Kysymys: Toisessa Mooseksen kirjassa (20:5) puhutaan Jumalan kostosta ja lasten vastuusta vanhempien synteihin. Hesekielin kirjan 18. luvussa kuitenkin sanotaan selvästi, että jokainen on vastuussa vain omista teoistaan, eivät isät poikien eikä päinvastoin. Itse ymmärrän Mooseksen kirjan kohdassa synnin muuttavan olosuhteita, joista myös jälkipolvet joutuvat kärsimään.
Tätä Raamatun opetusta ovat varmasti monet pohtineet. Sama opetus Jumalan rangaistuksesta kolmanteen ja neljänteen polveen asti esiintyy myös muissa Mooseksen kirjoissa (2:34:7,14; 3:26:39; 4:14, 18; 5:24:16). Opetuksen painoarvoa lisää se, että se on lausuttu kymmenessä käskyssä. Alun perin se liittyykin nimenomaan (juutalaisen järjestyksen mukaisiin) 1. ja 2. käskyyn (”Älä pidä muita jumalia” ja ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa”). Juuri näiden käskyjen rikkomisesta seuraa tuo uhattu rangaistus jopa tuleville sukupolville.
Teksti (20:5) kuuluu: ”Älä kumarra äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni” (KR 33).
”Kostaminen” ei vastaa hepreankielistä alkutekstiä, mutta rankaisemisesta kyllä on kysymys. Uusi raamatunkäännös on halunnut tietoisesti lieventää ilmausta, mutta on mennyt siinä liian pitkälle: ”… minä panen lapsen vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka minua vihaavat” (UKR 91). Tekstissä ei ole kyse vain siitä, että joutuu vastaamaan isien teoista vaan joutuu myös rangaistuksi niistä.
Varsinainen ongelma tässä on se, että teksti näyttää väittävän, että rangaistus isien synneistä tulee lasten ja jopa lastenlastenlasten kärsittäväksi. Lukija olettaa helposti, että on kyse siitä, että viattomatkin jälkeläiset joutuvat rangaistuiksi esi-isiensä syntien vuoksi. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että joku saa rangaistuksen, vaikka ei ITSE ole tehnyt mitään väärää.
Tällöin Raamatun opetus on kuitenkin ymmärretty väärin. Siihen on luettu sellaista, mitä nuo jakeet EIVÄT sano. Väärinymmärrys johtuu siitä, että tällöin oletetaan lasten ja lastenlasten olevan viattomia ja syyttömiä ja kärsivän aiheettomasti. Mutta niinhän Kymmenessä käskyssä nimenomaan EI opeteta. Käsitämme jakeen oikein, kun luemme sen huolellisesti loppuun saakka.
Jumalahan sanoo siinä: ”… kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, NIILLE, JOTKA MINUA VIHAAVAT”. Isien synnissä oli ollut kysymys juuri siitä, että he palvoivat epäjumalia, ja niin tehden vihasivat Jumalaa. Lapset joutuvat rangaistuksi samasta isien synnistä JOS isien epäjumalanpalvelus on siirtynyt myös heille. Isien epäuskolla on taipumus siirtyä sukupolvelta toiselle, samoin kuin isien uskolla. Niin kuin kysyjä sanoo, isien synti muuttaa olosuhteita, joissa lapset kasvavat ja siten altistaa heidät samalle pahuudelle. Jos jälkeläiset vihaavat Jumalaa esi-isiensä tavoin, hekin joutuvat rangaistuksi saman synnin tähden. Jokainen kärsii siis oman syntinsä tähden, mutta pahat tavat saattavat siirtyä myös pojille.
Raamatunkohta ei myöskään opeta, etteivät isät itse joutuisi rangaistuksi epäuskonsa tähden. Eikä se myöskään väitä, että äidit ja tyttäret olisivat vapaita tuomiosta, jos palvovat epäjumalia.
Kymmenen käskyn opetus ei siis ole suinkaan ristiriidassa sen Raamatun päälinjan kanssa, joka löytyy mm. Hesekielin kirjan 18. luvusta. Lasten ei välttämättä tarvitse toteuttaa samaa pahuutta, jota isät ovat harjoittaneet. Jumala sanoo pojasta: Jos ”hän pysyy loitolla vääryydestä eikä ota korkoa, ei ahnehdi voittoa, vaan noudattaa minun määräyksiäni ja elää minun säädösteni mukaisesti … hänen ei pidä kuolla isiensä syntien tähden – ei, hän saa elää!” (Hes. 18:17).
Tämä opetus vahvistetaan mahdollisimman selvästi: ”Te kysytte: ’Miksi poikaa ei panna vastaamaan isänsä synneistä?’ Siksi, että poika on tehnyt niin kuin oikein ja hyvin on! Hän on noudattanut kaikkia säädöksiäni, hän on ne pitänyt, ja siksi hän saa elää. Mutta se, joka tekee syntiä, on kuoltava. Ei poikaa panna vastaamaan isänsä synneistä eikä isää poikansa synneistä” (Hes. 18:19-20).
Kymmenen käskyn varoituksen vastapainona on sitten hieno lupaus: ”teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni”. Myös Jumalan kunnioittaminen voi siirtyä sukupolvelta toiselle, ja koitua siunaukseksi jälkipolville. Tämäkin toki edellyttää henkilökohtaista uskoa, sillä ei kukaan pääse taivaaseen vanhempiensa tai esi-isiensä uskolla. Jeesus sanoo: ”Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä” (Joh. 3:36).
