Meidän jumalanpalvelusyhteisöissämme ehtoollisen sakramentti on onneksi hyvästi arvostettu, pyhä toimitus. Opetamme asiasta niin kuin kuuluukin: että leipä on Kristuksen ruumis ja viini on Kristuksen veri, annettu ja vuodatettu meidän syntiemme anteeksiantamiseksi. Sille, joka Jumalan lupauksiin turvaten nauttii ne, ne lahjoittavat syntien anteeksiantamisen, uskon vahvistumisen ja iankaikkisen elämän.
Kun nyt tämä oppi on keskuudessamme kirkas ja selkeä, on myös hyvä kiinnittää huomiota siihen, että tavat, joilla ehtoollisen sakramentin toimitamme ja vietämme, ovat linjassa tämän uskon kanssa. Vaikka monissa asioissa voidaankin uskonsisältö ja opitut jumalanpalvelustavat jossain määrin irrottaa toisistaan1, on kuitenkin asioita, joissa theoria ja praxis ovat yhteenliitettyjä siinä määrin, ettei toista voida muuttaa muuttamatta samalla toista. Ehtoollisen kohdalla voimme huomata että siinä on kummankinlaisia tapoja. Esimerkiksi polvistuminen alttarikaiteelle tai ehtoollisleivän antaminen käteen tai suoraan suuhun ovat asioita, jotka varmasti voivat eri seurakunnissa olla eri tavalla.
Tässä lyhyessä esityksessä tarkoitukseni on pohtia pääosin kysymyksiä jälkikonsekraatiosta ja ylijääneiden ehtoollisaineiden käsittelystä, ja selvittää onko näissä kysymys kirkollisista tavoista, joissa tulee sallia vapaus, vai vaatiiko tietynlainen teologia myös tietynlaista käytäntöä näissä asioissa. Muistutan jo nyt lukijaa siitä, että tarkoitukseni ei ole väittää, että ne, jotka näissä käytännöissä toimivat eri tavalla kuin esitän, automaattisesti edustaisivat väärää ehtoollisteologiaa. Kysymyksemme pitäisi ennemminkin olla: ”Kun meillä on jo oikea ehtoollisteologia, miten tulisi käytännölliset kysymykset ratkoa, jotta tämä teologia ja käytänteemme olisivat sovussa.”
Jälkikonsekraatiolla tarkoitamme sitä, että siunattujen elementtien loppuessa kesken, uudet leipä ja viini konsekroidaan. Jälkikonsekraatio ei tarkoita sitä, että uusien leipien ylle tehdään ristinmerkki. Jälkikonsekraatio ei myöskään tarkoita sitä, että pappi esim. lausuu: ”Tämä on Jeesuksen ruumis” ottaessaan uudet leivät pateenille. Jälkikonsekraatiolla tarkoitamme sitä, että pappi lukee joko hiljaa puhuen tai seurakunnan kuullen koko asetussanat uuden elementin päälle. Kuitenkin niin, että mikäli viini loppuu, ei lueta kuin asetussanoista se osa, jossa Jeesus siunaa maljan jne, sekä luonnollisesti samoin silloin jos vain leivät loppuvat.
Esitän tässä omana ja useimpien tunnustuksellisten luterilaisten teologien käsityksenä, että ehtoollisaineiden loppuessa kesken tulee uudet aineet konsekroida lukemalla asetussanat. Pelkkä ristinmerkin tekeminen tai papin toteamus eivät riitä.
Kannassani tukeudun ensi sijassa Jari Jolkkosen väitöskirjatutkimukseen ”Uskon ja rakkauden sakramentti. Opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa.” sekä Jürgen Diestelmannin artikkeliin ”Ususu ja actio. Ehtoollisteologisia näkökohtia Yksimielisyyden ohjeessa.”2
Luterilaisen ehtoollisteologian eräänlaisina raja-aitoina on usein esitetty toisaalta reformoitua symbolismia3 yhdellä laidalla, ja roomalaiskatolista transsubstantiaatio-oppia4 toisella. Reformoiduille ehtoollisen merkitykseksi jäi uskovien keskinäisen yhteenkuuluvuuden lujittaminen, julkinen tunnustautuminen Jeesuksen seuraajiksi ja ristin tapahtumien muistiinpalauttaminen. Roomalaiskatolisella puolella transsubstantiaatio-oppi puhtaaksiviljeltynä johti sellaisiin käytänteisiin jotka luterilaiset hylkäsivät: leivän palvontaan, elementtien siunaamiseen ilman aikomusta niiden nauttimiseen, sekä – oppimattoman kansan parissa – taikamenojen suorittamiseen siunatulla ehtoollisleivällä.
Näiden harhojen välissä elävä luterilaisuus on toisinaan tullut liiankin allergiseksi tietyille ilmaisuille. Nähdäkseni voidaan täysin hyvin omintunnoin sanoa, että ehtoollinen on Kristuksen muistoateria (sanoihan hän: tehkää tämä minun muistokseni) kunhan emme reformoitujen tapaan ajattele, että se on pelkkä muistoateria. Suurin peikko tuntuu kuitenkin usein olevan roomalaiskatolinen transsubstantiaatio. Tämän tähden verbi ”muuttua” on kuin epävirallisessa pannassa luterilaista ehtoollisteologiaa kuvattaessa. On kuitenkin vaikea ymmärtää oikein Kristuksen todellista läsnäoloa, jos tuota verbiä ei saa laisinkaan käyttää. Mielestäni, jos vertaamme öylättiä ennen konsekraatiota, ja konsekraation jälkeen, voimme täysin varmoina sanoa, että kyse ei ole enää täysin samasta asiasta. Jotain on tapahtunut, jonka tähden tuo leipä on nyt Kristuksen ruumis. Tätä ”jotain” joka on tapahtunut voidaan ymmärtääkseni nimittää myös ”muuttumiseksi” siinä merkityksessä, että teemme sillä eron siunaamattomaan ja siunattuun leipään. Siunaamaton leipä on pelkkää leipää, siunattu sitä vastoin on Kristuksen ruumis. Jotain muuttuu, vaikka emme sitten haluaisikaan tarkemmin määritellä, mitä.
Jotta voitaisiin oikein ymmärtää jälkikonsekraation tarve, on ajatus tietyntasoisesta ”muuttumisesta” voitava hyväksyä ehtoollisteologiaan. Ehtoollisen ihmeessä tapahtuu jotain, jonka tuloksena tavallisesta leivästä ja viinistä tulee Kristuksen terveeksitekevä sakramentti.
Keskeistä on nyt ymmärtää miten tämä ”jokin” tapahtuu. Mitä ehtoja täytyy täyttyä, jotta voimme varmoina ottaa leivän käteemme ja sanoa: tämä on todellakin Kristuksen ruumis. Tämä varmuus meillä nimittäin täytyy ehdottomasti olla.
Vanhan augustinolaisen formelin mukaan sakramentissa ”sana yhtyy aineeseen”. Luterilaisessa sakramenttiopissa tämä ”sana” ei ole mikään muodoton, hahmoton käsite, ei mikään kaikkialla leijuva logos, ei määrittelemätön sana, vaan konkreettinen, tietty sana. Tämän tähden kasteen yhteydessä on välttämätöntä toistaa Kristuksen käskyn mukaisesti: ”Minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Samalla tavoin ehtoollissakramentissa se sana, joka aineeseen yhtyy, on Kristuksen oma sana: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini jne.” Pappi ei voi halutessaan korvata tätä sanaa itse keksimillään asetussanoilla. Kun luemme liturgiassa Kristuksen asetussanat, kyse ei ole vain siitä, että ilmoitamme seurakunnalle mitä ehtoollisella tarjottava leipä ja viini ovat. Kyse ei ole vain informaatiosta, vaan myös transformaatiosta: Kristuksen luettu sana vaikuttaa sen, mitä se sanoo. Noiden sanojen kautta leivästä ja viinistä tulee Kristuksen ruumis ja veri. Ne aineet, jotka ennen messua olivat vain leipää ja viiniä, ovat tulleet olemaan Kristuksen ruumis ja veri, koska asetussana on yhdistynyt niihin.5
Reformoitujen on ollut mahdotonta hyväksyä tätä oppia. Parhaiten se tuleekin näkyviin kysymyksessä ei-uskovien nauttimasta ehtoollisesta. Mitä ehtoolliselle osallistuva epäuskoinen saa suuhunsa? Pelkän leivän ja viinin, vaiko Kristuksen ruumiin ja veren – itselleen tuomioksi? Reformoidut eivät voineet hyväksyä käsitystä, että epäuskoisetkin nauttisivat Kristuksen todellisen ruumiin ja veren. Miksi näin?
Taustalla on käsitys siitä, että ehtoollisen sakramentissa juuri seurakuntalaisen oma usko / seurakunnan yhteinen usko luo sakramentin. Jos siis joku on vailla uskoa, hän ei saa kuin leivän ja viinin. Perimmältään sekä reformoiduilla että spiritualisteilla Kristuksen läsnäoloa ei sidottu ehtoollisen elementteihin, vaan ehtoollistapahtumaan ja seurakuntalaisen omaan sieluntilaan. Heidän mukaansa Kristus on läsnä cum pane, eli ”leivän kanssa”. Leipä on vain leipää, mutta kun ruumis syö leivän, samaan aikaan henki saa nautittavakseen Kristuksen.
Tätä ajatusta vasten luterilaiset korostivat sitä, että Kristus saadaan ”ruumiillisen syömisen”, manducatio corporalis, kautta. Kristus ei ole läsnä vain leivän ja viinin kanssa, vaan myös ja ennen kaikkea leivässä ja viinissä. Usein käytetty formeli in, cum, sub pane, eli ”leivässä, leivän kanssa ja leivän alla” ei ole täysin tyydyttävä tapa puhua ehtoollisesta, (parempi olisi vain sanoa: ”Leipä on Kristuksen ruumis.”, sen enempää selittelemättä.) mutta toimiva spiritualisteja vastaan.
Jälkikonsekraation tueksi voidaan esittää perusteluja luterilaisesta teologiasta käsin. Eräs tällainen on käytännön tilanne, joka syntyi Bessererin tapauksessa. Vuonna 1545 pastori Besserer toimitti ehtoollisen, jossa hän hukkasi (!) yhden konsekroiduista leivistä. Besserer otti muina miehinä leipärasiasta uuden leivän puuttuneen tilalle. Kun messu oli ohi, ja hukkunut leipä löytyi, se sijoitettiin takaisin rasiaan muiden siunaamattomien leipien joukkoon.
Julkitullessaan Bessererin toiminta sai aikaan pienen teologisen myrskyn. Kirjeessään hiippakunnan piispalle, Luther selvästi toteaa, että Besserer oli toiminut jumalattomasti. ”Tuon palvelijan toiminta ei ole vain huolimattomuutta, vaan julkista jumalattomuutta, sillä Jumalan ja ihmisten halveksijana hän on tehnyt väärinkäytöksen pitämällä konsekroituja ja konsekroimattomia leipiä samana asiana.” (Jolkkonen, 315)
Besserer joutui erotetuksi virastaan ja sen jälkeen karkotetuksi.
Tapaus osoittaa, että Luther omassa teologiassaan yhdisti reaalipreesensin alkamisen kiinteästi konsekraatioon. Leipärasiassa olevat leivät eivät olleet konsekroituja, ja siten sellaisen jakaminen seurakuntalaiselle ikään kuin Kristuksen ruumiina oli anteeksiantamatonta. Viimeinen seurakuntalainen ei Lutherin mukaan saanut tällä kertaa nauttia Kristuksen ruumista, sillä hänelle annettu leipä oli ”vain leipää”. Uskonsa kautta hän kuitenkin sai Jumalan armon, vaikka ei päässytkään osalliseksi sakramentista.
Lutherin reaktio oli linjassa hänen aikaisemman teologiansa kanssa. Kolme vuotta aikaisemmin päivätyssä kirjeessä vaaliruhtinas Georgille Luther kertoo:
”Meillä toimitaan niin, että jos hostioita tai viiniä on konsekroitu liian vähän, ja niitä täytyy konsekroida lisää, emme enää kohota näitä toista kertaa, kuten paavilaisilla on tapana siinä tapauksessa, että on konsekroitava lisää… Mutta jos joku tahtoo kohottaa toisellakin kerralla, siihen en enää sano mitään.” (Jolkkonen, 317)
Tämän katkelman valossa vaikuttaa siltä, että Lutherille jälkikonsekraatio oli sama asia kuin ensimmäinenkin konsekraatio. Jos leipää tarvitiin lisää, oli asettusanat ”luettava leivän yli”, jotta Kristus yhdistyisi tähän elementtiin.
Jürgen Diestelmannin artikkelissa on kuvattu Lutherin kuoleman jälkeen Saksassa esiintyneet filippismikiistat. Diestelmannin artikkelia lukiessa on vavahduttavaa huomata, että jo 1500-luvulla kritisoidut filippistiset käytännöt ovat 1900-luvulla tehneet täydellisen paluun Suomen kirkkoon siinä määrin, että ne ovat nykyään jopa enemmistöasemassa.
Filippistisiä käsityksiä vastaan Johannes Saliger totesi (Diestelmann, 91, 92) seuraavaa:
Diestelmannin artikkelissa luetellaan lukuisia 1500-luvun loppupuolen kiistoja, joita kaikkia yhdistää sama filippismi. On huomattava, että filippismi-gnesioluterilaisuus –vastakkainasettelu ei yleensäkään realisoitunut ehtoollisopetuksessa: filippismi ei siis juurikaan ollut ”dogmaattisesti taistelevaa” filippismiä. He eivät julistaneet saarnatuoleista suurena vakaumuksenaan ehtoollisteologiaansa. Filippismi sitä vastoin eli usein tiedostamattomana asenteena, joka tuli näkyviin käytänteissä: siinä mitä tuli tehdä (uskoa sakramenttiin reaalipreesensin toteutumiseksi), mitä ei tarvinnut tehdä (jälkikonsekraatio), ja jopa mitä ei saanut/tullut tehdä (ehtoollisaineiden adoraatio eli palvonta).
Tämä mielessäpitäen on syytä täydellä vakavuudella kysyä, missä määrin filippistinen ehtoolliskäsitys on lyönyt itsensä läpi paitsi kansankirkon liberaaleissa seurakunnissa, myös herätysliikkeiden jumalanpalveluksissa? Onko kyse vain ajattelemattomuudesta, vai jopa tietynlaisesta tiedostetusta tai tiedostamattomasta filippistisestä vakaumuksesta?
Varhaisessa luterilaisuudessa on kuitenkin esiintynyt ns. sairaiden ehtoollisen viettämistä siten, että siunattuja ehtoollisaineita on jäänyt ehtoolliselta, ja näitä on myöhemmin jaettu seurakuntalaisille ilman konsekraatiota. Tämä käytäntö on mahdollista ymmärtää vain siten, että elementtien katsottiin yhtä olevan Kristuksen ruumis ja veri.
Toisinaan on esitetty, että yksimielisyyden ohjeen käyttämä, alun perin Melanchthonin in usu–oppi estäisi ajattelemasta näin. Luther kuitenkin itse toteaa saman, minkä jo yksimielisyyden ohjekin, nimittäin: ”D. Philippuskin määrittelee sakramentin toimituksen (usus sacramentalis) suhteessa ulkopuoliseen käyttöön eli sakramentin sulkemista [tabernaakkeliin] ja ympärikierrättämistä [kulkueissa] vastaan, mutta hän ei liitä määritelmäänsä toimituksen sisälle eikä määrittele sääntöään itse sakramenttia vastaan.” (Jolkkonen, 323)
Em. Luther-sitaatti on hänen kirjeestään Simon Wolferinukselle. Wolf. oli pappina toiminut niin, että ei ollut käsitellyt ehtoolliselta ylijääneitä elementtejä mitenkään eri tavoin kuin siunaamattomia elementtejä. Luther asettui selkeästi vastustamaan tällaista tapaa, ja antoi painokkaasti Wolferinukselle ohjeeksi käyttää kaikki siunatut elementit loppuun ehtoollisen aikana tai välittömästi sen jälkeen. Tämä sen tähden, että emme voi määritellä erityisesti sakramentin reaalipreesenssin kestoa. Se leipä, josta sanomme: Tämä on totisesti Kristuksen ruumis, ei voi lakata olemasta sitä.
In usu-oppi ei siis ota kantaa sakramentin kestoon, vaikka sitä toisinaan kuuleekin niin käytettävän, vaan siihen, onko sakramenttia olemassa silloin, kun esim. öylätillä yritetään parantaa sairauksia tai kastevedellä vihmotaan rakennuksia tms.
Ehtoollispraksiksessa tämä tarkoittaa sitä, että jälkikonsekraatio on välttämätön, ja ehtoollisaineet tulee joko nauttia kaikki loppuun, tai vähintäänkin säilyttää ja jatkokäsitellä niin, ettei ole vaaraa että ne sekaantuvat konsekroimattomiin elementteihin.
Yleisinä vastaväitteinä tälle käytännölle yleensä esitetään kahta asiaa:
Tähän vastaamme:
Jumalan sana on voimakas, mutta se ei vaikuta miten ja missä vain, vaan juuri puhutun ja luetun sanan kautta. Hurmahenget irrottivat hengellisen ”sanan” konkreettisesta Jumalan sanasta Raamatussa. Jumala vaikuttaa (vain) niiden hänen itsensä valitsemien tapojen ja välineiden kautta, jotka hän on meille asettanut. On Jumalan kiusaamista, jos suhtautuu ehtoollisen sakramentin toimittamiseen välinpitämättömästi. Lutherin mukaan jokaisen ”leivän yli” tuli lukea asetussanat, koska vain asetussanat tekivät sakramentista sakramentin – ei ehtoollistilanne itsessään.
Kristuksen ensimmäisellä ehtoollisella kaikki leivät ja kaikki viini eivät olleet hänen ruumiinsa ja verensä, vaan vain se leipä ja malja jonka kohdalla hän ”hän otti leivän/maljan ja sanoi..” Leivät pannaan pateenille ja viini kalkkiin juuri siksi, että näin tehdään erotus konsekroidun sakramentin ja ”varastossa” olevien elementtien välille. Pateeni ja kalkki kohotetaan (elevaatio) kansan nähtäväksi juuri siksi, että halutaan sanoa: ”*tämä *on Kristuksen ruumis ja veri, erotuksena kaikesta muusta tämän maailman leivistä ja viineistä.” Kristuksen ruumista ja verta kumarretaan (genusfleksio) jotta alleviivattaisiin juuri niissä läsnä olevaa Kristusta.
Oletus, jonka mukaan kaikki ehtoollisella tarvittavat aineet siunattaisiin yksillä asetussanoilla irrottaa asetussanat ja elementit toisistaan – tuolloin sanat jäävät leijumaan ilmaan ja hetkessä olemmekin jälleen filippismin suossa, jossa ajatellaan että itse ehtoollistilanne luo sakramentin, eivät asetussanat.
Jos taas joku todellakin, täydestä sydämestään uskoo ja väittää, että hän asetussanat lukiessaan konsekroi sekä pateenilla että oblaattirasiassa, sekä kalkissa että viinikannussa olevat aineet, on hänen pystyttävä perustelemaan miksi hän konsekroi niin paljon ylimääräisiä aineita ja miten näitä aineita ehtoollisen jälkeen käsitelläänTällöin näet ajatellaan useimmiten, että aineet taas palautuvat . ”pelkäksi leiväksi ja viiniksi” kun ehtoollistilanne on ohi. Tämä ei kuitenkaan edellä sanotun valossa ole turvallinen ajatus eikä yhdy varhaiseen (ja aidoimpaan?) luterilaiseen ehtoollispraksikseen.
Joku taas voi ajatella, että aineet mahdollisesti pysyvät käytön jälkeenkin Kristuksen ruumiina ja verenä, mutta että ei ole haitallista ”varmuuden vuoksi” konsekroida niitä uudelleen. Tämä kuitenkin on tapa, jossa konsekroimattoman ja konsekroidun välille ei tehdä mitään eroa. Mikäli pastori ottaa konsekroidut leivät käteensä ja konsekroi ne uudelleen, tulee helposti se vaikutelma, että konsekraatiossa ei hänen mukaansa tapahdukaan mitään kovin oleellista.
Kaiken yllä sanotun perusteella vaikuttaa siltä, että Lutherille ja varhaiselle luterilaisuudelle sekä jälkikonsekraatio että aineiden loppuun asti nauttiminen olivat selviä seuraamuksia heidän reaalipreesenssiä korostavasta ehtoollisteologiastaan. Näin dogma ja praksis olivat yhteen nivoutunee silloin, ja samalla tavoin ne ovat nykyäänkin. Sekä pastoraalisista syistä (seurakuntalaisten opettaminen) että reaalisista teologisista syistä näen, että jälkikonsekraatio ja ehtoollisaineiden loppuun nauttiminen on todellakin oikea luterilainen messupraksis.
Esko Murto
