Täysillä

Raine Haikarainen: Mystinen maestro. Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus. Kirjapaja – Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura (STKSI 286). Helsinki 2018.

Satakuntalainen Seppo Antero Teinonen (12.8. 1924 – 25. 8.1995) on saanut Raine Haikaraisen 500:n sivun puolitiiliskivessä Benalmadenan hautakiveä suuremman muistomerkin. Kirjoittajana Haikarainen on intohimoton toisin kuin kuvauksensa kohde ja monet lukijansa. Levottoman, kaikki täysillä tehneen professorin kuvaus on kirjoitettu kieli keskellä suuta. Sen tähden siisti teksti on paikoin jäänyt kuivakkaaksi tai huokoiseksi. Tarpeettoman usein Haikarainen myös otaksuu sanoin ”todennäköisesti” tai ”epäilemättä”. Sanan ”varmaan” takana on vain epävarmaa. Kun kovin usein otaksutaan, kirjoittaja saa myös hilattua tekstinsä haluamaansa suuntaan kirkollista mukavuusaluetta kohti. Sellainen kyllä säästää kirjoittajan leimautumiselta mutta lisää lukijan haukotuksia. Haikarainen viljelee aikansa hienostelevaa indoeurooppalaisten kielien adjektiivirakennetta suomalaisugrilaisten genetiivirakenteiden ja yhdyssanojen sijasta. Jatkuva ”kulttuurinen” horjahtaa mielestäni jo runoilija Eino Leinon ”kyltyyrin” puolelle. Myös monet painovirheet vaivaavat hyvin pohjustettua ja kirjoitettua kirjaa.

Unohdetut henkilöhahmot nousevat esiin ominaispainonsa vuoksi. TT. Uuras Saarnivaara (1908 – 1998), kulmikas herrasmies, oli kirkon korkeista pöydistä katsottuna lähes hullun kirjoissa. Teinos-kirjan lukija saa tietää, että hän olisi ollut pätevä Helsingin dogmatiikan professorin virkaan, jos olisi sitä virkaa hakenut. Harva tietää, että Cambridgen arvostettu aatehistorioitsija Quentin Skinner siirtyy myöhäiskeskiajasta uskonpuhdistukseen kädessään Saarnivaaran klassikoksi osoittautunut tutkimus ”Luther Discovers the Gospel ”v:lta 1951. Prof. Osmo Tiililä (1904 – 1972) piirtyy esiin herkkäpiirteisenä, työteliäänä oppineena, joka tuki nousevaa tähteä. Roomasta apua tähyilleen Tiililän näkökyky oli luultua tarkempi. Suomen kirkosta todellakin kehittyi nykyhetken ”rituaalien, prosessioiden, sauvojen ja hiippojen maailma”.

Suomalaisen teologian historiassa oli uskonpuhdistuksen ja puhdasoppisuuden ajan sekä Toisen maailmansodan päättymisen jälkeisten vuosien välissä kehittynyt monia epäaitoja, protestanttisia kerrostumia: neologia, Schleiermacher, Baur, biblisismi, välitysteologia, Ritschl ja Harnack, nationalismi, eksistentialismi, K. Barth. Niiden vaikutuksesta aito reformaatioteologia oli siirtynyt realistisesta raamattuteologiasta erilaisten periaatteiden, prinsiippien, säteilykenttään. Systemaattista teologiaa odotti 1950-luvulla pienimuotoisen Augiaan tallin tyhjennys. Se vaati kotikutoisten teologisten menetelmien uudistamista. Teinosen assistentti, kirjassa häivähtävä Simo Kiviranta, ryhtyi tutkimaan Suomessakin vaikutusvaltaista Albrecht Ritschliä. Saksalaisen liberaaliteologian otehan perustui suurelta osin sen piilovaikutukseen systemaattisessa teologiassa ja kirkkohistoriassa. Saksalainen mystiikan tutkija Wilhem Koepp (1885-1965), joka esiintyy Osmo Tiiliän ja Erkki Kansanahon tutkimuksien viitteissä, välitti oppimestarinsa tulkinnat suomalaiseen systemaattiseen teologiaan ja pietismin tutkimukseen ennekuin itse hylkäsi ritschliläisyyden siirryttyään ensin kansallissosialismiin ja lopuksi DDR:n akateemikkoihin. Teinosen laitokselta käsin Ritschlin vaikutusten piilopaikat alkoivat paljastua. Seppo Teinonen uudisti teologian opiskelun, työkalut ja menetelmät Suomessa. Käsittämättömän tehokas ja monia kieliä hallitseva professori Teinonen ei ollut oppilailleen eikä lähipiirilleen mitenkään myötätuntoinen. Harva suurmies on sellainen. Heillä on koko ajan muutakin tehtävää. Assistentti Kivirannan Ritschl- tutkimuksen jääminen keskeneräiseksi kuuluu kadonneen väitöskirjakäsikirjoituksen salaperäiseen tarinaan. Se ei kuitenkaan liity enää Teinoseen.

Varhainen Seppo Teinonen oli huomiota herättävän hyökkäävä luterilaista uskoa ja tunnustusta kohtaan. Hän sinkosi väitteitä, jotka eivät alkuunkaan olleet tosia. Oliko tässä kohdassa se ennakkoluulon vaihde, joka käänsi Teinosen junan peruuttamattomasti ekumeeniseen teologiaan, Vatikaanin II:een konsiiliin ja lopulta Bingenin Hildegardin syliin ja Ignatius Loyolan helmaan? Teinosen osaamisella ja tarmolla olisi luterilaisuudesta voinut saada valtavasti irti, ja uskonpuhdistuksen perintö Suomessa kärsimättömän ja osaavan vaalijansa. Saksan ja Yhdysvaltojen kirjastoissa säilyneet luterilaisten isien kirjat löysivät Uudesta maailmasta 1950- ja 1960-luvuilla otollisen maaperän, kun teos toisensa jälkeen alkoi latinan sijasta puhua englantia. Lutherin teosten kirjasto (LW Amerikan Edition) alkoi ilmestyä 1950-luvulla, ensimmäisenä Genesis-kommentaari v. 1958. Martin Chemnitzin maailman laajin kaksiluonto-opin tutkimus ”De Duabus Naturibus in Christo” sekä ”Trenton konsiilin eksaminaatio” ilmestyivät englanniksi v. 1971. Hitaasti nämä aarteet löysivät tiensä Suomeen, joka siihen aikaan oli ensin kokenut kääntymyksen barthilaisuuteen ja sitten kyllästetty muulla, muodikkaalla teologialla jopa KGB:n sponsoroimaan marxilaiseen vapautuksen ja rauhan teologiaan. Luterilaisen teologian kulta-ajan ekumeeninen teologia pysyi kauan tuntemattomana. Kuitenkin Jenan ilmiömäinen oppinut Johann Gerhard keskusteli aikanaan itsensä vastauskonpuhdistuksen teologisen muurinmurtajan, kardinaali Robert Bellarminin kanssa ja osoitti tavan takaa keskustelukumppanilleen, että tämä ei aina muistanut, mitä oli aikaisemmin kirjoittanut. Rooman kirkossa oli 1940-luvulla tapahtunut ratkaiseva muutos Joseph Lortzin tutkimusten, reformaatiomonografian ja koulukunnan (W. Stein, P. Manns, E. Iserloh mm.) myötä. Matkalla Vatikaaniin Teinoselle olisi tehnyt hyvää poiketa Mainzissa. Pietarinkirkon aukiosta tuli kuitenkin se hengästyttävä paraatipaikka, joka innosti pohjoisen maan oppinutta akolyytteineen kuin Moskovan Punaisen torin sotilasparaatien kutsuvieraspaikat vanhan järjestyksen marxilaisia pyhiinvaeltajia. Ainahan suuri on kaunista.

Haikarainen kertoo ja kuvailee valitsemiaan asioita ja henkilöitä monipuolisesti. Pidän kuitenkin heikkoutena sitä, että hänen punomastaan köydestä puuttuu kolmas tärkeä säie, Teinosen teologian kriittinen punnitseminen. Tästä puutteesta johtuen kirjan keskeinen käsite ”mystiikka/mystikko” jää vaille tarvittavaa historian ja teologian valaisua sekä asiantuntevan arvostelun korjauksia. En voinut muuta kuin hämmästyä, millaisiin yleistyksiin suuri teologi oli posket punaisina väliin hairahtunut. Uransa alkupuolella Seppo Teinonen vastusti Albrecht Ritschlin liberaalia prinsiippiteologiaa. Kirja ”Uskonnot nykyhetken maailmassa” kuritti kovalla kädellä ja syystäkin Saksan vanhaliberaalia teologiaa. Luterilaisen matkapassin puuttuessa Teinonen joutui etsiytymään mystiikkansa satumaahan ekumeenisen ja katolisen teologian kautta. Ne suorastaan kuhisevat erilaisia prinsiippejä. Kirjoitukset armon ja luonnon suhteesta, mystiikan luonteesta, ”elämä-” tai ”liike”-teologioista, protestantti Joseph Sittlerin ”kosmisesta Kristuksesta” olivat alusta loppuun prinsiippien elosalamoiden leiskuntaa. Väitöskirjatutkijan silmä ei G. Warneckin kohdalla havainnut yhtäläisyyttä suomalaisen biblisismin suurmiehen J.T. Beckin ”kaikki on elämää, ei oppia” –teologian kanssa. Tuomas Akvinolaisen kohtaamiseen olisi alkuun riittänyt Lutherin Vähän Katekismuksen Dekalogin selitykset. Niissä armon ja luonnon suhteet kohdataan helposti ymmärrettävässä muodossa.

Prinsiippiteologian ja Seppo Teinosen ihaileman katolisen mystiikan raskain erehdys on raamatullisen, vanhakirkollisen kristologian puuttuminen. Asuuhan Kristuksessa jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti (Kol. 2:9). Ilman Raamatun ja vanhan kirkon sakramentaalista kristologiaa spiritualiteetti muuttuu kuivakkaaksi uskontofilosofiaksi, mielivaltaiseksi hurmahenkisyydeksi tai molemmiksi. Historiallinen reformaatioteologia, oppi ja usko, eivät sellaista olleet. Selkeä ja syvällinen oppi Kristuksen todellisesta läsnäolosta apostolisessa kirkossa (Matt. 28:20), hänen asumisestaan, inhabitaatiosta, uskovissa (Gal. 2:20) ja uskovien jumalallistumisesta (2 Piet. 1:3-4) ei ole vain tietoa vaan samalla Jumalan kiitollista palvontaa, liturgiaa. Tällainen oli suomalaisen Kristus-mystikon F.G. Hedbergin spiritualiteetti. Kaikki kunnia Rauman fransiskaanikonventin munkeille, jotka pelastautuivat Pyhämaahan, mutta heistä ei ole voinut olla Kristus-mystiikan lähteeksi 1500-luvun Suomessa. Historian romantisoiminen virkistää mielikuvitusta mutta yleensä johtaa harhaan. Kun tutkii 1600-luvun karoliinista virsi-, rukous- ja käsikirjaa, ollaan mystiikassa jo varmalla maaperällä: on mustaa valkoisella. Ruotsin esivalta teki kaikkensa pyhätyön kitkemiseksi ja alamaisten saamiseksi lepopäivää pyhittämään joko kirkkorakennuksessa tai kylien rukoushuoneissa. Tämä karoliininen, puhdasoppinen spiritualiteetti on kaikkea historiaromantiikkaa varmempi perusta myöhemmälle hengellisyydelle. Karoliininen mystiikka ei ollut harvojen taitolaji. Se oli siinäkin mielessä katolista, että se oli kaikkia, myös työn uuvuttamaa rahvasta varten. Kun kristologia ja liturgia ovat oikeat ja liittävät elävään Herraan, joka yksin on syntisen vanhurskaus, Maria, näyt, tuntemukset, paavius ja kaikki muut menevät oikeille paikoilleen tai epäaitoina, tarpeettomina katoavat. Schmalkaldenin opinkohtien mukaan Kristuksen läsnäolo ja vaikutus on niin todellinen, että pyhä kirkko ei tarvitse sen lisäksi enää mitään näkyvää päätä. Riittää, kun pysytään uskollisina Jumalan sanassa. Seppo Teinosen ihastelemilla ihmisten traditioilla ja palvonnan määrällä ei ole itsenäistä, pyhittävää voimaa ilman Raamatun sanaa. Usko ei tee elementeistä sakramenttia vaan läsnä olevan Kristuksen sana. Usko ei luo pyhyyttä vaan vastaanottaa sen. Kristologian surkastuminen puolestaan kutsuu paikalle prinsiippejä, armon ja luonnon jahkailua, lennokkaita, epäselviä ajatuksia – kuten sanonta kuuluu – pilvin pimein.

Edesmennyt Umberto Eco erotti semiotiikassaan tekstin kolme intentiota: kirjoittaja eli intentio auctoris, hänen tekstinsä eli intentio operis ja lukijan odotukset eli intentio lectoris. Vain tekstin intentio, intentio operis, on pysyvä. Kuinka vahva oli Seppo Teinosen ”intentio lectoris”, kun hän Ignatius Loyolan ”Hengellisissä harjoituksissa” näki sellaisia aarteita, joita siellä ei ole? Lukijan täytyy ensin pakottaa ne tekstiin voidakseen hurmioitua niistä. Luettuani Loyolan kirjan, mieleeni nousi Axel Oxenstiernan rohkaisu diplomaatti-pojalleen: ”An nescis, mi fili, quantula prudentia mundus regatur?” – ”Vai etkö tiedä poikani, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan?” Blaise Pascal kirjoitti niille aikalaisilleen, jotka olivat lukevinaan Muhamedin epäselvistä lauseista mysteereitä: ”Miksi pitäisimme hänen epäselviä sanojaan mysteereinä, kun hänen selvät sanansa ovat naurettavia?” Loyolan pedanttinen opus on tylsä ja köyhä kuin jokin vanha kommunistisen puolueen sosialismin katekismus. Loyolan ja hänen kaverinsa Xavierin sytyttämän ja monien ihaileman tulen savu Euroopassa ja Intiassa nousi polttorovioista. Mitä ihastelemista sellaisessa ignatiaanisuudessa on, kun hierarkkisen kirkon käskystä nähdään musta valkoisena (Loyola 365)? Kirkon rikokset perustellaan Hengellä, ei sanalla. Mitä muuta sellainen on kuin hurmahenkisyyttä? Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta eikä hierarkkisesta kirkosta, jossa on aina kaksi osastoa, Kainin kirkko ja Aabelin kirkko.

1980-luvun puolivälissä alkoi ilmestyä Dietrich Bonhoefferin teosten laajaan lähdetutkimukseen perustuva uusi laitos DBW. Syvällisyydessään ja laskelmoimattomassa selkeydessään se on virkistävää, hämmästyttävää ja tyrmistyttävää luettavaa. Kaiken keskus on realistinen Raamatun kristologia sosiologisesti todellisessa kirkossa maailman keskellä. Jos Bonhoeffer olisi tarkemmin tunnettu Suomessa, hänen osaksensa tulisi varmasti samantapainen katkeroitunut inho, jonka Jaana Hallamaa on onnistunut herättämään Teinosta kohtaan. Lutherin ja Bonhoefferin parissa Teinonen olisi voinut olla Suomessa ja laajemminkin uskonpuhdistusteologian kuivinta ruutia. Hänen kulkemansa pyhiinvaellukseksi kutsuttu tie oli kuitenkin aivan toisenlainen. Sillä tiellä Yleisradion pääjohtaja Eino S. Revon (1919-2002) yritykset alistaa kirkolliset hartausohjelmat ennakkotarkastukseen saivat Seppo Teinosesta äänekkään vastustajan. Hän puhui paremminkin sotaveteraanin kuin pyhiinvaeltajan tavoin.

Raine Haikaraisen kirja Seppo A. Teinosesta on mitä ilmeisimmin syntynyt myös ”kulttuurisen paineen” alla. Vuosisataiskysymys eli virkakysymys on hajoitettu tekstiin palasina sen sijaan, että se olisi saanut osakseen asiantuntevan ruumiinavauksen tulevia aikoja varten. Sellainen olisi tietenkin ollut kirjoittajalle uhkayritys. Apulaisprofessori Esko Haavan kuvausta ihmettelin. Ei hän ollut pahojen poikien eikä Pirkko Lehtiönkään talutettavissa. Hän allekirjoitti eriävän mielipiteensä Timo Holman kanssa täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Muistan Haavan sanat Raamattua tarkoittaen: ”mutta kun on nämä tekstit.” Virkakomitean työn vastaanotto ja käsittely kirkon byrokratiassa olivat Teinoselle käännekohta. Hänen teologiansa ei ollutkaan kaupan, mutta sillä ei ollut kirkossa enää tulevaisuuttakaan. Sen ymmärsivät ”Teinosen tallin” systemaatikot puolta vaihtaessaan. Naispappeuden torjujana Teinonen oli tehnyt kirkollisen kuolemansynnin, joka herättää edelleen ärtymystä ja anateemaa niin yliopistossa kuin painetussa sanassakin (Kotimaa, Kanava). Itse puolestani ärsyynnyin sellaisesta sovinnaisuudesta, jonka tapasin sivulla 375: ”Teinosen kritiikki oli paikoin ankaraa – välillä jopa kohtuutonta -, mutta se toi pirteän lisän käytyyn keskusteluun.” Teologia on Jumalan totuuden vakavaa tutkimista ja sen synnyttämää taistelua. Se ei varsinaisesti ole keskustelupirtelöä.

Toisin kuin opettajansa ja työtoverinsa, ”Teinosen tallin” systemaatikot kääntyivät virkakysymyksessä varsin nopeasti kirkon uuteen uskoon ja hankkivat kääntymisellään ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Lukiessani mietin välillä, onko kirja Seppo A. Teinosen lisäksi myös Eero Huovisen kuultokuva. Vain toinen satakuntalainen, TL Simo Kiviranta, jäi professorinsa tavoin klassisen kristinuskon kannalle. Tätä jylhää draamaa ei olisi pitänyt peitellä sinänsä värikkäiden juttujen alle vain siksi, että traaginen tarina saisi onnellisen lopun. Se olisi tarvinnut Shakespearensa.

Satakuntalainen Seppo A. Teinonen jätti sodassa puolustamansa isänmaan ja siirtyi Espanjan aurinkoon. Hänen satakuntalainen assistenttinsa jatkoi tunnustusrintaman kokoamista ja luterilaisen teologian vapauttamista Albrecht Ritschlistä ja Adolf von Harnackista. Siitä syystä Kiviranta ajettiin lopulta pois tiedekunnasta eläkkeelle. Kun tuli aika siirtyä eläkkeeltä ikuisuuteen, Kiviranta jätti jälkeensä Luther-Säätiön, josta pian syntyi Suomen evankelis-luterilainen lähetyshiippakunta. Kirkko-oppia kerrakseen! Tämän kaiken teki mahdolliseksi se ratkaisu, jonka Seppo A. Teinonen oli tehnyt v. 1966 assistenttiaan valitessaan.

Ks. aiheesta myös Sakari Korpisen teksti.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos