Mitä me luterilaisina ajattelemme kirkkotaiteesta?

Voimme ajatella kirkkotaiteeksi kaiken sen, mitä vuosisatojen aikana kirkkoihin on tehty: seinä-, katto- ja lattiapinnoille, koristelut, puulle tai pingotetulle kankaalle tehdyt maalaukset, veistokset, kaiverrukset, laajemmin ymmärrettynä myös alttarikrusifiksit, ehtoollisastiat ja kirkkotekstiilit. Toisaalta voimme kysyä, millaista taidetta kirkkoihin voitaisiin tuoda ja millaista sen pitäisi olla. Ehkäpä tämä jälkimmäinen ajatus tavoittaa jotakin otsikostamme.

Seurakunnan kokoontumistiloissa on ollut taideteoksia, niitä, jotka eräällä tavalla ovat tulleet rakennuksen seinien, katon ja lattian ja kokoontuneen seurakunnan, sanankuulijain ja sananpalvelijan ”väliin” , kiinteiksi lisäelementeiksi.

Messussa sana tulee aineeksi, lihaksi ja vereksi, ehtoollisen asetussanojen TÄMÄ ON myötä. Näkyvät aineet eivät ole kirkkotaidetta, sillä ehtoollisen asettamisesta ja nauttimisesta on Kristuksen käsky ja lupaus selväsanaisesti annettu. Kuvataiteesta ei samankaltaista käskyä Raamatussa ole.

Evankeliumeissa on kuitenkin Jeesuksen lausumia, jotka antavat myönteisiä viitteitä näkemisen avulla tapahtuvasta asioiden ymmärtämisestä. Puhuessaan turhasta itse tehdystä huolehtimisesta Jeesus torjuu huolissaan olemisen kehottamalla katsomaan kedon kukkia ja taivaan lintuja. (Matt. 6: 25—34) Vaikka Hän toisaalla toteaa rukoilemisesta, että ryhtyessänne rukoilemaan menkää huoneeseen ja sulkekaa ovet. Tämä lausuma ei tarkoita, että messuun kokoontuvan seurakunnan tulisi sulkea silmänsä. Messuun kokoontuvaa seurakuntaa, kirkkokansaansa, Jeesus puhuttelee sanoin: katsokaa, käyttäkää silmiänne. Näin voimme käsittää Jeesuksen antavan puoltonsa kuvataiteelle.

Toisellakin tavalla tuo puolto on ymmärrettävissä. Tuskin on ketään näkeväistä, joka pelkän sananjulistuksen kuultuaan vaikkapa saarnan Jeesuksen vertauksista, ei näe kerrottuja tapahtumia sielunsa silmillä. Meidät on luotu sellaisiksi, että mielemme kuvittaa kuultua. Tästä ei ole kuvataide kaukana. Apostoli Paavali kirjoitti galatalaisille painokkaasti, kuinka julistus on silmin nähtävää: ”Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!”(Gal.3:1). Ja ovathan Jeesuksen kertomat vertauksetkin elämän muotoilemista kuviksi.

Varhaiskirkon kirkkotaide luo pohjan

Kristillisen kirkon historiassa kuvia alussa mainitsemassamme merkityksessä on ollut ilmeisesti aivan varhaisista ajoista asti jumalanpalvelustiloissa. Ennen 300-lukua ja Konstantinus Suurta meillä on varsin vähän säilyneitä taideteoksia. Syy lienee se, että seurakunnat kokoontuivat kodeissa, jotka ovat hävinneet. Vainojen aikana myös aktiivisesti hävitettiin kristillisiä jumalanpalveluspaikkoja. Varhaiskristilliset kirkot myös korvattiin uusilla, kun vainojen ajat päättyivät.

Nykyisen Syyrian kaakkoiskulmassa Eufrat virran länsirannalla on säilynyt Dura-Europos kaupungin rauniot. Kun kaupunkia ei monien muiden kaupunkien tapaan hävitetty, vaan se jätettiin asumattomaksi, ovat vaurioiden aiheuttajana olleet vain hiekka ja ilmasto. Durassa on säilynyt kristillisen kirkon lisäksi juutalainen synagoga, joka sekin on runsaasti seinämaalauksin kaunistettu. Kristillisessä kirkossa, jota voitaneen kutsua kotikirkoksi, on sisäpihan ympärillä useita huoneita. Kappelisalissa, jonka koko on muuten suurin piirtein Lähetyshiippakunnan Koinonian kappelisalin kokoinen, ei ole maalauksia, mutta erillisessä baptisteriossa, kastekappelissa on, aiheina mm. Hyvä Paimen, Jeesus kävelemässä vetten päällä ja halvatun parantaminen.

Duran kirkko ei ole ainut varhaiskirkon kirkkotaiteesta kertova paikka. Rooman katakombeista on löydetty runsaasti maalauksia. Maalausten aiheina on runsaasti Vanha testamentin kirjoihin liittyviä kuvia. Olisiko juutalaiskristittyjen osuus ollut tuolloin huomattava seurakunnan jäsenistössä. Toisaalta Uuden testamentin kirjojen kokoelma vahvistettiin vasta Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397. 
Huomaamme siis, että varhaiset kristityt ottivat myönteisen kannan kuvataiteeseen. He eivät kuitenkaan jatkaneet roomalaista pakanallista taidetta, vaikka yhtymäkohtia on. Varhaiskristillistä taidetta voidaan arvioida kömpelöksi ja vaatimattomaksi, mutta oleellista on, että heidän taiteensa ”periaatteet pohjautuivat kristinuskon uuteen elämänkäsitykseen”. ”Ensimmäisten kristittyjen oli koetettava esittää näkymätöntä näkyvän avulla. Siten he perustivat uuden taiteen, jonka kivijalalle bysanttilaisten ja länsimaisten oli pakko vastoin tahtoaankin pystyttää oma taidemuotonsa.”

Bysantti kirkkotaiteen kukoistukseen nostajana

Konstantinus Suuren annettua kristityille luvan harjoittaa uskontoaan julkisesti ja siirryttyään itsekin kristinuskon kannalle alkoi Rooman valtakunnassa kristillisten kirkkojen rakennuskausi. Kirkko nousi maan alta sananmukaisesti. Keisari palautti kirkolle sen takavarikoidun omaisuuden, mutta antoi myös oman varallisuutensa kristillisen kirkon tueksi. Konstantinuksen Byzantioniin siirtämä pääkaupunki, joka nimettiin myöhemmin Konstantinopoliksi, muodostui tulevina vuosisatoina kirkkotaiteen keskukseksi. Seinämaalaukset, mosaiikkityö ja ikonit valmistuivat keisarillisissa työpajoissa. Työpajoissa kehiteltiin mallikirjoja ja ikonograafisia oppaita.

Bysantin kirkon, kreikkalaisortodoksisen kirkon Konstantinopolin metropoliitta oli monin sitein riippuvainen keisarin tahdosta. Auktorisoitu traditio vahvisti perinteen jatkumista. Bysantin tunnistettava kuvaustraditio ja ikonimaalauksen liittäminen uskonharjoittamiseen pysyivät ja levisivät idän kirkon vaikutusalueelle kuten Venäjälle. Kuvariidasta 700-800-luvuilla ja Neuvostoliiton bolsevikkivallan ankarista tuhoista huolimatta ortodoksisten kirkkojen ikonimaalaus ja kirkon kaunistaminen maalauksin jatkui ja jatkuu tradition mukaisesti. Suomalaiset tunnistavat Bysantin kirkon kuvatradition hartaaksi kirkolliseksi taiteeksi edelleen.

Lännen kirkkotaide – luterilaisten kirkkotaiteen tausta

Lännen kirkon puolella kehittyi ylimmän vallan ja auktoriteetin tavoittelusta paavin ja keisarien välinen taistelu. Kuka saa määrätä kirkossa ja kuka kirkon ulkopuolella. Kuka saa nimittää piispat ja kuka kruunata kuninkaat. Kaarle Suuren kruunaus jouluna vuonna 800 Roomassa oli paavin suuri yritys perustaa uudelleen Rooman valtakunta. Keisarinvallan antajana oli paavi. Teollaan paavi osoitti näkyvästi käsityksensä, jonka mukaan hänelle kuuluu sekä kirkollinen että maallinen valta.

Bysantissa Itä-Rooman puolella ei Kaarlen kruunausta hyväksytty. Tiet erkaantuivat. Kun idässä kirkko vartioi, kehitti ja siirsi eteenpäin bysanttilais-kreikkalaisen kulttuurin ja ortodoksian, alkoi latinalaisessa lännessä uusien kansakuntien esiinnousu muovata yhteiskuntaa ja vähitellen siirtää unholaan Rooman Imperiumin ajatuksen.

Paavin ja keisarin valtataistelu johti lopulta paavin johtaman valtion syntymiseen ja oman armeijan varustamiseen. Pietarin istuimen haltija unohti, mitä Jeesus oli sanonut miekkaan tarttujalle Getsemanessa tämän sivallettua ylimmäisen papin palvelijalta korvan. (Matt.26:52)

Valtataistelulla ja vallan jakautumisella oli vaikutus rakennustaiteeseen ja kuvataiteeseen. Lännen kirkon vaikutuspiirissä kirkkojen kaunistuksena säilyivät maalaukset, veistokset ja ornamentit, mutta kehitys johti kansakuntien ja kuninkaiden alueilla kuvaustapojen eroavaisuuteen. Bysantin kaltainen auktoriteetin omaava traditio ei päässyt lännessä valtaan. Kirkkorakennuksissa Raamatun kuva-aiheet säilyivät. Yksi keskeisimpiä aiheita oli 1200-luvulla muotoutunut krusifiksi, ristillä kärsivä Kristus. Samalla vuosisadalla paavi Innocentius III nimitti itsensä apostoli Pietarin sijaisesta itsensä Kristuksen sijaiseksi. Kirkon mahti vahvistui. Pakkoverot lisäsivät varallisuutta. Rakennettiin goottilaisia katedraaleja ja niitä kaunistamaan huikeat lasimaalaukset ja ruusuikkuna ornamentit.

Renessanssin myötä antiikin ihailu lännen kirkossa kasvoi siihen mittaan, että paavien palatseissa antiikin pakanallisten jumaltarustojen aiheet palasivat kuvausten kohteiksi. Ihmisen kuvaus muuttui. Idealisoidut ja kaavamaiset asetelmat vaihtuivat naturalistisiin ihmishahmoihin, joiden jokainen lihas ja jänne kuvattiin. Taiteilija alkaa siirtyä palvelijasta omaehtoiseksi tekijäksi. Vuosisatainen prosessi alkoi: Jumala ja ihminen vaihtavat paikkaa. Usko, jonka mukaan Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiselle Raamatun kirjojen kautta, joutuu täysrenessanssin aikana muutosprosessiin. Prosessi johtaa ensin siihen, että ihminen määrittelee ja keksii jumalan kunnes tuonpuoleisuus kuihtuu ja jumala kuolee.

Uskonpuhdistusliikkeiden suhtautuminen kuviin

Renessanssipaavien aikana kävi yhä ilmeisemmäksi ja vastaansanomattomammaksi katolisen kirkon hengellinen ja moraalinen rappio. Kirkon väärinkäytöksiä kohtaan nousi useita liikkeitä. Merkittävimmäksi kohosi liikehdintä, jonka johdossa oli Wittenbergissä harras katolinen munkki, lahjakas ja oppinut Martti Luther. Uskonpuhdistuksen alkuajat olivat kuohunnan ja taistelun leimaamia. Uskonpuhdistusliike jakaantui tunnetusti kahteen pääuomaan. Jakaantuminen tuli esiin myös suhtautumisessa kirkkotaiteeseen. Yhteistä molemmille haaroille oli kannan ottaminen katolisen kirkon kuvataiteen sisältöön.

Luterilaista haaraa kuvaa järjen asettuminen Jumalan ilmoituksen alle ja usko, että Jeesuksen taivaaseen astuminen oli siirtyminen kaikkialla läsnä olevaisuuteen (ubikviteetti). Reformoitua haaraa puolestaan kuvaa järjen nostaminen Pyhien kirjoitusten ymmärtämisen mahdollistajaksi ja usko, että Jeesuksen taivaaseenastuminen on Jeesuksen radikaali siirtyminen maailmasta Isän oikealle puolelle. Näillä vakaumuksilla oli tunnettu vaikutuksensa ehtoollisen ymmärtämiseen.

Kirkkotaiteeseen suhtautuminen oli yllättävää kyllä merkittävältä osin samanlainen, mutta johtopäätökset erilaiset. Jean Calvin otti Geneven katekismukseen toiseksi käskyksi kuvakiellon: älä tee itsellesi jumalankuvaa. Luterilaisessa katekismuksessa kuvakieltoa ei erikseen mainita, mutta sen katsotaan sisältyvän ensimmäiseen käskyyn katolisen katekismuksen tapaan. Geneven katekismuksen kysymykset 143-148 käsittelevät kuvakieltoa päätyen johtopäätökseen, että kuvien tai veistosten teko ei ole kiellettyä. Kiellettyä on sellainen kuvien teko, jossa jumalankuva tehdään siinä tarkoituksessa, että sitä ryhdytään palvomaan Jumalana.

Luterilaisella puolella suhtautumisen määrittely kirkkotaiteeseen tuli välttämättömäksi, kun Luther oli vaaliruhtinas Fredrik Viisaan järjestämänä Wartburgin linnassa paossa kirkonkirouksen ja valtakunnankirouksen täytäntöönpanoa. Lutherin poissaolon aikana kuohunta Wittenbergissä yltyi. Uskonpuhdistukseen haluttiin vauhtia ja rivakampia otteita. Vuodenvaihteessa 1521–22 mielipiteet radikalisoituivat. Monenlaisia kansankiihottajia oli liikkeellä. Tammikuun lopulla 1522 Wittenbergin kaupunginraati päätti, että kuvat oli poistettava kirkoista. Kun toimeenpano viivästyi, ryhtyivät innokkaat uudistajat hävittämään niitä väkisin.

Maaliskuussa Luther päätti palata Wittenbergiin. Hän aloitti saarnaamisen munkinkaapuun pukeutuneena ja tukka tonsuuriin leikattuna 1. paastonajan sunnuntaina. Saarnat jatkuivat koko viikon. Kolmannessa saarnassaan tiistaina hän käsitteli kuvia. Luther aloittaa kuvaosion toteamalla:

Me voimme pitää kuvia tai olla pitämättä, vaikka olisi tosin parempi olla ilman niitä. En suosi kuvia.

Tämä sitaatti irrotettuna saarnasta antaa helposti yksipuolisen kuvan. Millainen tausta lausumalla on? Luther siteeraa 5. Mooseksenkirjan kuvakieltoa loppuun asti. Kuvat ja patsaat ovat kiellettyjä palvonnan kohteena. Yksin Jumalaa on palvottava. Jos tehdään jumalankuva, jossa uskotaan olevan jumalallista ja sitä kuvaa ruvetaan kumartamaan ja palvomaan jumalana, silloin on kyse epäjumalanpalvelemisesta. Luther jatkaa:

Niinpä niin, sinä tuumit, tekstissä sanotaan: ’Älä tee itsellesi kuvaa.’ Sanotaan kuitenkin myös: ’Älä niitä palvele.’ Kuka uskaltaa noin epävarman käskyn perusteella hävittää kuvat? En ainakaan minä.

Sitten hän kertoo kuvakiellon saaneen Mooseksen valmistaneen vaskikäärme-veistoksen ja muistuttaa, että temppeliin oli tehty kaksi siivellistä kerubia armoistuimen yläpuolelle (2.Moos.37:7).

Ajatella! Juuri siihen, missä Jumala tahtoi häntä palvottavan! Meidän on siis tunnustettava, että saamme tehdä ja pitää kuvia, mutta emme palvoa niitä.

Luther korostaa Invocavit-saarnoissaan koko ajan, että Sanan tulee olla ohjaaja ja muutosten tekijä. Evankeliumin vapaus täytyy vallita sellaisissa asioissa, joissa voi olla niin tai näin. Jos yksi munkki menee naimisiin, ei kaikkien ole pakko mennä. Jos joku haluaa kuvia niin, niin ei ole pakko olla kuvia. Jos joku ei halua kuvia, ei ole pakko repiä kaikkialta kuvia pois. Toisaalta Sanan saarnalle on annettava aikaa vaikuttaa. Kun on oikein ja sallittua, että maallikotkin voivat ehtoollisella syödä leivän ja juoda viinin, ei pidä heti pakottaa kaikkia niin tekemään, jos se aiheuttaa hajaannusta seurakunnassa.

Huomaamme, että opetus kuvista on samankaltainen uskonpuhdistuksen molemmissa haaroissa, mutta opetuksen vaikutushistoria on erilainen? Reformoidulla suunnalla päädyttiin kuvien poistamiseen ja ilman kuvia ja veistoksia oleviin kirkkotiloihin. Oliko takana järkeily: jos kuvia on mahdollista palvoa, niin poistetaan mahdollisuuskin?

Luterilaisella puolella kuvat säilyivät. Muutoksia uskonpuhdistus toi kuitenkin kirkkosalien kaunistamiseenkin. Kuvastosta poistuivat pyhimystenkuvat ja Marian kuvat. Poistuivat myös sivualttarit, tabernaakkelit eli pyhitetyn ehtoollisleivän säilytyskaapit ja pyhäinjäännöslippaat ja -kaapit.
Kuvastossa säilyivät krusifiksi, Jeesuksen elämän kuvaukset ja Vanhan Testamentin tapahtumien kuvaukset.

Kirkkotaide 1600- 1800-luvuilla Suomessa

Lutherin opetuksen mukaisesti kirkkotilojen taideteosten muutokset olivat varsin vähäiset. Selvien katolisten uskonpuhdistuksessa hylättyjen oppien mukaiset taideteokset poistettiin vähitellen, mutta keskiaikaiset kivikirkkomme saivat olla katolisessa asussaan. Kalkkimaalauksiin ei puututtu kuin ehkä vihkiristejä ylimaalaamalla. Puhdasoppisuuden ajan syyksi ei kalkkimaalausten poistoa voida yksiselitteisesti asettaa. Laitilassa jopa korjattiin katolisen kauden ajan kalkkimaalauksia. Joissakin tapauksissa niitä peitettiin. Ei ole tietoa, oliko syy teologinen vai seinien maalipinnan huono kunto.

Keskiaikaisten kalkkimaalausten hävittäminen toden teolla alkoi Suomen kirkoissa vasta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Tällöin löivät läpi uusklassismin taideihanteet. Kirkkojen seinät siveltiin kalkilla, vanhoja ikkuna-aukkoja suurennettiin ja uusia puhkaistiin. Teot, joilla kirkkotilasta tehtiin ajan ihanteita vastaten valoisia, olivat kohtalokkaita keskiaikaisille maalauskuvastoille.

Kirkkojen sisätilat muuttuivat uskonpuhdistuksen vallattua alaa. 1600-luvulla tulivat penkkikorttelit, saarnatuoli, alttareille polvistumispenkit, parvia lisättiin ja virsilaulun tueksi alettiin hankkia urkuja. Kuvataiteelle tuli uusia paikkoja, kuten lehterien kaiteet ja erityisesti saarnatuolin kaiteet ja koriosa. Poscharskyn mukaan saarnatuolin jalkaosa kuvaa Vanhaa testamenttia, joka kannattaa Uutta testamenttia edustavaa koriosaa. Ylöspäin kohoava kaideosa edustaa siirtymistä Vanhasta Uuteen testamenttiin. Saarnatuolin katos heijastaa Jumalan sanan vaikutusta ja taivaallista maailmaa. Saarnatuolin korin maalausten neljä useimmin esiintyvää aihetta ovat Johannes, Markus, Matteus ja Luukas.

Suuren Pohjan sodan jälkeen 1700-luvun loppupuolella käynnistyi Suomen historian kiivain kirkonrakennuskausi. Se näkyi myös uuden kirkkotaiteen runsautena. Tällä kaudella mm. Mikael Toppelius maalasi elämäntyönsä. Hän oli mukana yli kuudessakymmenessä kirkkotaidehankkeessa. Mitkä olivat yleisimmät alttaritaulujen aiheet 1720 ja 1880 välisenä aikana? Ylivoimainen on ristiinnaulittu (235 kpl), seuraavina ehtoollinen (196 kpl), ylösnousemus (61 kpl) ja Getsemane (60 kpl), siis lihaksi tullut Kristus, Hänen kärsimisensä, kuolemansa ja ylösnousemisensa eli luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeisin sisältö.

1800-luvun loppupuolella kirkkotaiteen sisältöön ja muotoon vaikuttivat puhdasoppisuuden teologian vaihtuminen valistusteologiaksi. Järjen asema suhteessa Pyhiin kirjoituksiin muuttui. Uskonpuhdistuksen vakaumuksena oli, että on Jumala, on tuonpuoleisuus, on Jumalan ilmoitus Raamattu, jota Pyhän Hengen valaisema ihminen tutkii alistaen järkeilynsä Sanalle. 1800-luvun lopusta alkaen kirkossakin yhä vahvemmin leviävät vallalle ajatukset, että ihminen järkensä avulla avaa kirjoitukset. Tuonpuoleisuus kuihtuu pois. Ihminen alkaa uskoa Jumalan omaksi luomuksekseen. Taiteilijuus vaihtuu Raamattua kuvalähteenään käyttäneistä käsityötaiteilijoista ammattimaalareiksi, joille on tärkeä luoda oma tunnistettava tyyli.

Mikä on Pyhää? 1900-luku ja nykyhetki

Jos Jumala on kuollut, jäljelle on jäänyt ihmisen kokemus, sisäinen maailma, josta jumalaa etsitään. Figuratiivinen taide on vaikeuksissa. Kuvaamisen on ottanut valokuvaus ja elokuva. Taiteilijat koulutetaan taiteilija-ammattiin ja ammattiylpeyteen. Taidelajeilla on autonomia. Taideinstituutiot, taidemuseot, taiteesta elävät kriitikot ja media muodostavat kentän, jolla toivomukset saada jumalanpalvelustiloihin kirkon sanomasta nousevaa taidetta kohtaavat kylmän vastaanoton. Vaikeasti tällaiseen itseriittoiseen maailmaan sopivat Jeesuksen sanat: ”Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.” (Luuk. 17:10)

Kun Pyhää Jumalaa ei ole, pyhä tehdään. Usein olen kuullut lauseen: kaikki korkeatasoinen taide on pyhää. Abstraktia taideteosta katseleva kertoo saaneensa pyhän kokemuksen. Uskonpuhdistajat olivat samankaltaisessa tämänpuoleisuuden kuristavassa otteessa. Heille kirkastui, että vain Jumala on Pyhä. Ihminen on syntinen. Kaikki ihmisen pyrkimykset Pyhään ja Pyhiin tekoihin epäonnistuvat. Pyhää on Jumalan antama ilmoitus, Raamattu. Pyhiä ovat Hänen asettamansa sakramentit. Pyhiä ovat ne ihmiset, jotka Jumala on kasteessa ottanut omikseen ja joille Hän on antanut Henkensä. Itsessään he ovat syntisiä ja Jumalan vihollisia, mutta Kristuksessa uskon kautta pyhiä. Jos taidekokemus määritellään Pyhäksi tai taiteilijan taideteos jumalallista voimaa sisältäväksi, silloin on astuttu sen rajan yli, jossa kuvasta on tullut palvonnan kohde.

Onko taide hylättävä? Emme elä enää mennyttä aikaa, jolloin kirkko halusi pakottaa kaiken valtaansa. Tätä pakkoa ja pakottamista vastaan Luther väsymättä saarnasi kuten esimerkiksi Invocavit-saarnoissaan teki. Taiteella on oma tiensä ja oma maailmansa. Kirkkotaiteella luterilaisin silmin on suuri mahdollisuus ja kiinnostava ilmaisualue valloitettavana. Sana on lineaarinen ilmaisun väline. Kuva voi ilmaista monta asiaa yhtä aikaa. Hyvin kiinnostavaa on tutkia Vanhan testamentin lupauksia ja Uuden testamentin lupausten toteutumisia ”päällekkäin”, yhtä aikaa. Tai miettiä sommitelmia, joissa katseet, ilmeet, taustat ja värit syntyvät Sanaa mietiskellen ja tutkien.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan Jumalan Sana on annettu kirkolle elämäksi ja ruuaksi, jota jaetaan liturgiassa ja saarnassa. Samassa liturgian ja saarnan täyttämässä tilassa, seurakunnan kokoontumisessa, taiteella, sen omilla jäljittelemättömillä ilmaisutavoilla on huikeat mahdollisuudet ilmaista julistetun sanan kanssa yhteen soiden Pyhää sanomaa, ei Jumalana halliten, vaan palvelijana auttaen. Näin tehdessään kuva voi olla myös Sanan kantaja.

Kirjallisuutta kirkkotaiteeseen ja taiteen taustoihin liittyvää

John Haldon: Bysantin historia Gaudeamus 2010

Steven Runciman: Byzantine Style and Civilazation Penguin Books 1975

Länsimainen maalaustaide: Varhaiskristillinen kausi WSOY 1965

Länsimainen maalaustaide: Bysantti ja varhaiskeskiaika WSOY 1965

Länsimainen maalaustaide: Renesanssi WSOY 1965

Egon Fridell: Uuden ajan kulttuurihistoria osa 1 WSOY 1945

Hartvig Frisch: Euroopan kulttuurihistoria 3 WSOY 1963

Crane Brinton: Aatteet ja ihmiset Otava 1964

Hans Seldmayr: Modernin taiteen vallankumous WCOY 1955

Helena Sederholm: Tämäkö taidetta WSOY 2000

Arto Kuorikoski (toim.): Uskon tilat ja kuvat Suomen Teologinen Kirjallisuusseura 2008

Hjalmar Holmquist: Kirkkohistoria Vanha ja Keskiaika WSOY 1928

Hjalmar Holmquist: Kirkkohistoria Uusi aika WSOY 1928

Matti Komulainen: Sanan kaunistukset: Kuopion vanhan emäseurakunnan alueen kirkkomaalaukset 1810-1918, Kustannuskiila 1989

Heikki Hanka: Kirkkomaalauksen traditio ja muutos 1720-1880 Jyväskylä 1997

Marianka Fousek: The Church in a Changing World, Eventes and trends from 250-600 Concordia S.Louis 1971

Miten Jumala uudistaa Kirkkoa Invocavit saarnat 1522, Sley-kirjat 1996

Catechism of The Chyrch of Geneva http://www.reformed.org/documents/calvin/geneva_catachism/geneva_catachism.html

Katekismus Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta 2017

ARS Suomen Taide osat 2 ja 6 Weilin&Göös 1988

Stained Glass, Mitchell Beazley Publishers Ltd London 1976

Markus Hiekkanen: Suomen kivikirkot keskiajalla Otava 2003


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos