On tullut aika, jolloin ”länsimaista kristikuntaa” ei enää ole, mutta Kristuksen pyhän kirkon aika jatkuu. On tullut aika, jolloin valtiokirkko-, kansan­kirkko- ja yhdistyskirkkoajatteluun perustuvat tuki­rakennelmat lahoavat ja alkavat luhistua, ja on kysyttävä ja sanottava selvästi, mille perustalle me rakennamme. On tullut aika, jolloin ne kirkot, joita olemme vanhastaan tottuneet arvostelemaan jäykiksi ja kaa­voittuneiksi, uudistuvat epäkohdistaan nopeammin kuin me omista epäkohdistamme. Kirkollisen itsetyytyväisyyden aika on ohi. Nöyrtymisen, katkeruudesta luopumisen ja itsetut­kistelun aika on tullut. Yhteen alkuperään liittyvän ja maailmaan lähe­tetyn kirkon aika on tullut.

Samanaikaisesti kun evankelinen kristikunta muis­taa uskonpuhdistuksen liikkeelle lähtöä 450 vuotta sit­ten, huoli kristillisestä sanomasta sekä kirkon elämän ja toiminnan mahdollisuuksista on lyönyt leimansa keskusteluun. Ei voi olla epäilystäkään siitä, etteivätkö muutokset olisi yleensä tarpeen. On tuskin ketään, tai ainakin hyvin harvoja, jotka katsovat, että seurakun­tiemme, kirkkomme tai kristillisten kirkkojen yhtey­den tila on niin hyvä, että kaikki olisi parasta pitää ennallaan. Vaikka siis ollaan yksimielisiä siitä, että elämme muutosten aikaa, mielipiteet jakaantuvat mo­nelle taholle heti, kun kysytään, millaisia, miltä poh­jalta lähteviä ja mihin suuntaan tähtääviä muutoksia on tehtävä. Tämä puheenvuoro tahtoo periaatteelliselta kannalta kiinnittää huomiota kahteen seikkaan, jatku­vuuteen ja yhteyteen, jotka muiden ohella eivät muu­tosten aikoina saisi jäädä sivuun.

KIRKON JATKUVUUS

Niin sanottuna protestanttisena kirkkokuntana me tiedämme, että monien kirkollisten käsitystemme ja perinteittemme alkukohtana on syvä muutos. Refor­maatio, uskonpuhdistus oli tapahtuma, jossa oltiin val­miita todella suuriin muutoksiin. Tuolloin katsottiin, että oikea ja puhdas kristillinen usko edellytti monien lujien ja arvostettujen järjestelmien purkamista. Tosin reformaation alkuhetkinä uudistusta vaativien tai toi­vovien mielessä ei ollut uusien kirkkokuntien perusta­minen. Yhteyden särkyminen tapahtui vähitellen, osit­tain vastoin uskonpuhdistajien tahtoa, kehityksen ja historiallisten olosuhteiden tuloksena. Tähän vaikutti­vat toisaalta uskonpuhdistajien, Lutherin ja Melanch­thonin jumaluusopillinen työskentely, toisaalta kir­kon virallisen johdon välinpitämätön tai jyrkän vas­tustava asenne sekä myös monet poliittiset, sosiaaliset ja jopa taloudellisetkin tekijät. Kaiken tämän keskellä uudistusta tahdottiin toteuttaa ikään kuin kaiken uhal­la. Tällöin ei kaihdettu edes maallisten keinojen käyt­tämistä ts. ruhtinaiden toimenpiteitä eräänlaisena hätä­ratkaisuna, ei myöskään kirkon viran vastustamista eipä edes kirkon keskeisen ominaisuuden, yhteyden särkemistäkään.

Suuren siis täytyi olla asian, jonka puolesta tais­teltiin, koska kerran siitä oltiin valmiit maksamaan näin kallis hinta. Tämä ”korkealle noteerattu” aarre oli ”kaikkein pyhin evankeliumi Jumalan kunniasta ja armosta”. Tältä pohjalta ymmärrämme, että luterilaisessa ju­maluusopissa on totuttu korostamaan itse evankeliumia kirkon perustavana ja luovana tekijänä. Oikea saarna Kristuksesta ja Kristuksen itsensä asettamat sakramen­tit ovat ratkaisevasti yhteisöä muodostavia. Kirkko ikään kuin hahmottuu hetkittäin, aina kun evankeliu­mia puhtaasti saarnataan. Tällöin eräät muut puolet asiassa, esim. kirkon sisäinen jatkuvuus, joka saa myös historialliset ja havaittavat muotonsa, saattavat jäädä kokonaan huomioon ottamatta.

On näin ollen paikallaan, että tarkastellaan, mitä reformaattorit tarkoittivat kirkkoa yhä uudestaan syn­nyttävällä evankeliumilla ja missä suhteessa se on kir­kon halki aikain ulottuvaan jatkuvuuteen.

Ensimmäinen ja tärkein näkökohta on, että refor­maattorit eivät ajatelleet edustavansa kirkossa jotakin uutta oppia. He olivat uuden linjan miehiä siinä suh­teessa, että he korostivat sitä, mikä kirkon sanomassa ja toiminnassa oli vanhinta ja alkuperäistä. Kirkon heikkouden syy ei suinkaan ollut siinä, että se olisi pysynyt ytimeltään vanhoillaan, vaan että vanhimmas­ta oli luovuttu. Yllättävää ja suorastaan paradoksaa­lista on, että kirkon uudistajat ajattelivat: askel uu­distukseen on askel vanhaan, muutoksen toteuttaminen on muuttamattoman asettamista sille kuuluvaan ar­voonsa. Kirkon tilaa ei parannettu jonkin ennen kuu­lumattoman keksimisellä, vaan lähtemällä yleiseltä ja yhteiseltä perustalta.

Meille, joiden ajattelutapaa leimaa kehityksen korostaminen, tällainen paluun ajatus on outo. Ajatte­lemme vaistomaisesti: se, mikä on uusinta, edustaa ehdottomasti parasta, pisimmälle päässyttä ja oikeinta. Tämän päivän totuus tekee eilispäivän totuuden van­hentuneeksi. Reformaattoreille taas totuus, ”todellinen aarre”, oli jotakin, mikä oli ollut kirkkaimmillaan kir­kon historiallisen tien alussa.

Tämä evankeliumin ymmärtäminen liittyy läheisesti myös oppiin kirkosta. Kirkko ei mitenkään tullut pe­rustetuksi vasta nyt, kun evankeliumia puhdistettiin. Ei ollut milloinkaan ollut evankeliumia ilman kirk­koa. Kirkko oli lähtöisin Kristuksesta yhtäläisesti kuin evankeliumikin oli lähtöisin hänestä. Kirkko oli kerran alussa ollut tuore ja elinvoimainen, niin kuin evanke­liumikin oli ollut puhdas ja sekoittamaton. Reformaat­torit eivät myöskään ajatelleet, että varhaisen kirkon ja nyt puhdistetun kirkon välillä olisi pelkkä tyhjä aukko. Koska kirkko oli heille todellinen pyhien yh­teisö, se kuului historiaan näkyvänä ja havaittavin muodoin. Katolisen kirkon historia koko tuon viiden­toista vuosisadan ajan oli Kristuksen pyhän kirkon his­toriaa. Tässä merkityksessä kirkkoon luterilaisen käsi­tyksen mukaan kuuluu myös jatkuvuus. Kirkko ei missään vaiheessa voi lakata olemasta alkaakseen toi­sena hetkenä taas alusta. Evankeliumi kutsuna uskoon ja Jumalan kirkkoon löydetään tosin uutena uusissa tilanteissa, mutta tämä löytäminen ei varsinaisesti mer­kitse kirkon syntymistä. Kuten evankeliumi on ollut liikkeellä ennen kuin se löydetään, samoin kirkkokin on ollut olemassa ennen kuin siihen uudessa historian vaiheessa tullaan. Olennaista tälle yhtäjaksoisuudelle siis on yhden ja saman evankeliumin liikkeellä olo his­torian vaihtuvissa olosuhteissa. Tätä selittää Luther kirjoituksessaan Uudestikastamista vastaan (v. 1528) kun hän luettelee joukon katolisen kirkon historialli­sesti valittamia oikean kirkon aarteita: ”Me tunnus­tamme, että paavinkirkko sisältää paljon hyvää, jopa kaiken kristillisen hyvän, ja se on myös periytynyt meille. Me nimittäin tunnustamme, että paavinkirkossa on oikea Pyhä Raamattu, oikea kaste, oikea alttarin sakramentti, oikea synninpäästön avain, oikea saarna­virka sekä oikea katekismus Isä meidän rukouksen, Kymmenien käskyjen ja Uskontunnustuksen osalta.” Peittyneenäkin ydin säilyi jatkuvuuden ansiosta.

Vaikka siis uskonpuhdistus tunnustaa kirkon jatku­vuuden, se ei halua peittää kirkon historian aikana tapahtunutta todellista kehitystä. Kaikkeen, mikä kuu­luu historiaan -siis myös kirkkoon – liittyy tur­meltumisen mahdollisuus. Reformaattorit eivät kieltä­neet eivätkä halveksineet menneitä vuosisatoja, ainoas­taan valittivat niiden aikana sattuneita tapahtumia. Kirkko oli aina ollut olemassa, mutta ei vailla vaurioi­ta, syviä muutoksia eikä uhkaavia ja hämmentäviä te­kijöitä. Keskellä historian temmellystä kirkko voi jou­tua sellaisten muutosten tielle, jotka eivät vastaa sen olemusta ja jotka jossain myöhemmässä vaiheessa pal­jastuvat tuhoisiksi erehdyksiksi. Eihän kirkon ”kaik­kein pyhin evankeliumikaan” ole mikään aarrekam­mion suojaisissa holveissa tarkasti vartioitu pääoma, vaan sen tarkoitus oli tulla käyttöön ja joutua monien omaisuudeksi. Sekin voi niin himmentyä ja peittyä, ettei sitä enää evankeliumiksi tunneta. Samoin kirk­kokin voi joutua niin perusteellisten ja harhasuuntaan käyvien muutosten tielle, että siitä uhkaa tulla ”väärä kirkko”.

Jatkuvuus ei siis ole mitään saumatonta kirkon ra­kentumista kerros kerrokselta. Uutta ei aina voida las­kea vain siihenastisen varaan, vaan tarvitaan myös karsimista, jopa repimistäkin. Väärään kirkkoon johtava kehitys alkaa nimittäin usein helposti ja huomaamatto­masti. Tämä koskee myös puhdistettua kirkkoa.

Tietoisina tästä mahdollisuudesta uskonpuhdistajat korostivat paluuta aitoon ja yleiseen uskoon. Vaikka oltiin valmiita suuriin muutoksiin, tajuttiin myös, niin kuin Augsburgin tunnustuksen kuuluisa kirkko­artikkeli asian ilmaisee, ”että aina ehdottomasti on ja pysyy yksi, pyhä, kristillinen kirkko”. Siksi uskon­puhdistuskirkko on ottanut ratkaisevasti huomioon kir­kon jatkuvuuden hyväksymällä tunnustuskirjoihinsa vanhat yleiset eli ekumeeniset uskontunnustukset, en­nen kaikkea apostolisen ja Nikealais-konstantinopoli­laisen jotka ilmaisevat uskon totuutena ”yhden, pyhän, yleisen (yhteisen) ja apostolisen kirkon (seurakun­nan)”. Puheena olevaa jatkuvuutta selittävät tässä sa­nat ’apostolinen’ ja ’yleinen’. Niiden mukaisesti kir­kolla on historiallinen alkukohtansa, mihin sijoittuvat ne perustavaa laatua olevat tapahtumat, joihin kirkko jatkuvasti nojaa.

Voidaan tietysti kysyä, miten kirkko voi näin voi­makkaasti vedota menneisyyteen, joka on niinkin hämärä ja vaikeasti selvitettävissä. Eikö olisi parempi valita vain joitakin ”yleisiä periaatteita”, jotka sinän­sä ajattomina sopisivat julistuksen pohjaksi. Niitä voi­taisiin olosuhteiden muuttuessa luontevasti tulkita uu­della tavalla. Tällaista ”yleisluontoisuutta” ei kuiten­kaan edellä olevassa tunnustuksessa tarkoiteta. Päin­vastoin korostetaan, että kristillinen kirkko haluaa vastaanottaa julistuksen ja toiminnan perustaksi ja oppaaksi sen, mitä apostolit ovat antaneet. Kirkon apostolisuus tarkoittaa siis, että myönnetään alkukristil­lisen perinnön piirtämä kuva Jeesuksesta Kristuksesta oikeaksi.

Apostolisuuteen vetoamalla ei kuitenkaan pyritä ju­listamaan kristinuskon historiallista syntyä ”koskemat­tomaksi alueeksi”. Ei suinkaan haluta kieltäytyä tutki­masta tuota luovaa vaihetta puhtaasti historiallisin kei­noin siitä pelosta, että apostolien piirtämä kuva muut­tuisi. Päin vastoin juuri apostolisuuteen sisältyvä aitou­den ja luotettavuuden vaatimus vie siihen, että ilmiö on avoin myös kaikelle historiallisesti todenmukaiselle tut­kimukselle. Kirkko ei todellakaan tahdo – niin kuin eräs saksalainen tutkija haluaa yllättävästi väittää – elää siitä, että ”tieteellisen”, Jeesus Nasaretilaisen elä­mää koskevien tutkimusten tuloksia ei tehdä yleisesti tunnetuiksi. Puhdas tutkimus ei nimittäin ryhdy sa­nomaan mitään kristinuskon totuuspitoisuudesta. Se ei voi todeta, kuka Jeesus varsinaisesti oli. Voidaan kyllä selvitellä ”messiaanisuuteen” sisältyviä piirteitä tai ke­hitellä ”kristologista linjaa”, mutta tämän ulkopuolella pysyy väite: Jeesus Kristus on Jumalan Poika. Tutkija voi esittää, että Jeesus kuoli määrätyissä olosuhteissa, tiettyjen tapahtumien seurauksena, mutta tämän ulko­puolella pysyy väite: Jeesus kuoli viattoman uhrikuo­leman, joka tapahtui maailman syntien sovittamiseksi. Historian tutkija ei ryhdy todistelemaan Jeesuksen ylösnousemusta tapahtumattomaksi tai tapahtuneeksi, vaikka hän voikin todeta pääsiäisen aikaansaaman rat­kaisevan muutoksen opetuslapsissa. Hänen mahdolli­suuksiensa ulkopuolella pysyy väite: Jeesus nousi ylös kuolleista ”esikoisena kuoloon nukkuneista”.

Vaikka siis kirkkoa suuresti kiinnostaa oma alku­peränsä ja perustajansa Jeesus Kristus, se ei silti kysy tutkimukselta, mitä sen on Jeesuksesta Kristuksesta julistettava. Sillä ei myöskään ole mitään ”korkeam­paa tietoa” tai salaisia väyliä päästä noihin varhaisiin tapahtumiin. Kirkko haluaa ja voi sanoa enemmän kuin tutkimus vain sen perusteella, että se nojaa apos­toliseen todistukseen. Tälle todistukselle, jota ilman emme Jeesuksesta juuri mitään tietäisi, kirkko tunnustaa Jumalan sanan arvon. Uusi testamentti apostolisen uskon kokonaisuutena ilmaisee, mitä Kristus-tapahtu­ma varsinaisesti oli.

Kirkko, joka on valmis siihen muutokseen, että se antaa apostolisen todistuksen paikan jollekin muulle, esim. tietylle nopeasti vanhentuvalle tutkimuskuvalle, selittää luopuvansa myös jumalallisesta alkuperästään. Tällaista kirkkoa ei voitaisi myöskään kutsua pyhäksi, sillä mitään pyhää ja erehtymätöntä tutkimusta ei ole olemassa. Apostoliseksi ja pyhäksi apostolien sille antama pyhä Jumalan sana, jolla Kristus itse kirkon pyhittää.

Tämän pyhän, apostolisen perinnön eteenpäin kuljettaminen ja tulkitseminen on kirkon jatkuvuuden varsinainen ydin. Se ei siis ilmaise pelkkää säilyttämistä, vielä vähemmän jähmettymistä menneeseen. Hyvin monet Uuden testamentin käyttämät kuvat kir­kosta, kuten esim. Kristuksen ruumis, Jumalan raken­nus, viinipuu, Jumalan kansa ym. ilmentävät voimak­kaasti juuri jatkuvuutta. Elämä ruumiissa, rakennus työn alla, puun elämän liike ja kasvu sekä kansa vael­luksella paljastavat, että juuri jatkuvuuden ansiosta kirkko pysyy alati nuorena ja toimintakykyisenä. Al­kuperä estää kirkkoa pysähtymästä minkään ajan kaa­voihin tai ajatustottumuksiin. Koska kirkko ei hae turvaansa mistään käsillä olevasta historiallisesta tilan­teesta, se ei myöskään näiden taakse jäävien vaiheiden mukana vanhene. Se on aina valmiina muutoksiin. Kutsun muutokseen esittää uusi tilanne. Perusteet muutokselle sanelee kirkon olemus.

Jatkuvuudella on näin myös huomattava käytännöl­linen merkitys. Aina, kun kirkossa tehdään päätöksiä, on myös jatkuvuus otettava huomioon sekä taaksepäin että eteenpäin. Jokaisesta päätöksestä on kirkon kes­tettävä myös tulevien aikojen arvostelu. Mitä suurem­pi on poikkeama kirkon omilta perusteilta, sitä perus­teellisempi ja usein myös rajumpi on uusi uskon­puhdistus.

KIRKON YHTEYS

Kirkossa tapahtuneet halkeamat ja erityisesti uskon­puhdistuksen jälkeen jatkunut voimakas pirstoutumi­nen ovat nostaneet kristikunnan eteen omantunnon­kysymyksen: miten suhtaudumme siihen totuuteen, että Uusi testamentti selvästi tuntee vain yhden kir­kon, joka todellisena ja kokonaisena saa näkyvän il­menemismuotonsa jokaisessa paikallisseurakunnassa. Periaatteellisesti ylimielinen tai halveksiva suhtautumi­nen kristillisiin yhteyspyrkimyksiin on sen vuoksi vai­keasti ymmärrettävissä. Eri asia on, että asetamme huolellisen ja vakavan selvittelyn kohteeksi, millä poh­jalla ja millä keinoin yhteyttä toteutetaan niin, että se olisi aidosti kirkon yhteyttä. Jos me huolettomina haluamme tätä ponnistelua jatkuvasti karttaa, meille kuuluu – vaikka oma uskomme olisikin puhdas ja Uuden testamentin mukainen – apostolin kysymys: ”Vai teistäkö Jumalan sana on lähtenyt? Vai ainoas­taan teidänkö tykönne se on tullut?” Pyrkimyksen yhteyden ilmentämiseen ja toteuttamiseen kirvoittaa esille laaja-alainen kristillinen vastuu, joka nousee kir­kon olemukseen kuuluvan ykseyden oivaltamisesta. Asia olisi kokonaan toinen, jos pelkät tarkoituksen­mukaisuusnäkökohdat sanelisivat yhteyspyrkimykset. Kysymys olisi kuitenkin ymmärretty pinnallisesti ja nurinkurisesti, jos ajateltaisiin yhteyden tavoittelemi­nen kannatettavaksi ja hyödylliseksi sen tähden, koska maailmassa yleensä on koettu todeksi, että ”yhteistyö on voimaa”, ja koska silloin muka päästäisiin helpom­malla, säästettäisiin aikaa, vaivaa ja rahaa, eivätkä liian monet organisaatiot ja keskinäinen kilpailu hait­taisi.

Uskonpuhdistuskirkon asenteen ekumeeniseen toi­mintaan määräävät syvemmät perusteet, ennen muuta edellä mainitut, myös luterilaisen kirkon omakseen tunnustamat yleiset 1. ekumeeniset tunnustukset, jotka opettavat uskon totuutena yhtä kirkkoa (seurakuntaa). Virheellistä olisi tällöin ajatella, että niissä olisi kysy­mys vain näkymättömästä yhteyden tunteesta, jolla si­nänsä ei olisi mitään tekemistä kirkon havaittavien muotojen (kirkkolaitoksen) kanssa. Vaikka tulkitsi­simme noita jakamattoman varhaiskirkon tunnustuk­sia puhtaasti historiallisesti, tosiasiana pysyy, ettei tar­koitus ole viitata mihinkään aatteelliseen yhteyteen, vaan nimenomaan yksimieliseen julistukseen ja ope­tukseen, yhteen kasteeseen ja ehtoollispöytään eli siis myös näkyvään ”kirkolliseen” yhteyteen jopa siihen määrään asti, että ajatellaan yhden kokonaisuuden puitteissa harjoitettavaa kirkon kaitsemisen tointa (piispuuden yhteys).

Tämän ohessa on tietenkin myönnettävä, ettei kir­kon yhteydellä tarkoiteta täydellistä samanmuotoi­suutta. Jakamattomassa kirkossakaan ei ollut kaikkial­la samanlaisia toiminta- ja jumalanpalvelusmuotoja ei­kä täsmälleen samalla tavalla toteutettua järjestystä. Koskaan ei kaiketi ole voitu myöskään päästä siihen, että kaikki kirkkoon kuuluvat olisivat ymmärtäneet sanoman Kristuksesta samalla tavoin tai yhtä selvästi. Eipä edes kaikkein varhaisimmassa, apostolien oman julistuksen kohteena olevassa kirkossa voitu päästä sii­hen, ettei kirkkoon olisi kuulunut välinpitämättömiä, teeskentelijöitä ja jopa evankeliumin valheellisia hy­väksikäyttäjiäkin. Tästä huolimatta varhaiskirkossa pi­dettiin kaikin keinoin huolta siitä, että sanoma Kris­tuksesta olisi julistettu ja opetettu kaikissa osissa kirk­koa aidosti ja samalla tavoin.

Silloin ei voitu hiljaisesti hyväksyä tilannetta, että kirkon virallisesti valtuuttamana voisi jatkuvasti esiin­tyä henkilö, joka mielivaltaisesti muutteli uskon sisäl­töä tai ohjaili seurakuntaa omien päähänpistojensa mu­kaan. Yhteys oli kirkolle kallis; siitä ei suinkaan hel­polla luovuttu. Inhimilliseen ”hyväntahtoisuuteen” ei vedottu sillä tavoin, että olisi oltu piittaamattomia yh­teydestä.

Tätä varten osoittautui ennen pitkää välttämättö­mäksi, että kirkon julistuksesta vastuussa olevat ja sen virkaan valtuutetut henkilöt kokoontuivat yhteen ta­voittamaan yksimielistä sanoman tulkintaa. Tällä ta­voin syntyivät juuri yleiset ekumeeniset kirkollis­kokoukset, jotka nähdään laaja-alaisten kirkollisten yh­teyspyrkimysten esikuvina. Ne olivat ilmausta halusta asettaa tähtäyspisteeksi kokonaisuus, yleinen usko ja yleinen kirkko. Tältä pohjalta ymmärrämme, että kris­tillinen yhteys luonteensa mukaisesti koskettaa koko kirkkoa. Sen syntyminen ja särkyminen näkyy kir­kossa välttämättömästi sekä suurissa että pienissä puit­teissa.

Ei siis ole kysymys vain kirkkokuntien yhteyden­otoista jollakin ”huipputasolla”, vaan yhden uskon ja yhden kirkon ilmentämisestä myös paikallisseurakun­nassa. Se on yhteistä todistusta Kristuksesta ja yhteistä kristillistä palvelua, jonka tulee saada niin todellisia ja havaittavia muotoja, että usko niiden ansiosta voi osoit­taa olemassaolonsa. Kirkko ei pyri yhteyteen ”mainos­taakseen” itseään rikkinäisessä maailmassa, vaan teh­däkseen täyttä totta uskon perusteista ja ollakseen to­dellisen Kristuksen aito kirkko.

Yhteys liittyy samalla olennaisesti edellä käsiteltyyn kirkon jatkuvuuteen. Kirkon yhteys saattaa joutua koetteelle ja suorastaan särkyäkin, jos kirkko on lai­minlyönyt jatkuvuutensa tukemana pitää elävänä alku­peräistä ja muuttamatonta. Aina kun otetaan vapaus poiketa yleisestä ja asetetaan sen tilalle omia korostuk­sia tai lisäyksiä, otetaan myös vastuu yhteyden särke­misestä. Näin kirkkoon lyödään lahkon merkkejä, ol­koon kirkon nimi miten yleiskristillinen tai puhdasop­pinen tai evankelinen tahansa. On siis muistettava, että vaikka ihmiset eivät luokaan kirkon yhteyttä, he voi­vat kuitenkin olla sen esteinä tulkitessaan kristillisen uskon kokonaisuutta mielivaltaisesti. Koska yhteys kos­kee kirkon näkyviä muotoja ja rakenteita, sillä on myös huomattava käytännöllinen merkitys. Jokaista muutosta kirkossa on harkittava aina yhteyden kan­nalta. Nykyisessä kristikunnassa, jossa yhteys on toteu­tunut peräti vajavaisesti, mikään kirkkokunta ei halua – mikäli se tuntee vastuunsa – tehdä ratkaisevia päätöksiä tuomatta esille myös kysymystä, missä mää­rin päätös edistää tai vaikeuttaa kirkon yhteyttä. Läh­temällä vastoin yleistä ja alkuperäistä apostolisen kir­kon uskoa omien erityisten ratkaisujen tielle kirkko osoittaa vain tottelemattomuutta kirkon Herran kut­sulle yhteen ja yhteydessä elävään kirkkoon.

Muutoksiin valmis kirkko näkee, että apostolin viit­taus, joka on kirkon Herran tahdon ja hartaimman rukouksen mukainen, odottaa yhä toteutumistaan: ”Hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tunte­misessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään.”