Kysymykseni koskee alttarin sakramenttia ja Kristuksen läsnäoloa leivässä ja viinissä. Kun Herramme asetti ehtoollisen niin hän ei vielä ollut kokenut ristinkuolemaa. Nauttivatko opetuslapset siis ensimmäisellä ehtoollisella pelkkää leipää ja viiniä, koska Kristus oli lihassa siinä paikalla ja ei ollut vielä sovittanut meidän syntejämme ristillä? Mitä raamatullisia perusteluja sanoisitte sille, että ehtoollinen on paljon muutakin kuin vain muistoateria? Ja milloinhan kirkko alkoi opettaa ehtoollisesta uhrina, niinkuin katoliset ja ortodoksit vieläkin tekevät?
Kysymys koostuu oikeastaan kolmesta eri kysymyksestä, jos kohta näillä kolmella on monia keskinäisiä yhtymäkohtia. Seuraavassa pyrin vastaamaan jokaiseen näistä kysymyksistä erikseen.
Ensimmäinen kysymys koskee siis sitä, nauttivatko opetuslapset ensimmäisellä ehtoollisella ainoastaan leipää ja viiniä, koska Kristus oli ruumiillisesti läsnä heidän kanssaan. Tällaisia käsityksiä ovat esittäneet jotkut teologian tutkijatkin: koska ensimmäistä ehtoollista vietettiin ennen Golgatan uhrityötä, ja koska Kristuksen ruumis ja veri erkanivat toisistaan vasta tämän uhrin antamisen yhteydessä, olisi ensimmäinen ehtoollinen ymmärrettävä lähinnä Herran ruumiin ja veren symboleina, ei todellisen ruumiin ja todellisen veren nauttimisena.
Pyhä Raamattu ja luterilainen teologia tarjoavat selvän vastauksen tähän pohdintaan: Kristuksen ruumis ja veri olivat läsnä leivässä ja viinissä ensimmäisellä ehtoollisella, koska Hän itse sanoi niin. Kun Herra asetti ehtoollisen, Hän lausui: ”tämä on minun ruumiini” (Matt. 26:26) ja ”sillä tämä on minun vereni, liiton veri” jne. (Matt. 26:28) Nämä Kristuksen lausumat ehtoollisen asetussanat olivat – ja yhä edelleen ovat – pyhät ja jumalalliset, luovat sanat, jotka saavat aikaan sen, mitä ne sanovat. Luterilainen ymmärrys onkin, että jollei jokin selvä raamatunkohta tai Jumalan sanasta nouseva uskon sääntö sitä vaadi, Raamatun sanoille ei saa antaa muuta merkitystä, kuin mikä niiden luonnollinen merkitys on. Tunnustuskirjojen viimeinen dokumentti, Yksimielisyyden ohje painottaa, että Kristuksen sanat ovat ”yksiselitteisiä, selviä, kirkkaita, luotettavia ja kiistattomia sanoja”, eikä niitä siksi voi eikä saa tulkita kuvaannollisesti. Ne on ymmärrettävä ”sanojen tavallisen, varsinaisen ja yleisen merkityksen mukaisesti”, sanatarkasti. ”Niihin on yksinkertaisesti uskottava ja niitä on niiden arvon mukaisesti toteltava”, vaikka ne vaikuttaisivat olevan ristiriidassa inhimillisen järjen kanssa. (Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 44–49, 92.) Kun Jeesus siis asetussanoissa puhui ruumiistaan ja verestään, Hänen sanansa tarkoittavat juuri sitä mitä ne sanovat, ja saavat sen myös aikaan. Tämän todellisen ja luonnollisen ruumiinsa ja verensä Hän ensimmäisellä ehtoollisella antoi ja yhä tänäänkin seurakuntansa messussa antaa opetuslapsilleen syötäväksi ja juotavaksi. Kyse ei siis ollut eikä ole mistään ”hengellisestä” ruumiista ja verestä, vaan siitä nimenomaisesta ruumiista ja verestä, joka syntyi neitsyt Mariasta ja ristiinnaulittiin Golgatalla. (Vrt. Luther: WA 11, 438; 22, 431; 23, 243.) Yksimielisyyden ohje alleviivaa tätä tosiasiaa edelleen: ”Näemme selvästi, ettei ainoastaan Kristuksen ensimmäisellä ehtoollisella siunaama malja eikä ainoastaan Kristuksen murtama ja jakama leipä antanut osallisuutta Kristuksen ruumiiseen ja vereen, vaan sama koskee sitäkin, minkä me murramme ja siunaamme: jokainen, joka syö tätä leipää ja juo tästä maljasta, todella saa Kristuksen todellisen ruumiin ja veren ja pääsee niistä osallisiksi.” (Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 54.) Tällä tavalla tunnustus itse asiassa ilmaisee, että Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolo ensimmäisellä ehtoollisella on ehdoton edellytys Hänen ruumiinsa ja verensä reaaliselle läsnäololle nykyajan kirkon ehtoollispöydissä.
Toki inhimillinen mieli alkaa helposti pohtia, miten voi olla mahdollista, että Kristuksen ruumis ja veri olivat leivässä ja viinissä ensimmäisellä ehtoollisella, taikka miten tämä todellinen läsnäolo on mahdollinen nykyään. Luther painottaa, että me emme tiedä vastausta tähän, eikä meidän sitä tulekaan tietää. On yksinkertaisesti uskottava Jumalan sanaan asettamatta sille mitään rajoituksia. (WA 23, 87) Usko tyytyy tietämään mitä Jumala sanoo, antaa tai lupaa. Se ei ole kiinnostunut utelemaan miten Hän tämän tekee. Tämä saa jäädä Kristuksen asiaksi. Kristus on Jumalan Poika, eikä Jumalalle ole mikään mahdotonta. Hän on kaikkivaltias. Sen vuoksi, kun Kristus sanoo: ”Tämä on minun ruumiini”, on Hänen ruumiinsa silloin läsnä Hänen sanansa kautta ja Pyhän Hengen voimasta (WA 19, 491). Kristuksen sana siis luo (constituit) sakramentin ja erottaa sen tavallisesta leivästä ja viinistä. Mikään muu ei voi tätä läsnäoloa synnyttää. Jos sana jätettäisiin pois, ei käsillä silloin tietenkään olisikaan mitään muuta kuin tavallista leipää ja viiniä. ”Mutta jos sana pysyy mukana niin kuin sen ehdottomasti on pysyttävä, silloin leipä ja viini ovat sen sanan mukaan Kristuksen tosi ruumis ja veri. Sillä niin asia on kuin Kristuksen suu on sen opettanut ja lausunut. Hän ei voi valehdella eikä pettää.” (Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 7. Pyhä ehtoollinen, 21, 22–23, 74–75, 79–82.)
Toinen esitetyistä kysymyksistä sisältää jo itsessään sen oikean käsityksen, että Kristuksen ehtoollisen muistoaterialuonne on erilaisissa teologisissa systeemeissä ymmärretty eri tavoin. Koko asiaan liittyvän keskustelun lähtökohtana ovat tietenkin Herran omat sanat, jotka Hän sanoo ehtoollisen asetuksen yhteydessä: ”tehkää tämä minun muistokseni” ja ”niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni.” (1. Kor. 11:24, 25) Tähän liittyen ovat reformaation vasemman siiven oppineet tunnetusti opettaneet, että ehtoollisen konkreettinen toimitus muistuttaa Kristuksen kärsimyksistä ja kuolemasta sekä Hänen ruumiinsa ja verensä hengellisestä nauttimisesta. Heidän käsityksensä mukaan leipä ja malja ovat kuitenkin ainoastaan taivaassa olevan Kristuksen ruumiin ja veren merkkejä. Ajatus on, että varsinaisessa mielessä Kristuksen ruumis syödään ja Hänen verensä juodaan yksinomaan hengellisesti, uskon kautta. Tämänkaltaista opetusta seuraten monet tunnustuskunnat yhä nykyäänkin pitävät ehtoollista lähinnä tyhjänä merkkinä sekä poissaolevaan hengelliseen todellisuuteen kohdistuvan inhimillisen ”muistelun” apuvälineenä.
Tätä vastoin pyhä Raamattu ja luterilainen tunnustus opettavat, että ehtoollinen on paljon enemmän kuin ainoastaan poissaolevan Kristuksen muistelua. Se on Kristuksen itsensä asettama pyhä ateria, jossa Hänen historiallisesti uhratut ruumiinsa ja verensä ovat todellisesti, olemuksellisesti ja historiallisesti läsnä. Nämä lahjat Kristus tarjoaa omiensa, siis todellisten ja historiallisten ihmisten syötäväksi ja juotavaksi, heidän todellisten ja historiallisten syntiensä anteeksiantamiseksi. Tällä tavalla ehtoollisen lähtökohtana ei siis ole se, mitä kristityt tekevät, tai miten he onnistuvat ”muistelemaan” Kristusta. Ehtoollinen ei ole lakia! Pikemminkin ehtoollisen lähtökohtana ja ytimenä on se, mitä Kristus tekee ja lahjoittaa omilleen. Ehtoollinen on puhdasta evankeliumia! Tärkein raamatullinen perustelu tälle käsitykselle on Kristuksen omissa sanoissa ”tämä on minun ruumiini” ja ”tämä on minun vereni”. Totta kai ehtoollinen on myös muistoateria, käskeehän Herra omiaan syömään ja juomaan nimenomaan omaksi muistokseen. Tämä muistaminen tapahtuu ensisijaisesti siinä kiitoksessa, jonka evankeliumin lahjojen vastaanottaminen seurakunnassa synnyttää. Tähän aiheeseen palataan vielä lähemmin seuraavaan kysymykseen esitetyn vastauksen yhteydessä.
Kolmas kysymys koskee ehtoollisen ymmärtämistä uhrina, erityisesti tämän opetuksen historiallista taustaa. Aluksi on syytä mainita, että ehtoollisen olemus uhriateriana voidaan ymmärää – ja on kirkon historiassa ymmärretty – sekä oikein että väärin. Luterilainen kirkko on kyllä aivan oikein tuominnut roomalaiskatolisen käsityksen messusta – siis ehtoollisen vietosta – uhrina. Tässä tuomiossa ei kuitenkaan ole kyse siitä, etteikö ehtoollinen millään tavalla liittyisi uhriin. Ensinnäkin on nimittäin huomattava, että Kristuksen asetussanat edellyttävät nimenomaan Hänen ruumiinsa ja verensä uhraamista, ruumiin ja veren erkanemista toisistaan (ks. esim. 5. Moos. 12:27). Toiseksi, ehtoollinen asetettiin juuri pääsiäislampaan uhraamisen ja syömisen kontekstissa. Kolmanneksi ehtoollisen, jonka Kristus tietoisesti asetti kuolemansa päivänä, on määrä olla Hänen kertakaikkisen uhrinsa jatkuvaksi muistamiseksi. Neljänneksi voidaan mainita, että apostoli Paavali vertaa ehtoollisen viettämistä sekä juutalaisiin että pakanallisiin uhriaterioihin (1. Kor. 10:18–22).
Vaikka ehtoollinen tällä tavalla liittyykin vahvasti uhraamisen tematiikkaan, ei se kuitenkaan ole sellainen uhri, jonka kirkko, sen papit tai kristityt jollakin tavalla yhä uudelleen uhraisivat Jumalalle syntien sovitukseksi. Sellaista uhria ei enää tarvita, sillä Kristuksen Golgatalla antama uhri oli kertakaikkinen ja riittävä. Pikemminkin kristityt tulevat ehtoollisella osalliseksi pyhästä uhriateriasta, jossa he ruumiillisesti syövät juuri sen Kristuksen ruumiin ja juovat juuri sen Kristuksen veren, jotka Hän kerran ja kertakaikkisesti uhrasi Golgatalla maailman syntien sovitukseksi. Tällä uhriaterialla ainoa pappi ja uhri on Kristus itse. (WA 26, 493.) Kristityt eivät siis ole tässä uhraajia, vaan jo annetun uhrin hyödyn vastaanottajia. Toisin sanoen, kyse ei ole ihmisen teoista, vaan Kristuksen alas tulevasta, yksipuolisesta ja armollisesta työstä syntisten ihmisten pelastukseksi.
Toki on totta myös se, että sana kutsuu kristittyjä antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Kristuksessa (Room. 12:1) ja siis myös uhraamaan kaikesta siitä, mitä Jumala on heille lahjaksi antanut. Tällaista kristittyjen antamaa kiitosuhria ei kuitenkaan saa sekoittaa Kristuksen antamaan kertakaikkiseen syntiuhriin, jonka hedelmän Hän tarjoaa omilleen ehtoollisessa ja joka on Jumalan yksipuolista armoa ja puhdasta evankeliumia. Muussa tapauksessa laki ja evankeliumi sekoitetaan, eikä Jumalan puhdasta armoa Kristuksessa enää pidetä tarjolla syntisairaille, vaan armo korvataan mahtailevalla synergismillä. Näin pyhän Raamatun selvä sana Kristuksesta ainoana syntien sovittajana ja tienä Isän tykö (Joh. 14:6; solus Christus) turhennetaan ja Hänen rinnalleen – tai jopa tilalle – yritetään tuoda ihmisen omia tekoja. Sana sen sijaan opettaa oikean tien: Ensin syntisten ihmisten annetaan kuulla lain lahjomaton diagnoosi heidän langenneisuudestaan. Tämän jälkeen lain murtamat saavat tulla puhtaan evankeliumin vastaanottajiksi sanan saarnan, kasteen ja lopulta ehtoollisen kautta. Näiden armonvälineiden välityksellä Jumala Pyhässä Hengessä sitten vaikuttaa heissä myös vanhurskauttamisen hedelmän, kiitoksen ja ylistyksen uhrina Jumalalle (vrt. Hepr. 13:15). Tällä tavalla hyvien tekojen tekeminen ja kristillinen itsensä uhraaminen Jumalalle ei ole vaatimus, vaan nousee evankeliumista ja on seurausta elämästä evankeliumin yhteydessä (ks. esim. Augsburgin tunnustus VI).
Vastauksena varsinaiseen kysymykseen voidaan lyhyesti esittää, että ehtoollisen ymmärtämiseen ihmisten Jumalalle antamana uhrina oli alunperin vaikuttamassa jo ensimmäisellä vuosisadalla yleinen tapa puhua ehtoollisesta eukaristiana, kiitosateriana (kr. εὐχαριστία eukharistia, suom. kiitollisuus, kiitos; ks. esim. Ignatios Antiokialainen, Justinos Marttyyri jne.). Onkin kyllä aivan totta, että ehtoolliseen liittyy ajatus kiitoksesta. Voidaan nimittäin sanoa, että Kristuksen lausumat ehtoollisen asetussanat pitävät sisällään kaksi mandaattia, suuremman ja pienemmän. Ensimmäinen ja suurempi näistä käsittää ehtoollisaineiden pyhittämisen (konsekraatio), Kristuksen ruumiin ja veren jakamisen, sekä niiden vastaanottamisen. Tässä kaiken keskuksessa on Kristuksen oma työ sekä Hänen lahjojensa passiivinen vastaanottaminen. Toinen ja pienempi mandaatti puolestaan liittyy asetussanojen osaan ”tehkää tämä minun muistokseni”. Tämä Kristuksen muistaminen tapahtuu nimenomaan siinä kiitoksessa ja ylistyksessä, jonka Hänen lahjansa vastaanottanut seurakunta Hänelle tuo. (Vrt. esim. Luther: WA 30/II 614.) Varhaisessa kirkossa ehtoolliseen liittyvää, seurakunnan julkiseen kiitokseen viittaavaa termiä eukaristia käytettiin nimityksenä koko tästä sakramentin toimituksesta. Myöhemmin keskiajalla tämä Kristuksen lahjoista nouseva kiitosuhri ja varsinaiset sakramentissa saadut lahjat kuitenkin ikään kuin sekoitettiin keskenään. Tämän seurauksena Kristuksen ruumis ja veri alettiin nähdä uhrina, jonka ihmiset toivat yhä uudelleen Jumalalle elävien ja kuolleiden syntien edestä.
Katso lisää ehtoolliseen liittyvistä kysymyksistä täältä.
– Harri Huovinen
