Tapio Puolimatka: Tiedekeskustelun avoimuuskoe
Kustannus Oy Uusi Tie. Ilmestynyt 2010
Huomaan samanlaisen kuvion toistuvan Puolimatkan tekstien äärellä: Jossakin vaiheessa silmäluomet alkavat tuntua raskaammilta. Lukulistan seuraava kirja alkaa vaikuttaa jännittävämmältä. Huomaan tekstiä kahlatessani alkavani perustella itselleni miksi ihmisenä kasvun projekti ei täysin tyssää, vaikka ei saisikaan luettua Puolimatkan kirjaa loppuun. En jaksa enää. Vielä tämä aukeama ja sitten siirryn eteenpäin.
Ja juuri kun olen jo laskemassa kirjan käsistäni Puolimatka tarjoilee jonkun niin innostavan ja mehukkaan pointin, etten pysty luovuttamaan. Päätän vielä taistella hikinauha otsallani, kunnes taas vähitellen uusi notkahdus ihmisenä kasvussa on lähellä. Mutta jostain saapuu taas Puolimatkan huikea oivallus tai kiteytys laajasta asiasta, elämästä, maailmasta, tieteestä, filosofiasta ja jaksan taas jonkun matkaa. Kuvio vain toistuu ja toistuu.
Kirja on siis taattua Puolimatkaa. Samalla junnaavalla ja tarkalla tyylillään hän käy läpi eri näkökulmista tiedekeskustelua keskeisen perususkomus-ajattelunsa kautta. Samalla mieleen hiipii ajatus: olen lukenut tämän ennenkin. Siten Puolimatkan aiemman triologian (Usko, tieto ja myytit, Usko, tiede ja Raamattu, Usko, tiede ja evoluutio) lukeneille kirja ei tarjoa nähdäkseni kauheasti, jos tavoitteena on saada kiinni perusasioista, eikä paneutua jokaiseen kiveen ja kantoon. Ehkä argumentit ovat matkan varrella jalostuneet jotenkin, mutta tämä kokemus itselläni oli voimakkaana. Edellisten kirjojen tavoin veivataan jatkuvasti perususkomus-ajattelun äärellä. Siten kirjaa suosittelen itse lähtökohtaisesti vain asiaan vihkiytyneille. Jos Puolimatkaa ei ole vielä lukenut, niin kannattaa ehdottomasti laittaa lukulistalle, mutta aloittaa esim. Usko tieto ja myytit kirjasta.
Tämän ”lukukokijan” tietyn happamuuden ei tule kuitenkaan antaa hämätä. Vaikka samojen asioiden veivaaminen neljännessä paksussa kirjassa putkeen alkaa uuvuttaa, niin näen Puolimatkalla erityisen merkityksen suomalaisessa tieteellisessä keskustelussa. Lisäksi hänen tehokkuutensa on huikea.
Olin aikoinaan kuuntelemassa livenä Puolimatkan ja Markku Myllykankaan väittelyn Kuopion yliopistolla. Puolimatka vyörytti omaan rauhalliseen tyyliinsä perususkomuksista, maailman hienosäädöstä, kristityistä tieteen uranuurtajista, mekanismeista ja todennäköisyyksistä. Myllykangas taas veti aivan alta riman. Puhui noitarovioista ja spagettihirviöistä. Homma meni varsin viihteelliseksi. Vain popcorn ja limppari puuttui. Mietin silloin, että onko tämä Myllykankaalta strateginen valinta. Yrittää jotenkin viestittää yksinkertaistavilla ja vääristävillä kuvilla, ettei pitäisi kuunnella Puolimatkaa, vaan suhtautua vaan ylimielisen torjuvasti. Vai onko Myllykangas vain kertakaikkisen tietämätön historiasta, kyvytön filosofiseen keskusteluun ja astumaan oman laboratorionsa ulkopuolelle?
Toisinaan Myllykankaan esiintymisiä ja kirjoituksia seuranneena en ole edelleenkään varma, mutta kallistumassa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Myllykangas on vain yksi surullinen esimerkki siitä kyvyttömyydestä, joka hyvin laajalla vallitsee. Mieleen on jäänyt myös, kuinka eräs skepsiksen Puolimatkaa runtannut henkilö tunnusti minulle kahvipöydässä, ettei ole lukenut Puolimatkalta riviäkään. (”Lasketaanko takakansi?”) Tästäkin johtuen olen valtavan onnellinen, että Puolimatka häiritsee tätä yksioikoisen ja filosofiseen ajatteluun kyvyttömän tiedekeskustelun rauhaa ja käy eri areenoilla otteluitaan. Siten Puolimatkan nimen vilkkuminen omassa kirjahyllyssä lämmittää aina sydäntä, vaikka itsellä jo tulisi perususkomukset ulos korvista ja kysymyksiä monin kohdin. Heilutan siis kotisohvalta lippua kannustukseksi.
Puolimatkan rooli on mielenkiintoinen. Sinänsä hän puhuu sellaisia asioita, jotka ovat aivan tieteenfilosofian peruskauraa. Filosofian opinnoissa jo ensimmäisenä vuotena runtataan päähän, että ”positivismi on kuollut!”. Myös siellä Myllykankaan laboratoriossa ihmisen osuus tieteen tekemisessä on kiistaton. Jopa siellä laboratorion uumenissa ihminen katsoo sen linssin läpi. Ihminen valitsee kohteen. Ihminen tulkitsee ja tekee johtopäätökset ja ihminen raportoi tulokset. Ja ihminen tuo mukanaan aina maailmankatsomukselliset ennakkoedellytyksensä. Puolimatkan kysymys on, että voidaanko tämä avata? Miksi uskotella, ettei mitään ennakkoedellytyksiä muka ole, kun tieteenfilosofiassakin tämä on ollut perusjuttuja sitten Wienin piirin luhistumisen jälkeen.
Tämän kautta huomaan myös, että vuosi vuodelta ärsyttää useat tieteen popularisoijat aina vain enemmän. Tuntuu, että Valtaojat, Myllykankaat ja Enqvistit tarjoilevat suurelle yleisölle usein vanhan positivisimin jo kumottuja yksinkertaistuksia, propagandaa ja olkiukkoja. Useita vuosia on tuntunut kummalliselta, että tietyissä yhteyksissä tieteenfilosofisten perusasioiden esiintuominen ja meditointi leimataan milloin miksikin kummallisuudeksi. Samaan aikaan asioita veivataan lähes jokaisessa tieteenfilosofian peruskirjassa.
Tätä keskustelua Puolimatkan kirja pyrkii avamaan tehden tieteelle avoimuuskoetta. Usein tulos vaikuttaa murheelliselta. Toisaalta toisenlaisiakin esimerkkejä on. Tähän keskusteluun Puolimatkan teos on enemmän kuin paikallaan ja hän sillä junnaavalla tyylillään vakuuttavasti haastaa vallitsevia yksinkertaistuksia. Joten se kellä on kiinnostusta tiedekeskusteluun, perslihaksia ja urheilumieltä, niin ei muuta kuin kirja lukulistalle.
