Uskonpuhdistuksen tulo Suomeen

Uskonpuhdistuksen synty liitetään usein Martti Lutherin persoonaan. Sillä oli kuitenkin syvät juuret Euroopan hengellisessä tilanteessa. Kirkon, kansan ja valtioiden taholla oli runsaasti tyytymättömyyttä keskiajan kirkon hengellistä elämää, rikkautta ja vallankäyttöä kohtaan. Luterilaista uskonpuhdistusta aikaisemmin olivat mm. Clunyn liike, jansenilaisuus, hussilaisuus ja humanismi koettaneet uudistaa ja elvyttää hengellistä elämää ja Raamatun lukemista. Lutherin ja hänen kannattajiensa aloittamalla liikehdinnällä tuli kuitenkin olemaan vahvin vaikutus Euroopan hengelliseen elämään.

Uskonpuhdistuksen alkuna pidetään Lutherin ratkaisevia löytöjä syntisen vanhurskauttamisesta vuonna 1517. Tämän jälkeen uudistuksen leviäminen oli yllättävän nopeaa. Jo 1520-luvulla vaihtoivat monet Pohjois- ja Keski-Saksan ruhtinaskunnat ja Baltian kaupungit Rooman kirkon luterilaiseen uskoon.

Ruotsissa oli vuonna 1523 valittu uudeksi kuninkaaksi Kustaa Vaasa. Valtakunnassa oli avoinna kaksi piispanvirkaa, joihin valittiin uskonpuhdistusta kannattaneet Olavus Petri, Lutherin oppilas ja Laurentius Andrae. Syytöksiin luterilaisten harhaoppisuudesta vastattiin, että kaikki vaaditaan saarnaamaan evankeliumia ja Jumalan sanaa: ”Jumalan sanan julistaminen on papin virka niin kuin takominen on sepän virka” (Olavus Petrus). Petrus alkoi toteuttaa evankelista seurakuntaelämää Tukholmassa. Jo vuonna 1526 oli saatu käännetyksi Uusi testamentti ruotsin kielelle.

Koska uskonpuhdistus herätti Ruotsissa myös vastustusta, kutsui Kustaa Vaasa Västeråsiin koolle valtiopäivät vuonna 1527. Ne laativat nk. Västeråsin resessin, joka merkitsi kirkon poliittisen ja taloudellisen vallan murtamista. Piispojen linnat otettiin kruunun haltuun ja suuri osa kirkon tuloista ja omaisuudesta siirrettiin valtiolle. Tätä takavarikointia kutsutaan kirkkoreduktioksi.

Västeråsissa päätettiin myös siitä, että Jumalan sanaa on saarnattava puhtaasti kaikkialla valtakunnassa. Aatelissääty halusi siihen lisäyksen, että on ”jätettävä pois joutavat juorut, epävarmat tunnusmerkit, tarut ja muut ihmiskeksinnöt”. Katoliset piispat saivat jäädä virkoihinsa, jos hyväksyivät tehdyt muutokset. Myöskään vihkimysten seuraanto (suksessio) ei katkennut, koska uudet piispa saivat vihkimyksensä Petrus Magnilta, joka oli kirkollisessa järjestyksessä vihitty piispa. Arkkipiispaksi vihittiin vuonna 1531 Wittenbergissä opiskellut Laurentius Petri.

Uskonpuhdistus ei ollut Ruotsissa kansanliike kuten Saksassa vaan kuninkaan ja esivallan toimeenpanema uudistus. Vähittäisten uudistusten kautta katolisesta Upsalan kirkkoprovinssista tuli Ruotsin kansalliskirkko. Ruotsin kirkko säilytti joitakin keskiajan aineksia, kuten piispuuden ja kirkkopitäjäjärjestelmän. Vaikka kuningas oli tästä lähtien kirkon pää, säilyi kirkon sisäinen itsenäisyys teologisesti koulutettujen ja hengellisesti valveutuneiden kirkon johtajien sekä paikallisen itsehallinnon turvin.

Suomen uskonpuhdistus

Suomi oli 1500-luvulla osa Ruotsia. Kirkollisestikin se kuului Ruotsiin, vaikka sillä oli oma Turun hiippakuntansa. Uskonpuhdistus levisi Suomeen yhtäältä Tukholmasta Turkuun ja toisaalta Tallinnasta Viipuriin, koska kaupunkien saksalaisilla kauppiailla oli tiiviit yhteydet. Kaikki Ruotsissa toteutetut kirkolliset uudistukset koskivat ainakin periaatteessa myös Suomea. Siksi myös Suomen kirkot menettivät suuren osan omaisuudestaan ja kirkollisista esineistään kruunulle.

Ensimmäisenä uskonpuhdistuksen airueena Suomessa on pidetty Pietari Särkilahtena, joka palasi vuonna 1524 opintomatkaltaan Saksasta. Hän julisti ilmeisesti ensimmäisenä Suomessa evankeliumia uskonpuhdistuksen mukaisesti. Särkilahti toimi Turun tuomiokapitulin dekaanina ja vaikutti siten myös tulevien pappien koulutukseen.

Ensimmäinen uskonpuhdistusajan piispa Suomessa oli Martti Skytte. Hän toimi Turussa piispana vuosina 1528 – 1550. Hän oli kuulunut dominikaaniveljestöön ja opiskellut Saksassa ja Italiassa. Skytte kannatti katolisen kirkon uudistamista ja suostui siksi kannattamaan Kustaa Vaasan uudistuslinjaa. Skytte ei enää vannonut piispanvalaansa paaville vaan kuninkaalle. Sen mukaan piispojen tuli olla ”evankelisia, ei paavilaisia piispoja, piispoja Jumalan sanan, ei paavin sanan mukaan”. Skytte sai Kustaa Vaasalta kehotuksen, että hän seuraisi ”pyhän evankeliumin oikeaa tulkintaa ja henkeä, edistäen sitä virkamme velvoituksen mukaan, kuten olette luvannut”.

Suomessakin alettiin pitää ruotsinkielisiä messuja 1530-luvulla latinankielisten sijaan. Samoihin aikoihin alettiin jumalanpalveluksia toimittaa myös suomeksi, vaikkei suomenkielisiä käsikirjoja vielä oltu painettu. Vanhin virallinen messun käännös suomeksi tehtiin vuonna 1537. Samoihin aikoihin suljettiin Suomen luostarit, ja niiden munkit pyrittiin sijoittamaan pappisvirkoihin.

Mikael Agricola

Uskonpuhdistuksen edistämisen kannalta suurin vaikutus oli sillä, että Suomesta lähetettiin opiskelijoita Saksaan. Ruotsin hallitus suosi opintoja nimenomaan Lutherin ja Melanchtonin opinahjossa, Wittenbergissä. Merkittävin Wittenbergin kävijä oli Mikael Agricola. Hän opiskeli siellä vuosina 1536 – 1539 ja kutsui Lutheria isäkseen ja Melanchtonia opettajakseen. Agricola omaksui näiltä uskonpuhdistuksen teologian ja hänestä kasvoi sen myötä ”Suomen opettaja”. Uskonpuhdistuksen vaikutukset tulivat näin Suomeen pitkälti suorien henkilökontaktien välityksellä.

Vuonna 1543 ilmestyi Agricolan Abckiria, joka aapisen lisäksi sisälsi katekismuksen. Jo seuraavana vuonna ilmestyi Rucouskiria Bibliasta, joka oli papeille tarkoitettu messukirja. Siinä oli aineksia mm. hetkipalveluksiin sekä messun kollehta- ja päätösrukouksia. Se helpotti paljon suomenkielisen jumalanpalveluksen pitämistä.

Vuonna 1543 Agricola aloitti Uuden testamentin suomentamisen ”tuhansien sielujen pelastukseksi ja Jumalan kunnian levittämiseksi”. Työ valmistui vuonna 1548 ja sillä on ollut mittaamaton vaikutus sekä Suomen hengelliseen elämään että suomen kirjakielen syntymiseen. Vanhasta testamentista Agricola ehti kääntää neljänneksen eli psalmit sekä osia Mooseksen kirjoista ja profeettakirjoista. Tämän jälkeen vain virsiä jouduttiin veisaamaan messussa latinaksi.

Agricola oli kuitenkin konservatiivinen uudistaja, joka ei halunnut poistaa kirkosta hyödyllisiä katolisia tapoja ja perinteitä. Evankelisen uskonkäsityksen kanssa ristiriidassa olevat pyhimysten avuksi huutamisen ja ansion tavoittelun aneiden avulla hän sen sijaan hylkäsi: ”Vaan älköön nyt kumarko kenkään kuin Isää, Poikaa ja Pyhää Henkee”. Uskonpuhdistuksen vaikutus näkyi mm. voimakkaassa kansanopetuksen korostamisessa. Rukouskirjassaan Agricola sanoo:

Vielä pappi, opetusisä,
kansan ruokkii kuin äidin nisä,
ja hyvä paimen kaitsee lampaat,
sairaat, eksyvät ja kaikki rammat,
valvoo, manaa, etsii ja huutaa
ja tekee paljo hyvää muuta”.

Piispa Martti Skytän kuoleman (v. 1550) jälkeen Suomessa oli piispaton kausi, kunnes kuningas päätti neljää vuotta myöhemmin jakaa Suomen kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin. Agricola määrättiin Turun ja Juusten Viipurin ordinariukseksi, käytännössä piispaksi. Jäljellä olevat kirkon tilat otettiin kruunun haltuun. Kirkon taloudellinen vauraus oli tipotiessään, mutta hengellinen työ jatkui keskeytyksettä uusissakin oloissa. Uusia kirkkorakennuksia, varsinkaan kivikirkkoja, ei ollut enää varaa rakentaa. Silti jumalanpalveluselämä sai uutta eloa kansankielisen messun ja evankelisen saarnan avulla.

Paavali Juusten

Agricolan kuoleman jälkeen Turun piispaksi vuosiksi 1558 – 1563 nimettiin ruotsinmaalainen Petrus Follingius. Suomalaiset ihmettelivät tätä piispaa, joka joutui tulkin välityksellä keskustelemaan suomenkielisten seurakuntalaisten kanssa. Follingiuksen erottamisen jälkeen Paavali Juusten asetettiin sekä Turun että Viipurin piispaksi.

Juustenin aika oli Suomen kirkon kannalta tuulista aikaa sotien ja Ruotsin sisäisten ristiriitojen vuoksi. Uudeksi kuninkaaksi tullut Eerik XIV ei suostunut vahvistamaan Laurentius Petrin laatimaa kirkkojärjestystä vaan oli enemmän mieltynyt karuun kalvinistiseen jumalanpalveluselämään. Arkkipiispa kuitenkin pysyi kannassaan ja kuningas joutui peräytymään kalvinilaisuuden edistämisestä.

Samaan aikaan syntyi myös nk. nesteriita, joka liittyi ehtoollisaineisiin. Sotien vuoksi Ruotsiin syntyi pula viinistä, ja siksi kuningas ehdotti, että viinin sijasta voitaisiin ehtoollisella käyttää jotakin muuta nestettä. Joissakin seurakunnissa viiniä laimennettiin tai käytettiin jopa olutta tai vettä. Arkkipiispa kuitenkin piti tiukasti kiinni siitä, että asetussanojen mukaisesti ehtoollisella saa käyttää vain puhdasta viiniä. Jos ei viiniä ollut tarjolla, tuli ehtoollinen jättää kokonaan viettämättä, koska se ei hänen mukaansa ole välttämätön autuuteen. Kuningas sen sijaan vaati, että ehtoollista tuli joka tapauksessa viettää. Juusten oli välittävällä kannalla ja suositti viinin laimentamista.

Kalvinistisia sympatioita tunteneen Eerik XIV:n jälkeen vuonna 1568 kuninkaaksi nousi katolisuuteen kallistunut Juhana III. Uusi kuningas vahvisti vuonna 1571 Laurentius Petrin kirkkojärjestyksen, mutta teki siihen varauksen, että sitä voidaan myöhemmin täydentää. Kirkkojärjestyksestä tuli eräänlainen tunnustusasiakirja, jonka taakse uskonpuhdistuksen kannattajat ryhmittyivät. Juhana III koetti kirkkoisien perinnön ja jumalanpalvelusjärjestyksen kehittämisen avulla saattaa erilleen ajautuneita kirkkokuntia jälleen yhteen.

Paavali Juustenin viimeiseksi virkatyöksi jäi mukana oleminen Upsalan uuden arkkipiispan vihkimyksessä. Hän olikin ainoa neljästä vihkijästä, joka edusti apostolista seuraantoa (suksessiota). Paavali Juusten arvosti suuresti sitä hengellistä perintöä, jonka hän sai opiskellessaan Wittenbergissä. Häneltä, niin kuin muiltakin suomalaisilta, jäi siellä huomaamatta se sisäinen jännite, joka myöhemmin johti aitoluterilaisuuden ja filippistien väliseen taisteluun. Katolista messua hän moitti liiasta ulkonaisesta loistosta, ja halusi asettaa sen tilalle selkeän Jumalan sanan saarnan ja sakramenttien oikean toimittamisen. Näiden tuli hänen mukaansa vaikuttaa kristilliseen elämänvaellukseen. Edeltäjiään voimakkaammin Juusten painottikin pappien saarnataitoa.

Juusten ei kokenut uskonpuhdistuksen merkitsevän vanhan uskon perinnön katkeamista. Hän halusi, että kaikessa pysytään profeettojen ja apostolien opissa, mutta myös katolisen eli yleiskirkollisen yksimielisyyden pohjalla. Tähän kuului hänen mielestään myös piispallinen seuraanto (suksessio).

Uskonpuhdistusajan seurakuntaelämä

Uskonpuhdistuksen uudistuksista tärkein oli saarnan aseman korostaminen. Keskiajalla ei messu sisältänyt välttämättä lainkaan saarnaa, joten uudistuksen toteuttaminen vei aikaa. Piispa Juusten vaati, että saarnan tuli olla huolellisesti valmisteltu, raamatullinen ja johdonmukaisesti etenevä. Se tuli esittää arvokkaasti ja tasaisesti, välttäen turhaa käsillä elehtimistä ja äänen korottamista. Piispa kannatti enemmänkin opettavaa kuin tunteisiin vetoavaa saarnaamista.

Suomenkielinen ehtoollismessu vakiintui vuonna 1548. Messun muuttuminen kansankieliseksi ja asetussanojen lausuminen ääneen olivat varmaankin kansan kannalta merkittävimmät muutokset aikaisempaan verrattuna. Juusten vaati ehtoollista edeltävää rippiä, jonka yhteydessä varsinkin tuntemattomia pyrkijöitä valvottiin ja kuulusteltiin. Ehtoolliselle tulijoiden oli järjestäydyttävä perhekunnittain. Ehtoollisella ei ollut tapana käydä useasti, mutta jotkut papit lupasivat järjestää ehtoollisenvieton joka sunnuntai. Ehtoolliselta suljettiin katumattomien syntisten lisäksi ne, jotka ”eivät ymmärtäneet katekismusta tai kristinuskon alkeita”. Vaadittiin ehtoollisen ymmärtämistä eikä vain asioiden ulkoa osaamista.

Agricola toivoi hetkipalvelusten jatkuvan, mutta Juustenin aikana niistä luovuttiin. Hän kuitenkin toivoi, että kaupungeissa pidettäisiin joka päivä saarna- ja rukoustilaisuuksia sekä sunnuntaisin messun lisäksi aamu- ja ilta saarnoja. Musiikki oli messuissa edelleen pääosin gregoriaanista. Kansankielinen virsilaulu oli vasta kehittymässä. Esilaulajia tarvittiin, sillä kansa ei vielä osannut laulaa virsikirjasta.

Juustenin mukaan ”Papin ylimmäinen virka ompi opettaa kansallens katekismusta ja Jumalan sanoja”. Kirjoja oli käytössä vain vähän, joten opetuksen piti tapahtua suullisesti. Juusten neuvoi kansaa keskittymään sanan kuuntelemiseen, rukoilemaan ja osoittamaan kunnioitusta ehtoollisen aikana polvistumalla. Jumalanpalveluksen aikana kirkkomaalla seisoskelevia uhattiin rangaistuksilla.

Kansan myönteistä suhtautumista osoittaa se, että monissa seurakunnissa oltiin valmiita suuriin taloudellisiin uhrauksiin, jotta paikkakunnalle saadaan jokapyhäinen jumalanpalvelus. Pidettiin myös tärkeänä, etteivät lapsi kuole kastamattomina eivätkä kuolevat jää ilman viimeistä ehtoollista.

Uskonpuhdistus ei poistanut rippiä vaan Agricola ja Juusten katsoivat sen vielä kolmanneksi sakramentiksi. Yksityisrippiä käytettiin sielunhoidossa. Agricolan ohjeen mukaan ripittäytyjän ei tarvinnut luetella kaikkia syntejä ”haaroinens”. Juustenin kehotti pappeja hankaluuksista huolimatta säilyttämään yksityisripin ennen ehtoollista. Kaikilta ei rippiä pitäisi kuitenkaan vaatia. Pyrkimyksenä oli valvoa, että ehtoolliselle tulijat täyttävät tietyt kelpoisuusehdot, ja heillä on halu parantaa elämäänsä.

Raskaimpia syntejä varten oli julkirippi. Synninpäästöä ei tullut Juustenin mukaan lykätä pitkälle vaan korkeintaan parin kolmen kuukauden päähän. Ennen sitäkin tuli katujan käydä kirkossa kuulemassa Jumalan sanaa, mutta ehtoolliselle häntä ei laskettu.

Messukiista

Pian Juustenin kauden jälkeen alkoi Ruotsissa ja Suomessa kiivas kiista liturgiasta. Kiistan käynnisti katolista kirkkoa ihailevan kuningas Juhana III:n julkaisema ”Kuninkaan liturgia”, jonka sisältämää julkaisua kutsuttiin ”Punaiseksi kirjaksi”. Se oli kunnianhimoinen yritys luoda Ruotsin kirkolle vanhan, jakamattoman kirkon mukainen jumalanpalvelus. Liturgiaa kutsuttiin ”katolisen ja ortodoksisen kirkon mukaiseksi”, mutta sitä se ei ollut noiden sanojen silloisessa merkityksessä, vaan tarkoittamassa ”yleistä” ja ”oikeauskoista”. Tekstit oli julkaistu latinaksi ja ruotsiksi, ohjeet latinaksi.

Rooman kirkon edustajat vaativat Juhana III:ta sitoutumaan selvemmin katoliseen kirkkoon. Hän halusi tähän kuitenkin kolme erivapautta: ehtoollisen jakamista molemmissa muodoissa, kansankielistä liturgiaa ja pappien avioliiton sallimista. Roomalaiskatolinen kirkko torjui nämä vaatimukset, ja niin neuvottelut sen yhteyteen palaamisesta katkesivat.

Suomenkieliset seurakunnat näyttävät pysytelleet liturgiariidan ulkopuolella, koska ne käyttivät edelleen Juustenin laatimaa messujärjestystä. Merkittävää katkeamaan keskiaikaiseen messuun ei Suomessa tapahtunut, koska uskonpuhdistus toteutettiin täällä Melanchtonin hengessä, vanhoja hyviä tapoja vaalien.

Jaakko Finno (Suomalainen)

Jaakko Finno toimi Turun koulun rehtorina ja kohosi 1570-luvulla Suomen papiston johtavaksi opettajaksi. Hän oli opiskellut Wittenbergissä ja Rostockissa ja omaksunut selvästi luterilaisen, lähinnä vanhamelanchtonilaisen uskonnäkemyksen.

Finno julkaisi vuoden 1583 vaiheilla kolme merkittävää kirjaa. Finnon katekismus sisälti Lutherin Vähän katekismuksen, joka sisälsi myös huoneentaulut eri säädyille. Hänen rukouskirjansa oli Agricolan rukouskirjaa suppeampi. Finnon rukouskirja oli tarkoitettu lähinnä yksityiseen käyttöön ja se sisälsi jo vanhan kirkon ajalta periytyviä rukouksia.

Kolmantena oli uutuuskirja, Finnon virsikirja, joka sisälsi 101 virttä. Tätä ennen oli seurakuntien käytössä vain muutamia suomenkielisiä virsiä. Kaksi kolmannesta virsistä oli käännetty ruotsalaisista virsikirjoista. Valtaosa virsistä oli uskonpuhdistuksen ajalta, ja alun perin saksalaista alkuperää. Finnon ihanteena oli hänen Saksassa kuulemansa virsilaulu, jossa ”ne samat virret suuren ilon ja riemun ja suuren hedelmän ja opin kansa monelta sekä vanhemilt että nuoremilt, miehilt ja vaimoilt, poikasilt ja piikasilt kirkois, skouluis, kartanois, pidois, matkois ja muisa kunnialisis kokouksis veisataan ja ylöspidetään”. Finnon virsikirjalla tuli olemaan suuri vaikutus myöhempiin virsikirjoihin ja laajemminkin Suomen hengelliseen elämään uskonpuhdistuksen hengessä.

Finnon ansiosta myös keskiaikainen Piae cantiones saatiin julkaistuksi. Hän karsi alkuperäisestä kokoelmasta pois katolisen aineksen ja muutti mm. Maria-laulut Jeesusta tarkoittaviksi. Tämän jälkeen oli suomalaisella jumalanpalveluselämällä käytössään suunnilleen samat välineet kuin ruotsalaisellakin. Katolisia sympatioita tunteva kuningas Juhana III ei katsonut aiheelliseksi tai mahdolliseksi asettua vastustamaan tätä luterilaisen kirjallisuuden julkistamista.

Eerik Sorolainen

Turun piispaksi nimetyn Eerik Sorolainen kausi (1583-1625) merkitsi uskonpuhdistuksen saavutusten vakiinnuttamista ja ortodoksian alkua Suomessa. Sorolainen oli opiskellut Saksan Rostockissa. Hänen opettajansa David Chytraeus edusti melanchtonilaista humanismia ja maltillista luterilaista ortodoksiaa. Sorolaisen aika merkitsi katolisuuden lopullista torjumista. Se näkyi mm. kuningas Juhana III:n Punaisen messukirjan hylkäämisenä ja kaikenlaisen koreilun vastustamisena. Naantalin birgittalaisluostarin viimeinen nunna kuoli vuonna 1591, mikä merkitsi luostariajan päättymistä Suomessa.

Upsalan kokous

Eerik Sorolainen piispuuskauteen sattuu merkittävimmän ruotsalaisen tunnustusasiakirjan, Upsalan kokouksen päätöksen hyväksyminen. Sen tarkoituksena oli lyödä lukkoon uskonpuhdistuksen opin mukainen linja Ruotsin kirkossa. Juhana III:n seuraaja Kaarle-herttua kutsui maalliset johtajat ja kirkon johdon koolle Upsalaan vuonna 1593. Kokouksen päätöksessä todettiin mm: ”Se hajaannus ja eripuraisuus, joka kuluneina vuosina on uskon asioissa vallinnut rakkaassa isiemme maassa, on nyt Kaikkivaltiaan armollisella myötävaikutuksella lopetettu ja raivattu tieltä kristillisessä, vapaassa konsiilissa ja kokouksessa”.

Kokous korosti, että osallistujat haluavat ”täysin pitäytyä Apostoliseen uskontunnustukseen sekä Nikaian ja Athanasioksen tunnustuksiin, kuten myös siihen vanhimpaan, oikeaan ja muuttumattomaan Augsburgin tunnustukseen, jonka vaaliruhtinaat, ruhtinaat ja kaupungit ojensivat keisari Kaarle V:lle Augsburgin suurilla valtiopäivillä 1530”.

Kokous tuomitsi Juhana liturgian paavilliseksi taikauskoksi ja tienviitaksi ”kaikkeen muuhunkin paavin kammottavaan eksytykseen”. Edelleen kokous sanoutui jyrkästi irti ”kaikista sakramentin halveksijoiden, zwingliläisten ja kalvinilaisten harhoista, kuten myös uudestikastajista ja kaikista muista harhaoppisista, minkä nimisiä lienevätkin”. Upsalan päätöksen mukaan Ruotsiin ei pitäisi asettua kenenkään, ”joka harrastaa jotakin väärää oppia eikä ole kanssamme yhtä opin asioissa, jotta hän ei viettelisi toisia mukaansa”.

Upsalan kokouksen päätökseen hankittiin jälkikäteen kaikkiaan 2167 allekirjoitusta papeilta, johtavilta aatelisilta, virkamiehiltä sekä kaupunkien ja kihlakuntien edustajilta. Melkein koko Suomen papisto, 250 miestä, painoi sinettinsä asiakirjaan kesällä 1593 Turussa.

Uskonpuhdistuksen saavutukset

Uskonpuhdistus toteutettiin Ruotsin valtakunnassa kuninkaan toimesta, mutta se olisi ollut mahdoton ilman uudistusmielistä papistoa. Sellaisen muodostivat Suomessa Wittenbergissä opiskelleet papit ja heidän oppilaansa. Kuningas ei ollut kirkon pää, vaikkakin hän oli sen ensimmäinen jäsen. Papisto pystyi tietyssä määrin estämään ja vastustamaan kuninkaan suunnittelemia muutoksia, vaikka tämä käytti painostusta. Kirkko tunnusti esivallan oikean opin suojelijaksi, mutta ei opin laatijaksi ja muotoilijaksi.

Uskonpuhdistuksen periaate, että jokaisen piti saada kuulla Jumalan sanaa omalla äidinkielellään, antoi Suomen kirkolle itsenäistä valtaa. Valtiovalta ei missään vaiheessa pyrkinyt estämään suomenkielistä jumalanpalvelus- ja seurakuntaelämää kehittymästä. Ratkaisevaa oli suomenkielisen kirkollisen ja hengellisen kirjallisuuden saaminen, joka vaikutti syvästi kansanopetukseen ja hengelliseen elämään.

Selibaatti kumoutui ja Suomeen alkoi muodostua pappissukuja. Papiston taloudellinen ja sosiaalinen asema heikkeni uskonpuhdistuksen myötä, mutta opillisessa tasossa ei tapahtunut laskua – ehkä jopa päinvastoin. Saarnataidon vaatimus asetti uusia haasteita pappiskoulutukselle.

Kirkollisuus oli pitkälti elämistä sakramentti yhteydessä. Tässä suhteessa uskonpuhdistus vahvisti kansan sitoutumista seurakuntiin, koska kansa sai nyt ehtoollisen molemmissa muodoissaan. Jumalan sanan julistaminen omalla kielellä syvensi varmasti uskonopin ymmärtämistä ja sisäistämistä. Ehtoolliseen lisätyt tiedolliset vaatimukset puolestaan korostivat opettamisen merkitystä.

Uskonpuhdistus korosti vanhurskauttamista yksin armosta, mikä näkyy mm. Agricolan Rukouskirjasta:

Kaikki mitä joku pyytää,
hän saa ilman ansiot ja syytä,
sulasta Jumalan armost,
joka uskost saadaan ainoost.

Evankeliumin julistajilla oli kuitenkin vielä paljon työsarkaa kansan taikauskoisten ja katolisten uskomusten kitkemisessä.

Kirkkotilan muutos

Kirkkosaleja muutettiin vain pikkuhiljaa. Monet uudistuksista toteutettiin vasta 1600-luvun puolella. Alttarit muutettiin itäseinään, alttarikaiteita ja polvistumispenkkejä rakennettiin, alttaritaulut vaihdettiin (pyhimysten ja Marian kuvia poistettiin), seurakunnalle tehtiin penkit (silti vielä 1630-luvulla ihmiset istuivat joissakin kirkoissa lattialla), pyhäinjäännökset (reliikit) poistettiin alttareista ja kuoriaitoja rakennettiin. Saarnan tuleminen messun osaksi johti saarnatuolien rakentamiseen. Niitä ei kuitenkaan vielä vuonna 1571 ollut kaikissa kirkoissa. Evankeliset saarnatuolit tehtiin komeiksi ja niissä oli apostolien ja Kristuksen kuvia. Kuvien tarkoitus oli ”herättää seurakuntalaisissa hartautta ja uskon kilvoitusta myös muiden aistien välityksellä kuin mitä pappi takoo äänellään heidän mieleensä ja korviinsa” (Gregorius Hallenius 1738).

Pyhimysten kuvia ja patsaita ei välttämättä siirretty pois. Kansalle vain opetettiin, ettei niitä tule rukoilla eikä niillä ole voimaa. Rengon Jaakko-patsas siirrettiin Janakkalan kirkkoon. Vuosisatojen aikana unohtui jopa se, ketä patsas esittää. Siksi Rengon kirkkoon myöhemmin palautettiin väärä, pyhää Marttia esittävä patsas, jota luultiin pyhäksi Jaakobiksi.

Monet kirkot rapistuivat ja jopa raunioituivat, kun seurakunnilla ei ollut enää varaa ylläpitää niitä. Näin kävi mm. Rengon keskiaikaiselle kirkolle. Sisäisesti, hengellisesti seurakunnat kuitenkin virkistyivät ja vahvistuivat.

 

KIRJALLISUUTTA:

Kauko Pirinen, Suomen kirkon historia 1. Keskiaika ja uskonpuhdistuksen aika. Porvoo 1991.
Simo Heininen ja Markku Heikkilä, Suomen kirkon historia. Helsinki 1996.
Simo Heininen, Mikael Agricola. Elämä ja teokset. Helsinki 2007.
Jussi Nuorteva, Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 177. Helsinki 1997.
Pentti Lempiäinen, Rippikäytäntö Suomen kirkossa uskonpuhdistuksesta 1600-luvun loppuun. Helsinki 1963.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos