Jo useita vuosia olen ajatellut kirjoittaa omista rukouksistani, mutta en ole keksinyt kunnon otsikkoa. En väitä keksineeni sitä nytkään. Minkälainen rukoilija olen? ”Avuton”? – se kuulostaa liian nöyrältä; ”heikko” – vielä nöyremmältä. Olisi hyvä olla nöyrä, mutta kun ajattelen itseäni rukoilijana, ja varsinkin jos tahdon kertoa omista rukouksistani muille, tulee minulle todellakin ensimmäisenä ja viimeisenä mieleen sana ”hölmö” tai ehkä paremmin ”onneton”. Jälkimmäisen sanan kaksimerkityksellisyys kuitenkin tekee sen käymättömäksi.
Entä sitten ”maailman hölmöin”? En tietenkään ole mitannut kenenkään toisen rukouselämää, saati sitten koko maailman, mutta sanon tämän siinä mielessä kuin Paavali kutsui itseään ”syntisistä suurimmaksi”. Eipä Paavalikaan asiaa ollut mitannut ja tutkinut, vaan ollessaan Pyhän Jumalan kasvojen edessä, hän ei voinut kuvitella, että kukaan olisi suurempi syntinen kuin hän itse oli. Samoin en minäkään voi kuvitella ketään ”hölmömpää” rukoilijaa. Koko maailma osaa rukoilla ”paremmin” kuin minä!
Otsikkoni on tietenkin vähän leikillinen, mutta samalla haudanvakava. Ennen kaikkea toivon voivani rohkaista edes jotakuta toista rukoilemaan. Jumala on osoittautunut käsittämättömän uskolliseksi rukousten kuulijaksi, vaikka rukoilijana on ollut tällainen hölmö kuin minä.
Harva on saanut niin paljon opetusta rukouksesta kuin se uskovien joukko, johon nuorena kuuluin. Meitä opetettiin rukoilemaan pitkään ja hartaasti. Me pidimme rukouskokouksia ja rukousöitä. Asiat piti saada rukoilluiksi ”läpi”. Meidän piti olla niitä, jotka väkevin rukouksin ”liikuttelevat Jumalan kättä, joka liikuttaa koko maailmaa”. Oli tarkoitus tulla ”suuriksi rukoilijoiksi”, jotka tuntevat, tietävät Jumalan tahdon ja osaavat siksi suurella varmuudella ja suuressa uskossa rukoilla asioitten ja ihmisten puolesta, kunnes kaikki tapahtuu, kuten pitää. Jos oli vastoinkäymisiä, piti rukoilla, että ne väistyvät. Meidän rukouksistamme riippui myös herätyksen tuleminen tai tulematta jääminen. Evankeliumin leviäminen kaikkeen maailmaan oli meidän rukoustemme varassa.
Entä, kun emme saaneetkaan vastauksia odottamallamme tavalla? Kyllä jossakin uskontietoisuutemme sopukassa oli sekin ajatus, ettei Jumala aina vastaa tahtomallamme tavalla, mutta varsinaisesti katsoimme syyn olevan omissa rukouksissamme: joko emme olleet rukoilleet kyllin kauan, kyllin hartaasti, kyllin suurella uskolla tai sitten elämässämme oli syntiä, joka piti panna pois. Pidimme rukousvastauksia kylläkin Jumalan lahjoina, mutta jotenkinhan niiden piti päästä tulemaan. Esteenä saattoi olla vain oma laadullisesti tai määrällisesti riittämätön rukouksemme ja salaa sydämessä asuva epäusko. Rukoustemme piti olla ”puhtaita”, että ne voisivat tulla kuulluiksi. Puhtaus merkitsi vaikutteiden ja ajatusten puhtautta. Rukoilimme tosin ”Jeesuksen nimessä”, mutta jos vaikutteemme olivat väärät ja ajatuksemme epäpuhtaat, eivät rukouksemme todellisuudessa kantaneet Jeesuksen nimeä mukanaan.
Lisäksi oli aina epävarmaa, olimmeko rukoilleet Jumalan tahdon mukaisesti. Siispä piti päästä selville Jumalan tahdosta. ”Herra, näytä meille tahtosi!” oli hartaimpia rukouksiamme. Luin erikielisiä kirjoja siitä, miten pääsee selville Jumalan tahdosta. Aina piti olla varma Jumalan tahdosta, ja kaipa siitä olisi päässyt varmuuteen, jos olisi ollut tarpeeksi uskoa ja hartautta uskonelämässään. Yleensä näytti siltä, että aika monet pääsivätkin perille siitä, mikä kulloinkin on Jumalan tahto. Helppohan oli sitten rukoilla määrätietoisesti. Mutta entä jos ei sittenkään tullut vastausta?
Kaiken oppimani perusteellahan minun olisi pitänyt olla aika taitava. Ensiksi, kaikkialla saatiin rukousvastauksia paitsi siellä, missä minä olin. Toiseksi, taistelin rukousvastauksien esteenä olevaa syntiä vastaan koskaan pääsemättä syntiluetteloitten ensimmäistä ja toista syntiä pidemmälle (meillä oli luettelo sadasta uskovan yleisimmästä synnistä). Kolmanneksi, en koskaan päässyt selville Jumalan tahdosta. Neljänneksi, koska vain tarpeeksi luottavainen usko saa rukousvastauksia, oli selvää, että omat epäilysten ja epäuskon maustamat rukoukseni eivät voineet ulottua Jumalan valtaistuimelle asti. Sanalla sanoen rukoilin ilmeisesti väärin ja turhaan. Viidenneksi, en koskaan ole jaksanut olla sydämestäni mukana pitkissä rukouskokouksissa, kaikkein vähiten rukousöissä. En nimittäin ikinä päässyt juoneen mukaan, vaikka saatoin olla itse olla noita tilaisuuksia järjestämässä.
Varsinaisesti ”hölmöksi rukoilijaksi” teki minut kuitenkin jokin muu, kuin vain puutteeni. Olin hölmö siksi, että kuitenkin rukoilin. Tämä tila on jatkunut elämässäni nyt jo alkaneeseen vanhuuteeni saakka. Tällä tiellä Jumala on osoittautunut äärimmäisen pitkämieliseksi, armolliseksi, uskolliseksi ja väkeväksi. Hän on opettanut minua pitkin matkaa, mutta ”hölmöydestäni” en ole päässyt. Siitä ovat pitäneet huolen kaksi väsymätöntä seuralaista, joista en ole päässyt hetkeksikään eroon:
Ensimmäinen on itse kiusaaja, siis se käärme, joka on levittänyt myrkkyään ja valeitaan alusta saakka. Niin, saatanaksi ja perkeleeksikin sitä sanotaan. En tiedä ikinä rukoilleeni niin, että tämä seuralainen, ”uskollinen kumppani” ei olisi tullut rukoilemaan kanssani. Kun joskus huolet erityisesti painavat, menen polvilleni rukoilemaan. Silloin viereeni polvistuu tämä kumppani ja sanoo voimakkaalla äänellään (se ”ääni” kuuluu eri tavoin eri tilanteissa): ”Turhaan rukoilet!” Sitten, tapauksesta riippuen hän antaa eri syitä, miksi rukoukseni ovat turhia. Tässä yleisimpiä: – Et kuitenkaan rukoile puhtaasti. – Et usko itsekään, että Jumala kuulee. – Mistä tiedät, onko rukouksesi Jumalan tahdon mukainen? – Jumala kyllä kuulee rukouksia, mutta ei sinun. – Jumala on kyllä joskus auttanut, mutta ei nyt. – Päässäsi on satoja muitakin ajatuksia, on hävytöntä rukoilla tuolla mielellä. Nuorempana kuulin häneltä usein tämänkin väitteen: – Onkohan koko Jumalaa edes olemassa?
Toinen seuralainen on Vanha Aatami, siis minä itse. Se minä, joka tulee hukuttaa kasteveteen päivittäin, kuten Luther sanoo. Vanha Aatami kuulee niin herkästi kiusaajaa, että en usein tiedä, kumpi näistä kumppaneista on milloinkin enemmän kimpussani. Vanha Aatami on toisaalta laiska ja hidas polvistumaan ja kuuro Jumalan lupauksille, mutta kuulee kaikki kiusaajan kuiskutukset helposti. Erityisen vastaanottava se on tälle kuiskaukselle: – Sinä rukoilet nyt! Mutta entäs, jos Jumala ei vastaakaan? Se vähentää taas uskoasi, ja joudut muittenkin silmissä lapsellisine uskoinesi noloon asemaan.
Näiden seuralaisten alituisia, jokakertaisia nalkutuksia vastaan kutsun kaksi ystävää, jotka ovat olleet minulle mitä suurimmaksi avuksi: Epätoivoinen isä ja Pietari. Kun kiusaaja näyttää minulle, etten usko, niin kuin pitäisi, kutsun Markuksen 9. luvusta epätoivoisen isän rukoilemaan kanssani, joka olen ollut useasti itsekin epätoivoinen isä. Kysyn häneltä: ”Miten rukoilitkaan?” Hän vastaa: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” ”No, saitko avun? Auttoiko Jeesus?” ”Auttoi, poikani parani.” ”Mihin sinä vetosit?” ”Jeesukseen, ei ollut mitään muuta!”.
Kun taas kuiskaukset (ne ovat kyllä joskus ihan huutamalla esitettyjä) osoittavat, ettei enää kannata rukoilla, huudan Pietarin paikalle. ”Mitä sinä sanoit Jeesukselle, kun kaikki tuntui olevan lopussa? Hänhän jopa kysyi, tahdotko lähteä pois.” Pietari vastaa silloin ”Kyllä minustakin tiemme näytti silloin umpikujalta, mutta kun en osannut edes ajatella mitään muuta ratkaisua, vastasin Jeesukselle ’Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat’.”
Joskus haen muitakin ystäviä paikalle: Hiskian Jesajan 37. luvusta, kun hän täysin epätoivoisessa tilassa vie vihollisen uhka- ja pilkkakirjeen Jumalan eteen temppeliin. Mitään ei ollut tehtävissä. Mutta Jumala antoi pelastuksen.
Jo vuosikymmeniä sitten sain oppia vaimoni suun kautta senkin, että Jeesus ei opettanut meitä rukoilemaan: ”Jumala näytä meille tahtosi!”, vaan ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Mitä väliä sillä on, tiedänkö minä Jumalan tahdon. Tärkeätä on vain, että se tapahtuu. En enää myöskään aprikoi rukousteni vaikuttimien puhtautta, vaan huudan hädässäni Herraa. Minulla ei ole kuitenkaan Jumalalle muuta tuotavaa, kuin saastaisuuteni ja hätäni. Siihen rohkaisevat minua Daavid: ”Hädässäsi huuda minua avuksesi…” ja Paavali, joka kutsuu kristittyjä niiksi, jotka huutavat avukseen meidän Herramme nimeä. Lisäksi otan aseekseni ensimmäisen käskyn, joka kieltää pitämästä muita jumalia. Vain Herralta tulee odottaa kaikki hyvä lahjana, sillä Jumalaa ei voi lahjoa. Olen oppinut joskus kiittämäänkin. Se on aina paikallaan.
Joka kerta minun on helpompi uskoa, että Jumala vastaa kaikille muille ennen kuin minulle. Tietenkin on paljon rukouksia, joihin ei tunnu tulevan vastausta. Nekin, joihin on tullut, tuntuvat yksinkertaisilta vain jälkeenpäin katsottuna. Kun on hädässä ja paineessa, rukous joutuu aina olemaan pelkkää avunhuutoa ilman mitään muuta toivoa vastauksesta, kuin Jumalan lupaus. Juuri tämän olen saanutkin oppia rukoilemisesta. Siinä on kaksi pääasiaa: Ensimmäinen on meidän hätämme ja avuttomuutemme. Ole Hallesby sanookin niitä rukouksen parhaaksi edellytykseksi. Toinen on Jumalan lupaus, kehotus ja käsky kääntyä kaikessa hädässämme Hänen puoleensa. Jumala on kaiken hyvän, koko elämän lähde. Meidät on tarkoitettu ottamaan vastaan ja iloitsemaan Jumalan hyvyydestä, ja silloin kun emme sitä juuri näe, panemaan toivomme Jumalaan kuitenkin.
Siispä ystävät: rukoilkaa! Tuokaa asianne Jumalalle tiettäväksi. Häntä ei tarvitse taivutella eikä puhua yli. Jos näin hölmö rukoilija kuin minä ei ole joutunut rukoilemaan turhaan, et joudu sinäkään. Rukoile sukulaistesi puolesta: mainitse heidät nimeltä ja tarpeen mukaan heidän hätänsäkin nimeltä: ”Veljeni on sairaana, Herra!” ”Tyttäreni on väärillä teillä!” ; rukoile itsesi puolesta: ”Meillä ei ole asuntoa!” ”En saa velkojani maksetuiksi.” ”Pelkään kuolemaa!”; rukoile Jumalan valtakunnan asioiden puolesta: ”Paikkakuntamme pojilla ei ole poikatyöntekijää!” ”Auta seurakuntamme pappeja!” ”Lähetyskentällä tarvitaan Sinun armoasi!” ”Turkissa ei ole kuultu evankeliumia!” Anna kiusaajan kuiskutella, se ei tule sitä lopettamaan. Rukoile niistä kuiskutuksista huolimatta. Sinä et ole arvollinen rukoilemaan, rukousvastaukset tulevat vain armosta. Sen armon on Jeesus Kristus meille tuonut!
Samalla, kun rohkaisen rukoilemaan, tahdon kiittää niistä monista ystävistä ja esirukoilijoista, joiden rukoukset ovat kannattaneet meitäkin jo vuosikymmenien ajan.
Kts. myös: Rukous, Isä meidän –rukouksen rikkaus, Isä meidän -rukous.
