Nieleekö Rooman kirkko luterilaisuuden?

26.10.2016 • Opetukset / 1 Kirkon usko / i) Kirkko

Johdannoksi

Annettu aihe “Nieleekö Rooman kirkko luterilaisuuden?” on provosoiva. Se lienee ollut tarkoituskin. Kun nyt näin provosoidaan, saamme myös provosoitua kunnon keskusteluun. Ensi silmäyksellä annettu kysymys näyttää sisältävän ajatuksen roomalaiskatolisen kirkon ylemmyydestä ja jopa tietystä uhasta. Samalla siitä voidaan lukea huoli luterilaisten kirkkojen tilasta. Kysymme, vastaako tämä asetelma tosiasioita. Onko todella mahdollista, että Rooman kirkko nielisi luterilaisuuden?

Keskitän alustuspuheenvuoroni kolmeen alueeseen, joilla meidän kysymyksemme on tehty ja mielestäni voidaan syystä tehdäkin. Ymmärrän, että paljon muitakin kysymyksiä voidaan tehdä, ja kaikista voidaan keskustella täälläkin. Mutta alustuksessa rajoitun kysymään kolmea asiaa:
1. Kirkkopolitiikka, 2. Eettiset kannanotot ja 3. Hengellinen elämä. Nyt heti varmaan joku kysyy: Mihinkä se oppi jäi? Vastaan suoralta kädeltä: Se sisältyy kolmanteen kohtaan: hengellinen elämä. Luterilaisuus on käsitetty kokonaan väärin, jos ajatellaan – kuten liiankin usein on tehty – : oppi ja tunnustus kuluvat luentosaleihin, neuvotteluhuoneisiin eli niin sanoakseni kirkon eteiseen. Päinvastoin oppi ja tunnustus kuuluvat luterilaisuudessa ns. kaikkein pyhimpään, alttarille, saarnastuoliin, sielunhoitoon, rukouskammioon, sanalla sanottuna hengelliseen elämään kokonaisuudessaan. Sen vuoksi luterilainen ekumenia ja oppikeskustelut eivät periaatteessa ole mitään nappi- eikä prosenttikauppaa tai kakun jakoa: tuo sinulle, tämä minulle. Oppi ja tunnustus on ehyt kokonaisuus niin kuin Kristuksen yhteen kudottu ihokas. Luterilainen ekumenia on itse totuuskysymyksen jatkuvaa kohtaamista. Siksi emme voi olla yhtäälle yhtä ja toisaalle toista. Ekumeniamme tulee olla avointa ja vastuullista tilintekoa uskostamme koko kristikunnan edessä.

1. Kirkkopolitiikka

´Kirkkopolitiikalla´ tarkoitan tässä yhteydessä kirkon yleistä kestokykyä, valta-asemaa ja sen voimaa kääntyä myös julkiseen elämään. Se siis ei ole vain halua näkyä mediassa herkästi ja suosion toivossa, vaan myös kykyä tavoittaa etäällä olevia, vastata heidän kysymyksiinsä ja tarvittaessa rohkeutta asettua poikkiteloin suurenkin paineen edessä.

Tältä osin lienee rehellisesti myönnettävä, että room. kat. kirkko on ollut vahva sekä hyvässä että siinä toisessa edelliselle vastakkaisessa lajissa. Se ei ole ollut nieltäväksi mikään “helppo nakki”. Rautaesiripun aikana oli kaikilla kirkoilla itäblokin maissa tukalat oltavat. Room. kat. kirkon kestokyky osoittautui varsin suureksi. Sillä oli esim. entisessä Tsekkoslovakiassa varaa pitää viittä piispanistuinta tyhjinä vuositolkulla, koska se ei suostunut asettamaan niille kommunistisen puolueen eikä salaisen palvelun “sopiviksi katsomia”. Sitä vastoin esim. ent. Itä-Saksan unioitujen ja luterilaisten maakirkkojen, teologisten tiedekuntien ja vastaavien historia huipulta alas asti on traaginen ja skandalöösi. Ne olivat siinä määrin valtajärjestelmän nielaisemia, että systeemin romahdettua kirkkojen uskottavuuden menetys on ollut todella suuri. Vaikka Berliinin kuuluisa Dom (tuomiokirkko) komeilee taas koko valtavuudessaan kultaa ja ornamentteja, Berliini (-Brandenburgin) yleisprotestanttiselta mahtikirkolta puuttuu eräs tekijä, joka ei ole merkitykseltään ihan vähäinen. Siltä puuttuvat jäsenet. Entisellä itäpuolella kirkkoon kuulu tiettävästi vain 10 % väestöstä ja Länsi-Berliinin puolellakin vain 28 %. Uusimman tilaston mukaan uusissa osavaltioissa on keskimäärin 70 % kirkkoon kuulumattomia. Jos nykyinen kirkollinen meno Saksassa jatkuu, voitanee ounastella, että mikäli joku ne nielee, onkohan niissä paljonkaan nielemistä.

Malliesimerkki Rooman kirkon sitkeydestä on tietenkin Puola, jossa katolinen kirkko suuntautui vahvasti ja kriittisesti julkisuuteen ja piti yllä kansan toivoa. Onpa jopa sanottu, että Carol Woytila paaviksi (Johannes Paavali II) tultuaan antoi sen ratkaisevan tönäisyn, jolla sosialistisen dominopelin koko nappularivistö kaatui. Ei ihme, että hän on ollut hyvin suosittu eteläisissä naapureissamme aina luterilaista Viroa myöten. Tätä asiantilaa Rooman kirkko myös rohkeasti käyttää.

Nyt elämme kuitenkin uutta aikaa, jolloin kysytään, tuleeko room. kat. kirkko olemaan yhdentyvän Euroopan yleiskirkko. Maanosamme näyttää keinolla millä hyvänsä puristuvan yhdeksi kokonaisuudeksi. On kuitenkin huomattava, että syvimmältään tämän sanelee se kuuluisa Herra Markkina. Vain jättiläiset elävät ja hallitsevat. Tiesitkö, että kuluvana vuonna maailman suurin painotuote – sentään vielä Raamatun jälkeen – on ruotsalaispohjaisen huonekaludinosaurus -IKEA:n kuvasto? Painos 11 kielellä 73 milj. kappaletta? Kysyn: Mitä tämä kehitys kohti mahdollisimman suuria yksikköjä merkitsee kirkoille? Ainakin ennen Euroopan pohjoisosan liittymistä EU:iin, oli selvää, että maanosamme ns. kristillinen katto-organisaatio tulisi olemaan Rooman kirkko. Onhan tuo kuuluisa sininen lippu kultaisine tähtisädekehineen laina klassisesta roomalaiskatolisesta Neitsyt Marian kuvasta. Mutta kuvat ovat kuvia. Meidän on kysyttävä niiden takana olevaa “raakaa todellisuutta”. Ne kertovat, että eurooppalainen ihminen on hyvin ristiriitainen. Sitä pirstovat monet näkemykselliset ja kirkolliset rajat. Edellä mainittu niellyksi tuleminen ei näytä helpolta eikä todennäköiseltä.

Tosiasiallisesti myös roomalaiskatolinen kirkko purjehtii melkoisissa sisäisissä ja kulttuurisissa vaikeuksissa. Se ei liene onnistunut hyödyntämään entistä vahvuuttaan ja uskottavuuttaan. Teologian väljähtyminen, pirstoutuminen ja radikalisoituminen on ilmeistä. Osa väestöstä kirkuu kommunistisen Itä-Saksan perinnöksi jättämän abortin ja kovalla rummutuksella säestetyn naispappeuden perään. Mahdoton selibaattikäytäntö tuottaa ainakin pappispulaa, joskin tässä epäkohdassa on nähtävissä eräs mielenkiintoinen sivujuonne. Kun protestanttisia pappeja kääntyy room.,. kat. kirkkoon – kuten vastikään Englannin anglikaanisessa kirkossa on tapahtunut – kyseiset papit voivat jatkaa avioliitossa. Tyydyn kysymään, helpottaneeko tuo protestanttisten kirkkojen mahdollista assosioitumista (liitännäisjäsenyyttä) Roomaan.

Päätän tämän jakson tosiseikkaan, joka tulee meitä lähelle. Rooman kirkon ekumeenis-strateginen mielenkiinto on ilmiselvästi kohdistunut viime vuosina Pohjoismaihin. Tässä ei ole mahdollista pohtia asiantilaa syvemmin. Joka tapauksessa islamin kasvava paine etelässä ja Lähi-Idän maiden voimakas tyhjentyminen kristillisestä väestönosasta ovat kuvassa mukana. Ekumeenista kylmää kautta idässä on merkinnyt myös jännitys ortodoksisen maailman kanssa kilpailuineen ja riitelyineen johtoasemasta entisen Itä-Euroopan maissa.

Nyt kannattaakin selvittää kunnolla, mikä Pohjoismaissa kiehtoo ja mikä mahdollisesti helpottaisi otsikossamme mainittua nielemistä. Havaintoesimerkki: Kun kolmisen vuotta sitten juhlittiin Upsalan kokouksen päätöstä 1593, jolloin luterilainen uskonpuhdistus meillä vakiintui, tuossa riemujuhlassa vaiettiin jokseenkin totaalisesti juhlan aiheesta. Syntyi vaikutelma, ikään kuin olisi haluttu juhlia mieluummin tuon uskonpuhdistusjakson lopettajaisia. Nielemisestä ei tosin kannata puhua, mutta tiettyä ruokahalua on.

Kysyn: mikä sitä kasvattaa? Olisiko eräänä syynä se, että valtiolliset tai puolivaltiolliset kirkkomme ovat aika hyvin organisoituneita, todellisia piispallisia “hallintounioneita”. Toisena syynä voisi olla se, että kirkkojemme opillinen tiedostamistaso ja tunnustuksellinen identiteetti ovat alhaalla. Jos esim. Suomessa se porukka, jota kutsutaan kirkolliskokoukseksi ja jolla on menneisyydessä ollut suuren luokan kirkollinen merkitys, tällä hetkellä ryhtyy äänestämään luterilaisen kirkkomme opista, ei syntyne suuria nielemisvaikeuksia. Kysymys on vain siitä, kuka tai mikä taho sen tekee.

Kotimaiselta pohjalta hahmoteltu tulevaisuuden kuva voi siis olla seuraava:
Elämme kirkossa, jossa ulkonainen muoto ja toimiva koneisto on tärkeämpi kuin sisältö eli selkeä uskonoppi ja yksimielinen julistus. Eräät tutkijat ovat vahvasti sitä mieltä, että meillä Suomessa elää vahvana entinen henkilömonarkkinen ja varsinkin Venäjän tsaarinaikanen keskitetty, virkamiesvaltainen perintö, ihmisille etäinen mutta kuitenkin siedetty ja kärsitty “välttämätön paha”, joka sai harrastaa kovia otteitaan mutta joka tarpeen tullen sivuutettiin astumalla yksinkertaisesti yli. Jos tässä on perää, sen hyvä ilmentymä on yhä kirkkomme hallinto. Kirkkoamme tuskin on mahdollista instituutiona helposti sulauttaa. Instituutiona kirkko näkyy, jyrää ja voi suhteellisen hyvin. Mutta sen ääni, opetus ja julistus siinä määrin sekava ja monenkirjava, että syystäkin voidaan kysyä: Onko se laiminlyönyt itse totuuskysymyksen, kysymyksen uskon totuudesta ja kristillisestä elämästä. Tässä on ydinongelma, joka koskee ekumeniaa ja niellyksi tulemista. Vaikka tehtäisiin kirkkojen kesken hyviäkin papereita ja sopimuksia, jos niillä ei ole pitävyyttä ja merkitystä konkreettisella seurakuntatasolla – muualla kuin ns. uskovan kirkkokansan piirissä, ne ovat näennäissopimuksia. Päinvastaisessa tapauksessa papereilla ja sopimuksilla voidaan suurestikin romuttaa tämäntapainen kirkko sisältäpäin opin, tunnustuksen ja julistuksen tasolla. Kirkko tulee niellyksi, varsinkin jos valtajärjestelmän tapana on suurissa periaatekysymyksissä olla rekisteröimättä uskova kirkkokansa “koska se edustaa pientä vähemmistöä”. Kärjistäen sanottuna kaikki on kuin ennenkin: organisaatio pelaa, eikä oppi selkene, vaan samenee entisestään.

Tulevaisuuden Suomen kirkko voi hyvin olla samanlainen kuin tämän päivän Kotimaan yleisönosasto: Piispanvaaleista ja työmuodoista keskustellaan ylivertaisesti enemmän kuin vanhurskauttamisesta ja evankeliumin pelastavasta merkityksestä!

2. Eettiset kannanotot

Kenen tahansa tarkkailijan, olipa hän kirkossa tai niiden ulkopuolella, lienee pakko myöntää, että room. kat. kirkko on eettisessä opetuksessaan pitänyt yllä korkeata profiilia. Rooman perinteisten eettisten näkemysten oikeellisuudesta voidaan olla – ja ollaankin – montaa mieltä. Mutta se on pakko huomata, että esim. paavi tuo rohkeasti esiin kirkon opetuksen (esim. juuri päättynyt Saksan vierailu) ja on valmis kohtaamaan yleisen mielipiteen äänekkään sekakuoron. Mutta suomalaisessa televisiostudiossa pappi tai teologi yrittää pukeutua asiantuntijan viittaan ja puhuu kaikista asioista “yhtäältä ja toisaalta”. Julkinen väittelijä ja haastattelija ei häneltä saa rutistamallakaan esiin edes kirkon perinteistä kantaa. Kirkon edustaja on sujakka ja suosittu, mutta jokseenkin harmiton. Väitän, että tässä on eräs kirkkoomme kohdistuva niellyksi tulemisen mahdollisuus. Roomalaiskatolinen kykenee usein olemaan selkeiden eettisten kannanottojen ja merkittävien arvojen soihtu. On eri asia, ketkä tätä soihtua todella seuraavat. Mutta joka tapauksessa julkisuudessa tiedetään ja tajutaan, mikä kirkon opetus ja kanta on. Samalla kun me luterilaiset toteamme, että Rooman kirkon eettisessä opetuksessa on sellaista. joka poikkeaa Raamatusta ja jopa Jumalan oikeasta luomistahdosta, meidän on syytä kysyä itseltämme, olemmeko me kirkkona ja sen kristittyinä jäseninä yhtä selkeästi julkisuuteen puhuvia ja kantamme perustelevia edes siinä, missä meillä on takanamme Raamatun opetus ja Jumalan luomistyön mukainen arvoperuste. Aika, jota elämme ei ole suinkaan mikään arvotyhjiö – kuten joskus kuulee sanottavan – vaan keskenään ristiriitaisten arvojen paljous, arvokaaos. Tässä kirkoltamme tarvitaan todellista asiansa tuntemusta, perustelemisotetta ja luottamusta jumalalliseen totuuteen. On kammottavaa ajatella, että nykyisen postmodernismin eksyttävän ja relativistisen arvosekamelskan keskellä juuri kirkosta eli siitä yhteisöstä, minkä tulisi olla Jumalan totuuden ja elämän pyhyyden todistaja, tuleekin “todellinen arvotyhjiö”.

Luterilaisena pappina ja teologina minua jurppii se, mitä luin Helsingin Sanomista 2.6. Johannes Salmisen esseestä “Elämän ja kuoleman uusjaossa”. Kirjoitus oli kirkas välähdys Pohjoismaiden söheröisessä hämäryydessä. Kysymys oli mitä ajankohtaisimmasta asiasta, eutanasiasta, elämän keinotekoisesta lyhentämisestä. jota Jumalan viides käsky kutsuu tappamiseksi. Tiedän, että lääkärikuntamme on laajasti sitä vastaan joitakin kellokkaita lukuun ottamatta. Salminen kirjoittaa viitattuaan eräisiin tyrmistyttäviin uutisiin Kiinasta:
“Käytäntö (elämän keinotekoinen lopettaminen), jolla on vastineita myös muissa ei-kristillisissä kulttuureissa, saa siunauksen Peter Singerin kirjassa Rethingking Life and Death. Singer ehdottaa 28 päivän koeaikaa, ennen kuin lapsi saa oikeuden elää.

“Kehittynyt nykytekniikka tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden näytellä elämän ja kuoleman herra paljon aikaisemminkin…”
“Jo syntyneistä voidaan taas geneettisen koodin avulla pelkästä sylkitipasta päätellä tuleva taudit samoin kuin ehkä kuolintapa ja ehkä myös kuolinaika… Vakuutusyhtiöt, työnantajista puhumattakaan ovat saaneet kullanarvoisen tilaisuuden karsia kaikki epäkelvot. Mutta miten käy heidän ihmisarvolleen? Singer suosittelee kylmästi aborttia, parantumattomasti sairaiden lasten hoitamatta jättämistä ja vapaaehtoista kuolinapua tervehdyttämistoimiksi…”
“Ja pienimpiin kohdistuva manipulaatio vaarantaa myös vanhimpien olemassaolon.”
“Kulisseissa lymyävät koko ajan sairaalaekonomit, jotka kirjaavat ahnaasti jokaisen vapautuvan vuoteen. Mitä akuutimmaksi vanhustenhoidon kriisi tulee, sitä houkuttelevammaksi lopun medisiininen nopeuttaminen käy.” Ja Salminen päättää: “Kaikki liittyy yhteen. Sitä kiitollisempi on, että joku Johannes Paavali II uskaltaa johdonmukaisesti puolustaa elämän pyhyyttä.” Näin tuo loistava esseisti J. Salminen (room.kat.).

Jään kysymään: missä ovat muut esimerkit? Ovatko luterilaiset kirkkomme tässäkin moraalikysymyksessä vain keskustelijoita ja perässähiihtäjiä? Julkisuudessa muuten paistatteleva, etuja turvaava ja todellisia näkemyskonflikteja kaihtava asenne yhdessä politisoidun näennäisdemokratian, uskovasta kansasta vieraantumisen sekä moraalisen ja hengellisen linjattomuuden kanssa riittää kyllä seremoniallisen kansalaisuskonnon vaalimiseen. Mutta syvimmältään tulos on tiedossa: “Jos suola (joka estää mätänemisen) käy mauttomaksi… se ei kelpaa muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.” (Matt 5:13)

3. Hengellinen elämä

Aiheemme pääpontimena on kuitenkin epäilemättä ajankohtainen keskustelu vanhurskauttamisopista. Luterilainen Maailmanliitto ja roomalaiskatolisen kirkon ns. ykseyskomissio tuottivat runsas vuosi sitten asiakirjan, ns. Yhteisen julistuksen, jonka tarkoitus oli saada aikaan niin suuri yksimielisyys vanhurskauttamisesta, että Luterilaisten tunnustuskirjojen Trenton kirkolliskokouksen oppituomiot voitaisiin kumota. Vanhurskauttamisoppi on luonnollisesti ensiarvoinen asia, kun puhumme tunnustuskuntiemme välisistä suhteista. Siitä voidaan tässäkin tilaisuudessa esittää kysymyksiä ja kannanottoja. Alustuksessani en kuitenkaan aio palata sen yksityiskohtiin. Siihen on tietty syy. Suomen kirkko on antanut asiakirjaan virallisen vastauksensa viime tammikuussa ja yhtenä vastaajaryhmän jäsenenä olen liittänyt siihen myös erillislausunnon (Perusta 1/96). Nyt odotamme jatkoa, sillä kuluvana kesänä on käyty ja käydään jatkokeskusteluja. Rajoitun vain seuraaviin näkökohtiin:
a. Alkuperäinen asiakirja ei ollut yksiselitteinen eikä riittävä kyseisen yksimielisyyden toteamiseen. Tämän totesivat monet herätysliikkeet, yhteisöt ja yksittäiset tutkijat, jotka pyrkivät huolellisesti perehtymään asiaan. Rehellisesti on mielestäni myös todettava, että kirkkomme virallista vastuuta kantavat työntekijät saivat aikaan kirkkojen välisen mittapuun mukaan katsottuna perusteellisen lausunnon. Julistuksen tarkoitusta kannatettiin, mutta samalla esitettiin niin paljon korjausehdotuksia, että se käytännössä merkitsee uutta asiakirjaa.

b. Käsitykseni mukaan Yhteinen julistus onkin kirkkojen vastausten pohjalta monin kohdin muuttunut. Suomen kirkon edustajat ovat tehneet asiassa runsaasti töitä. Toivottavasti pian, mutta viimeistään ensi syksynä saamme tuloksen julkiseen keskusteluun. Nyt on meidän kaikkien sekä pappien, teologien että maallikoiden varustauduttava työstämään uusi ehdotus yhtä perusteellisesti ja vastuullisesti.

c. Asiakirjan keskeinen ongelma on sen sinänsä positiivinen toteamus, että vanhurskauttaminen on Raamatun sanoman ja uskomme keskus, jolla on määräävä ja jäsentävä (kriteriologinen) asema muihin uskonkohtiin. Tämä toteamus on kuitenkin vasta eräänlainen lupaus ja “avoin ekumeeninen asianajovaltakirja”. Miten suuret ja kirkkoja erottavat opinkohdat tosiasiassa tämän jälkeen selvitetään, on jokseenkin auki. Väkisinkin tulee mieleen rinnakkaisesimerkki M. Lutherin viimeisiltä elinvuosilta, ns. Regensburgin oppikeskustelut 1541. Niiden päätteeksi julistettiin myös, että itse vanhurskauttamisessa yksimielisyys Rooman kanssa oli saavutettu. Luther kirjoitti sen johdosta ruhtinaalleen Johann Friedrichille toukokuussa 1541 kirjeen (WA. Br. 3616), jossa hän toteaa, ettei tästä tunnustuslausumasta saada paljon irti. Entinen erimielisyys tulee ilmi heti, kun “he siirtyvät muihin uskonkohtiin, joista vanhurskauttamisen pääuskonkohta virtaa ja joihin se perustuu.” Niin myös tuolloin kävi.

d. Yhteisen julistuksen varsinainen uskonopillinen ongelma odottaa ratkaisuaan. Yhteinen julistus sekoittaa vanhurskauttamiseen elämän uudistuksen eli pyhityksen, jota se kutsui virheellisesti efektiiviseksi vanhurskauttamiseksi. Tällöin vanhurskauttamisen objektiivinen perusta, Kristuksen työ meille luettuna ja uskossa lahjoitettuna eli ns. jumalattoman vanhurskauttaminen, murtuu. Tiedämme, että tässä asiassa on vallinnut ja vallitsee suuri erimielisyys ja sekaannus luterilaisten omassa keskuudessa. Selvää pitäisi olla, että uskon ja opin yhteyden tavoittelemiseen room.kat. kirkon kanssa meidän tulee käydä kirkkomme koko tunnustuksen pohjalta. Emme voi päästä kestävään tulokseen, jos työnnämme sivuun ja pirstomme tunnustuksemme. Vaikka tunnustuskirjoillamme on monta kirjoittajaa: Luther, Melanchthon, Chemnitz jne. ja vaikka niissä on syntytilanteesta johtuvia käsitemääritys- ja muita eroavuuksia, me tulemme nielaistuksi, jos emme halua nähdä opillista jatkumoa ja päälinjaa tunnustuskirjojen sisällä. On sangen outoa, että keskustelu Rooman kanssa on kiihdyttänyt luterilaisen kirkkomme sisällä riidan ns. forenssisesta eli luetun vanhurskauden opista. On kuin me tässä mylläkässä olisimme unohtaneet päätunnustuksemme Augsburgin tunnustuksen yksinkertaisen selvän ja raamatullisen vanhurskauttamisartiklan: “Opetamme, ettemme omalla ansiollamme, tekemisellämme ja hyvittämisellämme voi saavuttaa syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautta, vaan että me saamme syntien anteeksiantamuksen ja tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta, uskoessamme, että Kristus on kärsinyt edestämme ja että meille annetaan synnit anteeksi ja vanhurskaus ja iankaikkinen elämä lahjoitetaan hänen tähtensä. (saks.). Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä (lat).” (CA 4). Voiko tämän selvemmin puhua luetun vanhurskauden ja lahjana saadun pyhyyden yhteen kuuluvuudesta?

Edellä lainattu Lutherin kirje on tässäkin hyvä opastajamme. Hän sanoo siinä: “On kaksi eri asiaa tulla vanhurskaaksi (fieri) ja toimia vanhurskaasti (agere), eli olla (esse) vanhurskas ja tehdä (facere) vanhurskautta… Kun kysytään, minkä kautta me tulemme vanhurskaiksi Jumalana edessä, se on aivan toinen kysymys kuin, jos kysytään: mitä vanhurskautettu tekee tai jättää tekemättä…Mutta paavilaisten nurjuus on siinä, että he väittävät, ettei Jumalan edessä tulla vanhurskaiksi tai olla vanhurskaita yksin uskon kautta, vaan myös tekojen, rakkauden tai niin kuin he sanovat meihin istutetun (inherentem) armon kautta. Tämä on kaikki väärin, sillä Jumalan edessä ei kelpaa mikään muu kuin yksin hänen rakas Poikansa Jeesus Kristus, joka on hänen edessään kokonaan puhdas ja pyhä.” Lausuttuaan näin opin jumalattoman vanhurskauttamisesta Lutherilla ei ole mitään vaikeuksia lausua tämän jälkeen: “Sillä Jumala sanoo: ´sydän on pyhä minun Poikani tähden, joka siinä asuu uskon kautta” (WA Br 3616, s. 408).

Johtopäätökset

Olemme vihdoin saapuneet itse pääkohtaan ja ytimeen. Se lopulta ratkaisee, kuinka meidän käy. Kysymys on Jumalan, Pyhän Kolminaisuuden ilmoituksen sanasta sellaisena kuin hän on antanut sen meille Raamattuna. Siinä on Kirkolla Jumalan Isän ääni, Pojan Jeesuksen Kristuksen täysi pelastusteko ja läsnäolo sekä Pyhän Hengen eläväksi tekevä voima. Jos siis kysytään: Mikä kirkon tulevaisuutta, kysymys on muutettava muotoon: Kuulemmeko elävän Jumalan sanan? Otammeko uskoen vastaan Kristuksen ja hänen pelastavan evankeliuminsa? Onko meillä Pyhän Hengen valaisu, elämä ja voima? Jos on, meitä ei niele mikään toinen uskonnollinen instituutio, ei kirkko eikä lahko. Eipä meitä nielaise edes Hän, joka Raamatun mukaan käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura etsien, kenet hän voisi niellä. Meillähän on tästä lupaus, joka ei koske vain historiaa ja katoavaisuutta, vaan ikuista elämää: “Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani ja tuonelan portit eivät sitä voita.” Mutta tämä uskonlause, jonka luterilainen päätunnustuksemme, Augsburgin tunnustus, ilmaisee sanoin: “Aina ehdottomasti on ja pysyy pyhä kristillinen kirkko” (Ecclesia semper manet, art. 7), ei ole mikään romanttinen runokuva: “Ajasta aikaan seisovat kirkon kivimuurit”. Kirkolla ei maailmassa ole mitään omistusasuntoa omalla tontilla ja ikuisilla nautintaoikeuksilla. Se pysyy kunakin ajanhetkenä ja kussakin paikassa täsmälleen niin kauan kuin se lepää Kristuksen lupaus- ja testamenttisanan varassa ja todellisesti elää siitä. Reformaatio, uskonpuhdistus nousi juuri sellaista triumfalismia ja kirkollista itsevarmuutta vastaan, joka ilmoitti: Täällä on meillä avaimet taskussa ja nyt munkki Luther hiljaa siellä Wittenbergin takametsissä.

Tässä onkin meillä otsikossa mainitun ‘nielemisen’ eli haltuun ottamisen varsinainen lähtökohta ja olennaistekijä. Väärä vallankäyttö astuu kuvaan heti, kirkossa Jumalan sanan palvelemisesta tulee sanan isännöimistä eli sanan palvelijoista tulee sanan herroja. Tämä ei liioin suinkaan ole vain roomalaiskatolisen kirkon erityisominaisuus, vaan se on valitettavasti toistunut pienemmässä tai suuremmassa mitassa myös muiden kirkkojen ja yhteisöjen historiassa. Ei ole niin pientä kirkkoa, herätysliikettä tai kristillistä järjestöä, jota tämä “paavilaisuus” eli valtajärjestelmä yli asian ei olisi pystynyt pilaamaan. Meidän on syytä katsoa peiliin ja kysyä, ei kai vai meihin sovellu Jeesuksen vertaus taloudenhoitajasta, joka isännän viipyessä unohti, kenen talossa hän oli ja mitä hänen hoitoonsa oli annettu. Hän rupesi rälläämään, mellastamaan ja lyömään kanssapalvelijoitaan (Matt 24:49).
Jos pysymme sananpalvelijoina ja sanassa, meitä ei niele mikään eikä kukaan. Jos emme, emme ansaitsekaan muuta kuin niellyksi tulemisen.

(Puhe evankeliumijuhlilla 1996)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos