Juhla ylösnousseen Herran seurassa

Mitä Jeesus ajatteli ristillä viimeiseksi ennen kuolemaansa? Meillä ei ole tietenkään mahdollisuutta kurkistaa Vapahtajamme päähän emmekä lukea hänen ajatuksiaan. Ja kuitenkin uskallan väittää, että tiedämme, mitä Vapahtajamme ajatteli. ”Eeli, Eeli lama sabaktani, Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit?” (Matt.27:46) Vapahtajamme ei ollut vain käsien pesseiden roomalaisten vallanpitäjien hylkäämä, ei vain ”ristiinnaulitkaa” huutaneiden maanmiestensä eikä vain karkuun juosseiden opetuslastensa hylkäämä. Jeesus oli aivan yksin niin maan päällä kuin taivaassa, koska hän oli ristillä Jumalan hylkäämä. Olla Jumalan hylkäämä, ihmisten pilkka ja kansan hylky eivät olleet kuitenkaan Jeesuksen viimeiset ajatukset. Mitkä sitten? Tunnettuahan on, että jos juutalainen lainasi jonkun säkeen psalmista, hän lainasi koko psalmia. Rukoillessaan suuressa tuskassaan psalmin 22 ensimmäisen jakeen Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit Jeesus kutsuu jokaista mielessään lukemaan tai pikemminkin laulamaan tuon psalmin loppuun asti. Lainatessaan sitä hän julistaa sen kertovan hänestä. Tämä psalmihan kuvaa yksityiskohtaisesti ensin Jeesuksen kärsimyksen: miten kansa pilkkaa, kädet ja jalat ovat runnellut, kieli tarttuu suun lakeen, puvusta heitetään arpaa, miten sinä lasket minut alas kuoleman tomuun (16) ja lopuksi ahdistettu huutaa kuoleman kauhuja kuvaillen: pelasta minut jalopeurain kidasta, villihärkäin sarvista – vastaa minulle (22).

Tämän kärsimysvuodatuksen jälkeen seuraakin yllättäen ihmeellinen riemullinen ja voitokas sanoma: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä. Te jotka pelkäätte Herraa, ylistäkää häntä! Tämä voitokas laulu kasvaa ja laajenee psalmin edetessä. Ensin siihen yhtyy Israel (24), mutta tämä kuoro kasvaa, kun voittolaulu tavoittaa maan ääret ja kaikki pakanain sukukunnat (28). Tähän lauluun yhtyvät niin köyhät (27) kuin maan mahtavat (30). Mutta sekään ei riitä. Tähän ylistykseen liittyvät ei vain elossa olevat, vaan myös kuolleet: kaikki, jotka mullan alle astuvat (30). Ja vielä nekin, jotka eivät ole vielä syntyneet saavat kuulla ja oppia tämän laulun, mitä Herra on tehnyt. *Tuleville polville kerrotaan Herrasta. He tulevat ja julistavat vastedes syntyvälle kansalle hänen vanhurskauttaan, että hän on tämän tehnyt *(31-32).

Mikä oli siis Jeesuksen viimeinen ajatus? Kuva suuresta juhlasta, johon hän kuninkaana (29) kokoaa, niin oman kansansa kuin pakanat, niin köyhät kuin rikkaat, niin kuollet kuin vielä syntymättömätkin. Vertaus kuninkaan pojan häistä saa täyttymyksen (Matt.22). Yli sosiaali-, kulttuuri-, maa- ja aikarajojen kuuluu ihmisille kutsu tulla juhlimaan sitä, mitä Herra on heille tehnyt. Tässä juhlassa syödään ja tullaan ravituksi (27). Siinä kuninkaan juhlassa ilo ja ylistys on loppumaton. Se on kuva ei kuolemasta vaan elämästä, ei yksinäisyydestä vaan yhteydestä niin Jumalaan kuin toisiin juhlijoihin. Tämä juhliva joukko on vastedes syntyvä kansa eli seurakunta, joka viettää jumalanpalvelusta kuunnellen, syöden ja kiittäen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan kukistaneen voitokkaan kuninkaansa luona.

Jeesus siis viimeiseksi meille maalaa kuvan, miten hän ylösnousemuksensa jälkeen tulee kokoamaan seurakuntansa, miten seurakunnan olemus on viettää juhlaa kuninkaan seurassa ja kutsua toisia läheltä ja maan ääristä saakka siihen mukaan. Nyt katsomme tarkemmin, mitä tämä jumalanpalvelus pitää sisällään seurakuntaa ajatellen. Teemajakeena on tämä Jeesuksen lohduttava ja innoittava viimeinen kuva ristillä, josta tuli ylösnousemusaamuna ensimmäinen kuva: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä.

Ylösnousseen seurassa

Jeesus kärsi meidän puolestamme pitkäperjantaina, mutta me emme kokoonnu perjantaisin jumalanpalvelukseen. Jeesus täytettyään koko Jumalan lain vaatimukset ja Jumalan isän tahdon oli haudassa pyhittäen oikein lauantain sapattipäivän, mutta me emme kokoonnu lauantainakaan jumalanpalvelukseen. Me kokoonnumme seurakuntana sunnuntaina, koska psalmi sanoo: ”Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni.” Ylösnousemuspäivänä ylösnousseen seurassa! Jumalanpalveluksessa ei ole kyse siitä, että pastori tai seurakuntalaiset tulisivat kertomaan, mitä Jumala on tehnyt. Me emme ole varsinaisesti toimijoita. ’Minä julistan’ tarkoittaa, että hän, joka oli kuollut, elää ja vaikuttaa seurakunnan keskellä. Hän on subjekti. Hänellä on asiaa ja annettavaa. Siksi juuri ylösnousemuspäivä sunnuntai on kristittyjen viikoittainen pääsiäinen, koska me tulemme hänen palveltavakseen, joka itse julistaa Jumalan nimen meille. Sunnuntai on Herran päivä (Ilm.1:10). Hän on sen meille juhlapäiväksi tehnyt. Me tulemme silloin ylösnousseen Herran seuraan. Niin kuin hän viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina julisti tyhjältä haudalta voittoaan, niin hän on samoin julistanut meille luomilleen aikaan ja paikkaan sidotuille ihmisille läpi kirkon historian erityisellä tavalla seurakuntansa keskellä jumalanpalveluksessa.

Me siis tulemme sunnuntaina jumalanpalvelukseen Herramme todelliseen läsnäoloon. Suuri kysymys on, millaisen Herran Kristuksen läsnäoloon me kokoonnumme. Sillä monet niistäkin, jotka uskovat Herran Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen todellisuuteen ja lahjaan, eivät jumalanpalveluksissaan kuitenkaan kokoonnu ’kokonaisen’ Kristuksen tai kaikkien hänen lahjojensa äärelle. Millainen on siis Kristus, jonka seurassa me haluamme jumalanpalveluksessa kokoontua?

Ruumiillisesti ylösnousseen seurassa

Johannes kirjoittaa meille alkuseurakunnan todistuksen Kristuksen ylösnousemuksen konkreettisuudesta. ”*Mikä on alusta ollut, minkä me olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän sanasta” (1.Joh.1:1). Jumalan Pojan lihaan tulo, inkarnaatio tarkoittaa sitä, että Jumala, joka on henki, ilmestyy meille materiassa., Luoja luodussa. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme”* (Joh.1.14). Hän on meitä niin lähellä ja konkreettisena, että korvamme kuulevat hänet, silmämme tavoittavat hänet ja sormemme tuntevat hänet. Sitä hän ei ollut vain alennuksen tilassaan matkalla Betlehemistä ristille ylös Jerusalemiin, vaan myös korotettuna tyhjältä haudalta aukeavalla uudella tiellä. Ylösnousemustodistukseen kuului juuri Jeesuksen äänen kuuleminen (Joh.21:5), hänen näkemisensä (Mark.16:11) ja myös hänen koskettamisensa (Joh.20:27). Hän on ruumiillisesti ylösnoussut. Ylösnousemuksenkaan ihme ei tehnyt tyhjäksi inkarnaation todellisuutta.

Jeesus Kristus on siis läsnä seurakuntansa keskellä äänenä korvallemme, silmiemme havaittavissa ja käsiemme kosketeltavissa. Tätä hän Pyhän Henkensä kautta on tietenkin kätkettynä, ristinmuotoisena. Ilman Pyhän Hengen antamaa ymmärrystä ja näkökykyä emme kuulemallakaan kuulisi, näkemälläkään näkisi ja koskettamallakaan tuntisi. Sillä Jumala salaa kaiken sen, minkä hän ilmoittaa, jotta uskon kautta omistaisimme hänen lahjansa. Tällä Kristuksen jumal-inhimisellä, hengellis-ruumiillisella todellisuudella on suuri merkitys jumalanpalveluksen ymmärtämisen kannalta.

Jumalanpalvelus koko ihmiselle

Millaista yhteyttä Jumala meidän kanssamme haluaa? Jumalan ja ihmisen kohtaaminen jumalanpalveluksessa ei tapahdu jossakin ajastusten sisäisessä äänettömyydessä, ei jossakin henkisyyden ja ideoiden platonisessa maailmassa. Kolmiyhteinen Jumala haluaa kohdata meidät kokonaisina luotuina, psykofyysisinä olentoina. Siksi liturgisessa jumalanpalveluksessa puhutellaan koko aistimaailmaamme. Aivan kuten Paavali opettaa seurakuntaruumiista, niin me emme ole jumalanpalveluksessa pelkkää korvaa, emme pelkää silmää, emmekä pelkkää jalkaa tai kättä. Liturgisen jumalanpalveluksen yksi rikkaus ja aarre on juuri siinä, että jokaiselle aistillemme julistetaan Jumalan suuria tekoja sekä konkreettisten sakramenttien että symboliviestinnän kautta. Asennot (seisominen, polvistuminen, istuminen, kumartaminen …) ja liikkeet (ristinmerkin tekeminen, katsominen ylös, käsien kohottaminen, kulkue..) auttavat meitä ilmaisemaan ruumiillisesti Kristuksen läsnäolon todellisuutta. Me olemme siis myös ’jalkaa’. Mutta me olemme myös ’silmää ja nenää’: Liturgisten värien, tuoksujen, kuvien, kirkkoarkkitehtuurien tehtävänä on tuoda ei vain julki sitä kauneutta, joka kaiken kauneuden ja hyvyyden Luojaamme liittyy, vaan myös painaa kokonaisvaltaisesti mieliimme ja tajuntaamme sanoma Jumalan läsnäolevasta pyhyydestä ja armosta. Liturginen taide auttaa meitä näkemään Jumalan näkymättömän läsnäolon. Mutta me olemme myös ’korvaa’. Toisin kuin silmän tai jalan kohdalla, niin usko syntyy korvien kautta kuulemisesta (Room.10:17). Usko ei synny hiljaisuudessa. Siksi niin saarnan kuin seurakunnan laulun tulee olla aina pelastavan uskon syntymisen ja vahvistumisen palveluksessa.

Jumalanpalveluksen rikkaus ja monivivahteiset historialliset aarteet tulisi ymmärtää sekä inkarnaatiosta että meidän luotuisuudestamme käsin. Ensinnäkin Sana on tullut lihaksi. Kuvakiellon antanut Jumala on tullut kaikkien meidän aistiemme ulottuville. Jeesus on Jumalan kuva (2.Kor.4:4). Siksi inkarnaation ihmettä painottaneelle luterilaisuudelle on ollut hyvin vierasta kaikenlainen kuvainraastaminen sekä riisuttu ja steriili reformoitu kirkkoarkkitehtuuri. Toiseksi Jumalan on luonut meidät monella tavoin tunteviksi, kokeviksi ja aistiviksi. Hän haluaa kohdata meidät inhimillisessä kokonaisuudessamme ja me haluamme myös ilmaista ja elää uskoamme koko luodulla rikkaudellamme. Johanneksen sanoin Kristuksen tahto on, että me kuulemme ja näemme hänet sekä koskemme häneen.

Otan tämän pohjalta esille kolme kristillisessä kentässä vallitsevaa suuntaa, joissa mielestäni Kristuksen läsnäolon koko rikkaus ei pääse toteutumaan Raamatun tarkoittamalla tavalla.

Kuuleminen ilman koskettamista

Luterilaisessa perinteessä on voimakkaasti painotettu Jumalan sanan saarnan merkitystä. Onhan paimenvirasta käytetty termiä saarnavirka. Seurakuntaa on kutsuttu kuulohuoneeksi. Jumalanpalvelukselle synonyymina on käytetty ilmaisua ’mennä sanan kuuloon’. Kirkko on nähty usein suurena luokkahuoneena, jossa Jumalan sanaa opetetaan kansalle. Jumalanpalvelus ymmärrettiinkin kirkossamme menneinä vuosikymmeninä ennen muuta saarnana ja rukouksena, jossa ehtoollinen oli jokin erikseen mainostettava asia. Siksi kirkollisissa lehti-ilmoituksissa usein nähtiin ilmaus: jumalanpalvelus + HPE. Herran Pyhä Ehtoollinen oli siis jokin tavallisesta poikkeava lisuke jumalanpalvelukseen!

Kirkon sisällä vaikuttaneiden herätysliikkeiden sisällä hengellisen elämän hoitopaikka löytyi rukoushuoneista. Kun elävä sana ei aina löytynyt paikallisseurakunnan jumalanpalveluksesta, niin se etsittiin oman liikkeen parista. Rukoushuoneet rakennettiin sananjulistusta, veisaamista ja rukoilemista varten. Saarnatuoli onkin niissä keskipisteenä – alttaria ei löydy usein lainkaan. Siellä missä omia rukoushuoneita ei ole ollut, kodit ovat avautuneet raamattupiireille, pienryhmille ja soluille. Ne ovat monille ainoa hengellisen elämän hoitopaikka. Nykyään yhä useampi etsii sanan opetuksen internetin kautta tai kristillisiltä tv- ja radioasemilta. Kaikki Jumalan sanan harjoittaminen on hyvästä. Raamattu yksiselitteisesti kehottaa: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana” (Kol.3:16). Onhan sana kaiken jumalapalveluksen lähtökohta. Sillä missä on Jumalan sana, siellä Jumala on itse lahjoineen läsnä. Ja siksi missä on sana, siellä on usko. Ja missä usko on, siellä alkaa oikea jumalanpalvelus. Sillä ilman uskoa on vain epäjumalanpalvelusta, mutta usko täyttää ensimmäisen käskyn. Iso katekismushan opettaa: ”Pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” Tämä usko ei ole ihmisen mahdollisuus, vaan Kristuksen sanansa kautta tuoma lahja.1

Mutta onko Kristus meille vain ääni? Haluaako hän kohdata vain korvamme? Kyse ei ole siitä, että sanaa opetettaisiin, tutkittaisiin tai julistettaisiin liikaa – päinvastoin. Kyse on siitä, kohtaammeko me Kristuksen lihaksi tulleena sanana myös hänen ruumiillisessa olemuksessaan. Siksi seurakunnan normaali elämä on ollut kohdata ruumiillisesti ylösnoussut Kristus Herran päivänä ruumiillisesti: ”Kun viikon ensimmäisenä päivänä olimme kokoontuneet murtamaan leipää” (Apt.20:7). Uskonpuhdistuksen isille tämä oli hyvin selvä asia: ”On uudelleen sanottava, ettemme poista messua, vaan säilytämme sen tunnollisesti ja puolustamme sitä. Meidän keskuudessamme näet vietetään messu joka sunnuntai.”2

Jos ja kun jumalanpalvelus on Kristus-sulhasen ja seurakuntamorsiamen kohtaaminen, niin eihän mikään avioliitto voi rakentua vain puheyhteyteen, kännykkä- ja sähköpostiyhteydenpitoon. Siihen kuuluu erottamattomasti fyysinen läheisyys. Samoin Kristuksen ja seurakunnan yhteys on hengellis-ruumiillista. Me emme vain saarnassa kuule häntä ja rukouksessa puhu hänelle. Me näemme ja koskettaen vastaanotamme hänet lihana ja verenä siunatussa leivässä ja viinissä. Näin me tulemme yhdeksi ruumiiksi hänen kanssaan. ”Tämä salaisuus on suuri: minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa” (Ef.5:32).

Raamattu puhuukin seurakunnasta Kristuksen ruumiina vain jumalanpalveluksen yhteydessä (Room.12; 1.Kor.12). Meidät on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Kristus ei ole vain puhuva pää julistamassa sanaa, vaan myös konkreettinen ruumis, joka annetaan syntien anteeksiantamiseksi. ”Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis” (1.Kor.10:17). Ehtoollisella vastaanotetaan Kristuksen ruumis ja samalla kokoonnutaan Kristuksen ruumiiksi. Näin ehtoollispöydässä eri puolille hajaantunut seurakunta realisoituu ja manifestoituu seurakuntaruumiina. Seurakuntaruumis ei voi siis elää ilman ruumista!

Siksi meidän etuoikeutemme on kokoontua normaalitilanteessa viikoittain jumalanpalvelukseen sekä kuulemaan Hyvän Paimenen ääntä että aivan suullamme koskettamaan meidän edestämme uhrattua Karitsaa. Mikään vähempi ei voi kristitylle riittää!

Näkeminen ja koskettaminen ilman kuulemista

Samaan aikaan kun päiväjumalanpalvelusten kävijämäärät ovat laskeneet ev.lut. kirkossa vuodesta toiseen, ehtoollisella kävijöiden määrä on kuitenkin noussut. Tämä selittyy jumalapalveluskulttuurin muutoksella. Jumalanpalveluksen päämuodoksi on tullut messu eli ehtoollisjumalanpalvelus.3 Liturginen elämä on myös rikastunut monella tavoin. On haluttu vastata kulttuurimurroksesta nousevaan kaipuuseen pyhyyden ja mysteerin kokemisesta. Ja onhan kirkolla millä vastata ehtoollisen mysteerissä!

Ongelmana tässä kehityksessä kuitenkin on ollut julistuksen kaventuminen. Saarnat ovat usein ei vain pituudeltaan vaan myös sisällöltään typistettyjä versiota. Yhä useammin saarnan jälkeen lausuttava uskontunnustus ei ole saarnatun sanan tiivistelmä, synteesi, vaan sen suorasanainen korjaus, antiteesi. Rippisanoissa yhä harvemmin pysäytetään ihminen Jumalan pyhyyden eteen tutkimaan itseänsä, uskoansa ja elämäänsä Jumalan sanan valossa. Julistus ohenee myös yhä kaventuvassa ja hiljentyvässä seurakunnan virsilaulussa. Kun virsilaulu käy kansan parissa yhä vieraammaksi, jumalanpalveluksissa käytettävä laulumateriaali on yhä suppeampi ja kevyempi.

Tähän Jumalan äänen läsnäolon vähenevään kehitykseen on monia syitä, mutta perustavanlaatuisin on se, että on hukattu Herran päivän valtava todellisuus: ”Minä julistan sinun nimeäsi!” Kun Jeesus ei elävänä Herrana puhukaan Pyhässä Raamatussa, niin silloin joko saarnassa hiljaisuudella vaiennetaan hänet tai ainakin karsitaan ihmisiä mahdollisesti loukkaavat kohdat. Sama laimentumisprosessi on koskenut myös rukouksia ja virsiä.

Ilman selkeää sanan julistusta jumalanpalveluksesta on vaarana muodostua pyhää teatteria – päälle jäänyt joulukuvaelma. Kauniit kirkon holvit, kynttilöiden loiste, puhutteleva musiikki, pastorin kutsu tulla rukoilemaan ja hiljentymään, yhteyden ja hartauden kokeminen kauniisti katetun alttarin äärellä – nämä kaikki ovatkin vain virikkeitä yksilölle kokea pyhän läsnäoloa elämässään. Jumalanpalvelus on vain kehys ilmaista tätä uskonnollista kaipuuta. Kirkkovieras näkee ja kokee kirjon liturgisia hienouksia, mutta hän itse antaa oman merkityksen näkemälleen ja kokemalleen. Hän ei ole siellä julistuksen kohteena eikä opetuksen saajana, vaan etsimässä ja kehittämässä omaa spiritualiteettiaan. Paino ei ole Jumalan objektiivisissa teoissa, vaan subjektin omassa henkisyydessä ja autenttisessa yhteydessä omaan sisimpäänsä.4 Katseen kohde ei ole läsnä oleva Kristus leivässä ja viinissä vaan kohteena voivat olla omat tunteet ja muistot, joita tuo tilaisuus sisimmässä herättää. Hyväksynnän ja yhteyden kokeminen on keskeistä, ei niinkään syntien anteeksiantamus.

On sanottu, että meidän aikanamme kommunikaatio tapahtuu enemmän kuvin kuin sanoin. Toisin kuin sanat ja väitteet, jotka voidaan todeta oikeiksi tai vääriksi, kuvat eivät ota kantaa totuuskysymykseen. Ne antavat tilaa omalle tulkinnalle. Ne eivät vaadi eivätkä tuomitse.5 Jos siis jumalanpalvelus muuttuu kauniiksi kirkkoromanttiseksi äänettömäksi kuvaksi, jolle jokainen saa antaa oman henkilökohtaisen sisällön ja merkityksen, kadotamme jumalanpalveluksen todellisen subjektin; Jumalan. Herra itse on siellä palvelemassa meitä emmekä me palvelemassa oman jumalakuvamme rakentamisprojektia. Me emme ole siellä terapoimassa itseämme, vaan hänellä on sekä diagnoosi meistä ja kuolemattomuuden lääke meille.

Siksi jumalanpalvelus ilman selkeää lain ja evankeliumin julistusta niin saarnoissa kuin virsissäkin estää ihmistä tuntemasta itseään ja Jumalaa. Jos ihmisiä ei kutsuta parannukseen synneistä, ei johdateta kristinuskon syvällisempään tuntemiseen, ei opasteta Jumalan tahdon mukaiseen elämään ei virvoiteta syntien anteeksiantamisen evankeliumilla, niin oikeankin symboliikan sisältö jää kirkossa kävijälle vieraaksi. Seurakuntayhteys jää samalla merkityksettömäksi. Spiritualiteetin rakennuspaikkojahan löytyy niin monesta muustakin paikasta.

Jos aikaisemmin oli tarve löytää uudestaan messussa ’näkemisen ja kokemisen’ lahja ehtoollisessa, niin nyt on tarve löytää uudelleen ’kuulemisen’ lahja julistuksessa. Sillä ilman päätä, seurakuntaruumis on hukassa ilman suuntaa ja päämäärää. Päätön Jumala ei voi puhua. Hän jää vain sanattomaksi mysteeriksi.

Kuulemista, näkemistä ja tunteiden koskettamista

Kun perinteisen liturgisen jumalanpalveluksen kävijämäärät laskevat, monet ovat lähteneet etsimään keinoja, millä täyttää penkit uudestaan. Vastaukseksi on erityisesti karismaattisen liikkeen leviämisen myötä muodostunut jumalanpalveluksen uudelleen muokkaus. ”Instantkulttuurimme” mukaisesti sen on oltava merkityksellinen ja helposti aukeava kristinuskosta vieraantuneille ihmisille heti ja välittömästi. Siksi jumalanpalvelus täytyy rakentaa vallitsevan kulttuurin aineksista eikä pitäytyä kirkon omaan vuosituhantiseen kulttuuritraditioon. Ongelmaksi ei nähdä muodon ja sisällön erottamista toistaan. Periaatteena on: muoto voi olla mitä tahansa, kunhan vain evankeliumia julistetaan. Vallitseva kulttuurimuoto on populaarikulttuuri, jossa yhtenä keskeisenä piirteenä on kaiken viihteellistäminen ja uutuuksien tuottaminen. Huomio on ihmisen tarpeiden tyydyttämisessä. Jumalanpalveluksen rakenteen kannalta tällä on ollut suuri merkitys. Sen pääsisällöksi on tullut ylistys. Vetävä populaarimusiikki sekä helposti opittavat ja monta kertaa toistettavat laulut ovat keskuksessa. Näin ollen alttarista on tullut lava, pastorista juontaja, seurakunnasta yleisö, ylistyksen johtajasta ja musiikkia soittavasta yhtyeestä tilaisuutta kantavat voimat.^6^

Tällaisen ylistystilaisuuden pääpaino ei ole Jumalan sanan julistuksella eikä Kristuksen ruumiin ja veren nauttimisessa, vaan Pyhä Hengen kokemisella ylistyksen ja rukouksen kautta. Äärikarismaattisissa liikkeissä se saa muodon, jossa ’lisää, lisää’ huutava ihmisjoukko pyrkii juopumaan hengestä ja ilmentämään sitä myös kaatumisilla ja äännähdyksillä. Katse on käännetty Pyhän Hengen voimavaikutuksiin. Kuuleminen on keskittynyt tunteita luovaan ylistysmusiikkiin. Ja suurin toive on saada yhä uudestaan Pyhä Hengen ruumiin ja sielun läpikäyvä hoitava ja virvoittava kosketus.

Tämä kehitys on hyvin ymmärrettävä sitäkin taustaa vasten, että postmoderni kulttuuri kritisoi valistusaikaa liiasta järkeen ja ymmärrykseen nojautumisesta. Moderni aika selitti yliluonnollisen ja ihmeet pois. Tunteet, kokemukset ja elämykset ovat sen sijaan meidän ajassamme tärkeitä. Näin tuleekin olla. Pää ja sydän molemmat kuuluvatkin seurakuntaruumiiseen. Seurakunta myös elää jatkuvasta ihmeestä Kaikkivaltiaan yhteydessä. Kysymys onkin siitä, onko jumalapalveluksen lähtökohta ihmisen omat tarpeet vai Jumalan sana, ihmisen halu kokea pyhän läsnäolo vai Jumalan halu pyhittää syntinen.

Eugene Peterson väkevällä Vanhan testamentin kuvalla analysoi juutalais-kristillisen jumalanpalveluksen omaleimaisuutta muinaista kanaanilaista Baalin palvontaa vasten.

Kanaanin maassa syntyneen Baal-uskon ja Jahve-uskon kamppailu tarjoaa hyödyllisen jäsennyskeinon niille pastoreille, jotka paimentavat uskonnollisia, joskaan ei välttämättä kypsään kristillisyyteen juurtuneita ihmisiä. . . . Baal-usko oli psykologisesti puhuttelevaa ja se tarjosi subjektiivisia kokemuksia. Aistihavainnot olivat merkittäviä. Musiikin ja tanssin keinoin henkilöt siirrettiin pois yksityisestä kokemusmaailmasta ja sulautettiin osaksi yhteistä joukkokokemusta. Seksuaalinen aktiivisuus oli uskonnonharjoituksessa tavallista. . . . Se viittasi palvontaan joka sai täyttymyksensä itseilmaisussa, palvontaan, joka kelpuutti raaka-aineekseen palvojien tarpeet ja halut. Baal-usko palautuu sen palvojan hengelliseen kyvykkyyteen. Sen perusajatuksena on olla mielenkiintoista, relevanttia ja jännittävää.

Jahve-usko perusti palvonnan, joka rakentui liiton sanojen julistamisen ympärille. Se vetosi tahtoon. Jahve-uskossa keskeistä olivat sanat, joilla miehiä ja naisia kutsuttiin palvelemaan, rakastamaan, tottelemaan, kantamaan vastuuta, valitsemaan. Kypsyydessään Israelin jumalanpalvelusta jäsensi Jumalan profeetallinen sana. . . . Aistilliselle elämälle annettiin osansa jumalasuhteessa, mutta sitä hallitsi sana. Mitään ei tehty pelkän aistikokemuksen tähden. . . . Pastorit joutuvat kuulemaan toistuvasti kaksi väitettä niiden suista, joiden hengellisiä johtajia he ovat. Kummatkin muistuttavat Baal-uskoa, jopa siinä määrin, että ne voidaan syystä luokitella ”uus-baalilaisuudeksi”. Väitteet ovat: ”Pyrkikäämme palvontakokemukseen” ja ”En saa siitä mitään irti”.7

Tarkoitus ei siis ole millään tavoin vihjailla, etteikö kokemuksellisuus olisi uskoomme kuuluvaa. Ongelmaksi se muuttuu, jos jumalanpalveluksen kriteeriksi muodostuu se, mitä tuntemuksia se saa tai ei saa aikaan. Samalla on kuitenkin tarkasti kuunneltava erityisesti karismaattisesta liikkeestä luterilaisen kirkon sisälle nopeasti levittäytyvää ylistyskristillisyyden haastetta ja arvioitava kriittisestikin omaa seurakuntaelämäämme. On etsittävä uusia tapoja kohdata ihmisiä. On oltava tilaa oikealle sielunhoidollisuudelle, ei vain puhumiselle vaan myös kuuntelulle ja dialogille. En myöskään haluaa millään tavoin vähätellä sitä, että moni kokee ylistyskokouksissa aivan oikeaa sydämen iloa ja hengellistä hoitoa Herrassa. Mutta Raamattu kehottaa koettelemaan kaikkea. Siksi emme voi ummistaa silmiä niiltä hengelliseltä vinoutumilta ja puutteilta, joita ylistykseen ja Pyhän Hengen välittömään kokemukseen keskittyvä jumalanpalvelus tuo mukanaan. Otan esille joitakin siihen liittyviä teologisia ongelmia.

Ensinnäkin Kristuksen nimen korottamisesta huolimatta se on anti-inkarnatoorista. Pyhä Henki irrotetaan Jeesuksesta. Kristusta etsitään ylhäältä voimasta ja kunniasta, mutta ei alhaalta lihasta ja verestä. Näin ylistys irrotetaan sen oikeasta raamatullisesta kehyksestä: sakramenteissa läsnä olevasta Herrasta.

Toiseksi siinä helposti sekoittuu laki ja evankeliumi. Niin kuin englanninkielinen termi ’worship’ jo ilmaisee, me tulemme osoittamaan kunnioitusta ja arvostusta Jumalalle. Huomio kiinnittyykin meidän palveluumme Jumalalle. Raamatusta emme kuitenkaan löydä kertaakaan opetusta, että Jumala itse käskee meitä ylistämään häntä. Hän ei tarvitse ylistystämme, vaan me tarvitsemme hänen palveluaan. Hänen ei tarvitse kuulla, kuinka me rakastamme häntä, vaan meidän sydämemme tarvitsee kuulla, kuinka hän rakastaa meitä. Ylistys ei ole kanava hänen lahjoilleen eikä tie hänen siunaukseensa. Ne saamme lahjoina armonvälineiden kautta.

Kolmanneksi ristinteologia voi käydä siinä vieraaksi. Antaako ylistyskulttuuri tilaa ja mahdollisuutta myös Jumalan lyömänä ja elämän ruhjomana aidosti huutaa: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Neljänneksi jos ja kun huomio on ylistyksen ja rukouksen kautta saadussa kokemuksessa, niin tästä kokemuksesta tulee se yhteinen tunnustus, jonka päälle seurakunta rakentuu. Se usein johtaa yhteiskristillisyyteen, jossa Raamatun selkeys ja opetus suhteellistetaan. Ylistämisellä yhdistetään se, minkä sana selvästi erottaa. Sana ylistys, homologein (Hep:13:15; Room.14:11) sisältää myös sekä merkityksen syntien tunnustaminen että uskon opin tunnustaminen (Fil.2.11; 1.Tim.6:12. Room.10:10). Ylistyksen pohjana, jotta se olisi aito ja yksiääninen, tulisikin olla ensin yhteinen usko. Yhteinen usko sisältää yksimielisyyden sekä Kristuksen sanallisesta että ruumiillisesta läsnäolosta seurakunnan keskellä.8

Viidenneksi siinä naiivisti ajatellaan, ettei muodolla ole vaikutusta sisältöön, vaikka viestinnässä on jo pitkään ymmärretty, että mitensanotaan on pitkälti se, mitä sanotaan. Jos jumalanpalvelus rakentuu vallitsevan populaarikulttuurin viihteellistävin ehdoin, niin siinä sanoma Jumalan pyhyydestä ja jopa vihasta syntiä kohtaan käy vaikeaksi, koska itse rakenne ’miten’ saarnaa sitä vastaan sekularisoimalla pyhän.9

Kuudenneksi siinä Raamatun opetus paimenvirasta ja yleisestä pappeudesta usein hämärtyy. Pastorin tehtävä ei niinkään ole karitsoiden ruokkiminen (Joh.21:15), vaan lampaiden voimaannuttaminen tekemään paimenen töitä. Onhan sanottu, että vihdoin maallikot on vapautettava passiivisesta roolistaan ja annettava jumalanpalvelus niille, koska se heille kuuluukin. Tämä on väärin. Jumalanpalvelus ei kuulu pastoreille eikä maallikoille, vaan ylösnousseelle Kristukselle. Hän on itse asettanut Jumalan salaisuuksiensa huoneenhaltijat (1.Kor.4:1), jotta hänen seurakuntansa saisi määräosansa ajallaan (Luuk.12:42). Kristus on asettanut pastorin omaksi suukseen ja kädekseen antamaan saarnatuolilta ja alttarilta seurakunnalle itsensä. Sulhanen palvelee morsianta. Seurakunta vastaa kiitoksella, rukouksella, uhrilla, palvelutehtävillä seurakuntaelämässä ja kristillisellä todistuksella maailmassa.

Seitsemänneksi siinä sekoitetaan evankeliointi ja jumalanpalvelus. Epämuodollisia ja letkeitä ylistyskokouksia perustellaan usein uskosta osattomien tavoittamisella. Evankeliointi on helpompaa kun musiikki on kaikille tuttua kevyttä rockia. Toiset kaipaavat heavy-rockia, toiset taas tangoa. Mitä tapahtuu seurakunnan yhteydelle ja ykseydelle, jos uskon opetuksen sijasta musiikkityyli on koossa pitävä voima? Vaikka jumalanpalvelus on aina myös todistus koko maailmalle, niin sitä ei voi rakentaa evankelioinnin tähden maailman ihmisten ehdoin. Sillä eiväthän ei-uskovat voi osallistua sanan varsinaisessa merkityksessä heille vielä tuntemattoman Jumalan palvelukseen. Vain kristityt voivat palvoa Jumalaa Hengessä ja totuudessa. Siksi Jumalan sanan julistuksen ja opetuksen kautta liitytään mukaan Jumalan kansan juhlaan. Tarkoitushan on johdattaa heidät kristilliseen elämään ja sen omaan vuosituhantiseen kulttuuriin eikä suinkaan johdattaa kristittyjä antamaan kaikkein pyhimpänsä ajan hengen kouriin. Sitä paitsi historiallinen liturginen jumalanpalvelus kaikessa rikkaudessaan on erilaisuudessaan mysteerejä kaipaaville ihmiselle vetoava ja kiinnostusta herättävä.10

Kyllä tämänkin ajan tulee piirtää jälkensä jumalanpalveluselämään. Mutta se ei saa merkitä liturgian historiallisten juurien katkaisemista. Se olisi suurta ylpeyttä ja sokeutta. Emmehän hylkää uskontunnustuksia ja katekismuksiakaan. Miksi sitten hylkäisimme virret, rukoukset ja liturgiset rakenteet, joissa yhteinen usko on saanut ilmauksen ja kestänyt vuosisatojen jopa tuhansien läpi ajan koetuksen. Usko on koko rikkaudessaan ollut jo ennen meitä. Me saamme vain liittyä siihen. Kyse on jatkuvuudesta. Kyse on koetellun uskon perinnön säilyttämisestä. Kyse on Jumalan pyhyyden ja armon säilyttämisestä pyhänä ja armona meidän keskellämme. Näin Jumala saa olla oikealla paikalla: palvelemassa meitä. Halussa pitäytyä historialliseen liturgiseen jumalanpalvelukseen kyse ei ole isien perinnäissääntöjen kanonisoimisesta, vaan liittymisestä siihen Jumalan kansaan, joka on ennen meitäkin kuunnellut Vapahtajaa ja joka nyt riemuitsevana seurakuntana katselee samassa pöydässä häntä, jota me uskon silmin katsomme siunatussa leivässä ja viinissä. Tämähän oli se kuva, jota Jeesus ristillä katseli psalmissa 22, jossa sekä mullan alle astuneet että tulevat polvet ovat yhtä samassa seurakunnassa hänen kanssaan.

Seuraavaksi tutkimme mitä teemajakeemme opettaa meille messusta. Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä. Tämä psalmin jaehan läpäisee jumalanpalveluksemme rakenteen, joka koostuu johdanto-, sana-, ehtoollis- ja päätösosiosta.

”Minä julistan”

Me tulemme jumalanpalvelukseen kuuntelemaan. Emme kuitenkaan tule kuulemaan hyvää kuoroa emmekä edes pastoria. Me tulemme kuuntelemaan Kristusta. Hän itse todellisesti puhuu Raamatun kirjoitetun ilmoitussanan kautta. Hän itse puhuu oikein julistetun saarnan kautta. Hän puhuu meille virsilaulun kautta. Hän puhuu, me kuuntelemme. Se on hyvä osamme. Tätä Kristus viimeiseksi ennen kuolemaansa meille lupasi psalmissa 22. Hän ei ole jäänyt hautaan, vaan on todellisesti ylösnoussut ja läsnä seurakuntansa keskellä. Tämä reaalipreesens on valtavin ja ihanin jumalanpalveluksen näköala. Elävän Jeesuksen elävä ja eläväksi tekevä ääni: Viva vox Jesu!

Miten Kristuksen profeetallinen eli hänen julistuksensa virka jatkuu seurakunnan keskellä näkyy hyvin siitä, miten evankelista ja apostolit ymmärsivät oman työnsä. Evankelista Luukas aloittaessaan Apostolien tekojen kirjan tekee hyvin selväksi kenen teoista siinä viime kädessä on kysymys On sanottu, että kirjan nimi tulisikin olla Jeesuksen teot. Sillä evankeliumissa hän oli kirjoittanut ”kaikesta mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa” (Apt.1:1) ja nyt Jeesus jatkaa samaa työtään sanansa kautta. Yhä uudestaan Luukas kertoo kuinka ”Jumalan sana menestyi” (6:7; 12:24; 19:20).

Apostoli Paavali puolestaan kirjoittaa efesolaisille, miten nämä olivat päässeet osallisiksi Jumalan armosta. ”Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte” (Ef.2.17). Kuka oikein oli fyysisesti tullut Efesoon? Kuka oli siellä evankeliumia julistanut? Eikö Paavali itse. Kuitenkin apostoli kirjoittaa: Ja hän tuli ja julisti! Kristus tuli Efesoon. Kristus julisti heille oman evankeliuminsa. Kristus oli uskon ja seurakunnan siellä synnyttänyt. Yhtään kainostelematta Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme” (2.Kor.5:20). Tällä vakavuudella pastoreiden tulisi valmistautua sananjulistukseensa ja seurakuntalaisten rukoillen otettava sana vastaan.

Ylösnoussut Herra on rakentanut seurakuntansa apostolien ja profeettain perustukselle (Ef.2:20). Hän on voittajana noussut ylös korkeuteen: ”Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja (eli) opettajiksi” (Ef.4:11). Aivan kuten Emmauksen tiellä Jeesus kirkasti itsensä hätääntyneille ja hämmentyneille opetuslapsille ”alkaen Mooseksesta ja kaikista profeetoista” (Luuk.24:27), hän kulkee meidän kanssamme viikosta toiseen. Jumalanpalveluksen toisessa peruspilarissa, sanaosiossa, Kristus julistaa Vanhan testamentin lukukappaleen (profeettojen), epistolatekstin (apostolien) ja evankeliumin (evankelistojen) kautta. Evankeliumikirjan runsas raamattuaineisto kolmelle vuosikerralle takaa sen, ettei saarnoissa keskitytä vain tiettyihin lempikohtiin, vaan koko kirkkovuoden mukainen runsas materiaali elää seurakunnan keskellä.

Paimen eli opettaja Kristuksen suuna tuo lain ja evankeliumin sanan tekstistä seurakunnan siihen hetkiseen elämään. Paimen kaitsee äänellään laumaa. Hän opettaa Raamatun luotettavaa sanaa tämä näköala mielessä: Kristus puhuen tuo Kristuksen! Näin usko voi syntyä, vahvistua ja uudistua Kristuksen elävän ja voimallisen sanan äärellä. Voimme lähteä kirkosta ja kiitollisena sanoa: *Mikä on alusta ollut, minkä me olemme kuulleet, siitä me puhumme: elämän sanasta” *(1.Joh.1:1).

” Sinun nimeäsi”

Jeesuksella oli mielessä ristillä aivan tietty sanoma, minkä hän julistaisi ylösnousemuksensa jälkeen. Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni. Jeesuksen sanoma on Jumalan nimen julistaminen. Tässä hän liittyy Vanhan testamentin olennaiseen opetukseen jumalanpalveluksesta. Oikea jumalanpalvelus on Jumalan nimen tuntemista ja sen ääreen kokoontumista. Näinhän Herra itse antoi ensimmäisessä käskyssään oman nimensä kansalle: Minä olen Herra. Toisessa käskyssään hän käskee pyhittää tämän persoonallisen YHWH -nimensä, jonka kautta kansalla oli pääsy armollisen Jumalan luo. Miten tämän nimen äärellä eläminen toteutuu, siitä säädettiin kolmannessa käskyssä lepopäivän pyhittämisessä.

Yhä uudestaan Jumala antaa nimensä kansalleen, jotta heillä olisi jumalanpalveluksen kautta pääsy hänen armolliseen läsnäoloonsa. ”Siihen aikaan ruvettiin avuksi huutamaan Herran nimeä” (1.Moos.4:26). Antaessaan lain ja säädökset uhreista Herraa määrää myös miten ilmestysmaja oli kerran saava pysyvän paikan Jerusalemin temppelissä. ”Se paikka, jonka Herra teidän Jumalanne valitsee teidän sukukuntienne alueelta ja johon hän asettaa nimensä asuaksensa siellä, se etsikää, ja mene sinne” (5.Moos.12:5 vrt.2.Moos.20:24). Jumalan nimi ei ole jokin abstraktio, vaan konkreettinen läsnäolo. Paikka, jossa hän itse asuu. Siellä ja vain siellä hän on armollisesti tavattavissa. Missä Jumalan nimi on, siellä Jumala itse on läsnä.

Kun Jeesus sanoo siis julistavansa Jumalan nimen, niin se ei tarkoita, että hän kertoo Jumalasta, vaan että hän ilmoittaa itsessään Jumalan nimen. Hän on lihaan tullut Herra YHWH (1.Kor.8:6). ”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka on aina Isän vierellä on opettanut meidät tuntemaan hänet” (Joh.1:18). Jeesuksessa temppeli saa täyttymyksensä. ”Mutta minä sanon teille: tässä on se, joka on pyhäkköä suurempi” (Matt.12:6). Siksi oikea jumalanpalvelus on mahdollista vain siellä, missä lihaan tullut Jeesus on läsnä. ”Ei kukaan tule Isän tykö muuten kuin minun kauttani” (Joh.14:6).

Jeesus ei siis vain ilmoita Jumalan nimeä vaan hän on myös ilmoituksen sisältö. Tämän nimen hän julistaa eli antaa ja lahjoittaa psalmin 22 mukaan veljilleen. Tämä nimen julistaminen tekee Jeesukselle vieraista ja vihollisista veljiä, jotka liittyvät Jumalan ylistykseen. Miten Jeesuksen nimi eli läsnäolo ja hänen veljeksi tulemisensa tapahtuu? Siten, että Jeesus julistaa tämän nimen meille pyhässä kasteessa. Jeesuksen kautta meillä on yhteys Isään ja Jeesus antaa meille Pyhän Hengen. Siksi meidät kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Meistä tulee näin hänen veljiään ja siskojaan. Tämä Jumalan nimen antamisen todellisuus näkyy puhuttelevasti Ilmestyskirjassa.11 Ensinnäkin Jeesus yhdistetään Jumalan nimeen: ”Hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse” (Ilm.19:12). Tämä nimi taas annetaan Jeesuksen omille kasteessa: ”Eikä mitään kirousta ole enää oleva. Ja Jumalan ja karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä ja näkevät hänen kasvonsa ja hänen nimensä on heidän otsissaan” (Ilm.22:4 vrt. 3:12; 14:1). Tunnettuahan on, että varhaisen kirkon elämässä piirrettiin kastehetkellä otsaan ristinmerkki. Mitä tämä tarkoittaa jumalanpalveluksen kannalta?

Koko jumalanpalvelus johdanto-osiosta aina päätökseen on Jumalan nimen äärellä elämistä. Jumalanpalvelus alkaa trinitaarisen nimen lausumisella: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tässä pyhässä ja pelastavassa nimessä ovat koolla ne, joille on sanottu kastekaavan sanoin: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Näin pastori myös tekee kasteessa saadun ristinmerkin seurakunnan edessä messun aluksi. Kun olemme tässä nimessä koolla Jumalan pyhyys paljastaa meidän syntimme. Siksi käymme synnintunnutukseen. Tämä ei ole muuta kuin kaste-elämää, jossa Katekismuksen sanoin hukutamme vanhan Adamin jokapäiväisessä parannuksessa. Sen jälkeen pastori Kristuksen suuna julistaa kolmiyhteisen Jumalan nimessä synnit anteeksi. Sillä Ihmisen Pojalla on valta julistaa syntejä anteeksi (Matt.9:6). Jumalan nimen armon osallisuus taas johtaa meidät ylistämään ja kiittämään kolmiyhteistä Jumalaa. Tämän nimen tunteminen ja avuksi huutaminen on taas perustana sille, että saamme niin päivän rukouksessa kuin yhteisessä esirukouksessa tuoda kaikki pyyntömme ja tarpeemme hänelle. Tätä nimeä ylistämme uskontunnustuksessa. Tässä nimessä meidät myös lähetetään lopuksi Herran täysi siunaus mukanamme arjen palvelutehtäviimme.

Ei ole siis ihme, että jo alusta asti jumalanpalvelus on ymmärretty kokoontumiseksi Jeesuksen nimeen. ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään” (Matt.18:20). Aivan kuten Jumalan nimi ei ollut abstraktio vaan todellinen läsnäolo, niin samoin Jeesuksen nimessä koolla oleminen tarkoittaa koko trinitaaris-sakramentaalista elämää seurakunnan jumalanpalveluksessa. Se ei ole vain jokin yksityinen hartaudenharjoitus, raamattupiiri tai rukouksen perään lisättävä lause: Jeesuksen nimeen. Tämä sisältää ilmoituksen Jeesuksen kautta alas laskeutuvasta sakramentaalisesta yhteydestä Isään Pyhässä Hengessä, ja Pyhässä Hengessä Jeesuksen kautta Isälle toteutuvasta seurakunnan rukouksesta ja kiitoksesta. Hänen omakseen tulemista pyhässä kasteessa. Osallisuutta hänen ruumiillisesta läsnäolostaan ehtoollispöydässä. Elämää seurakunnan – kahden tai kolmen – yhteydessä rukouksessa ja palvelussa (Apt.2:42). Alusta asti seurakunnan jumalanpalvelus ymmärrettiin Jeesuksen nimeen kokoontumiseksi koko tämän nimen rikkaudessa (1.Kor.5:4). Sen nimen äärellä jumalanpalveluksessa seurakunta manifestoituu. Peter Brunner onkin todennut: ”Seurakunta on kokoontuminen Jeesuksen nimeen ja tällainen kokoontuminen Jeesuksen nimeen on seurakunta.”12

Jumalanpalvelus huipentuu ehtoollisosiossa, jossa Jumalan nimi tulee Jeesuksen ruumiissa ja veressä meille nähtäväksi ja kosketettavaksi syntien anteeksiantamiseksi. Ehtoollisliturgiassa tulee myös näkyville jumalanpalveluksen valtava eskatologinen luonne. Kun Kristus on ruumiillisesti läsnä seurakuntansa keskellä maan ja taivaan, ajan ja iankaikkisuuden ohut verho katoaa. Me olemme samassa Kuninkaan pöydässä yhtä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa. Jeesuksen ristillä katselema kuva toteutuu: ”Nöyrät saavat syödä ja tulevat ravituksi. Kaikki maan mahtavat syövät ja kumartavat; hänen edessään polvistuvat kaikki, jotka mullan alle astuvat” (Ps.22:27-30). Riemuitseva ja taisteleva seurakunta on näin yhtä. Heillä on yksi ja sama Herra, sama usko, sama nimi otsalla ja sama ylistys.

John Kleinig hienolla tavalla kokoaakin, miten ehtoollispöydässä Jeesuksesta, veljestämme tulee seurakunnan ylistyksen johtaja.

Jeesus, lihaan tullut Jumalan Poika, laulaa kiitoslauluaan ”seurakunnan keskellä” (Hebr. 2:12). Siellä hän puhuu ruumiillisille sisarilleen ja veljilleen ja kutsuu heitä yhtymään kanssaan heidän yhteisen Isänsä ylistykseen. Viittauksellaan Psalmin 22 kiitoslauluun Hebrealaiskirje antaa ymmärtää, että Jeesus mitä ilmeisimmin palvelee meidän ylistyslaulajanamme alttarin sakramentissa eli pyhässä ehtoollisessa. Tämä juhla-ateria vietetään siitä ilosta, että hän on kärsinyt meidän puolestamme ja että hän on päästänyt meidät kuolemasta tekemällä meidät osallisiksi omasta ylösnousemuksestaan. Siinä kiitosrukouksessa, jonka hän rukoilee meidän puolestamme, hän julistaa, mitä meidän pyhä Isämme on tehnyt hyväksemme, ja johtaa meidät omassa kiitoksessamme Jumalamme luo. Kirkon ylistyslaulanta on siksi aina kiertynyt pyhän ehtoollisen vieton ympärille. Juuri siellä me palvomme pyhää Jumalaamme yhdessä enkelien kanssa. Juuri siellä Jeesus käy tekemisiin meidän kanssamme fyysisesti antamalla itsensä ruumiillisesti meille. Juuri siellä me iloitsemme hänen ruumiillisessa läsnäolossaan meidän kanssamme ja omassa todellisessa läsnäolossamme Isän Jumalan kanssa hänen kauttaan. Juuri siellä me saamme uskossa lähestyä Isää ruumiillisesti yhdessä Jeesuksen kanssa, sillä sekä meidän sydämemme että ruumiimme on puhdistettu kaikesta saastaisuudesta (Hebr. 10:22). Mitenkä muutenkaan voisimme juhlia tätä ihanaa tapahtumaa kuin ylistyslauluin?13

Jumalanpalveluksen evankeliumin mukainen järjestys

Jumalanpalveluksen sisällön, rakenteen ja järjestyksen ymmärtämistä auttaa Tunnustuskirjojemme tekemä jaottelu sakramentin (sacramentum) ja uhrin (sacrificium) välillä.

Jumaluusoppineet tekevät aivan oikein eron sakramentin ja uhrin välillä. … Sakramentti on toimitus, jossa Jumala antaa meille sen, minkä toimitukseen liittyvä lupaus tarjoaa. … Uhri sitä vastoin on seremonia tai toimitus, jonka me suoritamme Jumalalle osoittaaksemme hänelle kunnioitusta.14

Liturgiamme rakenne ei ole mitenkään mielivaltainen, vaan Jumala- ja evankeliumikeskeinen. Toisin kuin pakanuudessa me emme anna ensin Jumalalle jotakin saadaksemme sitten häneltä (do ut des). Toisin kuin tietyn tyyppisessä ylistyskristillisyydessä, me emme aloita ylistämällä Jumalaa saadaksemme kokea sitten hänen läsnäolonsa. Jumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että hän palvelee ensin meitä ja me palvelemme sitten häntä. Eihän luomaton voi kiittää ennen Luojan luomistyötä. Eihän synteihinsä kuollut voi kiittää Lunastajaansa ennen kuin hänet on vapautettu syntikuoleman kahleista. Eihän uskosta osaton osaa ylistää ilman eläväksi tekevää Henkeä. Läpi Raamatun kulkee opetus yhteydenottavasta Jumalasta. On kyse aina hänen aktiostaan, joka saa sitten meissä aikaa re-aktion. Hän antaa syyn, joka vaikuttaa meissä seurauksen. Ensin on sakramentti, sitten meidän kiitosuhrimme. ”Herra avaa minun huuleni, että minun suuni julistaisi sinun kiitostasi” (Ps. 51:15).

Näin luterilainen messukin rakentuu jumalavetoisesti. Ensin hän ilmoittaa läsnäolonsa nimessään, siihen me vastaamme synnintunnustuksella. Hän julistaa nimessään synnit anteeksi, johon me vastaamme kiitosvirrellä. Hän puhuu meille sanassa ja saarnaajansa kautta. Me vastaamme siihen kuuntelemalla, ylistämällä häntä uskontunnustuksessa ja antamalla kiitosuhrin valtakuntansa työlle kolehdissa. Hän lupaa kuulla rukouksemme ja me tuomme kaikki tarpeemme hänelle. Hän kattaa meille pöydän ja kutsuu armoaterialle. Me vastaamme siihen tulemalla, syömällä ja kiittämällä. Hän siunaa meidät ja me lähdemme kiitosvirsi huulillamme omiin palvelutehtäviimme hänen maailmassaan.

Jos sallitaan tällainen raamatullisesta morsiusmystiikasta nouseva kuva, niin jumalanpalvelus on kuin Kristus-sulhasen ja seurakuntamorsiamen häävalssi, jossa sulhanen vie ja morsian myötäilee. Hän ohjaa, me seuraamme. Tämä on oikea evankeliumin mukainen järjestys.

Jumalanpalveluksen jako sakramentaaliseen ja sakrifisiaaliseen puoleen auttaa meitä myös ymmärtämään pastorin ja seurakunnan tehtävät messussa. Onhan jumalanpalvelusuudistusten suuntaus ollut se, että maallikkoja on pyritty aktivoimaan tekemään perinteisiä papintehtäviä messussa. Jumalanpalveluksesta on tullut kaikkien yhteinen puuhamaa. Kun ymmärrämme tämän hyvän evankeliumin mukaisen vuoropuhelun Kristuksen ja seurakunnan välillä, niin silloin myös pastorit ja maallikot löytävät luontaisen paikkansa messussa. Pastori seisoo Kristuksen suuna ja kätenä vastapäätä seurakuntaa. Siksi lähtökohtaisesti se, mikä on sakramentaalista eli missä kohdin Jumala puhuu ja antaa meille messussa, kuuluu pastorin tehtäviin. Se puolestaan, mikä on sakrifisiaalista eli uskosta nousevaa kiitosta, ylistystä ja rukousta, kuuluu seurakunnan vastaukseen.15 Seurakunta hengittää sisään Herran pyhyyttä ja puhaltaa ulos synnintunnustuksen, vetää sisälle Jumalan armoa ja hengittää ulos kiitosta.

Näky jumalanpalvelusseurakunnasta

On oikeutetusti esitetty kritiikkiä siitä, että seurakuntalaiset ovat olleet liian passiivisia. Vastaus tähän ei ole kulttuurissamme niin tyypillinen piirre eli sekoittaa sulhasen ja morsiamen paikat. Maallikoista tehdään apupappeja aktiviteetin lisäämiseksi ikään kuin kuninkaallinen papisto (1.Piet.2:9) saisi sitä kautta arvonnousua! Tällainen vastakkainasettelu ja arvottaminen on Raamatulle täysin vierasta. Nähdäkseni se vieraus, mitä monet kokevat hyvinkin toimitetussa liturgisessa jumalanpalveluksessa, johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin opetuksen puutteesta. Kuinka usein olen saanutkaan kuulla opettaessani jumalanpalveluksesta kokeneidenkin kristittyjen suusta: Tästä me emme ole saaneet opetusta. Vain opetuksen kautta voi syntyä suurempi ymmärrys ja rakkaus jumalanpalvelusperintöämme kohtaan! Ja paras opettaja on omakohtainen kokemus eli osallistuminen luterilaiseen messuun väkevästi veisaavan seurakunnan keskellä!

Toiseksi ongelma on seurakuntarakenteessa. Mihin rikkaissa seurakunnissa maallikkoja oikeasti tarvitaan, kun kaiken hoitaa palkatut henkilöt? Miten irralliset ihmiset voivat löytää suurista seurakuntayksiköistä yhteyden, kun toimittajat ja ihmiset jatkuvasti vaihtuvat? Uuden jumalanpalveluskaavan sijaan meidän tulee löytää uusi näkemys seurakunnasta. Sen keskuksena on rikas luterilainen messu, joka vahvistaa meitä aktivoitumaan monissa rakkauden töissä ja todistajan tehtävissä. On löydettävä raamatullinen opetus paimenesta ja laumasta. On opeteltava kantamaan niin toiminnallinen kuin taloudellinen vastuu omasta seurakunnasta, kun ei ole verorahoja käytettävissä ammattilaisten palkkaamiseen. On löydettävä se kodinomaisuus, läheisyys ja lämpö, jota evankeliumin äärellä yhdessä elävät on seurakuntaruumissa tarkoitettu antamaan ja saamaan. On löydettävä lähetysnäky, jossa todistustehtävä ei ole varattu vain muutamalle ammattilaiselle vaan koko seurakunnalle. On opeteltava elämään jumalanpalvelusyhteisönä!

Lopuksi

Jumalanpalveluksessa on kyse Kristuksen reaalipreesensistä seurakunnan keskellä. Liturgia antaa rikkaan kodin Kristuksen puheelle ja teolle. Messussa on kaksi kohokohtaa. ”Tämä on pyhä evankeliumi.” ” Tämä on minun ruumiini.” Meille luterilaiselle sana ’on’ est on kaikki kaikessa. Kristus todellisesti puhuu. Kristus antaa todellisen ruumiinsa. Siksi me kohotamme evankeliumikirjan ja siunatun maljan kunnioituksesta Vapahtajaamme kohtaan. Hän sanansa ja sakramenttinsa kautta on palvelemassa meitä syntien anteeksiantamisen evankeliumilla. Tätä on elämä Ylösnousseen seurassa. Ja parasta on, että tämä kuva saa olla silmiemme edessä myös kuolinhetkellämme. Psalmin lupaus koskee minuakin: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni – myös vielä taivaassa.


  1. Vilmos Vajta. ”Luther on Worship”, (Oregon 2004), 3-10.  
  2. Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIV, 1. 
  3. Kirkko muutosten keskellä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000-2004. (Tampere 2004). 119-120. 
  4. Ks. esim. Kati Niemelä. ” Nuoret aikuisten suhde kirkkoon.” Urbaani usko. (Tampere, 2006) 43-48.  
  5. Kenneth A. Myers. ”All God’s Children and Blue Suede shoes”, (Wheaton 1989), 161 -165. 
  6. Bryan D. Spinks. ”Worshiping the Lamb or Entertaining the Sheep?” Modern reformation November/ December 1999. 13-17. 
  7. Eugene Peterson. “Five Smooth Stones for Pastoral work”, (Grand Rapids, 1980 )179-183.  
  8. Ks. esim. Hermann Sasse. “Concerning the Nature of Confession in the Church” Quartalschrift 1949. Suomeksi: “Kenen te sanotte minun oleva?” Aamutäti-sarja 3. 
  9. Kurt Marquart. “Liturgy and Evangelism” Lutheran worship; History and Practice. (St Louis, 1982), 62-68. 
  10. Daniel A. Zager. “Holy Ground and countercultural music: Or, save the Polkas for Saturday night“ Through the Church the Song goes On. (Missouri, 1999), 111-121. 
  11. Charles Gieschen. “Sacramental Theology in the Book of Revelation” Concordia Theological Quarterly No. 2 2003, 151-158. 
  12. Peter Brunner. ”Worship in the name of Jesus”, (St. Louis, 1968), 18-19. 
  13. John Kleinig. ”Herraa hyvää kiittäkää”, Aamutähti –sarja 30 (Leväsjoki 2007).  
  14. Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIV, 17. 
  15. Thomas Winger. ”Serving at the Altar Reconsidered. The role of the assisting Minister in Lutheran Worship.” Through the Church the Song goes On. (Missouri, 1999), 169-181. 

Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos