Kysymys:

Ymmärrän luterilaisen kastekäytännön. Toisenlaisen kastekäytännön omaksuneet vetoavat usein Raamatun kirjoitukseen missä kasteesta sanotaan, ettei se ole lihan saastan poistamista vaan hyvän omatunnon pyytämistä. Miten luterilaisessa kirkossa opetetaan tästä? Itse käsitän, että ihminen saa hyvän omatunnon saadessaan synnit anteeksi eli uskon Jeesukseen, eli sen minkä kaste lupaa. Mutta mitä tarkoittaa, ettei kaste ole lihan saastan poistamista?

Vastaus:

Kiitos kysymyksestä! Et ole varmasti ainoa, joka on joskus törmännyt tähän raamatunkohtaan ja ihmetellyt, mitä se tarkoittaa. Raamatunkohta, josta nyt puhutaan ja josta kysymyksesi nousee on tämä: ^”Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena—joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta—Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta” (1. Piet. 3).

Vertauskuva, josta apostoli Pietari tässä kirjoittaa on Nooan arkki. Emme mene nyt tähän vertauskuvaan sen enempää, vaan puhumme kasteesta ja ”lihan saastan poistamisesta”. Käsität ihan oikein, että pyhässä kasteessa ihminen saa syntinsä anteeksi ja hyvän omantunnon. Lihan saastaa ei kuitenkaan poisteta; mitä se tarkoittaa?

Liha tarkoittaa tässä yhteydessä, ja Raamatussa laajemminkin, ihmisen syntinsä luontoa, niin sanottua vanhaa ihmistä. Tästä apostoli Paavali sanoo mm. ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle.” (Room. 6). Edellä Paavali on juuri opettanut kasteesta ja näin tässä puhutaan kasteen seurauksista ja velvoituksesta. Ja vielä Paavali jatkaa Room. 7: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”

Tästä huomaamme ettei se ”liha” ja ”lihan saasta” ole kristitystä mihinkään kadonnut. Mutta Jumala antaa sen Jeesuksen tähden kasteessa anteeksi. Kasteessa ihminen uudestisyntyy Jumalan lapseksi. Ennen kastetta on vain liha (ja saasta), mutta kasteen jälkeen uusi ihminen Kristuksessa Jeesuksessa. Ilman kastetta ja uskoa ihminen ei siis ole kristitty, eikä hänessä ole tätä uutta ihmistä, Jumalan lasta. Kristityssä siis vaikuttaa ”uusi minä” ja ”liha”. Uusi minä haluaa vain sitä, mitä Jumala ja liha vain sitä, mitä Jumala ei halua. Kasteessa on siis alkanut tietyssä mielessä sota. Tämä jatkuu uuden ihmisen ja lihan välillä niin kauan kuin kristitty elää. Vasta kristityn kuollessa lihan saasta on kokonaan poissa.

Luterilaiset tunnustuskirjat sanovatkin tähän liittyen kasteen ja perisynnin suhteesta näin: ”Vastustajat tietävät hyvin, mitä Luther tällä lauseella tarkoittaa, nimittäin sillä, että perisynti jää jäljelle kasteen jälkeen. Aina hän on kirjoittanut, että kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, vaikkakin jäljelle jää perisynnin niin sanottu sisältö, nimittäin paha himo. Tästä sisällöstä hän on myös lisäksi huomauttanut, että kasteessa annettu Pyhä Henki alkaa ihmisessä kuolettaa pahaa himoa ja luo ihmisessä uusia sielun liikkeitä. Samaan tapaan puhuu myös Augustinus. Hän sanoo: ”Synti annetaan anteeksi kasteessa, ei niin, että se lakkaisi olemasta, vaan niin, että sitä ei syyksi lueta.” Tässä hän avoimesti tunnustaa, että synti on olemassa, toisin sanoen jää ihmiseen, vaikkakin sitä ei syyksi lueta. Tämä lause oli siinä määrin jälkipolven mieleen, että se on otettu mukaan kirkollisiin säädöksiinkin. Edelleen Augustinus sanoo kirjoituksessaan Julianusta vastaan: Tuo laki, joka on meidän jäsenissämme, on hengellisessä uudestisyntymässä menettänyt voimansa, mutta jää silti kuolevaiseen lihaan. Se on menettänyt voimansa, mutta jää silti kuolevaiseen lihaan. Se on menettänyt voimansa, koska sakramentti, jossa uskovat syntyvät uudestaan, päästää syynalaisuudesta; kuitenkin se jää ihmiseen, se kuin aikaansaa pahoja haluja, joita vastaan uskovat taistelevat.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus. II uskonkohta. Perisynti. 35–37.)

Ks. lisää artikkeleita kasteesta.