Piispan virka Suomen luterilaisessa perinteessä

”Minä jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat” (Tiit.1:5). Muun muassa tähän jakeeseen on usein viitattu luterilaisessa perinteessä, kun on puhuttu paikallisseurakunnan ylittävästä hengellisestä virasta. Apostoleista saakka kirkossa on ollut yliseurakunnallinen virka, joka palvelee ja valvoo paikallisia seurakuntia ja niiden paimenia, sekä johtaa alueellisten kirkkojen elämää. Tämän kaitsentaviran hengellinen luonne ja valtuudet on ymmärretty eri tavoin eri luterilaisissa kirkoissa. Nimikkeet ovat myös vaihdelleet: piispa, presidentti, superintendentti, johtaja… Näitä eroavaisuuksia ei ole kuitenkaan nähty kirkollisen yhteyden kannalta erottavina. Yliseurakunnallisen kaitsentaviran kehitykseen on teologisen työskentelyn lisäksi ratkaisevasti vaikuttaneet poliittis-historialliset seikat.

1. Piispuus luterilaisessa uskonpuhdistuksessa

Luterilainen reformaatio syntyi lännen kirkossa ja joutui ottamaan kantaa myös vallalla olleeseen piispalliseen järjestykseen. On tärkeää nähdä kaksi historiallista taustakuvaa, jotka selittävät tunnustuskirjojen linjauksia. Ensinnäkin piispat olivat uskonpuhdistuksen aikaan maallisia ruhtinaita. Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa piispoilla oli merkittävä valtapoliittinen asema. Piispoille yhden tai useamman alueen ruhtinaina kuuluivat maalliset valtaoikeudet ja taloudelliset edut. Piispoilla oli myös äänioikeus keisarin valtiopäivillä, jotka olivat sekä maallisen että kirkollisten asioiden käsittelyä varten. Lisäksi kolme seitsemästä keisarin valinnan tekevästä vaaliruhtinaasta oli piispoja. Piispat olivat keisarikunnan valtakoneiston ytimessä. Vastaavasti itsenäiset kaupungit ja ne ruhtinaskunnat, joissa oli ei-piispallinen ruhtinas, tekivät omia kirkollisiakin päätöksiä piispojen lupaa kysymättä. Piispat käyttivät maallista valtaa ja ruhtinaat osin kirkollista.

Toiseksi Rooman kirkossa piispuutta ei pidetty teologisesti kirkon viran täyteytenä. Vahva piispuuskäsitys Roomassa hyväksyttiin vasta 1960-luvulla Vatikaanin II konsiilissa. Keskiajalla kirkon elämän ytimessä oli ehtoollisen messu-uhri, jonka toimittamisen hengellinen kyky ja valta olivat pappisviralla eli presbyteriaatilla. Kun papilla oli valta Kristuksen ruumiin ylitse, miten se ei voisi koskea seurakuntaruumista. Sekä pappi että piispa olivat osalliset samasta pappeudesta ja vihkimyksen sakramentista. Piispan virkaa ei saatu vihkimyksessä lahjoitettavan armon perusteella vaan kanonisen lain mukaan valtuutuksena hierarkian huipulta. Piispuus oli paavin myöntämä arvoasema. Piispoilla oli asemansa puolesta opetus-, vihki- ja tuomiovalta. Pappisviralla oli vihkimyksen perusteella teologisesti sama valta, mutta ei kirkollisen valtuutuksen puolesta.

Luterilaiset isät ottivat näihin kysymyksiin kantaa. Yhtäältä haluttiin lain ja evankeliumin, maallisen ja hengellisen vallan erottamisen tähden korostaa piispan viran hengellistä olemusta.

Avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit.1

Piispan virka haluttiin puhdistaa väärinkäytöksistä Kristuksen evankeliumin palvelukseen. Piispana toimiminen tarkoitti sanan ja sakramenttien hoitoa ja niiden valvomista konkreettisessa seurakunnallisessa ja hiippakunnallisessa yhteydessä. Kirkon viran tehtäväkuva muuttui. Luterilainen virkakäsitys painotti messu-uhripappeuden (sacerdotium) sijaan Jumalan sanan palveluvirkaa (verbi divini ministerium). Keskeistä oli uskollisuus Jumalan sanalle eikä paavista alas laskeutuvalle kirkon opetusviralle. Tämä näkyi kuvaavasti pappisvihkimyksessä. Rooman kirkon ordinaatiokaavan yhä vallalla oleva käytäntö on, että pappi polvistuu piispan eteen ja laittaa kätensä hänen käsiensä väliin ja vastaa myöntävästi piispan kysymykseen: ”Lupaatko minulle ja seuraajilleni kunnioituksen ja kuuliaisuuden?” Luterilaisissa ordinaatiokaavoissa kuuliaisuus piispalle korvattiin lupauksena pitäytyä tunnustusdokumentteihin.

Toiseksi tunnustuskirjat opettavat, että on vain yksi Kristuksen asettama apostolinen sanan ja sakramenttien virka. Siksi jumalallisen oikeuden (iure divino) mukaan ei ole eroa papin ja piispan välillä.

Mitä muuta piispa virkaanvihkimistä lukuunottamatta tekee sellaista, mitä presbyteeri ei tee?”… Mutta koska piispan ja kirkkoherran virat eivät ole eri arvoasteita jure divino, on selvää, että kirkkoherran omassa seurakunnassaan suorittama vihkimys on jure divino pätevä.2

Tämä opetus ei ollut mikään uutuus. Kanta ei poikennut niinkään vallinneesta presbyteriaalisesti painottuneesta virkateologiasta vaan paavin nimitysvallasta ja kanonisesta oikeudesta. Keski-ajalta tiedetäänkin pappisvihkimyksiä, jonka olisivat toimittaneet presbyteerit. Kun piispan varsinaiseksi tehtäväksi nähtiin sanan ja sakramenttien virka, niin vanhakirkollisten esikuvien mukaisesti kaupunkiseurakuntien vastuullisen – ei jokaisen papin – paimenen eli kirkkoherran (Pfarrherr) katsottiin olevan piispa. Näin Luther saattoi kutsua Wittenbergin kirkkoherraa, Johannes Bugenhagenia, piispaksi. Lutherin lisäksi vain Bugenhagen vihki pappeja Wittenbergissä.

Paikallisen ”kirkkoherrapiispuuden” lisäksi reformaattorit olisivat inhimillisen oikeuden mukaan olleet halukkaat säilyttämään myös alueellisen ”hiippakuntapiispuuden”. Tunnustuskirjat pitävät piispallista järjestystä tavoiteltavana mallina.

Haluamme säilyttää kirkollisen hallinnon ja arvojärjestyksen, vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaansaannosta. Olemme näet selvillä siitä, että isät ovat hyvässä ja hyödyllisessä tarkoituksessa panneet toimeen kirkollisen järjestyksen (bischofe regiment) sillä tavoin kuin vanhat kirkolliset säännökset kuvaavat. Piispat kuitenkin joko pakottavat meikäläisiä pappeja hylkäämään ja kiroamaan sen opinmuodon, johon me olemme tunnustautuneet, tai jopa ennenkuulumattoman julmasti surmaavat noita onnettomia ja viattomia.3

Ongelmaksi uskonpudistukselle Saksassa muodostui se, että piispat asettuivat vastustamaan reformaatiota. Joitakin poikkeuksia kuitenkin löytyi. Kölnin vaikutusvaltainen piispa Hermann von Wied (1477–1552) siirtyi vähitellen uskonpuhdistuksen kannalle ja alkoi tukeutua Philip Melanchtonin apuunkin vuonna 1543. Von Wied joutui kuitenkin keisarin sotaväen painostuksesta eroamaan virastaan. Brandenburgin piispa Matthias von Jagow (1490–1544) sen sijaan ehti toteuttaa uskonpuhdistuksen periaatteita kaupungissaan. Laajalle levinnyttä merkitystä näillä piispoilla ei ollut.

Luterilainen uskonpuhdistus yritti lisäksi pitää käytännössä piispallisesta järjestyksestä kiinni täyttämällä tyhjäksi jääneitä piispanistuimia luterilaisilla pastoreilla Naumburgissa (1542), Merseburgissa (1544) ja Kamminissa (1545). Luther itse konsekroi Nikolaus von Amsdorffin Naumburgissa ja papiksi vihityn prinssin Georg von Anhaltin Merseburgissa, kun piispa Jagow ehti kuolla ennen tämän vihkimystä. Nämä piispat toteuttivat uskonpuhdistuksen opetusta. Heillä ei ollut maallista vaan ainoastaan sanan valtaa. Taloudellisten ja hallinnollisten vaikeuksien täyttämän lyhyen periodin jälkeen luterilaiset piispan istuimet tyhjenivät protestanttien tappion seurauksena Schmalkaldenin sodassa 1547. Rauha solmittiin 1555, jolloin leimattiin ruhtinasvetoiseksi uskontoperiaatteeksi: ”kenen alue, sen uskonto”.

Kun piispoja ei saatu reformaation taakse ja omat piispuuskokeilut epäonnistuivat, tarve yliseurakunnalliselle viralle jäi kuitenkin olemaan. Ratkaisuksi muodostui superintendentin ja ”hätäpiispan” koalitio. Ruhtinaasta tuli hätäpiispa, joka nimesi alueensa papeista jonkun superintendentiksi (latinaksi sama kuin kreikan episkopos). Ruhtinas käytti ylintä hallinnollista valtaa välikätenään kirkkoneuvosto ja superintendentit, jotka hoitivat piispan tehtäviin kuuluneet hengelliset puolet, kuten seurakuntavierailut ja ordinaatiot. Ruhtinas korvasi paavin paikan kirkollisen järjestyksen takuumiehenä ja pappisvalan vastaanottajana. Teologisesti tätä motivoitiin pitämällä ruhtinasta seurakunnan ”ensimmäisenä jäsenenä”. Näin luterilainen kirkko onnistui heittämään etuovesta piispojen maallisen vallankäytön, mutta suureksi epäonnekseen päästi takaovesta sisälle ruhtinaiden ja kuninkaiden hengellisen vallankäytön. Saksassa tämä malli jatkui pääpiirteittäin aina vuoteen 1918 saakka, jolloin monarkia romahti. Vasta sen jälkeen Saksassa ja esimerkiksi sen vaikutuspiirissä olleissa Virossa ja Latviassa kirkon itsenäisyys vahvistui ja johtoon tulivat piispat.4

2. Piispan virka Ruotsissa ja Suomessa

Tunnetusti Ruotsin valtakunnassa hiippakunnallinen järjestys ja piispuus eivät katkenneet reformaatiossa. Vaikka Västeråsin valtiopäivien jälkeen vuonna 1527 Kustaa Vaasa otti omiin käsiinsä kirkon poliittiset ja taloudelliset edut, kirkko säilytti perusrakenteensa. Paavin sijasta piispat vannoivat valan nyt kuninkaalle, joka hyväksyi piispat. Kanonisen oikeuden mukaan vihitty piispa Petrus Magni vihki 1528 piispan virkaan perinteisten menojen mukaan kolme uutta piispaa, joista Martin Skytte tuli Turkuun. Syntyi kansallinen kuninkaan valvonnassa oleva evankelinen ja piispallisesti järjestäytynyt kirkko. Laurentius Petrin tulo arkkipiispaksi vuonna 1531 oli merkittävä askel. Hänen valmistelemansa vuoden 1571 Kirkkojärjestys sinetöi virkateologian ja praksiksen Ruotsin kirkossa. Hän korosti viran ykseyttä eikä piispuus näin ollut kirkossa jumalallisen oikeuden mukainen. Petri painotti kuitenkin piispuuden merkitystä vahvemmin kuin mitä Saksassa oli tehty. Piispan virka on a) Pyhän Hengen lahja b) Uudessa testamentissa annettu c) hyödyllinen ja tarpeellinen d) universaalisesti omaksuttu ja maailman loppuun asti säilyvä. Kirkkolaki ohjeistaa erillisen piispan vihkimyksen kaavan (set til at odinera en wahld biscop). Samoin se säilyttää piispan perinteiset oikeudet ja velvollisuudet seurakuntavierailuihin. Hänellä on hiippakunnassa opetus-, vihki- ja tuomiovalta. Samalla piispa oli kytketty myös hallitsijaan lujin sitein. Kirkkolaki 1686 antoikin kuninkaalle piispojen nimitysoikeuden.5

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ankkuroitunut vahvasti tähän perinteeseen, jossa piispa on hiippakunnassaan pappien ja seurakuntien ylin kaitsija. Tämä järjestys säilyi 1809 valtioeron jälkeenkin ja siirtyi vuoden 1869 kirkkolain kautta eteenpäin. Alttarin yhteys valtaistuimeen jatkui. Tasavallan presidentillä oli piispojen nimitysoikeus vuoteen 2000 saakka.

3. Heikko vai vahva käsitys piispan virasta?

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut vetoa piispuuden kohdalla kahteen suuntaan. Yhtäältä on korostettu kirkon viran ykseyttä, jolloin piispan virka käsitetään pappisviran yhtenä ulottuvuutena yliseurakunnallisissa tehtävissä. Näin piispan virkaan vihkimys on ymmärretty kirkkoherran virkaanasettamisen kaltaisena toimena. Toisaalta on painotettu piispuutta pappisvirkaan liittyvänä, mutta samalla erillisenä virkana, johon vihkimyksessä saadaan oma hengellinen armolahja ja kaitsentatehtävä. Tällöin usein korostetaan viran kolmisäikeisyyttä: piispa, pappi ja diakoni.

Kansainväliseen luterilaiseen kenttään verrattuna Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut voimassa koko ajan vahva piispuuskäsitys. Ensinnäkin piispalla on ollut reaalisesti ylin kaitsentatehtävä ja vihkivalta hiippakunnassaan. Papit toimivat piispan johtaman tuomiokapitulin eivätkä paikallisseurakunnan alaisuudessa. Toiseksi piispat ovat normaalisti piispallisesti vihitty virkaan. Kolmanneksi piispanvirka ei ole määräaikainen vaan pysyvä. Piispaa ei voida edes erottaa virastaan.

F.L. Schaumanin, kirkkolaki 1869:n ja kirkkokäsikirjan 1886:n perintö oli painottaa piispan virkaa pappisviran yhtenä ulottuvuutena. Tämä havainnollistui vihkikysymyksessä. Kirkkolaki 1869:stä alkaen pidettiin myös mahdollisena sitä, että tuomiorovasti toimittaa pappisvihkimyksen. Tätä Schauman motivoi tunnustuskirjojen opetuksella viran ykseydestä. Lisäksi apostolista suksessiota ei nähty oleellisena asiana. Näin ei pidetty ongelmana, että professori A.T. Granfelt asetti (installera) 1884 arkkipiispaksi T.T. Renvallin. Piispan viran omaleimaisuutta ei teologisesti tähdennetty. Kirkkokäsikirjatkin (1886, 1913) käyttävät termiä piispan virkaan asettaminen. Kysymys piispuudesta nousi vakavasti esille Ruotsin ja Englannin kirkon vuorovaikutuksen kautta. Tämä johti myös Turun arkkipiispan ja Canterburyn arkkipiispan keskusteluihin 1930-luvulla.6

Sääty-yhteiskunnan antaessa tilaa kansalaisyhteiskunnalle ”säätypiispuuden” leima heikkeni, mutta tilalle kansankirkossa tuli hallinnon kasvaessa sävy hallinnollisesta johtajasta. Piispan viran hengellistä luonnetta pyrittiinkin korostamaan. Virkakomitean virkareformiehdotuksessa vuodelta 1975 paalutettiin piispan viran hengellistä olemusta liturgisine ja sielunhoidollisine tehtävineen. Lisäksi 1984 käsikirjauudistuksessa piispan viran olemusta pyrittiin selkeästi nostamaan.7 Näihin hankkeisiin osallistuneiden ja ekumeenisesti suuntautuneiden professorien Seppo A. Teinosen ja Martti Parvion linjaukset vahvemmasta piispuudesta eivät lyöneet läpi 1970- ja 1980 -luvulla. Piispan viran avaamista naisille vuonna 1989 perusteltiinkin vielä piispuuden ja pappisviran samankaltaisuudella. Olihan pappisvirka avattu naisille kirkolliskokouksen päätöksellä vuonna 1986.

Piispuuden painoarvo kasvoi uudella tavalla eri kirkkokunnissa toisen maailman sodan jälkeen. Ortodoksinen ja anglikaaninen kirkko toivat ekumeenisella areenalla piispuuden vahvasti esille. Vatikaanin II konsiilin (1960–1964) kautta Rooman kirkko avautui ja sen linjaus piispuudesta kirkon viran täyteytenä ei voinut olla vaikuttamatta kirkollisiin keskusteluihin. Ekumeeninen merkkipaalu ja lähentymisasiakirja Kaste, ehtoollinen ja virka (BEM 1982) liputti viran kolmijaon puolesta. Suomessa piispuudesta pappisviran yhtenä ulottuvuutena korostava malli oli kuitenkin valtavirtana aina Porvoon sopimuksen hyväksymiseen asti.

Porvoon yhteisen julkilausuman (1993) hyväksyminen merkitsi uutta vaihetta. Englannin kirkossa piispuus kuuluu kirkon olennaisrakenteeseen. Porvoon sopimuksen ajatus on, että piispan virka on kirkon apostolisuuden yksi vaikuttava merkki. Se ei ole ainut tae kirkon apostolisuudesta, mutta kuitenkin apostolisen uskon, julistuksen, kasteen, ehtoollisen ja viran kanssa välttämätön merkki kirkon apostolisen täyteyden kannalta. Käänteisesti se merkitsee, että jos piispuus puuttuu, kirkon apostolisuus on ”vajaa”. Vaikka anglikaaninen osapuoli hyväksyi ei-piispallisen järjestyksen ja vihkimykset sopimuksen piiriin kuuluvien kirkkojen menneisyydessä, tulevaisuudessa vain piispan toimittamat vihkimykset ovat mahdollisia. Sopimuksen hyväksymisellä oli oltava myös kirkko-oikeudellisia seuraamuksia. Kirkkojärjestystä muutettiinkin Suomessa vuonna 2001 siten, että tuomiorovastivihkimysten mahdollisuudesta luovuttiin. Yksinomaan piispat voivat vihkiä piispat ja papit. Apostolinen suksessio – piispat vihkivät piispat ja papit katkeamattomassa ketjussa – sai kirkkolain suojan ja ohjeellisuuden. Kun aikaisemmin oli alleviivattu sitä, mitä piispa tekee sanan ja sakramentin viran yliseurakunnallisessa tehtävässä, sopimuksen myötä rinnalle nousi vahvemmin esille käsitys siitä, mitä virka itsessään on ja edustaa. Piispuus on ykseyden ja apostolisuuden merkki kirkon jatkuvuudesta ja sen katolisuudesta. Anglikaanista terminologiaa lainaten tapahtui siirtymä: piispan virka ei ole vain hyödyllinen (bene esse) kirkolle, vaan se kuuluu kirkon täyteyteen (plene esse). Tämä käsitys ei ole kestävä luterilaisen tunnustuksen virka- ja kirkkokäsityksen valossa. Nostettiinhan kirkon olemuksen ja yhteyden perustaksi jotakin vain inhimillisen oikeuden mukaista, mikä sekoittaa lain ja evankeliumin.8

4. Piispan viran nykytila Suomessa

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa piispan virka on tuskin koskaan ollut niin vahva, kuin se tällä hetkellä on. Piispa edelleen kaitsee ylimpänä hiippakunnan seurakuntia ja papistoa. Virkateologisesti piispuus ymmärretään kirkon apostolisuuden yhdeksi merkiksi. Piispan viralla on apostolinen suksessio. Piispan viran kirkollinen ja itsenäinen rooli on selkeytynyt, kun presidentin nimitysoikeus on lakannut ja kirkko itse vastaa piispan valinnasta ja kuluista. Kirkon hallinnossa piispojen ja piispainkokouksen roolia on vahvistettu. Medialisoituneessa yhteiskunnassa piispat näkyvät ja kuuluvat kaupungeissa ja maakunnissa.

Samalla uskallan väittää, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa piispan asema on tuskin koskaan ollut niin heikko, kun se tällä hetkellä on. Tämä pohjautuu radikaalin yksilökeskeiseen ja totuuskäsityksen suhteellistavaan kulttuurimurrokseen, jonka keskellä sekalainen lauma kulkee. Ensinnäkin piispa kaitsee seurakuntia, joidenka jäsenten käsitykset kristillisestä uskosta ja elämästä ovat on järisyttävällä tavalla ohentuneet. Esimerkkinä nopeasta luisusta voi ottaa tutkimustuloksen. Kun vuonna 1999 suomalaista 69% uskoi Jeesuksen nousseen kuolleista, niin 2011 näin uskoi vain 36%.9

Toiseksi piispa kaitsee pappeja, joiden parissa tunnustuksen perusteita kyseenalaistetaan laajalti. Jeesuksen neitseestä syntymiseen uskoi 2013 hiukan alle 60 % prosenttia papeista, taivaaseen ja kadotukseen alle puolet. Kesällä 2014 avioliittolain muutosta sukupuolineutraaliksi kannatti jo 44 % papeista.10 Kolmanneksi piispakunnan ääni on hyvin riitasointuinen ja tunnustuksen vastainenkin monissa niin uskonopin kuin etiikan kysymyksissä. Miten tällaisessa laumassa voi piispan sauvalla kaita tai olla opin vartija?

Tunnustuskirjojen mukaan piispan valta ja asema perustuu hänelle Kristuksen ja kirkon uskomaan tehtävään evankeliumin palveluksessa. Tällä evankeliumilla on tarkka sisältö ja rajat, jotka tunnustus piirtää esille. Piispan tulee opetusvallallaan itse levittää evankeliumin oppia sekä valvoa julistuksen puhtautta, vihkivallallaan varmistaa evankeliumin saarnan jatkuminen ja tuomiovallallaan torjua evankeliumin vääristelijät. Tämä on viran teologinen perusta ja tehtäväkuva, mutta käytännössä piispuutta näyttävät ohjaavan muut tekijät.

Paljon puhutaan piispallisesta jatkumosta, mutta vähemmän siitä pitkästä jatkumosta, jossa piispan virka on erottamattomasti sotkeutunut valtion, yhteiskunnan ja kulttuurin kanssa. Piispuutta Suomessa ei voi ymmärtää vain sen hengellisestä tehtävästä tai teologisesta määrittelystä käsin. Sitä määrittävät merkittävästi kansallis-historialliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Piispat edustavat ja palvelevat Suomessa kansan enemmistön muodostamaa yhteisöä. Kyse ei siis ole niinkään yksittäisen piispan toimista vaan instituution asemasta. Väite siitä, että konteksti määrittää diskurssin rajoja, sopii piispoihinkin. Tämä näkyy usealla tavalla.

Miten piispa valitaan? Vaikka presidentti ei enää nimitäkään kaitsijoita, piispan valinta on silti vahvasti kytköksissä ympäröivään yhteiskuntaan. Viime vuosien piispanvaaleissa media iski nopeasti leimat kirkon uudistajiin ja taantumuksellisiin nyt pinnalla olevien muotikysymysten mukaan. Jotkut ehdokkaat ikäväksi yllätyksekseen löysivät itsensä konservatiivien leiriin ajateltuina, koska eivät ole olleet kaikista ”edistyksellisimpiä”. Näin sekulaarimedia laittaa piispaehdokkaat paremmuusjärjestykseen sekä puhumaan tai vaikenemaan niistä asioista, joita kulttuurisesti pidetään tärkeinä. Johanna Sumiala kirjoittaa edellisen Helsingin piispan ja arkkipiispiispan vaalin analyysissään osuvasti:

Medialisoituneessa yhteiskunnassa median valta kiteytyy sen kykyyn nostaa tai vaieta asioita, ilmiöitä ja ihmisiä. Edelleen käypä teoria median vallasta on niin sanottu agenda setting -teoria, jossa ajatellaan, että medialla on kyky määritellä ennen kaikkea sitä mistä julkisuudessa puhutaan. Media asettaa siis lukijoille esityslistan (public agenda). ..Tässä tapauksessa media ainakin muokkasi kirkon agendaa piispan valinnan keskeisistä teemoista.11

Median seulan läpäissyt ja valituksi tullut piispa on saman mediahuomion ja ohjeistuksen kohteena myös viranhoidossaan. Mikä on piispan todellinen valta silloin, kun kolmas valtiomahti antaa kaikilla äänikerroilla kuulua itsestään? Jokainen piispa, joka yrittää julkisesti avata keskustelua toimintatilan tai lähetysmäärärahojen antamisesta perinteiseen virkakäsitykseen edustaville liikkeille, on saanut heti tuntea median sähköpaimenen kaitsentaa syrjimiskortin esiin nostolla. Yhtenä konkreettisena esimerkkitapauksena voi myös toimia syksyn 2010 television homoiltakeskustelu, jossa perinteisen avioliittokäsityksen leirin puolella istunut piispa Matti Repo sanoi oikeita kristillisiä asioita avioliitosta. Hänen saamansa julkisen palautteen ja kirkosta eroamislukujen valossa ei ole yllättävää, että kesällä 2013 hän olikin jo hyväksymässä ja puolustamassa homoparin lähettämistä Suomen Lähetysseuran kautta lähetyskentälle.

Esimerkkejä näistä kansankirkkoa ja sen piispoja ohjaavista yhteiskunnallisista näkymättömistä ja näkyvistä naruista löytyy paljon. Edelliseen esimerkkiin liittyen voi lisätä sen, miten sekulaariyhteiskunta todellisesti käytti piispojen kautta vihkivaltaa. Piispat menivät valtavassa kulttuurisessa paineessa joukolla kirkon julkisoikeudellisen aseman ja Suomen lainsäädännön taakse hyväksyessään hiljaisuudessa ilman mitään perusteellista keskustelua rekisteröityneessä parisuhteessa eläville pappisvirkaan vihkimisen ja siinä toimimisen, vaikka juridisetkin perusteet toiseen malliin olivat olemassa teologisista puhumattakaan. Tämä samainen kysymys oli esillä ELCA:ssa (Evangelical Lutheran Church in America), joka elää samojen kulttuurivoimien ja liberaalien teologisten virtausten keskellä, mutta ilman kansankirkon asemaa. Siellä kysymys sai aikaan laajan kiperän keskustelun sekä hyväksymispäätöksen jälkeen kirkon jakaantumisen vuonna 2010.

Miten piispojen opetus- ja tuomiovalta näkyy? Jos piispalla on teologista kykyä ja halua kirjoittaa ja edistää perinteistä luterilaista opetusta, hän voi sitä hyvin tehdä. Näin useat piispat ovat myös monelle siunaukseksi tehneet! Mutta mitä tehdä niille piispakollegion ja papiston jäsenille, jotka pappislupauksensa vastaisesti salaisesti suosivat ja julkisesti edistävät kirkon tunnustuksen vastaista opetusta? Tämän kohdalla vallitsee suuri hiljaisuus. Pappien kohdalla hiljaisuus saa usein nimen pastoraalinen keskustelu, toisten piispojen kohdalla termin kollegiaalinen solidaarisuus. Näin on pitkälti luovuttu piispoille annetusta ainoasta todellisesta vallasta, Jumalan sanan vallasta sitoa ja päästää, koska halutaan sosiologisesti pitää kiinni kansankirkon toimivuudesta ja suuruudesta. Piispan virka kirkon yhtenäisyyden virkana ei perustukaan enää yhteisen evankeliumin opin varjelemiseen, vaan erilaisten ja tunnustuksen vastaistenkin näkemysten kuunteluun, ymmärtämiseen ja sovitteluun. Tälle on annettu nimeksi moniääninen kirkko. Sen sisältö ammentaa enemmän siviiliuskonnosta kuin apostolisesta perinnöstä. Kirkkoruhtinaiden komentamiskulttuuri on onneksi ohi ja vuorovaikutustaitoja piispanvirassa tarvitaan, mutta voiko kirkolle kallis virka kutistua vain kirkollisen keskustelun moderaattoriksi.

Kun kirkon suuri koossa pitävä imu ei ole yhteinen usko ja tunnustus eikä liioin moniarvoisessa yhteiskunnassa valtion määräämä pakko tai kulttuurinen velvoite, jäljelle jää hallinto. Piispan viran korostus kirkossamme nurinkurisesti nouseekin sen heikentyneestä asemasta! Mitä vähemmän sauvaa hengellisesti käytetään, sitä enemmän sitä näytetään kiillotettavan. Kirkkoherra Sammeli Juntunen huomioi nykytilannetta tarkasti:

On suuri vaara, että piispan auktoriteetin korostaminen alkaa merkitä hänen persoonansa ja hallinnollisen valtansa korostumista hänen edustamansa apostolisen tradition kustannuksella.12

Näin on juuri käynyt. Kirkolliseen kieleen onkin juurrutettu termi ”piispallinen kaitsenta”. Se on saanut usein merkityssisällön, joka koskee piispan persoonaa ja hallintovaltaa eikä enää apostolisen uskon varjelijaa. Jotkut piispat ovat – kuten Rooman kirkon piispat konsanaan – tentanneet ensi töikseen nuorilta vihkimysmahdollisuutta tiedustelleilta maistereilta apostolisen opin sijasta aikovatko he kuunnella piispaansa ja luvata olla aiheuttamatta ”ongelmia”. Vuosikymmeniä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa toimineilla ja Lähetyshiippakunnan messuissa palvelleilta papeilta kapitulit kysyvät tärkeimpänä asiana suhdetta piispan kaitsentaan. Oireellista on myös se, että kaiken kirkosta löytyvän harhaisen ja sekavan opetuksen keskellä piispojen mitta täyttyi Luther-säätiön seurakuntatyön kohdalla vasta Lähetyshiippakunnan piispallisen järjestyksen vuoksi.

On selvää, että oppi ja konstituutio, tunnustus ja järjestys kuuluvat yhteen. Neljännen käskyn opetus suhtautumisesta hengellisiin esimiehiin on myös aina ajankohtainen. Mutta on vaikea olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten moniäänisessä kirkossa siedetään melkein mitä vain, kunhan järjestyksen tasolla toimitaan piispallisessa kaitsennassa. Niitä rangaistaan, jotka kirkon järjestystäkin säätelevään tunnustuspykälään vedoten tekevät vastoin piispoja evankeliumin ja seurakuntalaisten tähden kirkon hätäoikeuteen perustuvia ratkaisuja.13 Kuuliaisuus piispalle näyttää olevan se oppi, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu, koska hallinto ja talous ovat kirkkoa kannattelevat fundamentit. Tähän ovat laajalti hyvinkin itsenäistä asemaa nauttineet paikallisseurakuntien kirkkoherrat itsensä sopeuttaneet. Tähän malliin myös herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt on hiljalleen opetettu. Nekin järjestöt, jotka eivät edes teologisesti pidä kirkon virkaa ja piispuutta korkeassa arvossa, kansankirkollisen systeemin tähden toimivat välillä kriittisesti, mutta aina piispallisen kaitsennan puitteissa.

5. Piispan virka on lahja

Vaikka piispan virka myös historiallisten syiden tähden on Suomessa monin tavoin ongelmallinen, itse virkaa ei pidä väheksyä. Piispuuden saa Laurentius Petrin tavoin nähdä Pyhän Hengen hyvänä lahjana kirkolleen. On selvä ja ilmeinen tarve yliseurakunnalliselle hengelliselle viralle, joka varjelee ykseyttä sekä palvelee ja myös tarvittaessa ojentaa paikallisia seurakuntia ja niiden paimenia. Monissa luterilaisissa kirkoissa on havahduttu näkemään sen merkitys instituutiona. Esimerkiksi uuspietistisen lähetyksen seurauksena syntynyt Istanbulin luterilainen kirkko 2004 on konstituutionsa mukaan piispallinen. Piispa-termiin vaihtaneiden luterilaisten kirkkojen joukkoon viimeksi liittyi Australian luterilainen kirkko, joka korvasi vuonna 2013 tittelin presidentti piispalla. Piispa-termi jo sinänsä viestittää maailmalle ja toisille kirkoille paremmin kirkon ja viran tehtävän olemusta ja luonnetta. Tittelin lisäksi piispalla tulisi kuitenkin olla tarvittavat rakenteelliset valtuudet. Sellaisessa kirkko-opissa, jossa kirkko ymmärretään olemukseltaan vain paikallisseurakunnaksi, on suuri vaara, että niin papit kuin seurakunnat eivät ole vain itsenäisiä vaan myös eristyksissä vahingollisellakin tavalla. Tällöin yliseurakunnallinen virka nähdään helposti maalliseen regimenttiin kuuluvana synodaalisena byrokraattina. Se, mitä kuitenkin tarvitaan, on vihkijä, vierailija, rippi-isä, hengellinen ohjaaja ja vastuusuhteeseen asettuva auktoriteetti. Tämä virka on kuulunut perinteisesti piispalle.

Vuonna 2013 perustetussa Suomen evankelis-luterilaisessa lähetyshiippakunnassa olemme halunneet iloiten säilyttää piispallisen järjestyksen, joka jäsentyy luontevasti paikallisseurakunnan oikeuksia korostavaan luterilaiseen perinteeseen.14 Kun kasteen ja uskon kautta yhteiseen pappeuteen osallistuvat kristityt elävät yhä enemmän muukalaisina ja vähemmistönä maallistuneessa Suomessa ja Euroopassa, heidän hengelliset esipaimenensa jakavat saman osan. Kun millään kirkolla ei ole monopoliasemaa uskontomarkkinoilla, ei myöskään piispuus voi perustua ruhtinaiden tai presidenttien suomaan asemaan tai kirkkoromanttiseen historiallisen piispuuden ihannointiin. Piispuuden toteuttamistavat on noustava valtiokirkollisen perinteen sijasta vanhakirkollisesta mallista. Esikonstantinolaisena aikana piispat johtivat kaupunkien seurakuntia vähemmistöasemasta, vainojenkin keskellä ja lähetyskäskyä toteuttaen. Tämä malli edustaa myös tulevaisuutta.

Jos piispanvirkaa aidosti hoidetaan persoonallisesti, kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti, kaitsettava papisto ei voi olla liian suuri eikä seurakuntia liikaa.

Jos piispa aikoo aidosti olla lauman paimen maallistuneessa, uushenkisessä ja dogmeja kaihtavassa yhteiskunnassa, hänen tulee johtaa kirkon lähetystä. Piispa voi virkansa ja oman persoonansa kautta parhaimmillaan antaa kasvot ja äänen Kristuksen evankeliumin asialle todistukseksi seurakuntien ulkopuolisille ja rohkaisuksi lähetyksestä käytännössä vastaaville seurakunnille.

Jos piispa aikoo todellisesti olla ykseyden merkki kirkossa, hänen tulee julistaa kokonaista Jumalan sanaa ja torjua valhe-evankeliumi.

Jos piispa hoitaa uskollisesti tehtävänsä, silloin hän joutuu kantamaan muutakin ristiä kuin kaulallansa roikkuvaa. Jos piispa hallitsee kokonaisella Jumalan sanalla, hän käyttää ainoata ja todellista jumalallista valtaansa, mutta se toteutuu aina tässä maailmassa palvelijan paikalla taistelun ja heikkouden keskellä. Jos viranhoidossa turvaudutaan inhimilliseen valta-asemaan sekä vaietaan Jumalan sanan kuhunkin ajan henkeen huonosti sopivista kohdista, silloin virkaa saa hoitaa rauhassa ja hyvässä maineessa. Tähän asetelmaan liittyen Ruotsin Lundissa arkkipiispana 1100-luvulla toimineen Eskilin kerrotaan sanoneen: ”Mieluummin kärsin kuin hallitsen kirkossa.” Miten muuten se voisi olla 2000-luvunkaan Suomessa, koska palvelija ei ole Herraansa suurempi?

Kirjallisuus

Brodd, Sven-Erik
1989 Biskopsämbetet i kyrkoordningen 1571. – Kyrkohistorisk årsskrift, 91–109.

Haasttetu kirkko
2012 Suomen evankelisluterilainen kirkko vuosina 2008–2001. Kirkon tiedotuskeskuksen julkaisuja 115. Porvoo.

Juntunen, Sammeli
2010 Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Helsinki.

Kirkkokäsikirjakomitean mietintö
1980 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 21. varsinaisen kirkolliskokouksen 1973 asettaman käsikirjakomitean mietintö. Helsinki: Kirkkohallitus.

Parvio, Martti
1970 Piispanvirka Suomessa reformaation murroksessa. – Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 6859, 3–63.

Pohjola, Juhana
2014 Kutsuminen, siunaaminen ja lähettäminen. Ordiaatiokaavojen käsitys pappisvihikmyksestä ja -virasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1963–2003. Porvoo.

Repo, Matti
2006 Ykseyden ja jatkuvuuden merkki. Piispanvirka luterilais-anglikaanisissa sopimuksissa. – Signum unitatis – Ykseyden merkki. Piispa Juha Pihkalan juhlakirja. Toim. Ari Hukari. Tampereen hiippakunnan vuosikirja 2007. Helsinki, 303–334.

Sumila, Johanna
2010 Piispan virka ja kirkollinen johtajuus mediayhteiskunnassa.Luettu 3.7.2014.

Tunnustuskirjat
1990 Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Jyväskylä.

Vaahtoranta, Martti
2009 Voiko piispanvirka olla kirkolle siunaus? – Tuntomerkkien kirkko. Suomen Luther-säätiön 10vuotisjuhlakirja. Toim. Esko Murto ja Juhana Pohjola. Hämeenlinna, 169–178.

Wendebourgh, Dorothea
1997 The Reformation in Germany and the Episcopal Office. – Visible Unity and the Ministry of Oversight. The Second Theological Conference held under the Meissen Agreement between the Church of England and the Evangelical Church in Germany.Cambridge, 49–78.

Wengert, Timothy J.
2008 Priesthood, Pastors, Bishops. Public Ministry for the Reformation & Today. Minneapolis.

Virkakomitea
1975 XX varsinaisen kirkolliskokouksen asettaman virkakomitean osamietinnöt (mietintö N:ot 2 ja 3.) Helsinki.


  1. CA XXVIII. TK 1990, 74. 
  2. Paavin valta ja johtoasema. TK 1990, 273. 
  3. Apologia XIV. TK 1990, 188. 
  4. Wendebourgh 1997. Wengert 2008., 55–76. 
  5. Parvio 1970. Brodd 1989. 
  6. Repo 2006. 
  7. Virkakomitea 1975. Kirkkokäsikirjakomitean mietintö 1980 
  8. Pohjola 2014, 242–254. 
  9. Haastettu kirkko 2012. 
  10. Kysely ev.lut. seurakunnan työntekijöille. Helmikuu 2013.www.radiodei.fi/getfile.php?tid=259.http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/4682/pappien_mielipiteet_muuttuneet_nopeasti_avioliittoasiassa. Luettu 28.6.2014. 
  11. Sumiala 2010. 
  12. Juntunen 2010, 273–274. 
  13. Apostolisen suksession puolesta intoilevat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat eivät halua tunnustaa niiden oikeuta vihkimyksiin ja papinvirkoihin, jotka haluavat säilyttää apostolisen viran Kristuksen asetuksen mukaan myös sukupuolta koskien. On siksi suorastaan jankutettava tunnustuskirjojen antamaa ohjetta ja velvoitetta: ” Milloin siis varsinaisista piispoista tulee evankeliumin vihollisia tai kun he kieltäytyvät vihkimästä pappeja, seurakunnat säilyttävät silti oikeutensa. Sillä missä ikinä on seurakunta, siellä sillä on oikeus evankeliumin virkaan. Sen vuoksi on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeuden kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia. Tämä oikeus on nimenomaan seurakunnalle annettu lahja, jota ei mikään inhimillinen auktoriteetti voi siltä riistää.” Paavin valta ja johtoasema. TK 1990, 293.  
  14. Vaahtoranta 2009. 

Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos