C. S.Lewis. Good in the Door (1970), Essays on Theology and Ethics, 234-239. Lyhentäen kääntänyt Petri Hiltunen. Väliotsikot toimituksen.
”Pitäisin tanssiaisista äärettömän paljon enemmän”, vastasi Caroline Bingley, ”jos ne järjestettäisiin toisella tavalla, mutta nyt ovat sellaiset kutsut tavallisesti sietämättömän ikävystyttäviä. Olisi varmastikin paljon järkevämpää, jos pääasiana olisi keskustelu eikä tanssiminen.” ”Paljon järkevämpää, epäilemättä, rakas Caroline, mutta mitkä tanssiaiset ne sitten enää olisivatkaan.”
Kirjailija Jane Austen kertoo, että Caroline hiljennettiin. Voidaan toki väittää, ettei Austen salli Bingleyn esittää kantaansa koko merkityksessään. Hänen piti vastata kärjistämällä asetelmaa. Eräässä mielessä keskustelu on rationaalisempaa, koska keskustellessa voidaan käyttää pelkkää järkeä, tanssiessa ei. Vaikkei ole mitenkään irrationaalista käyttää muitakin voimia kuin järkeä. Tietyissä tapauksissa ja tiettyjä tarkoituksia varten irrationaalisia ovatkin ne, jotka eivät käytä näitä muita kykyjä. Mies, joka yrittäisi kesyttää hevosen tai kirjoittaa runon tai siittää lapsen pelkällä päättelytaidolla olisi irrationaalinen mies; vaikka päätteleminen itsessään on rationaalisempi toiminto kuin ne, joita näissä suorituksissa vaaditaan. On rationaalista olla järkeilemättä, tai rajoittamatta itseään järkeen väärässä paikassa. Mitä järkevämpi ihminen, sitä paremmin hän tämän tietää.
Näitä huomioita ei ole tarkoitettu hyödyttämään Ylpeys ja ennakkoluulot -kirjan kritiikkiä. Ne tulivat mieleeni, kun kuulin, että Englannin kirkkoa oli neuvottu julistamaan naiset kelvollisiksi pappissäätyyn. Minua on itseasiassa informoitu, etteivät viranomaiset varmaankaan ota sellaista ehdotusta huomioon. Olisi lähes järjettömän harkitsematonta ottaa nykyhetkellä sellainen vallankumouksellinen askel, leikata itsemme irti kristillisestä historiastamme ja leventää juopaa meidän ja muiden kirkkojen välillä luomalla keskuuteemme naispappeus. Itse Englannin kirkko revittäisiin sellaisella toimenpiteellä kappaleiksi. Minun mielenkiintoni ehdotusta kohtaan on enemmänkin teoreettista laatua. Kysymys sisältää jotain syvempää kuin vain järjestyksen vallankumouksen.
Suhtaudun kaikella kunnioituksella niihin, jotka haluavat naisten pääsevän papeiksi. Ajattelen heidän olevan vilpittömiä, hurskaita ja järkeviä ihmisiä. Itseasiassa he ovat tavallaan liian järkeviä. Tällä kohdin minun ajatukseni poikkeavat heistä samalla tavoin kuin Bingleyn ajatukset poikkesivat hänen sisartensa ajatuksista. Minulla on kiusaus sanoa, että ehdotettu järjestely tekisi meistä paljon enemmän rationaalisia ”mutta mikä kirkko se sitten enää olisikaan”.
Ensi silmäykseltä kaikki järki (Caroline Bingleyn merkityksessä) näyttää olevan uudistajien puolella. Meillä on pappispula. Olemme huomanneet ammatti ammatilta, että naiset voivat tehdä kaikenlaisia asioita, joiden joskus ajateltiin kuuluvan vain miehille. Kukaan ehdotuksen vastustajista ei väitä, että naiset olisivat miehiä huonompia hurskaudessa, innossa, oppimisessa tai missään muussakaan, mikä näyttää tarpeelliselta papinviran hoitamiseen. Mikä sitten – perinteen synnyttämiä ennakkoluuloja lukuunottamatta – tekee mahdottomaksi päästää naisten suunnattomat reservit papistoon, niin kuin monessa muussakin ammatissa? Tätä terveen järjen hyökyä vastaan ei vastustajilla (joista monet ovat naisia) ole alkuun esittää muuta kuin jäsentymätöntä vastenmielisyyttä ja epämukavuuden tunnetta, jonka he huomaavat vaikeasti analysoitavaksi.
Se, ettei tämä reaktio kumpua naisten halveksinnasta, on mielestäni selvää historiasta. Keskiaika lisäsi ihmisten kunnioitusta yhtä Naista kohtaan siihen pisteeseen, jossa voidaan jo perustellusti syyttää Siunatun Neitsyen tulleen heidän silmissään miltei ”jumaluuden neljänneksi persoonaksi”. Muttei koskaan, minun tietääkseni, noina aikoina mitään pappisvirkaa etäisestikään muistuttavaa katsottu hänen ominaisuudekseen. Koko pelastus riippui ratkaisusta, jonka hän teki sanoissa ’Katso palvelijaa’. Maria yhdistettiin yhdeksän kuukauden käsittämättömään läheisyyteen ikuisen Sanan kanssa ja hän seisoi ristin juurella. Mutta hän on poissa viimeiseltä aterialta ja Pyhän Hengen vuodattamisesta. Näin Raamattu todistaa. Tätä ei voi huitaista sivuun sanomalla, että paikalliset ja aikasidonnaiset olosuhteet tuomitsivat naiset hiljaisuuteen ja yksityiselämään. Oli olemassa naispuolisia saarnaajia. Eräällä miehellä oli neljä tytärtä, jotka ”profetoivat” eli saarnasivat (Ap.t. 21:9. (Tunnustuksellinen luterilaisuus katsoo naisten puhekiellon (1. Kor. 14:34) koskevan jumalanpalvelussaarnaa (suom. huom.). Myös Vanhan testamentin aikoina oli naisprofeettoja. Naisprofeettoja, ei naispappeja.
Tässä vaiheessa tervejärkinen uudistaja kysyy mielellään, mikseivät naiset voi tehdä loppujakin papin töitä, jos he kerran voivat saarnata. Tämä kysymys syventää minun osapuoleni epämiellyttävyyden tunnettani. Meistä alkaa tuntua, meidät oikeasti erottaa vastapuolestamme se, minkä merkityksen he ja me annamme sanalle ”pappi”. Mitä enemmän he puhuvat naisten kyvykkyydestä hallinnossa, tahdikkuudesta ja sympaattisuudesta sielunhoitajina, heidän synnynnäisistä lahjoistaan ”vierailijoina”, sitä enemmän meistä tuntuu, että keskeisin asia on unohtunut. Meille pappi on ensisijassa edustaja, kaksinkertainen edustaja. Hän edustaa meitä Jumalan edessä ja Jumalaa meidän edessämme. Jo meidän silmämme opettavat tätä meille kirkossa. Joskus pappi kääntää selkänsä meihin päin ja kääntyy itään päin – hän puhuu Jumalalle meidän puolestamme. Joskus hän taas kääntyy meihin päin ja puhuu meille Jumalan puolesta. Meillä ei ole mitään huomauttamista sitä vastaan, jos nainen tekee ensiksi mainittua. Koko vaikeus koskee toista seikkaa. Mutta miksi? Miksei nainen voi tässä mielessä edustaa Jumalaa? Ei varmaankaan siksi, että hän on välttämättä tai otaksuttavaksi vähemmän pyhä tai vähemmän ystävällinen tai tyhmempi kuin mies. Tässä mielessä hän voi olla aivan yhtä ”jumalankaltainen” kuin mieskin. Ja lahjakas nainen voi olla, paljon lahjakkaampi kuin mies. Meidän on ehkä katsottava asioita toisesta näkökulmasta, jotta tulisi selvemmäksi, missä mielessä nainen ei voi edustaa Jumalaa.
Oletetaan, että uudistaja lakkaa sanomasta, että hyvä nainen voi olla kuten Jumala ja alkaa sanoa, että Jumala on sellainen kuin hyvä nainen. Oletetaan hänen sanovan, että me voimme yhtä hyvin rukoilla ”Äiti meidän, joka olet taivaissa” kuin ”Isä meidän”. Oletetaan, hänen ehdottavan, että Jumala olisi yhtä hyvin voinut ruumiillistua naiseksi kuin mieheksi, ja että Kolminaisuuden toista persoonaa voitaisiin yhtä hyvin kutsua Tyttäreksi kuin Pojaksi. Oletetaan lopuksi, että mystinen avioliitto käännetäänkin nurinniskoin siten, että Kirkko onkin sulhanen ja Kristus morsian. Minusta vaikuttaa siltä, että kaikki tämä liittyy vaatimukseen, että nainen voisi edustaa Jumalaa niin kuin pappi.
On varmasti niin, että mikäli kaikki nämä olettamukset joskus toteutettaisiin, me olisimme astuneet toiseen uskontoon. Jumalattaria on tietenkin palvottu ja monissa uskonnoissa on naispappeja. Mutta ne ovat uskontoja, joiden luonne on hyvin erilainen kuin kristinuskon. Terve järki tulee kysymään: ”Miksi ei?” Se jättää huomioonottamatta levottomuuden tai jopa kauhun tunteen, jonka ajatus koko teologisen kielen muuttamisesta feministiseksi herättää useimmissa kristityissä. Jos kerran Jumala ei itseasiassa ole biologinen olento, eikä Hänellä ole sukupuolta, mitä merkitystä sillä on, kutsummeko Häntä mieheksi tai naiseksi, Isäksi tai Äidiksi, Pojaksi tai Tyttäreksi?
Kristityt sen sijaan ajattelevat, että Jumala itse on opettanut meitä, kuinka Hänestä tulee puhua. Jos sanomme, ettei sillä ole merkitystä, väitämme joko etteivät maskuliiniset kuvat ole Pyhän Hengen inspiroimia, tai että ne ovat alkuperältään inhimillisiä, tai jos ovatkin inspiroituja, ne ovat keinotekoisia tai epäolennaisia ilmauksia. Tämä on sietämätöntä, tai jos se on siedettävää, ei se ole argumentti kristittyjen naispappien puolesta vaan kristinuskoa vastaan. Se perustuu myös hyvin kapeaan käsitykseen mielikuvista. Paneutumatta uskontoon voimme runoudesta saadun kokemuksen perusteella sanoa, että kuva ja käsitys liittyvät toisiinsa lähemmin kuin terve järki on valmis myöntämään. Lapsella, jota olisi opetettu rukoilemaan ”Äiti meidän” olisi radikaalisti erilainen uskonnollinen elämä kuin kristityllä lapsella. Kuva ja käsitys ovat elimellisessä yhteydessä kuten kristitylle ruumis ja sielu.
Uudistajat edellyttävät todellakin, että sukupuoli on jotain pinnallista ja hengelliselle elämälle merkityksetontä. Jos sanotaan, että mies ja nainen ovat yhtälailla sopivia johonkin ammattiin, silloin väitetään, että tuon ammatin hoitamisen kannalta sukupuoli on yhdentekevä. Tässä kontekstissa käsittelemme molempia ikäänkuin neutreina, sukupuolettomina. Kun valtio kasvaa kuin mehiläispesä tai muurahaiskeko, se tarvitsee kasvavan joukon työntekijöitä, joita voidaan käsitellä sukupuolettomina. Tämä saattaa olla välttämätöntä maallisessa elämässä. Mutta kristillisessä elämässä on palattava todellisuuteen. Siinä me emme ole samanlaisia vaan erilaisia tai toisiamme täydentäviä osia mystisessä ruumiissa. Rouva Nunburnholme on esittänyt, että miehen ja naisen tasa-arvoisuus on kristillinen periaate. En muista tämän todistavaa kohtaa Raamatusta enkä kirkkoisiltä, en Hookerilta enkä Rukouskirjasta, mutten puutu nyt siihen. Ajan takaa sitä, että jollei ”tasa-arvoinen” tarkoita ”vaihdettavissa olevaa”, tasa-arvolla ei ole merkitystä naispappeuden kannalta. Sellainen tasa-arvoisuus, joka edellyttää tasa-arvoisten olevan vaihdettavissa keskenään (kuten laskukoneet tai samanlaiset laitteet) on ihmisten joukossa pelkkä kuvitelma. Se voi olla hyödyllinen kuvitelma, mutta kirkossa me käännämme selkämme kuvitelmille. Yksi sukupuolten luomisen tarkoitus oli symboloida meille Jumalan salattuja asioita. Yksi avioliiton tarkoitus on kuvata Kristuksen ja kirkon välistä yhteyttä. Meillä ei ole valtaa ottaa niitä eläviä ja hedelmällisiä kuvia, jotka Jumala on piirtänyt meidän luontomme kankaalle ja muuttaa ne ikäänkuin ne olisivat vain geometrisiä kuvioita.
Tätä terve järki kutsuu ”mystiseksi” – ja sitähän se täsmälleen onkin. Kirkko väittää olevansa Jumalan ilmoituksen välittäjä. Jos tämä väite on väärä, silloin meidän ei tule tehdä naispappeja vaan poistaa papit. Jos se on tosi, silloin voidaan olettaa, että kirkosta löytyy aines, jota ei-uskovat kutsuvat irrationaaliseksi ja uskovat yliluonnolliseksi. Siinä on oltava jotain meidän järjellemme näkymätöntä, vaikkakaan ei sille vastakkaista – kuten sukupuolen ja tunteen asiat ovat meille luonnollisella tasolla läpinäkymättömiä. Tästä todella on kysymys. Englannin kirkko voi säilyä kirkkona vain, jos se säilyttää tämän näkymättömän elementin. Jos se poistetaan, jos säilytetään vain se, mikä voidaan todistaa järkevyydellä ja soveliaisuudella valaistuneen terveen järjen tuomioistuimessa, silloin me olemme vaihtaneet Jumalan ilmoituksen vanhan Luonnollisen Uskonnon haamuun.
Miehenä on vaivalloista koettaa vakuuttaa siitä etuoikeudesta ja taakasta, jonka kristinusko on laskenut minun omalle sukupuolelleni. Olen murskaavan tietoinen siitä, miten puutteellisesti suurin osa meistä nykyisinä ja menneen ajan yksilöinä on täyttänyt meille valmistetun paikan. Mutta armeijassa on vanha sanonta: Tervehdimme univormua, emme sen kantajaa. Vain se, joka kantaa maskuliinista univormua voi Kristuksen takaisintuloon asti edustaa kirkon Herraa; sillä me olemme kaikki yhteisesti ja yksilöinä feminiinisiä Hänen edessään. Me miehet olemme usein hyvin huonoja pappeja. Se johtuu siitä, että me olemme riittämättömän maskuliinisia. Asiaa ei paranna se, että kutsutaan tehtävään ne, jotka eivät ole lainkaan maskuliinisia. Joku mies saattaa olla huono aviomies. Asiaa ei voi kuitenkaan korjata sillä, että yritetään vaihtaa rooleja. Joku mies saattaa olla huono tanssipari. Ratkaisu tähän on, että miesten tulee osallistua ahkerammin tanssitunneille; ei se, että tanssisali jättää tästä lähtien ottamatta huomioon sukupuolten välisen eron ja ryhtyy kohtelemaan kaikkia tanssijoita neutreina. Se olisi tietenkin huomattavassa määrin järkevää, sivistynyttä ja valistunutta, ”mutta” – vielä kerran – ”mitkä tanssiaiset ne sitten enää olisivatkaan”.
Tämä vertailu kirkon ja tanssiaisten välillä ei ole niin mielikuvituksellinen kuin joku saattaisi ajatella. Kirkon tulee olla enemmän kuten tanssiaiset eikä niinkään kuten tehdas tai poliittinen puolue. Tai tarkemmin sanottuna nämä ovat ulkokehällä, kirkko keskellä ja tanssiaiset näiden välissä. Tehdas ja poliittinen puolue ovat keinotekoisia luomuksia – ”henki voi tehdä ne, kuten henki on tehnyt”. Niissä me emme ole tekemisissä konkreettisten ihmisten kanssa – vaan ainoastaan ”käsien” tai äänestäjien kanssa. En tietenkään käytä sanaa ”keinotekoinen” missään halventavassa mielessä. Tällaiset luomukset ovat välttämättömiä; mutta koska ne ovat ihmistekoisia, me olemme vapaita sekoittamaan, hävittämään ja tekemään niillä kokeita niin kuin meitä huvittaa. Mutta tanssiaiset ovat ilmentämässä jotain, joka on luonnollista ja joka koskee ihmistä kokonaisuutena – nimittäin seurustelua.
