Kysymys: ”Jos kastettu uskova ihminen tekee raastavan mielensairauden ja jatkuvan tuskaisuuden vuoksi itsemurhan, voiko hän päästä Taivaaseen vai onko hänen paikkansa kadotus?”
Raamatussa suhtaudutaan kielteisesti itsemurhan tekemiseen, vaikka selvää käskyä ei asiasta olekaan Mooseksen laissa. Viidennen käskyn (”älä tapa”) ajatellaan yleensä koskevan myös oman elämänsä lopettamista.
Raamatussa mainitaan muutamia itsemurhan tekijöitä. 1. Sam. 31:4 kerrotaan, että taistelutilanteessa kuningas Saul ”otti itse miekan ja heittäytyi siihen”. Saul oli kuitenkin jo tätä ennen luopunut Jumalasta ja toiminut vastoin Hänen tahtoaan. Siksi kerrotaan, että ”Herran henki siirtyi pois Saulista, ja Herran lähettämä paha henki alkoi ahdistaa häntä” (1. Sam. 16:14).
Samoin kerrotaan Daavidin neuvonantajasta, Ahitofelista, joka alkoi vehkeillä kuningasta vastaan. Kun hänen suunnitelmansa ei toteutunut, Ahitofel antoi ”määräykset talonsa asioista” ja ”hirttäytyi” (2. Sam. 17:23). Hän varmaankin pelkäsi joutuvansa Daavidin teloittamaksi.
Ensimmäisessä kuninkaiden kirjassa puhutaan sotapäällikkö Simristä, joka surmasi kuningas Elan ja nosti itsensä kuninkaaksi. Sotaväki kuitenkin asettui häntä vastaan ja piiritti hänen kaupunkinsa. Siksi Simri ”vetäytyi kuninkaan palatsin sisäosiin” ja ”sytytti palatsin tuleen, ja näin hän kuoli syntiensä tähden” (1. Kun. 16:18).
Uudessa testamentissa kerrotaan tunnetusti Juudaksesta, joka kavalsi Jeesuksen. Kun hän tajusi tekonsa kauheuden, hän ”meni pois ja hirttäytyi” (Matt. 27:5).
Kaikissa näissä tapauksissa on kysymys synnin tai laittomuuden tekijöistä, jotka sisäisesti tai ulkoisesti joutuivat ahdistavaan tilanteeseen, eivätkä nähneet muuta ulospääsyä kuin itsemurhan. Ongelmalliseksi näiden raamatunkohtien käyttämisen tekee se, että ne eivät puhu ”mielensairauden tai jatkuvan tuskaisuuden” vaivaamista ihmisistä, eivätkä ”kastetuista uskovista”. Siksi näiden Raamatun tapausten soveltaminen kristityn elämään ei ole helppoa eikä suoraviivaista.
Lähtökohtana on kuitenkin ehdottomasti oltava se, että Jumala on luonut elämän. Hän on ”puhaltanut ihmiseen elämän henkäyksen” (1. Moos. 2:7). Elämä on siksi pyhää ja koskematonta sen ensi hetkestä, jopa äidin kohdusta lähtien. Ihmisen ei ole lupa lopettaa elämää, samaan tapaan kuin sanotaan avioliitosta: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako” (Matt. 19:6).
Toisaalta Raamatusta näkee, että Jumala suhtautuu suurella ymmärryksellä ihmisten ahdistukseen. Hänen edessään saattoi psalminkirjoittaja sanoa: ”Minä olen luhistumisen partaalla, tuskani ei hetkeksikään hellitä” (Ps. 38:19) ja ”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni, sinun aaltosi vyöryvät pääni päälle” (Ps. 88:7-8). Jumalalle ovat kaikki ihmisen elämäntilanteet tuttuja ja niiden ahdistavuuden voi myös kertoa Hänelle.
Toisaalta Uudessa testamentissa kerrotaan Jeesuksesta, joka on ”sydämeltään lempeä ja nöyrä” (Matt. 11:29). Hän tulee ihmisten luo ”lempeänä” (Matt. 21:5). Erityisesti hän tuntee sääliä niitä kohtaan, jotka ovat ”näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla” (Matt. 9:36). On varmaa, että Vapahtaja tuntee suurta myötätuntoa niitä kohtaan, jotka menettävät elämänhalunsa eivätkä enää jaksa lainkaan ajatella tulevaisuutta.
Olennaista ihmisen iankaikkisessa kohtalossa ei ole se, kuinka hän on lähtenyt tästä elämästä. Taivaaseen pääsemisen ehdoksi Raamattu esittää, että ihminen ”uskoo ja kastetaan” (Matt. 16:16). Synnitkään eivät estä perillepääsyä vaan epäusko (Hepr. 3:19). Jos ihminen pyytää syntejään anteeksi, silloin häntä ei tuomita niiden perusteella.
Siksi myöskään itsemurhan tehneelle uskovalle kastetulle eivät ihmiset voi lausua kadotustuomiota. Hänet on jätettävä armollisen Jumalan varaan ja pyydettävä, että Hän Kristuksen ristin tähden ei katsoisi tämän ihmisen syntejä vaan Poikansa sovitustyötä.
