Kysymykseni koskevat ihmisen olotilaa kuoleman ja ylösnousemuksen välisenä aikana. Kuunnellessani tunnustuksellisten luterilaisten pitämiä puheita olen saanut käsityksen, että luterilaisuus opettaisi ns. sielununi-oppia, jolla tarkoitan käsitystä, jonka mukaan ihmisen sielu on tiedottomassa tilassa, eli tiedottomaan koomatilaan vajonneen tehohoitopotilaan kaltaisessa tilassa kuoleman ja ylösnousemuksen välisen ajan.
Pitääkö tämä saamani kuva luterilaisesta tunnustuksesta paikkansa? Toivon, ettei se pidä, sillä olen henkilökohtaisesti tullut semmoiseen tulokseen Pyhän Raamatun äärellä, että ihmisen sielu on kuoleman ja ylösnousemuksen välisen ajan täysin tietoisessa tilassa. Jos tämä saamani kuva luterilaisesta tunnustuksesta pitää paikkansa, niin voiko sellainenkin uskova kristitty kuin minä, joka uskoo Pyhän Raamatun opetuksen tähden sielununiopin sijaan sielun tietoisuuteen kuoleman ja ylösnousemuksen välillä, olla kuitenkin luterilainen?
Ensinnäkin täytyy sanoa, että se, mitä ajattelemme kuoleman jälkeisestä nk. välitilasta ei ole pelastuskysymys. Ihmisen pelastumiseen ei vaikuta se, uskooko hän ihmisen olevan kuoleman jälkeen tietoisessa tai tiedostamattomassa tilassa. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa ei oteta asiaan kantaa.
Raamattu puhuu joitakin kertoja siitä, että kuolleet ovat unessa. Matt. 27:52 puhuu ”nukkuneista pyhistä”, Joh. 11:11, 13 puhuu Lasaruksen nukkumisesta kuolleena, 1. Kor. 15:20 ”kuoloon nukkuneista”, ja 1. Tess. 4:13, 14 ”poisnukkuneista”. Uskossa kuolleiden tilaa kuvataan näissä siis nukkumisena. ”Tämä on kuitenkin ainoastaan kuvakieltä, eikä tarkoituksena ole opettaa, että kuoleman jälkeen tai tuonelassa ei olisi tietoisuutta” (Iso Raamatun tietosanakirja). Uni on osuva kuva uskovan kuolemasta, koska siitä herätään ja noustaan aikanaan uuteen elämään, kun Kristus saapuu.
Raamatun mukaan kuolemassa vain ruumis kuolee. Sielu sen sijaan jatkaa elämäänsä: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät kykene tappamaan sielua” (Matt. 10:28). Ihmiset voivat kyllä tapaa ruumiin, mutta sielun kohtalosta päättää yksin Jumala. ”Kirkon opin mukaan Jumala luo kunkin ihmisen sielun, joka ei tuhoudu kuollessa ja joka ylösnousemuksessa yhtyy ruumiiseen” (Seppo A. Teinonen).
Jo Vanhassa testamentissa opetetaan, että kuolleiden osana on joutua tuonelaan: ”Onko ketään, joka ei kuolisi, joka välttyisi joutumasta tuonelan kouriin?” (Ps. 89:49). Tuonela ei ole rangaistuspaikka, vaan kaikkien kuolleiden ”säilytyspaikka”.
Esim. Jes. 14:9 näyttää viittaavan siihen, että tuonelassa ihmisillä on tietoisuus: ”tuonela tuolla alhaalla on kiihdyksissä, siellä odotetaan sinun (Babylonian kuninkaan) tuloasi”. Tuonelassa näyttä olevan myös erilaisia olotiloja ja paikkoja. Assyyrian julmalle kuninkaalle ”on annettu hautapaikaksi tuonelan etäisin onkalo”, Elam sysätään ”syvimpään tuonelaan”, ja faraon sotajoukko ”saa tyytyä leposijaan jumalattomien parissa”. Vanhassa testamentissa häivähtää jo ajatus hurskaiden ja jumalattomien erilaisesta olotilasta kuoleman jälkeen.
Uudessa testamentissa Jeesuksen Lasarus-vertauksessa rikas mies ”kuoli ja hänet haudattiin” ja hän joutui ”tuonelan tuskiin”. Köyhän miehen enkelit sen sijaan veivät ”Abrahamin helmaan”. Näiden kahden paikan välillä oli ”syvä, ylipääsemätön kuilu” (Luuk. 16:22, 26). Tämän mukaan heti kuoleman jälkeen toiset nauttivat jo lepoa ja toiset joutuvat vaivaan. He ovat täysin tietoisessa tilassa, mutta eivät voi olla yhteydessä elävien kanssa.
Samoin Pietari kertoo siitä, miten Kristus ”saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät totelleet Jumalaa, kun hän Nooan päivinä kärsivällisesti odotti sen ajan, kun arkkia rakennettiin” (1. Piet. 3:19-20). Nämä kuolleet, jotka olivat siis epäuskoisia, olivat tietoisessa tilassa kuoleman ja ylösnousemuksen välisenä aikana.
Paavali ei opeta tällaista välitilaa vaan hän ajattelee pääsevänsä kuoleman jälkeen heti Kristuksen luo: ”Haluaisimme muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo” (2. Kor. 5:8), ja ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo” (Fil. 1:23). Jeesuskin sanoi ristin ryövärin olevan ”tänään” Hänen kanssaan paratiisissa (Luuk. 23:43).
Toisaalta Ilmestyskirja puhuu uskovien olemisesta sieluina ennen ylösnousemusta: ”… näin (taivaan) alttarin alla sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa tähden” (Ilm. 6:9). Ainakin marttyyrikuoleman kokeneiden sielut pääsevät siis taivaaseen turvaan alttarin alle. Samoin Johannes näkee taivaassa valtaistuimille ”niiden sielut, jotka oli mestattu Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden … He heräsivät eloon ja hallitsivat yhdessä Kristuksen kanssa tuhat vuotta” (Ilm. 20:4). Tämä oli ensimmäinen ylösnousemus, sielun ylösnousemus kuolemassa taivaaseen, ei vielä toinen, ruumiin ylösnousemus. Koska näiden kerrotaan olevan autuaita, on perusteltua ajatella kaikkien uskossa kuolevien pääsevän osallisiksi samanlaisesta sielun taivaaseen pääsemisestä kuoleman jälkeen.
He ovat täysin tietoisessa tilassa – eivät he muuten voisi hallita.
Sekä uskovien että uskosta osattomien ruumiit sen sijaan pysyvät haudassa, ja heidät kaikki herätetään, kun Kristus palaa takaisin. Silloin uskovat saavat uuden kuolemattoman, kirkastuneen ruumiin, johon sielu yhtyy.
Ks. myös kuolema.
