Martti Luther ja kirkkoreformi

Martti Luther kirjoitti pienen teoksensa Kristityn vapaudesta dramaattisena vuonna 1520, josta tuli käänteentekevä sekä hänen toiminnassaan että koko reformaatioliikkeessa. Kirkon keskusjohdon viralliset toimenpiteet Lutherin vaientamiseksi olivat jyrkkenemässä. Roomassa häntä vastaan aloitettuun oikeudenkäyntiin pantiin vauhtia. Puolin ja toisin aavistettiin, että jonkin ratkaisun hetki oli lähellä. Luther kulki tietään eteenpäin julkaisten kaksi suurta kirkkoreformikirjaansa Saksan kansan kristilliselle aatelille kristillisen säädyn parantamisesta (An den christlichen Adel deutscher Nation von des christlichen Standes Besserung, valmistui 23. 6. 1520) ja Kirkon Baabelin vankeudesta (De captivitate Babylonica ecclesiac praeludium, ilmestyi 6. 10. 1520), joissa hän suorastaan moukaroi Raa­matun vastaisia kirkollisia rakennelmia ja osoitti, mille perustalle Jumalan kirkkoa oli rakennettava. Näitä kahta teosta ynnä Kristityn vapaus -traktaattia on perinteisesti nimitetty Lutherin reformatorisiksi pääkirjoiksi.

Reformaatioliikkeen luonteesta ei aluksi ollut varmaankaan helppoa saada selvää kuvaa. Kirkon järjestyksen ja hallinnon näkökulmasta se, mitä parhaillaan oli tapahtumassa, voitiin tulkita uskonnolliseksi intoiluksi, satunnaiseksi niskuroinniksi tai kirkkoriidan rakentamiseksi, mihin oli totuttu. Vähitellen alkoi kirkon toimenpiteiden saamasta vastaanotosta selvitä, miten syvällä sieluissa ja laajalla kansan keskuudessa kiistan kohteiksi joutuneet kysymykset elivät. Eri tahoilla pitkään jatkunut hengellinen etsintä, pettyminen kirkon sielunhoitoon, uskonnollisen elämän osittainen hakeutuminen ”epävirallisiin” muotoihin sekä kirkon rahapolitiikkaan, vallankäyttöön ja moraaliin kohdistuva kritiikki olivat kasvattaneet painetta, joka johti lyhyessä ajassa arvaamattomiin seurauksiin.

Luther itsekään ei voinut olla tietoinen siitä kuohunnasta, minkä hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat päästäneet valloilleen, eikä hän ollut tästä kiinnostunutkaan. Kun rajuilman mustat pilvet olivat jo näkyvissä ja hänen ystävänsäkin olivat peloissaan hänen puolestaan, hän toisaalta torjui jyrkästi ajatuksen luopua kirkosta, toisaalta ruoti kirkon arvossapidettyjä toimia tavalla, joka ei voinut olla herättämättä vastareaktiota. Kerran häneltä oli kysytty, missä hän sitten aikoi oleskella, kun kirkko hylkää hänet ja maallinen esivaltakin lakkaa antamasta suojelusta; hänen kerrotaan vastanneen: ”Taivaan alla. ” Kuvaavaa on myös, ettei hän pitänyt itseään kirkollisten uudistusten varsinaisena työstäjänä, vaan valmistelijana. Hän sanoi olevansa liikkeellä ”Eliaan hengen voimalla”, raivaamassa Jumalan viljelysmaata ja herättämässä sille hoitajia. Epäkohtien paljastamisella oli aina perusteensa ja tarkoi­tuksensa: Raamatun sana, evankeliumi ja usko. Oivallisena esimerkkinä tästä keskittymisestä on kirja Kristityn vapaudesta.

Rooman vastaus ja samalla kirkon ensimmäinen virallinen tuomio Lutherille ei viipynyt kauan. Lutherin päävastustajan Johann Eckin laatima asiakirjaluonnos hyväksyttiin paavin metsästyslinnassa ja valmistui Roomassa 15. 6. 1520. Tämä kuuluisa pannauhkausbulla Exsurge Domine (Nouse Herra) ilmoitti psalmien (Ps 74: 22; 80: 14) sanoja lainaten, että villikarju teutaroi Herran viinimäessä ja kutsui Lutheria uudeksi Porfyriokseksi, joka ”on noussut hyökkäykseen sinun oppejasi ja pyhiä paaveja vastaan”. Asiakirja hylkäsi 41 Lutherin lausetta puuttumatta tarkemmin niiden asiayhteyksiin ja teologisiin perusteluihin. Hänelle annettiin 60 päivää aikaa oppiensa peruuttamiseen ja määrättiin samalla hänen kirjansa poltettaviksi. Koko loppuvuosi tehtiin paljon työtä pannapäätöksen julkistamiseksi, mutta koettiin yllätys. Vastaanotto oli laimea tai varovaisen torjuva. Joillakin paikkakunnilla heräsi vastarintaa, ja Johann Eck joutui jopa lähtemään pakosalle. Rooman kuurian arvovalta ja uskottavuus olivat kärsineet kolauksen. Sanat olivat mahdikkaita, mutta niiltä puuttui tehoa. Tämä oli oireellista ja reformation jatkoa ajatellen ehkä yhtä merkittävää kuin Lutherin henki­lökohtainen protesti.

Luther piti asiakirjan julkaisemista kirkon keskusjohdon lankeemuksena. Rooman kuuria ja Johann Eck olivat siitä vastuussa ainakin yhtä paljon kuin paavi itse. Yhä uudelleen hän pyysi langennutta kirkkoa kääntymykseen. ”Sinä Leo X, te kardinaalit ja ketkä hyvänsä, joilla Roomassa on jokin nimi, sanon teille vapaasti ja suoraan: Jos tämä bulla on lähtenyt teidän nimissänne, niin käytän minulle kasteessa annettua valtaa, sillä kaste on tehnyt minut Jumalan lapseksi ja Kristuksen kanssaperilliseksi ja asettanut minutkin kalliolle, jota helvetin portit eivät voita. Minä puhuttelen, kehotan ja varoitan teitä Herrassa, menkää itseenne . . . ”

Pannauhkauksen teksti oli Lutherista Kristuksen pilkkaamista ja häpäisemistä, koska siinä ei tukeuduttu Kristuksen sanaan eikä Pietarin ohjeen mukaan oltu valmiita tekemään selkoa oman uskon perustuksista (1 Piet 3: 15): ”Bulla kiroaa minut omalla arvovallallaan ilman mitään Raamatun todistusta … Osaan kuitenkin vielä tehdä eron pelkän paperin ja Jumalan kaikkivoivan sanan välillä.” Vastauksensa lisäksi Luther vetosi virallisesti konsiiliin eli yleiseen kirkolliskokoukseen, jonka hän katsoi olevan paavin yläpuolella. Välirikko huipentui vuoden lopussa, kun Luther 10. 12. 1520 julkisesti heitti roviolle kirkon lakikirjan (Corpus iuris canonici) ja eräitä muita kirjoja, joiden joukossa oli myös pannabulla. Tällä teollaan hän ei katsonut irtautuneensa kirkosta, vaan ainoastaan kirkkoa kahlehtivista ihmiskäskyistä. ”Koska turmelet Jumalan totuuden, turmelkoon sinut tuli”, kerrotaan hänen sanoneen hiljaisella ja järkyttyneellä äänellä.

Kuvatuissa oloissa syntyi pieni teos Kristityn vapaudesta, jota on sanottu kauneimmaksi Lutherin kirjoista. Se on kirjoitettu toisen henkilön kehotuksesta puheenvuoroksi Lutherin ja kirkon keskusjohdon välisten suhteiden hoitamiseen. Rooman kuurian kovan politiikan lisäksi Lutheria nimittäin lähestyttiin myös sovittelevasti. Tätä linjaa edusti alemman tason diplomaatti, paavin kamari­herra Karl von Miltitz, joka ei lainkaan hyväksynyt Johann Eckin toimintatapaa. Ilmeisesti vähin valtuuksin hän asettui välitysmieheksi ja pyrki luottamuksellisin keskusteluin sovittamaan syntynyttä ristiriitaa. Hän oli tavannut Lutherin vuoden 1519 alussa Altenburgissa ja myöhemmin samana vuonna Liebenwerdassa tavoitteenaan katkaista rajuksi käynyt keskustelu ja siirtää asia kirkkodiplomatian alueelle. Elokuun lopussa 1520 von Miltitz ilmestyi augustinolaissääntökunnan kokoukseen Augsburgiin ja järjesti jatkotapaamisen Lutherin kanssa lokakuun 11.-12. päiviksi Lichtenbergiin. Vaikka pannauhkaus oli jo Lutherin tiedossa, hän matkusti ruhtinaansa kehotuksesta neuvotteluun. Sen tuloksena hän päätti, että toteuttaisi aikeen, jota oli harkittu jo edellisessä kokouksessa. Sen mukaan Luther laatisi paaville vetoavan kirjeen, jossa hän toteaisi, ettei ollut tarkoittanut kritiikkiään paavin persoonaa vastaan suunnatuksi. Kirjeen lisäksi oli paaville vielä lyhyessä kirjoituksessa selvitettävä, mistä reformaatioliikkeessä oli kysymys. Diplomatiaa päätöksessä oli varsinaisesti se, että päivämääräksi merkittiin syyskuun 6., jolloin asia oli ensi kerran käsitelty. Näin pyrittiin tekemään uusi yritys, joka olisi riippumaton Eckin johtamasta pannahankkeesta.

Lupauksensa mukaisesti Luther kirjoitti latinaksi ja saksaksi kuuluisaksi tulleen kirjeensä paavi Leo X:lle (Epistola ad Leonem decimum summum pontificem) ja vielä tunnetumman Kristityn vapaudesta (Tractatus de Iibertate Christiana), jotka molemmat ilmestyivät marraskuussa 1520. Vaikka kirje oli paikoin hyvin suorasukainen eikä varmaankaan vastannut paavin lähettilään odotuksia, hänen ystävälliset ja kiittävät sanansa pyhälle isälle ovat hämmästyttäneet monia. Niissä on nähty teennäistä kohteliaisuutta ja peitettyä ivaa. On toisaalta huomattava, että Luther tarttui äärimmäisellä vakavuudella tähän viimeiseen mahdollisuuteen. On ajateltu, että hänen lämpimät ja ihailevat sanansa paavi Leolle ilmaisevat tavallaan hänen rakkauttaan kirkkoon, jonka rappiosta hän oli tuntenut huolta. On kuin profeetta kävelisi viimeistä kertaa lausumassa vetoomuksensa ja nuhteensa kaupungille, jonka hän näkee levittävän paljon turmiota.

Lutherin kritiikin varsinainen kohde on paavia ympäröivä ”Rooman hovi”, ”liehittelijät”, joiden menettely on pakottanut Lutherin vetoamaan paavin tuomiosta yleiseen kirkolliskokoukseen. Silti hän ei ole lakannut rukouksin huutamasta Jumalalle Leon persoonan ja tämän piispallisen istuimen puolesta. Hän ei ole myöskään nähnyt tehtäväkseen puuttua vastustajiensa elämään, vaan pelkästään heidän epäkristilliseen oppiinsa. Ankaruudessa ja terävyydessä hän on pitänyt esikuvana itse Kristusta, joka sanoi vastustajiaan käärmeiksi (Matt 23: 33), teeskentelijöiksi 0. 15), sokeiksi d. 17, 19) ja perkeleen lapsiksi (Joh S: 44) sekä apostoli Paavalia, joka kutsui noitaa perkeleen sikiöksi (Apt 13: 10) ja valheapostoleja koiriksi (Fil 1: 7), pettureiksi (Tiit l: 10) ja evankeliumin vääristelijöiksi (Gal 1: 7). ”Kuva olisi terävämpi kuin profeetat”, Luther kysyy. Nyt sen sijaan ”liehittelijät” olivat tehneet kirkonjohtajien korvat niin pehmeiksi, että he suuttuvat heti, jos eivät kuule pelkkää kehumista. Persoonallisesti hän ei ole halunnut vahingoittaa paavia eikä ketään muutakaan. Hän väistyy kaikissa asioissa kernaasti jokaisen tieltä, mutta Jumalan sanaa hän ei tahdo eikä voi jättää eikä kieltää. Hän ei voi vaieta ”Rooman hovista”, joka paavin nimeä hyväksi käyttäen pettää ja turmelee kansaparkaa kaikkialla maailmassa. Siksi Leo ei hänen silmissään muistuta leijonaa, vaan Danielia, joka joutuu elämään ”vaarallisessa paikassa”, leijonien keskellä. Roomasta, joka muinoin on todella ollut ”taivaan portti”, on tullut ”helvetin avoin kita”, vieläpä sellainen, jota Jumalan vihan tähden ei sinä hetkenä voi tukkia. Luther mainitsee heittäneensä melkein jo kaiken toivon Roomasta: ”Jää hyvästi, rakas Rooma, löyhkätköön, mikä löyhkää, ja saastukoon, mikä on saastainen (Ilm 22: 11)! Lähdin tutkimaan rauhassa ja hiljaisuudessa Pyhää Raamattua ollakseni hyödyksi niille, joiden keskellä asuin.” Mutta toisin kävi. Kun työ kantoi hedelmää, paha henki iski siihen silmänsä ja taistelu alkoi.

Hartaasti ja vetoavasti Luther pyytää että Leo olisi varuillaan ”seireenien” suhteen eikä kahlitsisi Jumalan sanaa. Kaikki, jotka Jumalan totuuden tähden arvostelevat kirkkoa, tekevät itse asiassa ”sitä työtä, jota sinun itsesi pitäisi tehdä”. Siksi paaville ja monille muille on hyväksi ja autuudeksi se, mitä ymmärtäväisesti voidaan tehdä epäkristillistä Rooman kuuriaa vastaan. ”Älä siis usko niitä, jotka tekevät sinusta ylhäisemmän, vaan luota niihin, jotka tahtovat tehdä sinusta alhaisemman.” Paavia ei tule pitää Kristuksen sijaisena, sillä sijainen voi vain herransa poistuttua olla sijainen. Jos paavi hallitsee Kristuk­sen ollessa poissa, ts. jos Kristus ei hallitse hänen sydämessään, silloin hän on liiankin todellisesti sijainen! Mutta mitä silloin on ihmisjoukko muuta kuin yhteisö ilman Kristusta? Paljon paremmin menettelivät apostolit, jotka antoivat kutsua itseään palvelijoiksi heissä asuvan Kristuksen tähden.

Kirkon jäsenenä Luther tuntee olevansa osavastuussa kirkon tilasta. Koska hänkin on kaikkien kristittyjen ”velallinen palvelija” hänen oli meneteltävä näin. Myös paavia hän pyytää olemaan nimensä mukaisesti palvelija tässä koko kirkon asiassa. Tämän vakavasti ja palavasti esitetyn vetoomuksen lomassa tyyliniekka Luther käyttää myös sanontoja, jotka lienevät panneet kirkon keskuksessa huu­morintajunkin liian kovalle koetukselle: ”Ne ovat hyviä kristittyjä, jotka ovat huonoja roomalaisia.” Lopuksi Luther viittaa kirjeeseen liitettyyn Kristityn vapaus -traktaattiin. Kirja on ”paperina” vähäinen, mutta sisältää ”kristillisen elämän koko summan”.

Kristityn vapaus -teoksen saksankielisen laitoksen Luther muokkasi hieman lyhyemmäksi ja yleisemmäksi. Hän omisti kirjan Zwickaun kaupunginvoudille Hermann (Lutherilla: Hieronymus) Mühlphordtille, jota hän piti eräänä reformaatioliikkeen tukihenkilönä. Zwickau oli tuon ajan vilkas ja kehittyvä teollisuuskaupunki, jonka käsityöläisten keskuudessa hengellinen elämä oli voimistumassa. Kaupungin pastorina toimi Lutherin ystävä Johann Sylvius Egran (Wildenauer), joka lienee lokakuussa 1520 käynyt tapaamassa Lutheria ja kertonut myöskin Mühlphordtin ”rakkaudesta Pyhään Raamattuun”. Omistamalla kirjansa kaupungin virkamiehelle Luther ilmaisi merkityksen, jonka hän näki maallikoilla olevan reformaation taisteluissa. Egraniin Luther taas tunsi erityistä läheisyyttä siksi, että molempien nimet olivat Eckin ”mustalla listalla”. Egran kuului ryhmään, joka Lutherin kanssa oli julistettu pannaan. Paljon muitakin yhteyksiä näytti Zwickaun ja Wittenbergin kesken olevan. Hätkähdyttävää kuitenkin on, että juuri tällä lupaavalla alueella hengellistä elämää pääsivät johtamaan hurmahenkiset julistajat, ns. Zwickaun profeetat, jotka ajoivat reformaatioliikkeen sen ensimmäiseen suureen kriisiin. Zwickaun seurakunnan ristiriitojen ja talonpoikaissodan järkyttävien lopputapahtumien seurauksena myös edellä mainitut ystävät vieraantuivat Lutherista.

Lutherin kirjasen syntyhistoria osoittaa, miten suurten ja vaikeiden kysymysten keskellä tuolloin elettiin. Oli välttämätöntä mennä kristillisen uskon ydinkysymyksiin, mutta väistämättä saatiin kokea, että niissä seurakunta joutuu vakavimpiin koettelemuksiin. Uskonpuhdistuksen aikana syntyi paljon taistelukirjoja, joista juuri Luther tuli tunnetuksi. Kuitenkin kohtalokkaan hajaannuksen kynnyksellä luterilainen reformaatioliike jätti Rooman kirkolliselle johdolle Lutherin viimeisenä henkilökohtaisena viestinä teoksen, joka ei ole lainkaan taistelukirja. Kristityn vapaudesta on hengellinen mietekirja ja syvä teologinen tutkistelu uskosta ja rakkaudesta. Siinä yhdistyvät kristillisen mystiikan hurskaus, Lutherin opillinen selkeys ja hänen väkevä eettinen elämäntuntonsa.

Protestantismin vaiheissa teosta on kohdeltu monin tavoin. Jo varhain siitä temmattiin irti tunnuslauseita vapaudesta ja riippumattomuudesta, mutta pudotettiin pois toinen puoli, joka puhuu vapaan kristityn laskeutumisesta rakkaudessa lähimmäisen sijaan. Myöhemmin sitä käytettiin hyväksi rakennettaessa uudenlaista sisäisyyden, henkisyyden ja subjektiivisuuden yleisuskontoa ja unohdettiin, että Luther liittää sisäisen ja ulkonaisen yhteen. Kristityllä on yhdessä ja samassa persoonassa kaksi luontoa, minkä vuoksi hänelle on myös julistettava Jumalan sanan molempia puolia, sekä lakia että evankeliumia. Toisaalta taas kirjasta on otettu irti sen eettinen puoli ja pidetty sen opetusta uskosta ja elämänyhteydestä Kristukseen vanhana ja tarpeettomana painolastina, josta Luther ei olisi ollut vielä vapaa.

Myös kirjan kristillinen mystiikka voidaan ymmärtää väärin, jos sen ajatukset liitetään toisiin yhteyksiin kuin missä ne Lutherilla esiintyvät. Usko Kristukseen ei hänellä ole yleistä tai salaperäistä jumalatunnetta, ei vajoamista omaan minuuteen eika uppoutumista jumaluuden rannattomaan mereen. Kun hän puhuu sielun yhdistymisestä uskossa läsnäolevaan Kristukseen käyttäen esimerkiksi mor­siusmystiikan ilmaisuja, hän neuvoo luottamaan Jumalan armolupauksiin sanassa. Jumala on totuudellinen ja luotettava. Hänen ulkonainen sanansa on pettämätön. Meillä on Kristus uskossa, koska sana antaa hänet meille.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos