, että siinä tapauksessa Isä ei rakasta Poikaansakaan. Ja jos epäily täydellisestä syntien anteeksiantamuksesta kiusaa sinua, niin sano, että siinä tapauksessa Kristukselta työ jäi kesken! Jos jotakin sinulta puuttuu, niin silloin se puuttuu Kristukselta eikä sinulta. Mutta jos ja kun kaikki taivaan ja maan päällä on hänellä, niin silloin myös sinullakin on, koska suullasi olet ottanut vastaan Kristuksen!
Kuinka yli ymmärryksen käyvä ihmeellinen lahja onkaan, että tämä kuoleva ruumis saa ottaa Kunnian Kuninkaan vastaan! Sillä näin Kristuksen evankeliumia ei ainoastaan julisteta korvillemme vaan se kannetaan sisään myös ruumiillemme. Vanhassa ehtoollisrukouksessa sanotaankin: Sinun ehtoollinen olkoon taivaani, kunnes tulen taivaaseen!
Yhä suuremmassa määrin vallalla on käsitys, että jokaiselle tulee erotuksetta jakaa ehtoollinen. Monet katsovat ikään kuin perusoikeudekseen päästä mille tahansa alttarille ehtoolliselle. Siitä on tullut jopa ase suvaitsevaisuustaistelussa. Hiljattain Yhdysvalloissa kymmenkunta homoaktivistia pukeutuneina sateenkaariväreihin meni katoliseen kirkkoon saadakseen sakramentin. Kun heille ei sitä annettu, he suureen ääneen julkisuudessa syyttivät syrjinnästä näitä pastoreita.
Kristuksen evankeliumi on tarkoitettu erotuksetta kaikille. Sitä saa ja tulee julistaa katoiltakin, sopivana ja sopimattomana hetkenä. Mutta ehtoollinen ei ole evankelioimisväline, vaan uskovien ateria. Se ei ole automaatti, jota saa vapaasti käyttää kunhan maksaa kirkollisverot. Sillä Raamattu vakavasti varoittaa, että koska Kristuksen ruumis ja veri meidän uskostamme riippumatta todellisesti, objektiivisesti on läsnä siunatussa leivässä ja viinissä, voimme nauttia sen myös epäuskossa omaksi vahingoksemme. On kyse Herran PYHÄSTÄ ehtoollisesta! Jos liitonarkki oli niin pyhä, että Daavidin ystävä, Ussa, joka siihen koski, kuoli, niin kuinka paljon pyhempi liitonarkkia on Uuden liiton merkki, Jumalan Pojan ruumis ja veri!
Ehtoollisosiota ei voi repäistä irralleen muusta katekismuksesta. Jos et halua kilvoitella kymmenen käskyn mukaan elämässäsi, tai uskoa uskontunnustuksen mukaisesti, tai Isä meidän -rukouksen sanoin antaa anteeksi, niille jotka ovat sinua vastaan rikkoneet, tai jos et halua vastaanottaa kastetta tai elää sen arvon mukaisesti, niin miksi sitten tulisit ehtoolliselle? Siksi halu – ei välttämättä onnistuminen – niin uskossa kuin elämässä kulkea katekismuksen viitoittamaa tietä on ehtoolliselle menemisen ja ehtoollisyhteyden edellytys.
Katekismus opastaa, että kelvollinen ehtoollisvieras on se, joka uskoo nämä sanat: teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi. Ehtoollisen pätevyys ei siis riipu uskostamme, vaan sen vaikuttaa Jumalan sana, mutta vain uskon kautta nautimme sen hyödyksemme.
Miten on sitten meidän uskomme laita? Voiko se koskaan olla riittävän suuri vastaanottamaan näin suurta lahjaa? Voiko joku astua alttarille ja sanoa: Herra katso tässä on minun uskoni, anna sinä nyt vuorostasi sakramenttisi! Taitaisi alttari pysyä tyhjänä. Kukaan meistä ei voi oman uskonsa kelvollisuuteen nojaten tulla Herran pöytään. Sinne tullaan oman hädän ja syyllisyyden työntämänä, mutta ennen kaikkea siksi, koska meillä on Kristuksen lupaus ja käsky: tehkää se minun muistokseni!
Ihanasti Katekismus neuvoo sanomaan: ”Kovin mielelläni olisin kelvollinen. Ehtoolliselle en kuitenkaan tule kelvollisuuteni varassa, vaan sinun sanasi ja käskysi tähden, koska mielelläni olisin sinun opetuslapsesi. Kelvollisuuteni taas on mitä on.” Jos pelkäät polvistua alttarille, niin voit mielessäsi sanoa: Herra, en uskaltaisi muuten tulla, mutta minä tarvitsen sinua eikä minulla ole muuta paikkaa mennä. Ei Kristus ole meille säätänyt vahingonvälinettä vaan armonvälineen!
Mutta sanat ´teidän edestänne´ merkitsevät myös sitä, että ehtoollisen vietossa on kyse aina seurakunnasta. Kaste liittää meidät seurakuntaan, mutta usein se toimitetaan irrallaan seurakunnasta kodissa. Kaste on kertaluontoinen portin sakramentti. Saarnoja voi yksin lukea postilloista, tai kuunnella kasetilta, radiosta, internetistä. Ripillä voi käydä yksin pastorin luona. Mutta ehtoollista ei vietetä yksin, paitsi poikkeustilanteissa. Ehtoollinen on aina yhteisöllinen asia: Teidän edestänne!
Keskustelin kerran erään uskonystävän kanssa, joka lukee Raamattua ja hartauskirjoja, mutta jolta puuttuu seurakuntayhteys kirkollisen tilanteemme takia, kun Kristus ei saa olla tarjoilija sanansa tarkoittamalla tavalla. Sillä ovathan sanat tehkää tämä minun muistokseni, myös apostolisen paimenviran asetussanat! Ystäväni lausui minut pysäyttäneet sanat: ”Pelkään, että tässä alkaa jo tottua siihen, etten käy kirkossa, kun niin pitkään olen jo elänyt ilman sitä.” Toisin sanoen hän on tottumassa elämään ilman ehtoollista! Tämähän tarkoittaa sitä, että monet tottuvat siihen, että tapaavat Kristuksen ruumiillisesti vain satunnaisesti! Mitä se kertoisi avioliitosta, jos puolisot sanoisivat, olemme tottuneet siihen, että tapaamme toisemme muutaman kerran vuodessa. Eikö siinä suhteessa olisi jo suuri hätä käsillä!
Kristillinen seurakunta, taivaallisen Yljän morsian, on alusta saakka viikon ensimmäisenä päivänä, siis joka sunnuntai kokoontunut murtamaan leipää! Tämä on ja tulee olla kristillisen seurakunnan normaalitila. Me tarvitsemme henkilökohtaista hartauselämää, seuroja, raamattuopetusta, mutta emme koskaan saa tottua elämään verettömän ja ruumiittoman Kristuksen kanssa. Emme milloinkaan saa tyytyä vähempään, kuin siihen, että meillä olisi viikoittainen mahdollisuus nauttia Kristuksen seurasta ruumiillisesti. Tämä hengellis-ruumiillinen yhteys Kristuksen kanssa tulisi olla aina suurin halumme, koska Ylkä rakastaa morsianta. Kristus rakastaa meitä niin paljon, että hän haluaa antaa meille itsensä ihan joka viikko ruumiillisesti. Vaikka sinulle riittäisi vähempi, niin hänelle ei riitä, koska hän rakastaa sinua ja hänellä on niin paljon sinulle annettavaa!
Ehtoollisessa on kyse seurakunnan elämän keskuksesta. Siihen Perkele iskee aina, ja sen ympärillä käydään myös taistelut! Kun saamme kohottaa pelastuksen maljan ja maistaa kuinka Herra on hyvä, niin innoittakoon se meitä jaloon tehtäväämme niin oman itsemme, perheemme kuin kristillisen seurakunnan tähden, että voimme jokainen hakeutua sellaiseen seurakuntayhteyteen, jossa Kristus on kokki, tarjoilija ja ruoka. Mikään vähempi ei riitä, mutta mitään enempää emme tarvitse.
