Kuolema tutkii teologian kestävyyden

Bo Giertzin (1905-1998) kirjoittama Kalliopohja -romaani kertoo kolmen nuoren ruotsalaisen papin tarinan samassa kuvitteellisessa maalaisseurakunnassa kolmena eri aikana. Maisteri Sevenius hoitaa virkaansa Fröjerumissa 1800-luvun alun vuosina, kun Ruotsi menettää Suomen Venäjälle. Pastori Fridfelt palvelee samaa seurakuntaa 1880-luvulla, ja pastori Torvik Suomen talvisodan aikaan, vuoden 1939 tienoilla.

Giertz kirjoitti menestysromaaninsa ollessaan pienen Torpan seurakunnan pappina. Kirja syntyi valtavana ryöppynä kuuden viikon aikana vuonna 1941. Teoksen alkuperäinen nimi ”Stengrunden – en själavårdsbok” kertoo, että tuossa vaiheessa hieman alle nelikymppinen pastori tahtoi romaaninsa kautta panna jakoon sitä hyvää, mitä oli siihen mennessä saanut oppia Ruotsin kirkon yhteydessä vaikuttaneilta moninaisilta hengellisiltä liikkeiltä. Nimensä mukaisesti romaani paljastaa, mikä on se ainut kalliopohja, jolla kristitty voi turvallisesti seistä horjumatta. Kirja myös opettaa sielunhoidollista viisautta ja hoitaa lukijansa sielua. Itse olen lukenut romaanin moneen kertaan, tänäkin vuonna STM-opintoihini liittyen jo kahdesti. Molemmilla kerroilla välillä ilosta, helpotuksesta ja evankeliumin rikkaudesta vuolaasti kyynelehtien.

Giertz marssittaa romaanissaan seurakunnan palvelukseen ja seurakuntatyön koulittavaksi kolme raakiletta: nuorta, vastavalmistunutta pastoria, jotka ovat asianmukaisesti oman aikansa teologisten tuulien tuivertamia. On valistushenkistä ja hienostunutta hyverunoilijaa, herätykseen tullutta, sydämensä hurskaasti Jeesukselle antanutta tositosiuskovaista parannussaarnaajaa, ja nuoruuden tunteenomaisesta herätyksestä laimeammille vesille seilannutta epäilijää, joka pitää kiinni hurskaista rituaaleista, vaikka ei enää oikein tiedä miksi. Kirja on näiden kolmen raakileen kasvutarina ihmiskeskeisestä uskonnollisuudesta Kristuksen evankeliumin selvyyteen ja kirkkauteen. Jumala herättää lakinsa kautta parannuksen savotalle, ja kun ihmisen voimavarat on synnin sakeassa karsikossa punnittu ja köykäisiksi havaittu, ainut madollinen tie johtaa lopulta sovituksen kalliolle, jossa kaikki on täytetty, ja Kristus yksin vallitsee omaatuntoa loppumattomalla armollaan.

Romaanin viehätys perustunee Giertzin luontevaan ja tarkasti havainnoivaan tarinankerrontaan. Lukija voi aivan tuntea tammikuisen pakkasyön kuulaan kireyden pappilan pihassa, kuulla kevään kohinan kelirikon pehmentämän maantien varrella ja haistaa keskikesän helteisen illan lempeän tuoksun syreenitarhassa; ja samalla, rikkaan luontokuvauksen lomassa lukija löytää itsestään juuri niitä samoja kysymyksiä, taisteluita ja epäilyksiä, joiden kanssa päähenkilöt painiskelevat sielunsa hädässä.

Kalliopohjasta voidaan löytää monia tärkeitä teologisia teemoja. Giertz käsittelee luontevasti lapsikasteen raamatullisia perusteita, sovitusoppia, liturgiaa, kirkon tehtävää ja paikkaa maailmassa, lain ja evankeliumin oikeaa suhdetta, kirkkokuria, paimenviran olemusta ja edellytyksiä, kristittyjen yhteisen pappeuden hengellistä vastuuta seurakunnassa… Yksi asia kuitenkin jää hallitsemaan romaania. Se on kuolema, joka vääjäämättömyydellään koettelee jokaisen uskomuksen luonteen. Kuolinvuoteen äärellä tai sodan kauhujen keskellä, saatanan syytösten rusikoidessa, ymmärryksen valon jo hiipuessa riisutaan ja riistetään ihmiseltä kaikki sellainen, mikä ei kestä viimeisellä tuomiolla. Kaikki sellainen, joka perustuu ihmisen tekoihin, ymmärrykseen, hurskauteen, antaumukseen, palavuuteen tai puhtauteen, riisutaan pois. Kaikki tämä otetaan pois paitsi kuolevalta itseltään, myös häntä ja hänen omaisiaan lohduttavalta sielunhoitajalta. Jäljelle jää vain se, mikä perustuu Kristuksen työhön, hänen tahtoonsa, pyhyyteensä, vanhurskauteensa ja rakkauteensa, jotka hän armossaan lahjoittaa itsessään jumalattomalle syntiselle. Ja tämä kaikki meillä on kirkkaana Jumalan sanassa ja Kristuksen asettamissa sakramenteissa.

”Ja kun sinun kerran on kuoltava… ja tajuntasi himmenee, silloin asetat halkeilleen maljasi ja kaiken sen sisältämän pimeyden armoistuimen eteen ja sanot: Tiedän, kehenkä uskon – ja sitten ajatuksesi sammuu. Sydämessäsi poreilee vielä pahuus, sieltä kohoaa pahoja vaistoja, huulesi muovailevat kenties vielä pahoja sanoja… Mitä se tekee? Vanha ihminen siinä vain hajoaa, niin että musta sisällys vuotaa ulos. Uusi lepää jo turvassa Jeesuksen autuudenkalliolla.”

—————

”Vain se, joka myöntää Jumalan sanan oikeaksi lainkaan tinkimättä ja vastaanottaa sen kokonaan Jumalan sanana, pääsee kiviperustaan saakka ja näkee sen synnin lain, joka asustaa jäsenissä. Vain se ihminen ymmärtää, ettei hän ainoastaan tarvitse parannusta, vaan myöskin vapahdusta. Mutta juuri se, että hän käsittää, että hänet on pelastettava armosta, mikäli hän lainkaan tulee pelastetuksi, on Jumalan työtä. Siihen hän tahtoi saattaa sielun paljastaessaan kiviperustan.”

Mutta niin ihmeellinen Jumala on, että hän antoi pahuuden koko kirouksen ja rangaistuksen kohdata viatonta, joka vapaaehtoisesti meni kuolemaan. Hän tuli kirotuksi meidän takiamme. Siten hän osti meidät vapaiksi lain kirouksesta. Hänet tehtiin synniksi meidän edestämme, että me hänessä muuttuisimme Jumalasta tulevaksi vanhurskaudeksi. Meidän syntimme hän kantoi omassa ruumiissan ristinpuuhun ja hänen haavojensa kautta me olemme parannetut.

Sydämen kiviperustan ei näin ollen tarvitse jäädä perustaksi tuomiollemme. Se voidaan pirskottaa Jeesuksen verellä, niin kuin Golgatan kallio sinä päivänä, jolloin veripisarat tippuivat rististä, muuttui hirttomäestä sovituksen kallioksi. Silloin Jumala piirtää ristinmerkin pahan perustan ylle ja tekee ihmisen vanhurskaaksi Kristuksessa. Koko kiviperusta siirretään lepäämään sovituksen kalliolle. Se pysyy kovana kivenä. Ihminen sellaisenaan pysyy olemukseltaan syntisenä. Mutta velka on maksettu, kirous poistettu, luottavaisesti kuin lapsi hän voi astua Jumalan kasvojen eteen, ja kiitollisena sovituksen ihmeestä ihminen rupeaa elämään Vapahtajansa kunniaksi.

Sydämen kiviperusta ja Golgatan sovituksen kallio ovat ne kaksi vuorta, joilla ihmisen kohtalo ratkaistaan. Jos hän jää kiviperustalle on hän kadotuksen oma. Mutta kiviperustalta sovituksen kalliolle johtaa vain yksi tie, luja kivisilta joka on rakennettu kerta kaikkiaan – ja se on Sana. Kuten vain Jumalallinen sana voi saada ihmisen vakuuttuneeksi synnistä ja paljastaa hänen sielunsa kiviperustaan saakka, niin ei mikään muu kuin Sana voi paljastaa totuutta Sovittajasta. (…) Yksikään vakavasti herännyt ihminen ei voisi koskaan uskoa syntiensä anteeksiantamusta, ellei Jumala olisi rakentanut siltaa sovituksen kallioon, siltaa, jonka tukipylväiden nimet ovat kaste, ehtoollinen ja synninpäästö, ja jonka kaaret ovat valetut Pyhästä sanasta ja sen sovituksen julistuksesta. Sitä siltaa myöten syntinen voi päästä kiviperustalta sovituksen kalliolle. Mutta jos yksikin sillan kaarista päästetään murtumaan, silloin on ihminen ikuisesti tuomittu jäämään lain kiroukseen toivottamana syntisenä tai omahyväisenä fariseuksena.”
————————

Ota kirja kauniiseen käteen ja lue se – viimeistään seuraavalla lomalla!

Kirjan on julkaissut SLEY-kirjat.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos