Miksi uskonpuhdistus tapahtui?

Uskonpuhdistus, jonka 500-vuotisjuhlavuotta olemme käymässä viettämään, on varmasti maailmanhistorian tärkeimpiä tapahtumia. Voidaan sanoa, että keskiaika päättyi siihen ja alkoi uusi aika (tosin tämä rajaviiva ei ole aivan näin selvä). Myös kirkollisesti uskonpuhdistuksella tuli olemaan valtava vaikutus: yhtenäiskirkon aika länsimaissa oli ohi, ja alkoi kristikunnan jakaantuminen yhä pienempiin tunnustuskuntiin. Luterilaisesta näkökulmasta uskonpuhdistus näyttäytyy kuitenkin evankeliumin voittona keskiajan uskonnollisuudesta, jossa Raamatun sanomaan oli sekoittunut paljon sille vieraita aineksia. Uskonpuhdistuksen perinnön varaan ovat rakentaneet monet muutkin kirkkokunnat kuin luterilaiset. Kaikki protestanttiset kirkkokunnat ovat velkaa uskonpuhdistukselle, mutta myös roomalaiskatoliseen ja jopa ortodoksiseen kirkkoon on sillä ollut oma vaikutuksensa.

Nyt tutkimme lähinnä sitä, miksi uskonpuhdistus tapahtui? Mikä tai mitkä olivat ne syyt, jotka käynnistivät hengelliseen liikkeen, jota kutsutaan uskonpuhdistukseksi tai reformaatioksi. Reformaatiohan tarkoittaa sananmukaisesti ”uudelleen muovaamista”. Luther ei kuitenkaan ajatellut muovaavansa kirkkoa uudenlaiseksi vaan muovaavansa sen sellaiseksi kuin se oli alkuaan ollut. Usein vedotaan lauseeseen ”ecclesia semper reformanda est”, joka hieman virheellisesti käännetään ”kirkkoa on jatkuvasti uudistettava”. Uskonpuhdistajat kuitenkin ymmärsivät tämän lauseen jatkuvana palaamisena evankeliumin oppiin ja apostoliseen uskoon, ei uutuuksien kehittelemisenä – niin kuin monet sen haluavat nykyisin tulkita.

Katsomme uskonpuhdistuksen syitä kahden tutkijan näkökulmasta. Nämä ovat Egon Friedell ja James M. Kittelson.

Egon Friedell (1878 – 1938) on juutalaissyntyinen itävaltalainen maailmankuulu kulttuurihistorian tutkija. Hän on kirjoittanut suomennetun kolmiosaisen kirjasarjan ”Uuden ajan kulttuurihistoria” (kahdeksas painos 1996). Vuonna 1927 ilmestyi sarjan ensimmäinen osa, jossa hän käsittelee mm. uskonpuhdistuksen aikaa. Friedell oli kiinnostunut kaikesta, luki valtavasti ja hänellä oli erittäin tarkka katse. Friedell oli kääntynyt evankeliseksi kristityksi vuonna 1899, mutta sekään ei suojannut häntä natsien vainoilta. Kun häntä tultiin pidättämään vuonna 1938, hän heittäytyi kadulle asunnostaan kolmannesta kerroksesta ja kuoli 60-vuotiaana.

Friedellin mukaan uskonpuhdistuksen syntyyn ei ole yhtä ainoaa syytä vaan monia. Siihen on uskonnollisia, kansallisia, taloudellisia ja jopa tieteellisiä syitä. Kaikessa tässä oli kuitenkin tärkeää vetoaminen Raamattuun. Friedellin mukaan uskonpuhdistus asetti paavin tilalle Raamatun uudeksi paaviksi (s. 318).

