Uskomme, opetamme ja tunnustamme

1. Tunnustuksemme julkilausumiskaavio

Evankelis-luterilaisten tunnustuskirjojemme päätösosan eli ns. Yksimielisyyden ohjeen (Formula concordiae) jokainen positiivinen, ts. vahvistava uskonartikla alkaa yleensä sanoilla: ”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme…” Lukijan silmään sanat saattavat näyttää eräänlaiselta koristeelliselta vinjetiltä. Ne ovat kuin koukeroinen iso alkukirjain vanhan tekstin alussa. Mutta korulauseeksi näitä sanoja ei suinkaan ole laadittu. Päinvastoin kysymyksessä on harkittu ja merkitykseltään syvä teologinen kaavio.

Kolme sanaa ’uskomme’, ’opetamme’ ja ’tunnustamme’ muodostavat eräänlaisen tasasivuisen käsitekolmion. Kolmion kanta määritetään pisteillä ’uskomme’ ja ’opetamme’. Näiden varassa kolmio lepää. Kolmion kärjen eli huipun merkitsee kolmas sana ’tunnustamme’. Huippu eli siis tunnustus on laskettu ’uskon’ ja ’opetuksen’ (opin) perustalle.

Myös tämän teologisen kaavion paikka tunnustuksen tekstissä on harkittu ja merkitsevä. Silloin kun tunnustus opillisesti määrittelee uskon sisältöä, se joutuu myös käymään rajaa erilaisten sisältöjen välillä. Mutta ennen kuin mitään rajataan pois, halutaan ilmaista positiivinen ja puhdas kristillinen opetus. Torjuva eli hylkäävä (Antithesis – negativa) jakso tulee vasta sen jälkeen, kun vahvistava osa (affirmativa) eli myönteinen uskon sisältö on julistettu. Vakuuttuneen uskon positiivinen sisältö saa tunnustuksessa ensimmäisen sijan. Tämän ”promulgoi” teologinen trias, edellä hahmoteltu käsitekolmio. Sana ’promulgoida’ tarkoittaa sellaista kristillisen opin julistamista ja julkisuuteen asettamista, jossa vastaanottajilta edellytetään liittymistä ja vakaumuksellista noudattamista. Yleisessä yhteiskunnallis-juridisessa merkityksessä ’promulgoinnilla’ on tarkoitettu lain tai asetuksen vahvistamista ja julkipanoa. Tällä toimenpiteellä se, mikä on hyväksyttyä ja sitovaa, julistetaan kansalaisille. Tietty asia ikäänkuin lasketaan heidän sydämelleen, jotta siitä tulisi todellisesti elämän pelisääntö. Promulgointia havainnollistaa hyvin tuttu joulurauhan julistus. Sitova viesti konkreettisesta asiasta esitetään, ja tästä tulee seurata vastaava asiantila.

Kristillisen uskon alalla tässä on kuitenkin otettava huomioon kolme tekijää:
1. Tunnustuksen julistaminen eli promulgointi tapahtuu aina Pyhää Henkeä avuksi huutaen ja Jumalan suuria, voimallisia töitä ylistäen. Samoin kuin kristillisen uskon lauseiden muodostamisessa on anottava Jumalan Hengen viisautta, apua ja johdatusta, myös niiden julistamisessa seurakunnan jäsenille huudetaan avuksi Pyhää Henkeä, että sydämet avautuisivat liittymään näihin uskonilmaisuihin ja että ne löydettäisiin henkilökohtaisen uskonvakaumuksen tunnustusilmaisuiksi.

2. Tunnustuksen julistamisen eli promulgoimisen ohjeellisuusperustaksi ei saa ottaa uskonlauseiden muotoilijoiden eikä niiden seurakunnalle julistajien omaa arvovaltaa tai asemaa. Tässä luterilainen kirkko reformaation vakavien ja dramaattisten tapahtumien jälkeen on oppinut olemaan tarkka ja varovainen. Meidän oppiamme ei promulgoida eli sitovasti julki lausuta paavin eikä kirkolliskokousten arvovallalla, ei minkään kirkon itselleen ottaman oikeuden tai hallintotoimen vallalla eikä myöskään jonkin väitetyn teologisen tai juridisen asiantuntemuksen arvovallalla, vaan yksinomaan Jumalan ilmoituksen sanan, Pyhän ja ohjeellisen Raamatun pohjalla. Uskopuhdistajamme Martti Luther lausui Leipzigin uskonkeskustelussa 1519 sanat, jotka kiteyttävät oppimme ja tunnustuksemme oikeusperusteen ja lähteen. Kun Rooman kirkon korkea edustaja asettui häntä vastaan kirkolliskokousten oikeusperustein, Luther asiakirjojen mukaan lausui: ”Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme.” Samoin Ruotsi-Suomen nuori uskonpuhdistuskirkko, joka sai keskiajan kirkon tehtävän ja tuli näin kristillisen kirkon perilliseksi, näki tarpeelliseksi v. 1593 vaikeassa poliittisessa tilanteessa lausua sitovasti julki Upsalan kokouksen päätösasiakirjassa uskonpuhdistuksen raamattuperusteen jyrkästi ja keskitetysti: ”Älköön tässä asiassa otettako huomioon älköönkä hyväksyttäkö kenenkään persoonallista arvoa, korkeutta tai arvovaltaa, vaan hyväksyttäköön yksinomaan Pyhä Raamattu niin kuin olemme sanoneet.” (Uk.päätös)

3. Ei halutaa erottautua pyhästä ja oikeauskoisesta kristikunnasta maan päällä, vaan koota sitä sekä näin luoda siihen yksimielisyyttä ja näkyvää ykseyttä. Tunnustus promulgoidaan siinä tarkoituksessa, että koottaisiin Jumalan kansaa. Oppi lasketaan kristittyjen sydämille siinä luottamuksessa, jonka ilmaisee Martti Luther Apostolisen uskontunnuksen kolmannen artiklan selityksessä: ”Samoin kuin hän (Jumalan Pyhä Henki) koko kristikuntaa maan päällä kutsuu, kokoaa, valaisee ja pyhittää ja ainoassa oikeassa uskossa Jeesuksen Kristuksen turvissa varjelee…”

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme siinä varmassa toivossa, että Pyhä Henki vielä tänäänkin kokoaa ja luo aitoa kristillistä ja kirkollista yhteyttä hajalle lyötyyn kristikuntaan. Tunnustava seurakuntaa tuntee omakseen ajatuksen, jonka kirkkoisä Augustinus on lausunut ja johon myös Luther liittyi: ”Saatan kyllä erehtyä, mutta en tahdo olla hereetikko eli harhaoppinen.” Emme tahdo pitää omapäisesti ja taipumattomasti kiinni ajatustottumuksistamme, joko itse keksityistä tai ympäristön syöttämistä, jos ne ovat vastoin Jumalan sanaa ja Pyhää Raamattua. Saatamme kyllä inhimillisten lyhytperinteittemme ja historiallisen kontekstimme vaikutuksesta erehtyä, mutta tahomme taipua korjaamaan erehdyksemme, kun Jumalan sanan mukainen opetus tulee tunnollemme. Emme tahdo olla hereetikkoja, pyhän kristikunnan särkijöitä emmekä hävittäjiä, vaan omaksua ja liittyä tunnustuksellamme siihen uskoon, joka Raamatun mukaan on kertakaikkisesti pyhille annettu ja jonka apostolinen kirkko on kaikkien aikojen kristityille perinnöksi jättänyt. Tämä on mainitun käsitekolmion itseymmärrys ja sen antama etumerkki meille kristillisessä kirkossa. Jokainen aito tunnustus tahtoo siis lausua konkreettisena ja historiallisen syntytilan- teensakin ylittävä kirkollisena ”pelisääntönä” julki klassisen kristinuskon eikä vain tilannesidonnaisia ja tarkoituksenmukaisia mieliajatuksia.

Edellä todettiin, että tunnustuksemme julkistamiskaavio: uskomme, opetamme ja tunnustamme muodostaa teologisesti käsitekolmion, jossa itse tunnustusta eli kolmion huippukärkeä kannattaa kaksi kantavaa pistettä ’uskomme’ ja ’opetamme’. Historiallisesti katsoen on hyvin merkillepantavaa, että tämä käsitekolmio kokoaa yhteen varhaisen kristikunnan uskontunnustus nimikkeet ja niiden teologisen käsitesisällön.

Tunnustuksen nimi oli varhaisessa kristikunnassa symbolon, kuten esim. tutun Apostolisen uskontunnustuksen nimi on Symbolum Apostolorum (apostolien uskontunnnustus) tai Symbolum Apostolicum (apostolinen uskontunnustus). Nimitys on kreikankieltä, mutta merkillistä kyllä tämä tunnustuksen yleisnimi tunnetaan varhaisemmin läntisestä kristikunnasta (kirkkoisä Cyprianus 200-luvun puolivälissä). Itäisessä kristikunnassa kohtaamme tämän nimityksen historiallisesti vasta 100 vuotta myöhemmin (Laodikean synodin kaanonissa 7, ta tes pisteos symbola). Idän kirkossa vastaavien tunnustusten nimenä oli yksinkertaisesti joko ’Usko’ (Pistis) tai ’Opetus’ (Mathema). Uskonpuhdistuksen isät siis meidän luterilaisissa tunnustuskirjoissamme ovat koonneet yhteen varhaisen kristikunnan nimitykset Usko (’uskomme’). Opetus (’opetamme’) ja Symboli, Tunnustus (’tunnustamme’).
Tämä liittyminen varhaisen kristikunnan tunnustusperintöön näkyy selvästi Yksimielisyyden ohjeen johdantosanoista: ”Kun kohta apostolien ajan jälkeen, jopa vielä heidän yhä eläessäänkin, yhä runsaammin alkoi esiintyä vilpillisiä opettajia ja harhauskoisia, ja kun näiden vastustamiseksi alkukirkossa laadittiin symboleja, toisin sanoen lyhyitä ja selviä tunnustuksia, joita pidettiin oikeinuskovan, todellisen kirkon yksimielisenä ja yleisenä (katolisena) uskontunnustuksena: Symbolum Apstolicum, Symbolum Nicaenum ja Symbolum Athanasii, niin mekin tunnustaudumme näihin ja samalla hylkäämme sekä harhauskoisuuden(vääräuskoisuuden) että kaiken sellaisen opetuksen, joka näiden kanssa ristiriitaisena on tuotu Jumalan seurakuntaan.” Omat luterilaiset tunnustuskirjat taas liitetään niihin ja näitä pidetään apostolisen uskon aitona ja sitovina selityksinä: ”Mitä taas tulee nykyaikana uskonasioissa tapahtuneeseen hajaannukseen, me katsomme Augsburgin suurilla valtiopäivillä v 1530 jätetyn muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen ynnä sen Puolustuksen sekä Schmalkaldenissa 1537 laaditut Uskonkohdat, erikoisesti paavilaisuuden samoin kuin muidenkin lahkojen vastustamista silmälläpitäen, symboliksemme tänä aikana.” Vastaavalla tavalla on rakennettu kuten tiedämme omankin kirkkomme tunnustuspohja (KL 1 ).

2.Mitä on symboli?

Miksi uskontunnustuksen nimenä on ’symboli’, ei ole ollut alkukirkon tutkijoille kovin helppo tehtävä selvitettäväksi. Meidän kielessämme ’symboli’ tarkoittaa vertauskuvaa, kuten esim. risti kirkon katolla on kristinuskon ja pyhitetyn jumalanpalvelustilan symboli, vertauskuva. Uskontunnustuksessa sana symboli merkitsee olennaisesti enemmän kuin ’vertauskuva’. Taustana on kreikan teonsana symballo, joka merkitsee ’heittää yhteen’, ’asettaa yhteen’, ’kohdata’ ja johdetusti ’sopia yhteen’.

On ajateltu, että symboli tahtoisi ilmaista, että uskontunnustus kokoaa yhteen apostolien opetuksen (Rufinus) ja asiallisesti tästä onkin kysymys. Sitten on ajateltu. että se tarkoittaisi samaa kuin ’liitto’, ’sitoutuminen’, ’sitoumus’, jolloin taustana on se historiallinen tosiasia, että uskontunnustukset alunperin olivat kasteeseen ja kasteopetukseen liittyviä uskon opettamisen kaavoja. Tunnustus oli itse asiassa vastaus kastekysymyksiin, ja siinä koottiin yhteen usko Kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään , Poikaan ja Pyhään Henkeen. Mutta tämän taustana lienee vieläkin täsmällisempi sanan ’symboli’ selitysmahdollisuus. ’Symboli’ oli tunnistamismerkki, eräänlainen tunnussana. Esim vainojen aikana kristityt tunsivat toisensa siitä, että he kohdatessaan toisensa piirsivät vaikkapa hiekkaan kalan kuvan, sillä sanan kala (ikhthys) kirjaimista muodostui Vapahtajan nimitys ”Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja. Vastaavasti tunnustus oli sanallinen tunnistamismerkki, tunnussana, suorastaan valallinen totuuden lausumiskaava kristillisessä seurakunnassa ja sen jäsenten kesken. Se opittiin ja julki lausuttiin seurakunnalle ensi kerran kasteen yhteydessä (traditio symboli. redditio symboli). Mutta sitä käytettiin myös muissa yhteyksissä, kuten vainoissa tunnussanana ja uskon perussisältönä, ytimenä, kun kaikki muu, esim. pyhät kirjat hävitettiin ja kokoontumiset estettiin. Samoin sen avulla tarkistettiin, kuka oli kristillisen uskon rajamerkkien sisäpuolella, kuka taas harhaoppien tai puolipakanallisen uskon edustaja. Rajan vedon ohella sitä käytettiin myös suoranaisesti pahuuden henkivoimien karkottamiseen, kun toimitettiin eksorkismi, puhdistuminen Jeesuksen pyhään nimeen. Ja vihdoin se tuli vakituiseksi osaksi seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen, mistä kertovat sen kauniit varhaiskristilliset nimitykset ’uskontunnustuksen tervehdyttävä laulu (symboli salutare carmen), ’taivaallisen viisauden elämää antava laulu’ (coelestis sapientiae vitale carmen).

3.Tunnustus uskona ja oppina

Edellä mainitun alkukirkollisen pohjan on sangen osuvasti oivaltanut Luther, joka kutsuu uskontunnustusta Raamatun tiivistelmäksi. Hän toteaa (WA 41,275): ”Näissä lyhyissä sanoissa on kaikki se, mikä on tärkeintä Raamatussa, koottu yhteen, niin kuin mehiläinen kerää hunajan monenlaisista kauniista, suloisista kukkasista.” Sisällöllisesti Luther taas kutsuu Apostolista tunnustusta perus- ja alkeisopiksi ”lasten uskoksi” niin kuin hän toistuvasti toteaa esim teoksessa ”Von Konziliis und Kirchen” 81539). Varhaiskirkon tunnustukset ovat hänelle todella apostolinen oppi, joka on periytynyt ja pysynyt voimassa tähän asti ja kestävä vastakin. Tämän takeena on Jeesuksen lupaus: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” Hän lausuu: ”Tähän tunnustukseen sisältyy minun Raamattuni, se on pysynyt voimassa näin kauan ja on kestävä kukistumatta vastakin. Tässä tunnustuksessa aion pysyä, koska siihen minut on kastettu.” (WA, 37,55).

Varhaiskristillisten nimitysten mukaan tunnustus on siis uskon ilmaus. Se on uskon vastaus, mutta ei meidän inhimillinen tuotoksemme. Se on todella uskon vastaus, ei ihmisen vastaus. Sen osoittaa Jeesus itse ensimmäisessä historiallisessa tunnustustilanteessa Kesarean tienoilla, missä Pietari oli lausunut: Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika. Tässä tilanteessa Jeesus paljasti, missä on tunnustuksen alkuperä: Totisesti minä sanon sinulle, ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Tällainen on aito tunnustustilanne tänäänkin. Siinä tunnustaudutaan läsnä olevaan Kristukseen. Emme esitä omia inhimillisiä mielipiteitämme jostakin menneestä tapahtumasta tai ajatusrakennelmasta. Uskontunnustus ei ole ideologien ohjelmajulistus, vaan rukous, ylistys, ’laulu’ sanassa ja sakramentissa läsnä olevalle Kristukselle. Sen aitoon lausumiseen todella tarvitaan Isän ilmoitus Pyhässä Hengessä.

Mutta samalla se on sanallinen, ns. uskonajatuksista koottu oppitunnustus. Tämä tarvittiin alusta saakka (Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika, Jeesus Kristus on Herra. Jokainen, joka ei tunnusta Jeesusta Kristukseksi, lihaan tulleeksi jne). Tämä sisällöllinen oppitunnustus oli Lutherille – toisin kuin jotkut tutkijat aikaisemmin ovat pyrkineet väittämään – itse kirkon määrittelyyn ja ykseyteen kuuoluva välttämättömyys: ”Ei ole epäilystäkään siitä , että maan päällä on ja pysyy maailman loppuun asti pyhä kristillinen kirkko, sillä Jeesus sanoo Matt. viimeisessä luvussa. Katso minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti. Se kirkko ei ole mitään muuta kuin Kristukseen
uskovat, jotka pitävät nämä uskon artiklat ja kohdat, uskovat ne ja tulevat maailmassa niiden johdosta myös vainotuiksi ja joutuvat marttyyreiksi.” (Schwabachin artiklat 6).

Kirkon ongelma esim uskonpuhdistuskirkkojen myöhemmässä historiassa on ollut, että tunnustus on jäänyt passiiviseksi ja juridiseksi taustasäännökseksi. Oli poliittisesti ymmärrettävää, että ajauduttiin alueelliseen tunnustusperiaatteeseen: cuius regio, eius religio, mistä on peräisin suurten kansankirkkojen ns. territoriaali periaate ja käytäntö. Mutta samalla se on merkinnyt, että tarvitaan herättävää ja tunnustuskirkollista toimintaa historiallisten kirkkojen sisäpuolella, jotta tunnustus olisi alkuperäisessä merkityksessään todella uskon tunnustus.

Samalla se on merkinnyt, että on jouduttu joskus vakaviinkin rajankäynteihin, kun valtiolla on ollut ote yli sen, mitä sillä maallisena regimenttinä voi olla, nimittäin se on omalla poliittisella, kulttuurisella tai ideologisella ohjelmallaan pyrkinyt ottamaan kansankirkon, valtiokirkon eli territoriaalikirkon panttivangiksi ja omien päämääriensä välineeksi.

Silloin on aina jouduttu vakavasti ja taipumattomasti pitäydytty siihen, että tunnustus on uskon ja opin tunnustus. Räikeimmin tämä luterilaisen kirkon historiassa näkynyt ns. Saksan kirkkotaistelussa Adolf Hitlerin kansallissosialismissa. Virallinen kirkko valloitettiin ja monet luterilaiset teologit alistuivat. Vuonna 1933 luotiin ns. Deutsch apostolikum (tekijä papin poika ja filosofian professori Ernst Bergman). Samoin syntyi ns. Saksalaisten kristittyjen uskontunnustus (Glaubensbekenntniss Deutscher Christen). Ne olivat kristillisen nimen varjolla uskoa kansaan, rotuun ja kansallissosialistiseen systeemiin. Tarvittiin uskonpuhdistuskirkkojen sisäpuolelle Tunnustuskirkko omien teologisine oppilaitoksineen. Seurakunnat myös protestoivat omalla tavallaan. Näitä uusia uskontunnustuksia ei haluttu vapaaehtoisesti ottaa vastaan. Päinvastoin syntyi tapa, joka toisen maailmansodan jälkeen levisi Suomenkin kirkkoon. Uskontunnustus yhteisessä jumalanpalveluksessa alettiin lukea voimakkaasti julistaen yhteen ääneen.

Tällä hetkellä tunnustus kirkossa on tulossa uuteen merkittävyyteen. Elämme yhdentyvässä maailmassa. Aiemmin erilainen kulttuuri- tai ideologiamääritteinen uskonnollisuus liikkui suurin piirtein kirkon opillisen tradition uomassa, ja taistelut olivat etupäässä poliittisyhteiskunnallista laatua. Tänään nykyisen elämänmuotomme edellyttämä kulttuurien yhdentyminen, yleismaailmallinen liike-elämä, suhteiden hoito ja matkailu ovat tuoneet maailman suuret uskonnot ja erilaiset uususkonnot läsnä oleviksi ja vaikuttaviksi realiteeteiksi keskuuteemme. Olemme kuvitelleet, että tämä merkitsisi jonkinlaista kilpailun loppumista ja uskonnollisten uskojen ja oppien relativoitumista, suhteellistumista, mutta näin ei suinkaan ole käynyt Uskonnot esiintyvät korkealla profiililla ja ekspansiivisesti (vrt. islam). Ilman uskon ja opin tunnustusta meistä tulee synkretistinen yhteisö, jolla on kirkon nimi. Sen sijasta että olisimme lähetystyön tekijöinä, meistä tulee ei-kristillisten uskontojen kasvualusta, jossa meihin vaikutetaan sekä huikeitten talousmahtien rahalla että eksotiikalla ja luotetaan siihen, että länsimaat ovat jo väsyksiin sekularisoituneita, pyhät arvonsa menettäneitä ja kaikkeen omaansa jo kyllästyneitä.

4. Jumala vastaa yhä kristillisen seurakunnan historiassa

Uskontunnustus eli tunnustautuminen läsnä olevaan Kristukseen on ainoa näköala, joka antaa meille toivon. Me tunnustamme Kristusta, joka meidän kanssamme uskossa. Me kuljemme kohti sitä hetkeä, jolloin hän saapuu kunniassa ja kirkkaudessa. Mikään ilmiö, joka meitä näyttää uhkaavan ei ole toivon tunnustuksen valossa todellinen uhka, vaan ainoastaan ”pieni pilvi, joka pian menee ohitse”. Kun odottaen ja jännittyneinä katsomme, mitä Euroopassa juuri nyt tapahtuu ja mitä on pysyä kirkkona jyrkästi erilaisissa historiallisissa oloissa ja yhteiskuntajärjestelmissä, voimme oppiaksemme jotain todeta ainakin yhden pysyvän ongelman. Meidän ongelmamme on virallisissa enemmistökirkoissa on ollut se , että emme tahdo osata katsoa tarpeeksi kauas, vaan suostumme hetken paineissa sellaiseen, mikä merkitsee tunnustuksemme halpa myyntiä. Lähihistoriassa jokaisen suuren boomin päätyttyä ja vallitsevan järjestelmän romahduttua myös kirkko ja usein erityisesti juuri kirkko on joutunut suoraan tai epäsuoraan pyytämään anteeksi sitä, mihin tuli mentyä mukaan. Ja kuitenkin juuri sen, mitä me aina ja kaikissa oloissa uskomme, opetamme ja tunnustamme, tulisi olla sellaista, jota ei tarvitsisi jälkeenpäin perua tai pyytää sen epätotuudellisuuden tähden anteeksi.

Se, että menetämme toivomme, hämmennymme ja erehdymme on tietenkin ymmärrettävää. Terävinkään harkinta ja kokeneinkaan historiallinen tai filosofinen arvostelukyky ei helposti näe tulevaisuuden viittamerkkejä. Herpaannumme, jos kuvittelemme maailman historiassa lyhyillä askelilla ja oman askelmerkkiemme mukaan oikeuden ja totuuden voittavan. Näinhän ei käy. Yleensä on päällimmäisenä vahvemman oikeus ja valta- ja voimakeinot, joiden alle ihmisten oikeudenmukainen odotus murskataan. Juuri kristillisessä kirkossa meidän tulisi uskomme ”säännön” ja ”ojennusnuoran” mukaan opetella, ettei tule tuijottaa silmiänsä sokeaksi siihen, mitä silmien edessä on. Jokaiseen askelten tahtiin ja kaikuun ei ole lennossa sovitettava kirkon kulkua. Kristillisen kirkon tuntomerkki on meidän aikakautemmekin kirkoissa enemmän tai vähemmän nnäkyvillä ollut Lutherin mainitsemien kirkon tuntomerkkien joukossa viimeisenä oleva pyhä risti. Uskon horisontti ei toki peitä katsettamme käsillä olevalta todellisuudelta. Uskon tunnustamisessa ja opettamisessa saa yrittää puhua jollekin muulle ajalle kuin sille, jota elämme. Mutta mainitussa horisontissa meidän tulee opetella näkemään myös käsillä olevan tilanteen ja siinä meille todellisuutena silmien eteen asetettujen haavekuvien läpi siihen, mikä on varsinaisesti todellista. Siksi meidän tulee tosiasioitten arvioinnissa ainaa soveltaa tätä profeetallista sääntöä: ”Ellette usko, ette kestä.”

(Esitelmä Paavalin synodin kirkkopäivillä 19.3.1989 Kankaanpään kirkko)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos