Kysymys: En tiedä, onko tämä psykologis-sielunhoidollis-teologinen kysymykseni tänne tarpeeksi eksakti, vai vaatisiko siihen vastaaminen kokonaista kirjaa. Kysyn kuitenkin täällä:
Mitä on terve kristillinen itsetunto?
Missä määrin kristityn on itse luotettava itseensä ja ohjattava lapsiaankin itseluottamukseen? Missä määrin on sanottava, että ainoa toivomme on Kristuksessa? Tässä menee helposti puurot ja vellit sekaisin, ja siitä ehkä johtuukin useiden suomalaisten virsien surumielisyys ja ei-kristillisten tahojen syytökset kristittyjen ”henkisestä väkivallasta”.
Myöskään jako ”hengelliseen itseluottamukseen” ja ”maalliseen itseluottamukseen” ei ole kovin yksinkertainen asia. Miten voin rohkaista lastani arjen haasteissa, kun hän tuntuu ahdistuvan siitä, että itseluottamus kielletään (esim. vertaus fariseuksesta ja publikaanista)? Pelkät vakuuttelut Jumalan avusta voivat olla laiha lohtu. Pelkään, että jonain päivänä hän ehkä purkaa koko lapsuutensa ja nuoruutensa kaunan siitä, hänet on kristinuskolla niin usein lannistettu, ja irtautuu kristinuskosta ovet paukkuen.
Moderni aika keskitti yksilön ajattelun omaan itseensä ja nykyään ihmiset loukkaantuvatkin helposti kristillisestä teologiasta, jonka voidaan ajatella kieltävän itseluottamuksen kokonaan. Se lienee väärä tulkinta, mutta miten? Olen varma, että Kristukseen on laitettava kaikki toivomme, mutta kristityt ovat kutsuttu myös terveeseen itsetuntoon. Mitä on terve kristillinen itsetunto?
Kiitos erinomaisista ja tärkeistä kysymyksistä. Kysymyksiä on monta ja koetan vastata niihin kaikkiin tavalla tai toisella.
Vanhemmuus on Jumalan asettama kutsumus. Jumala ei kasvattanut omaa poikaansakaan yliluonnollisesti, vaan Jeesuksen maanpäällisten vanhempien kautta. Maria ja Joosef toimivat Jumalan käsinä, jalkoina ja suuna kasvattaessaan Jeesusta. Samalla tavalla jokainen isä ja äiti hoitaa pyhää kutsumusta ollessaan vanhempana.
Kristillinen usko antaa hienon ja valoisan näkökulman terveelle itsetunnolle. Tietenkin väärinymmärrettynä kristinusko voi vahingoittaa itsetuntoa. Terveen itsetunnon kulmakivenä on rehellisyys ja tosiasioiden tunnustaminen. Jokainen lapsi kamppailee hyvän ja pahan välillä aivan pienestä pitäen. Jokaisessa lapsessa on taipumus pahaan ja toive hyvään. Tämä näkyy myös ei-kristityissä perheissä. Meissä on joka tapauksessa tämä perisynnin ongelma, ja ilman kristinuskon tuomaa apua asiaan, itsetunto on aina epäterve.
Mitä terve kristillinen itsetunto sitten on? Itsetunto perustuu aina siihen, saako ihminen hyväksyntää. ”Kelpaanko minä?”, on jokaisen ihmisen perustava kysymys. Ihminen yrittää aina kelvata vanhemmilleen, opettajilleen, ystävilleen ja ennen kaikkea itselleen. Tämän kelvollisuuden rikkoo kuitenkin jatkuvasti ihmisen pahuus ja synti, jolta kukaan ei voi välttyä. Ilman Jumalaa ihmiset alkavat helposti valehdella itselleen ja lapsilleen ja peitellä kielteisiä puolia. Seurauksena voi olla epäterve itsetunto josta seuraa ylpeys. Toisaalta itsetunto voi myös murentua kehuista huolimatta, jos ihminen on rehellinen itselleen.
Kristinusko vapauttaa ihmisen tästä valheesta osoittamalla synnin synniksi ja sitten julistamalla ihmisen Jumalan edessä täydellisen kelpaavaksi. Raamatun opetuksen mukaan Kristuksen ansiot on puettu jokaisen kastetun päälle. Jumalan arvio kristitystä on: ”Sinä kelpaat, koska sinun kelvollisuutesi on Kristus.” Tässä on terveen kristillisen itsetunnon perusta.
Raamattu on täynnä rohkaisuja ja kehotuksia siihen, että eläisimme tällä perustalla emmekä katsoisi kenenkään muun määritelmään kelvollisuudestamme. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut. Sentähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan; jos olemmekin tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne. Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.”(2.Kor 5:14-17)
Tässä on uusi identiteetti jokaiselle aikuiselle ja lapselle. Se, mikä on vanhaa on poissa: huono itsetunto, itsesyytökset, synnissä kieriskely, tuomitseminen ja epävarmuus jne. Varmaa on, että olemme uusia luomuksia Kristuksessa. Saamme tietoisesti opetella elämään kuten Raamattu kehottaa ”..sillä kaikki te olette valkeuden lapsia ja päivän lapsia; me emme ole yön emmekä pimeyden lapsia.”(1.Tess 5:5)
Motivaatio käskyjen täyttämiseen ja oikeaan kristilliseen elämään ei synny rangaistuksen pelosta vaan siitä tosiasiasta, että olemme jo nyt Jumalan lapsia. Emme enää ole vain synkkiä syntisiä, vaan armahdettuja syntisiä, jotka saavat iloita uudesta tilastaan. Tämä meidän pitäisi pystyä välittämään lapsillemme.
On kysymys mielen maisemasta. Lähestymmekö kristillistä elämää synnistä, lankeemuksesta ja kadotuksen pelosta käsin, vai pelastuksesta, uudesta elämästä ja taivaasta käsin. Raamattu lähestyy asiaa jälkimmäisellä tavalla: ”..että teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen.”(Ef 4:22-24)
Itse muistan elävästi, kun harjoittelin tätä omien poikieni kanssa. Sanoin heille yhä uudestaan, te ette ole rosvoja vaan herrasmiehiä. Lisäksi olen muistuttanut omia lapsiani joka ilta, että he ovat taivaan lapsia. Näinhän Paavalikin rohkaisee, että te olette valkeuden lapsia ja päivän lapsia, ette pimeyden ettekä yön lapsia. On kysymys saman asian toteuttamista käytännön ihmissuhteissa, kuin Jumala toteuttaa vanhurskaaksi julistamisessa. Jumalan julistaa häneen turvautuvat vanhurskaaksi Kristuksen tähden uskon kautta huolimatta ihmisten synneistä ja pahuudesta. Vanhempien tehtävänä on osoittaa samaa rakkautta yhä uudelleen lapsilleen ja kertoa heille, että he ovat rakastettuja lapsia ja mikä tärkeintä: Jumalan lapsia.
Tässä asiassa ei tarvitse erotella hengellistä ja maallista itsetuntoamme. Molemmissa olemme saaneet tarpeeksi Kristukselta. Jumalan edessä olimme kerran kelvottomia, mutta nyt olemme Kristuksessa kokonaan kelpaavia. Maallisen itsetunnon ja itsetuntemuksen asiassa saamme tästä hengellisestä perustasta hienon motivaation ja välineen matkalla omaan minuuteemme. Kristuksen armossa meillä on mahdollista hakeutua myös terapiaan tai muuten tutustua oman mielemme solmuihin. Useimmiten itsetunto-ongelmat ovat psyykkistä alkuperää eivätkä vain hengellisiä. Mutta kuten edesmennyt sairaalapastori Erik Ewalds asian muotoili; Kristuksen armossa ihmisen on helpompi tehdä matka oman mielensä pimeyteen.
Kysymyksessäsi on sisäänkirjoitettuna viesti, jota en allekirjoita. Raamatussa ei kielletä itseluottamusta. Fariseusten ja publikaanien kohdalla oli kysymys siitä, että he luottivat itseensä pelastuksen asiassa. He yrittivät omilla teoillaan ansaita Jumalan suosion. Kuitenkin ainut kelvollisuus ja suosio on Kristuksessa. Tätä asiaa ei saa eikä voi sotkea itsetuntoon.
Kristittyä suorastaan kutsutaan terveeseen hyvään itsetuntoon.
Ihminen luotiin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kuvaksi.(1.Moos 1:26) Jumalan kuva ihmisessä on kuva kolmen persoonan yhteydestä rakkaudessa. Tässä kuvassa ei ole huonoa itsetuntoa, vaan terve itsekunnioitus. Lankeemuksessa tämä Jumalan kuva turmeltui ja siitä muuten johtuu myös huono itsetuntomme. Myös tästä perisynnin kirouksesta ja ongelmasta Jeesus tuli meitä vapauttamaan.
Jeesuksen kasvusta Raamatussa sanotaan: ”Jeesus varttui viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.” (Luuk 2:52) Kun Jeesus sikisi Marian kohdussa ja syntyi ihmiseksi, oli hänessä täydellinen uusi Aadam. Hänen persoonassaan Jumalan kuva oli jälleen täydellinen ensimmäistä kertaa lankeemuksen jälkeen. Uskossa on kysymys siitä, että Jumala muuttaa meitä Kristuksen kuvan kaltaiseksi. Lopullisesti tämä tapahtuu kerran kirkkaudessa, mutta jo tämän elämän aikana Pyhä Henki tekee tätä työtä: Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki. (2.Kor 3:18)
Vielä lopuksi: Kehu lastasi rohkeasti, kannusta, aseta rajoja, siedä pettymyksiä, opeta sietämään pettymyksiä, pyydä anteeksi, anna anteeksi, vietä aikaa, keskustele, anna läheisyyttä ja hellyyttä ja ennen kaikkea rakasta lastasi sillä rakkaudella, jolla Jeesus rakastaa meitä. Et tule onnistumaan tässä tehtävässä täydellisesti. Jokaisella vanhemmalla on aina huono omatunto vanhempana olemisesta. Siksi saatkin yhdessä lapsesi kanssa turvautua Taivaalliseen Isään luottaen Jeesukseen syntien anteeksiantajana. Tärkeää on, että lapsesi kokee sinun olevan hänen vierellään, kun te uskossa turvaudutte Jumalaan. Ei niin, että lapsi on yksin ja häntä vastaan on Jumala ja vanhemmat.
Ks. myös kasvatus.