Friedellin pääajatus tuntuu kuitenkin olevan se, että Martti Luther (1483-1546) ei suinkaan keksinyt uskonpuhdistusta eikä edes käynnistänyt sitä. Ei, vaan suuret ihmisjoukot olivat myöhäiskeskiajan (renessanssin) aikana kypsyneet ajatukseen, että katolista kirkkoa pitää uudistaa. Asiat eivät ole kohdallaan, ja siksi niitä pitää muuttaa. Tällaisia muutoksen vaatijoita esiintyi jo ennen Lutheria, mm. John Wycliffe (1320-1384) Englannissa, Jan Hus (1369-1415) Tsekissä ja Erasmus Rotterdamilainen (1466-1536) Hollannissa. Friedell kirjoittaa: ”Niin valtavan suuttumuksen, joka äkkiä puhkesi ilmoille Lutherin ympärillä, oli täytynyt kiehua kauan ja syvällä maan alla, ennen kuin se niin alkuvoimaisesti kykeni purkautumaan” (s. 303).

Lutherin merkitys oli siinä, että hän osasi pukea sanoiksi ihmisten tyytymättömyyden, ja osasi myös esittää ulospääsyn vääräksi koetusta tilanteesta. Luther ei siis ollut uskonnollinen nero, joka puhui kansanjoukot puolelleen. Ei, vaan hän oli enemmänkin kansan äänitorvi. Friedell kirjoittaa: ”Uutta Luther on saanut aikaan vain vähän … Henkisissa asioissa ei koskaan ole ratkaisevaa ”mitä” vaan aina pelkästään ”miten”… Hän ei ole mikään uutuuksien kaupustelija. Hän sanoo asioita, jotka pohjimmiltaan jokainen voisi sanoa, mutta hän sanoo ne niin lyhyesti ja hyvin, niin syvästi ja eletysti, ettei niitä kukaan voisi niin sanoa. Hän toistaa ajanaatteen, joka jo monissa, kaikissa hämäränä uinui, mutta toistaa sen niin mukaansatempaavan vakuuttavasti ja vastustamattoman yksinkertaisesti, että siitä vasta nyt tulee yhteisomaisuutta” (s. 307).

ARMOLLISEN JUMALAN KOHTAAMINEN

Friedell näkee Lutherin toiminnan lähtökohtana hänen jumalakokemuksensa. Jumalan pelko ja hänen lakinsa pelko melkein tuhosi Lutherin. Hänen suuri kysymyksensä kuului: ”Kuinka voin välttää Jumalan vihan, kun olen syntinen ihminen?”

Lutherissa tapahtunutta muutosta Friedell kuvaa näin: ”Eräänä päivänä Luther koki Damaskuksensa (viittaa Paavalin kokemukseen Damaskon tiellä). Vapahtaja vain ei huutanut hänelle: ”Miksi sinä vainoat minua?” vaan ”Minkä tähden luulet minun vainoavan sinua? Minun isäni ei ole Jehova! (siis kiivas, vihainen Jumala)”. Luther oivalsi, että kristittyjen Jumala ei ole mikään ’vanhurskas’ Jumala vaan laupias Jumala (joka vanhurskauttaa syntisen), ja ettei evankeliumin sisältönä ole laki vaan armo” (s. 315).

Friedellin mukaan Lutherin uskonkamppailu oli kamppailua ”halpahintaista laidunmielihyvää ja lehmänonnea vastaan … keskimittaista, ajatuksetonta, kiusauksetonta, velttoa, itsestään selvää uskonnollisuutta vastaan” (s. 315). Usko ei ole helppoa ja haaleaa vaan ristiriitaista ja verevää, täynnä taistelua, tappioita ja voittoja.

Friedell tiivistää uskonpuhdistuksen näin: ”Protestantismi on selvä, uskalias vastalause kaikkinaista uskonpakkoa, kaavamaisuutta, huuliuskoisuutta vastaan, se on palaamista evankelisen opin puhtauteen ja kristinuskon perusasioihin, se on kaiken välittäjälaitoksen hylkäämistä, joka tahtoo asettua Jumalan ja uskovaisen välille, se on hurskautta ja Kristuksen seuraamista todellisena ja ainoana pappeutena…” (s. 320). Friedellin mukaan tätä sanomaa ei kuitenkaan oikein ymmärretty eivätkä ihmiset sisäistäneet sitä loppuun saakka (s. 322).

***
Toinen tutkija, jonka teokseen viittaan, on amerikkalainen James M. Kittelson (1941 – 2003). Hän on Ohion valtionyliopiston historian professori, joka on kirjoittanut oivallisen elämäkerran Lutherista (Uskon puolesta. Martti Lutherin elämäntyö. Esipuhe Simo Kiviranta. 1996. Alkuteos Luther the Reformer. 1986.). Kittelson on tutkimuksissaan keskittynyt myöhäiskeskiaikaan ja 1500-luvun historiaan, varsinkin uskonpuhdistukseen. Hän on toiminut uskonpuhdistuksen tutkimuksen ystävien presidenttinä.

MIKÄ OLI KATOLISEN KIRKON TILA?

Myöhäiskeskiajalla (1300-1400 -luvuilla) paavin valta kohosi huippuunsa. Valta toi mukanaan myös turmeluksen. Paaveilla oli lapsia, vaikka he vaativat papeiltaan naimattomuutta. Sukupuolitaudit levisivät paavin hovissa 1400-luvulla. Vuonna 1492 onnistui tuleva paavi Aleksanteri VI lahjomaan kardinaalit, jotta sai paavin viran. Hän keskittyi työssään kokoamaan itselleen rikkauksia. Paavi jakoi lapsilleen kirkollisia virkoja ja maa-alueita. Aleksanterin seuraajaksi nousi vuonna 1503 paavi Julius, joka puolestaan keskittyi enemmän sodankäyntiin kuin sananjulistukseen. Paaveista oli myöhäiskeskiajalla tullutkin ”pikkuruhtinaita, joiden huomio kiintyi omien alueellisten etujen turvaamiseen” (Jussi Hanska, Kristuksen sijaiset maan päällä 2005, 101).

Uskonpuhdistuksen syntyaikana toimi Rooman paavina Leo X (1513-21), joka oli Firenzen ruhtinaan Lorenzo di Magnificon poika. Paaviksi valittaessa hän ei ollut edes pappi. Häntä on kuvailtu suureksi renessanssiruhtinaaksi. Leo käytti runsaasti rahaa, mutta myös jakoi sitä hyväksi katsomiinsa hankkeisiin. Hänen kerrotaan sanoneen: ”Koska Jumala on antanut meille paaviuden, nauttikaamme siitä”. Hänet tunnettiin paheistaan sekä ylellisestä ja nautiskelevasta elämäntavastaan.

Paavit panostivat tieteisiin ja taiteisiin ja suurin rakennushankkeisiin. Kirkon ja sen hengellisen elämän johtaminen jäi vähemmälle. Tästä heitä arvostelivat monet tuon ajan kirjoittajat – muutkin kuin uskonpuhdistajat. Valtavin hanke oli Rooman Pietarinkirkko, joka nieli suunnattomia rahamääriä aina Pohjoismaista saakka. Suomessakin kerättiin ”pietarinpenninkiä”, veroa Rooman kirkon komistamiseen.

Tässä pisteessä kohtasivat kirkon hengellinen elämä ja kerskaileva elämä toisensa kohtalokkaalla tavalla. Ihmiset pelkäsivät nimittäin keskiajalla kovasti kiirastulta. Kiirastulioppihan tarkoittaa sitä, että ihmisen pitää muka kärsimyksissä sovittaa se, mikä jää maan päällä puuttumaan hänen pyhittymisestään. Katolinen kirkko käytti tätä ihmisten pelkoa hyväkseen alkamalla jakaa aneita. Ane tarkoitti alunperin vapautusta rippiin kuuluvista hyvitysteoista. Paavit alkoivat jakaa tällaisia anekirjoja, ja ottaa niistä yhä enemmän rahaa. Näillä rahoilla, jotka periaatteessa piti käyttää köyhien auttamiseen, paavit rakensivatkin palatseja ja koreita kirkkoja.

Mutta mihin aneiden vaikutus ja teho perustui? Jo paavi Klemens VI oli vuonna 1343 vahvistanut opin, jonka mukaan katolisella kirkolla on käytössään Kristuksen ja pyhien ylimääräisiä ansioita, joista muodostui ”ansioiden aarre”, varasto, josta saattoi jakaa ansioita ihmisille – korvausta vastaan. Näin heidän ei tarvitsisi hyvittää syntejä teoillaan eikä kärsiä kiirastulessa. Ajatus kiirastulen kärsimysten korvaamisesta aneilla hyväksyttiin 1470-luvulla, siis Lutherin syntymän aikoihin. Rahalla väitettiin siis voitavan vaikuttaa jopa kuolemanjälkeiseen elämään. Näytti siltä, että koko perinteinen, raamatullinen pelastusoppi oli joutumassa vaakalaudalle.

LUTHER ROOMASSA

Luther ei ollut tästä tietoinen vain teoriassa, vaan hän oli nähnyt aneiden vaikutuksen myös omakohtaisesti. Luther teki vuonna 1510 pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Hän itse kertoo, että kun hän näki ensi kerran kaupungin, hän heittäytyi maahan ja huusi: ”Ole tervehditty, Pyhä Rooma!” Hän kertoi juosseensa läpi kaikki kaupungin kappelit, kirkot, pyhäinjäännökset, katakombit ja muut pyhät paikan ”kuin hullu pyhimys”. Luther sanoo: ”Olin niin juovuksissa paavin opeista, niin uppoutunut niihin, että olisin ollut valmis murhaamaan jokaisen, joka olisi tavunkaan verran vähentänyt kuuliaisuutta paavia kohtaan”… ”uskoin kaikki nuo valheet”. Vierailu Roomassa avasi kuitenkin Lutherin silmät. Ulkonaisen pyhyyden sijaan hän näki iljettävää moraalittomuutta ja likaisuutta. Roomaa kutsuttiin tuolloin yleisesti ”löyhkääväksi lantakuopaksi”.

Myöhemmin Luther kuvasi tuota matkaansa näin:
“En soisi paljostakaan rahasta käyneeni Roomassa. En uskoisi, ellen olisi itse nähnyt. Sillä jumalattomuus ja pahuus on siellä niin suuri ja häpeämätön, ettei siellä välitetä Jumalasta eikä ihmisistä, synnistä eikä häpeästä. Sen todistavat kaikki hurskaat, jotka olivat siellä, samoin kaikki jumalattomat, jotka palasivat Italiasta vielä entistään pahempina. Rooman-matkani pääaikeena oli kuitenkin, että halusin tehdä täyden ripin hamasta nuoruudestani asti ja tulla hurskaaksi, vaikka olinkin Erfurtissa jo kahdesti tällä tavoin ripittäytynyt. Silloin jouduin Roomassa aivan oppimattomien käsiin. Voi Herra Jumala, mitäpä tietäisivät kardinaalit, joilla on korviaan myöten niin paljon valtion ynnä muita hommia?” (Maaliskuu-toukokuu 1537. TR 3, 3582 A). “Rooma, joka kerran oli kaikkein pyhin kaupunki, on nyt muuttunut kaikkein turmeltuneimmaksi”.

Luther olisi siis halunnut avun synninhätäänsä, mutta ei saanut sitä katolisen kirkon pääpaikasta, paavin istuimelta Roomasta. Tämä henkilökohtainen pettymys selittää varmaan osittain sitä, miksi juuri rippi, synninpäästö ja siihen liittyvät aneet nousivat uskonpuhdistuksessa niin keskeiseen asemaan.

Jopa Luther itse oli alkuaan hyväksynyt aneet. Hän oli Rooman matkallaan vuonna 1510 hankkinut niitä sukulaisilleen toimittamalla siellä erityisiä messuja. Saksaan palattuaan hän oli palvonut kolmen kuuluisan marttyyrin luurankoa, jotta ansaitsi sukulaisilleen helpotusta kiirastulesta (Kittelson 1996, 114). Hengellisen kehityksensä myötä Luther alkoi tajuta tällaisen uskonnon valheellisuuden (- tästä kehityksestä puhumme enemmän ensi kerralla, kun käsittelemme sitä “Kuka todella oli Martti Luther”).

ANEITA VASTAAN

Kului kuitenkin vielä seitsemän vuotta ennen kuin Luther oli valmis asettumaan Rooman kirkon vääryyksiä vastaan. Silloinkaan hän ei lähtenyt laajan rintaman taisteluun kirkon vääriä oppeja ja johtoa vastaan. Ei, vaan ”Luther suuntasi iskunsa katolista kirkkoa vastaan juuri siihen epäkohtaan, joka ei ainoastaan ollut kuohuttavin ja järjenvastaisin, vaan myös osoitettavin ja ilmeisin: anekauppaan” (Friedell). Sitähän ne 95 teesiä koskevat, jotka Luther vuonna 1517 naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen. Teesi 21 kuuluu: ”Sen tähden erehtyvät kaikki ne aneen saarnaajat, jotka julistavat, että ihminen tulee paavin aneella kaikesta rangaistuksesta vapaaksi ja autuaaksi”.

Luther ei ollut mikä tahansa munkki, jonka sanat olisi voitu pistää hölmön munkin piikkiin. Hän oli munkkiuden ohella Wittenbergin yliopiston professori. Luther pisti nyt koko tuon arvovaltansa peliin ja julisti kirkon opettajan auktoriteetilla: ”Kaikki ne, jotka pitävät pelastustaan aneiden takia varmana, ovat ikuisesti kadotettuja, ja niin ovat heidän opettajansakin”. Se oli avoin taisteluhaaste anekauppiaille, ja sille auktoriteetille, jonka varassa he toimivat. Ja hehän toimivat paikallisen piispan, Albrechtin, ja hän taas paavin arvovallalla.

Se mitä Luther aneissa eniten arvosteli, oli se, etteivät ihmiset enää aidosti katuisi syntejään, turvautuisi Kristukseen ja tekisi hyviä tekoja. Luther ei suunnitellut mitään vallankaappausta tai kumousta katolisessa kirkossa. Hän toivoi kirkon johdon itse puuttuvan niihin epäkohtiin, joita oli esim. aneiden myymisessä.

Luther ei arvannut, että paikallinen piispa ja Rooman paavi eivät olleetkaan ensi sijassa huolissaan ihmisten hengellisestä tilasta vaan kirkon taloudesta ja vallasta. Luther vaaransi heidän tulonsa ja asemansa. Siksi piispa Albrecht lähetti välittömästi Lutherin teesit paavi Leolle ja Leo määräsi Lutherin vaiennettavaksi. Lutherin vastustaja, aneiden saarnaaja Johann Tetzel sanoi jo marraskuussa 1517, että ”se kerettiläinen pitää heittää kolmen viikon sisällä roviolle, lähettää pilkkahatussa taivaaseen” (van Dülmen, Martti Luther 2002, 41). Joulukuussa 1517 Lutherin teesit oli painettu kirjapainossa ja ne olivat jo levinneet kaikkialle Saksaan.

HEIDELBERGIN VÄITTELY

Luther ei kuitenkaan ollut tietoinen siitä, mitä hänen päänsä menoksi valmisteltiin. Hän ei myöskään heti tajunnut teesien naulaamisen suurta merkitystä eikä seurauksia. Vuoden 1517 – 18 ajan hän jatkoi normaalia opetustyötään Wittenbergissä. Tällöin hän käsitteli luennoissaan Galatalaiskirjettä. Näistä luennoista muodostui aikanaan Galatalaiskirjeen selitysteos, joka on vaikuttanut lukemattomissa ihmisissä armon löytymisen – myös minun elämässäni!

Keväällä 1518 Luther sitten kutsuttiin Heidelbergiin augustinolaisveljestön kokoukseen puolustamaan opetuksiaan. Osallistujat odottivat, että Luther puuttuisi anekysymykseen, joka oli noussut kaikkien huulille. Eräs Johannes Eck oli jopa julkaissut kirjasen, jossa syytti Lutheria harhaoppiseksi. Silti Luther ei tarttunut lainkaan anekysymykseen. Hän halusi puhua jostain tärkeämmästä ja keskeisemmästä asiasta. Aneet olivat vain kuin jäävuoren huippu – sen alapuolella, piilossa, oli suuria ja painavia teologisia ongelmia. Siksi Luther puhui nyt vanhurskauttamisesta eli ihmisen pelastumiseen liittyvistä asioista. Hän oli laatinut kokoukseen 40 teesiä, joista muutaman tässä mainitsen:

1. teesi: ”Vaikka Jumalan laki on elämän paras oppi, se ei kykene ohjaamaan ihmistä vanhurskauteen, vaan on paremminkin haitaksi”.

Luther tahtoi siis sanoa saman kuin Paavali: ”Laki on hyvä” (1. Tim. 1:8), Jumala on sen antanut eikä se muutu koskaan. Se ei kuitenkaan tuota elämää vaan kuolemaa. Laki osoittaa vain meidän syntimme, mutta se ei koskaan voi vapauttaa meitä synnistä ja tuomiosta. Jos joku koettaa tulla Jumalan edessä vanhurskaaksi eli kelvolliseksi laki noudattamalla, hän joutuu helvettiin. Luther sanoo teeseissään jopa, että ”jokainen teko tuo mukanaan kadotustuomion”.

13. teesi kuului: ”’Vapaa tahto’ on syntiinlankeemuksen jälkeen pelkkä sana, ja niin kauan kuin se tekee voitavansa, se tekee kuolemansynnin”.

16. teesi taas kuului: ”Jokainen, joka luulee saavuttavansa vanhurskauden tekemällä voitavansa, lisää syntiä synnin päälle ja tulee kaksinkertaisesti syylliseksi”.

Luther siis vie ihmiseltä täydellisesti mahdollisuuden ansaita pelastusta hyvin tekojensa tai pahan välttämisen avulla. Ihmisellä ei edes ole sellaista vapaata tahtoa, joka kykenisi hyvän tekemiseen. Ihmisen tahto on aina sidottu johonkin, Kristukseen tai Hänen vastustajaansa. Näin Luther itse asiassa ilmaisi, että tuon ajan katolisen kirkon opetus johti ihmisiä kadotukseen. Siinähän hyville teoille ja rakkaudelle annettiin suurin merkitys pelastumisessa.

Väittelyn loppupuolella Luther sitten osoitti selvin sanoin, mikä pelastaa ihmisen: ”Laki sanoo: ’Tee tämä!’ eikä se koskaan tule tehdyksi. Armo sanoo: ’Usko tähän mieheen!’ ja heti kaikki tulee tehdyksi”. Se oli rohkeasti ja kirkkaasti sanottu. Vain Jumalan armo pelastaa ihmisen. Armo suuntaa ihmisen mielen Kristukseen, joka on täydellisesti sovittanut hänen syntinsä. Kun ihminen uskoo Kristukseen, hän on jo pelastettu – ilman lain vaatimia tekoja, rakkautta tai uskon hedelmiä.

Martin Bucer, josta tuli Lutherin seuraaja, kuvasi tuota väittelyä näin: ”Luther vastaa suurenmoisen viehättävästi ja kuuntelee verrattoman kärsivällisesti. Väitteensä hän esittää oivaltavasti kuin itse Paavali. Sen mitä Erasmus vihjaa, sen Luther sanoo avoimesti ja vapaasti”.

Kotimatkalla vaunuissa Luther pohti tulevaisuutta. Hän sanoi: ”Olen varma, että kirkon uudistus on mahdoton, ellei kanonista lakia, paavin käskykirjeitä, skolastista teologiaa sekä filosofiaa ja logiikkaa sellaisina kuin ne nykyään ovat, juurita täydellisesti pois ja korvata muulla”, eli Raamatusta nousevalla puhtaalla opetuksella. Lutherille alkoi paljastua hänen hankkeensa mittavuus, ja se, että uskon puhdistaminen oli mahdotonta ilman monien katolisen kirkon oppien, auktoriteettien ja teologian kumoamista ja muuttamista. Tähän työhön hän nyt ryhtyi määrätietoisesti.

JULKILAUSUMA

Keväällä 1518 viimein oivalsi, ettei hänen vastenmielisyytensä aneita kohtaan johtunut vain henkilökohtaisista, sielunhoidollisista syistä. Taustalla oli laajempi oivallus siitä, että monet asiat katolisessa hurskaudessa olivat kaukana evankeliumin mukaisesta elämästä. Luther kirjoitti tällöin ”julkilausuman 95 teesistä”, jossa hän tarkemmin selitti teesiensä sisältöä. Kirja ilmestyi elokuussa 1518. Luther oli tajunnut, että ihmisen sydämen taipuminen ja muuttuminen on tärkeämpää kuin ulkonaisten tapojen ja käskyjen noudattaminen. Hän siirtyi aneista nyt arvostelemaan senaikaista rippiä, katumusharjoituksia ja kaikkia ulkonaisia tekoja.

Lutherin kritiikki merkitsi lopun alkua pyhiinvaelluksille, kuolleiden puolesta toimitetuille nk. sielunmessuille, pyhäinjäännöksille ja niiden palvonnalle, pyhimyskultille, erityisille hengellisille harjoituksille ja monille monille muille keskiaikaiseen uskonnollisuuteen kuuluneille asioille. Luther kaivoi perusteet näiden tapojen alta. Erityisesti Luther vastusti ajatusta, että kirkolla on hallussaan ansioiden varasto, josta kristityt voivat tietyin ehdoin hankkia itselleen ansioita Jumalan edessä. Yksikään pyhimys ei voi omilla ansioillaan vaikuttaa toisten ihmisten pelastumiseen. Ainoastaan Kristus on tehnyt sellaisen ansiollisen teon ristillä, johon turvautumalla ihminen voi saada syntinsä anteeksi ja päästä taivaaseen. Tämä oivallus muutti ratkaisevalla tavalla hengellistä elämää uskonpuhdistuksen alueilla.

Julkilausumassaan Luther sanoi vakaasti: ”Kirkko tarvitsee uudistusta”, mutta se ei ole ”yhden miehen eli paavin eikä monen miehen eli kardinaalien asia, jotka olivat esillä viime kirkolliskokouksessa. Päinvastoin se on koko kristikunnan asia; niin, se on yksin Jumalan asia”… ”Tulva nousee, eikä ole meidän vallassamme pysäyttää sitä”. Luther myönsi, ettei hän tarkkaan tiennyt mitä tämä uudistus käytännössä tarkoittaa. Hän sanoi, että sen tiesi ”vain hän, joka on luonut vuodenajat”. Luther oli siis täysin vakuuttunut siitä, että kirkon ja uskon puhdistaminen olivat Jumalan tahto, ja Hän myös toteuttaisi sen.

Näiden sanojen vaikutus oli kahtalainen. Yhtäältä se tuli johtamaan monin paikoin evankeliumin uudelleenlöytymiseen ja seurakuntien elämän järjestämiseen sen mukaiseksi. Saarna, seurakunnan ehtoollisen ja yhteinen virrenveisuu nousivat keskeiseen asemaan hengellisessä elämässä. Tämän uudistuksen siunauksesta me olemme Suomessakin saaneet nauttia kohta jo 500 vuotta (- uskonpuhdistuksen Suomeen tulemisesta puhumme keväällä 2017).

Mutta toisaalta Lutherin sanat merkitsivät kuoliniskua kirkon ja sen johdon arvovallalle ja samalla kirkolliselle yhtenäisyydelle. Luther nosti yksilön uskon hengellisen elämän keskukseen, vaikka korostikin Jumalan sanan puhdasta julistamisesta ja sakramenttien suurta arvoa. Tästä lähtien kirkko ei paavin johtama laitos vaan mukaan tuli demokraattinen elementti. Yksinkertainen mökin mummo saattaa ymmärtää uskon asiat paremmin kuin rikkiviisas piispa. Tämä johti länsimaisen kristikunnan pirstoutumiseen, joka jatkuu edelleen. Jokainen luulee olevansa yhtä pätevä lausumaan hengellisiä totuuksia.

Luther itse painotti juurien merkitystä. Vaikka hän arvosteli monien katolisen kirkon epäkohtia, hän kuitenkin myönsi, että uskonpuhdistajat rakensivat Kristuksen kirkon yhteisen eli katolisen perustan varaan. Siksi hän omisti tuon julkilausumansa paavi Leo X:lle näillä sanoilla: En ole aikonut ”esittää mitään muuta kuin sen, mikä on löydettävissä pyhistä kirjoituksista, mutta myös kirkkoisien kirjoituksista sellaisena kuin Rooman kirkko on ne vastaanottanut, sekä paavin kirkollisissa säädöksissä ja käskykirjeissä”. Luther ei siis halunnut tuoda kirkkoon uutuuksia vaan opettaa sitä, mitä Kirkko ”aina ja kaikkialla on opettanut”. Tuo apostolinen opetus oli vain hämärtynyt keskiajan kirkon harhautumisen vuoksi.

Nykyajan kirkon uudistajien tulisi muistaa nämä Kristuksen kirkon pitkät juuret. Me voimme rakentaa vain ”apostolien ja profeettojen perustalle, kulmakivenä itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:20). Luther arvosti kovasti myös kirkkoisiä ja heidän opetuksiaan, varsinkin Augustinusta. Raamatun ja kirkkoisien opetus olisi tärkeä meidänkin tuntea ja ottaa huomioon myös nykyaikana. Näin vältyttäisiin sellaiselta poukkoilulta ja mielivaltaisilta kokeiluilta, jotka nyt riivaavat kristikuntaa, ja johtavat ihmisiä joskus hyvinkin vääriin suuntiin. Jopa väärempiin kuin keskiajan uskonnollisuudessa.

YHTEENVETOA

Uskonpuhdistuksen synty liittyy erottamattomasti Lutherin persoonaan. Uskonpuhdistuksen syyt ovat kuitenkin syvällä keskiajan uskonnollisuudessa, joka oli erkaantunut varsin kauas Uuden testamentin apostolisista kirjoituksista. 1500-luvun taitteessa hyvin monet ajattelivat, että katolinen kirkko kaipaa uudistamista ja kurssin muutosta. Kuitenkin vasta Luther onnistui pukemaan sanoiksi nämä monien ihmisten ajatukset. Hän osasi myös perustella ne Raamatulla ja kirkkoisien opetuksilla, mikä vetosi kristittyjen laajoihin piireihin. Lutherilla oli myös rohkeutta pistää itsensä täysin likoon oikeaksi kokemansa evankeliumin ymmärtämisen puolesta. Hän oli näin se ”huutavan ääni erämaassa”, jota tarvittiin Kristuksen tuomiseksi jälleen ihmisten ulottuville puhtaan Jumalan sanan julistuksen ja sakramenttien oikean toimittamisen keinoin.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos