Mikä on ihmisen osuus pelastuksesta? Onko ihmisen pelastuminen Jumalan ja ihmisen yhteistyötä? Vai onko toiset määrätty jo ennalta taivaaseen ja toiset ennalta kadotukseen?
Näihin kysymyksiin mielellämme haluaisimme etsiä vastausta omasta järjestämme ja logiikastamme, mutta sieltä emme ikinä oikeaa vastausta löydä. Tässäkin kysymyksessä meidän on mentävä katsomaan, mitä Jumala on sanassaan meille asiasta ilmoittanut ja hyväksyttävä se silloinkin, kun se sotii omaa logiikkaamme vastaan.
Jumalan meille ilmoittama tie on kaita. Siitä on historian saatossa poikettu joko ojaan tai allikkoon. Ennen kuin katsomme itse tietä, tarkastelemme ensin ojaa ja allikkoa ja katsomme kestävätkö ne Raamatun ilmoituksen valossa.
Tämän teologian nimekkäimpiä edustajia oli Jean Calvin 1500-luvulla. Tätä nk. ”kaksinkertaista predestinaatio”-oppia monessa reformoidussa kirkkokunnassa opetetaan eri vivahteineen yhä nykyäänkin. Se tarjoaa ihmislogiikalle selkeän vastauksen siihen kysymykseen, miksi toiset pelastuvat ja toiset ei: Jumala on jo ennen maailman perustamista valinnut kadotukseen ja toiset pelastukseen.
Tähän teologiaan kuuluu myös kiinteästi se ajatus, että Kristus kuoli ristillä ainoastaan niiden ihmisten puolesta, jotka hän oli jo alussa valinnut pelastukseen. Vain valittujen synnit on siis anteeksi annettu. Muiden ihmisten syntejä ei ole sovitettu.
Raamatun sana ei kuitenkaan tue tätä oppia, sillä Jumala on ilmoittanut meille itsestään, että hän ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim 2:4), ja ”hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen (2. Piet. 3:9), sillä ”Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille” (Tiit. 2:11). Nämä Raamatun kohdat tekevät mahdottomaksi sen ajatuksen, että Jumala olisi määrännyt ennalta toiset kadotukseen. Helvettiä ei itse asiassa ole tarkoitettu alunperin yhdellekään ihmiselle, vaan ”Perkeleelle ja hänen enkeleillensä” (Matt. 25:41).
Edelleen Jumalan sana todistaa vääräksi sen, että Jumala olisi valinnut jo aikojen alusta tietyt ihmiset kadotukseen, ja ettei Jeesus siis näiden ihmisten syntien puolesta kuollut eikä niitä anteeksi antanut: ”niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa” (Joh. 3:16); ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan” (2. Kor. 5:19). Jeesuksen sovituskuoleman ja syntien anteeksiantamisen ulkopuolelle ei siis ketään ole jätetty.
Ihminen voi valita Jumalan ja pelastuksen. Hänen tulee siis valita oikein, tehdä uskonratkaisu ja antaa elämänsä Jeesukselle. Tästäkin teologiasta on monta versiota, mutta pääajatus on se, että ihmisellä on lopulta kuitenkin se ratkaiseva osuus omassa pelastuksessaan. Sanotaan, että Jeesus on ottanut 99 askelta sinua vastaan, ja nyt sinun pitää ottaa vain yksi askel Jeesusta vastaan. Vaikka näin Jumalalle yritetään antaa kunnia pelastuksesta, kuitenkin tämän opin mukaan ihminen on kuitenkin viime kädessä se, jonka omassa varassa pelastuminen on. Ihmisellä on se ratkaiseva askel ja ratkaiseva prosentti. Ääneen lausuttuna tämä malli edustaa synergiaa, eli sitä että pelastuminen on ihmisen ja Jumalan yhteistyötä.
Tämä malli on hyvin suosittu monessa kirkkokunnassa. Suomessa myös moni luterilainen kristitty valitettavasti on sen omaksunut. Se on järkeenkäypä ja siksi vetovoimainen: Jumala ja ihminen tekee osansa. Vastaus kysymykseen, miksi toiset pelastuvat ja toiset eivät, on yksinkertainen: Toiset eivät osanneet valita oikein. Toisin sanottuna taivaan porteilla onniteltaneen perille päässyttä ihmistä siis viisaasta valinnasta.
Tämän teologian perustana on oletus, että ihmisellä on vapaa tahto ja siksi hän on täysin kykenevä valitsemaan Jeesuksen. Tämä on kuitenkin selkeässä ristiriidassa Raamatun opetuksen kanssa, sillä syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisellä ei ole enää vapaata tahtoa suhteessa Jumalaan, vaan synti on pimentänyt ihmisen niin, ettei hän luonnostaan valitse Jumalaa, ei luonnostaan osaa kääntyä Jeesuksen puoleen eikä edes etsiä Jumalaa: ”Kaikki, niin hyvin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat synnin alla, niinkuin kirjoitettu on: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään” (Room. 3:9-12). Juuri tästä syystä ”luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää” (1. Kor. 2:14).
Joku sanoi joskus, että on suurta armoa se, että Jumala antaa ihmiselle mahdollisuuden valita Jeesus. Mutta onko todella armoa antaa keskellä järveä olevan uimataidottoman päättää, haluaako hän uida rantaan vai jäädä hukkumaan. Tai onko suurta armoa antaa tiedottomaksi auto-onnettomuudessa menneen ihmisen päättää itse haluaako hän, että hänen sydämensä elvytetään vai annetaanko menehtyä? Usko ei siis ole ihmisen valinta, eikä ihmisen teko. ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (Joh. 6:29). ”Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä” (Joh 6:37)
Jumala ei ole valinnut ennalta toisia ihmisiä kadotukseen, mutta pelastus ei myöskään ole ihmisen ja Jumalan yhteistyötä, vaan kokonaan Jumalan teko. Raamatun opetus pelastuksesta sijoittuu siis näiden ojan ja allikon väliin. Mutta se tie on niin kaita että siitä helposti luiskahtaa joko kohtalouskon ojaan tai ihmistekojen allikkoon.
Vaikka Raamattu ei puhu siitä, että Jumala valitsisi ketään kadotukseen, opetetaan sanassa selkeästi sitä, miten Jeesuksen omat ovat pelastukseen valittuja: ”Jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut” (Room 8:30) ”Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, ollen siihen edeltämäärätyt hänen aivoituksensa mukaan, hänen, joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan” (Ef.1:11), ”Sen kuullessansa pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään (Apt. 13:48. Ks. myös Room. 11:7; Kol. 3:12; 2. Tim. 2:10; 1. Piet 1:2.)
Raamatullinen opetus siis on, että ihminen pelastuu yksin armosta, Kristuksen sovitustyön tähden, uskon kautta. Jumala saa ihmisen pelastumisesta kaiken kunnian; se on yksin Jumalan teko ilman mitään ihmisen osuutta. Mutta kun joku toinen hukkuu Kristuksen sovitustyöstä huolimatta epäuskonsa tähden, kantaa hän itse siitä täyden vastuun. Taivaaseen siis ihminen pääsee ilman mitään omaa ansiota tai valintaansa, mutta helvettiin joutuva voi syyttää vain itseään, ei Jumalaa.
On tärkeää, että tätä oppia iankaikkisesta valinnasta ei irroteta Kristuksesta ja hänen armonvälineistään. Kaikki valitut ovat nimittäin niitä, jotka Isä on vetänyt luokseen ja jotka ovat kutsutut (Joh. 6:44, Room. 8:30). Tämä Isän kutsuminen ja vetäminen ei tapahdu tässä ajassa ilman välineitä, vaan Jumala on siihen tarkoitukseen päättänyt ottaa käyttöön sanansa ja sakramentit. Turha on ihmisen siis kuvitella olevansa pelastettu iankaikkisen valinnan perusteella, jos hän halveksii sanaa ja sakramentteja, sillä kutsuminen tapahtuu armonvälineiden kautta. Kun Jeesus sanoo, että ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14), se ei tarkoita, ettei Jumala tahtoisi pelastaa kaikkia tai ei aidosti kutsuisi kaikkia. Valittujen harvalukuisuus johtuu vain siitä, että monet eivät kuuntele Jumalan sanaa vaan ehdoin tahdoin väheksyvät sitä, tukkivat siltä korvansa ja paaduttavat sydämensä. Näin he sulkevat Pyhän Hengen tien, niin ettei hän voi tehdä heissä työtään. Syypää tähän ei siis ole Jumala eikä hänen suorittamansa valinta vaan heidän oma armonvälineiden halveksuntansa. Tämä Raamatun meille ilmoittama ratkaisu ei tyydytä ihmisen järkeä eikä sovi ihmisen logiikkaan, mutta enempää meille ei ole tästä asiasta ilmoitettu Jumalan sanassa, ja siihen meidän on tyydyttävä.
Molemmat aluksi tarkastelemamme väärät mallit irrottavat pelastuksen armonvälineistä erilleen kohtalokkain seurauksin. Kaksinkertainen predestinaatio-oppi ajaa ihmisen pois armonvälineiden yhteydestä joko epätoivoon (Olen kadotukseen valittu, siksi ei minun kohtalooni sana eikä sakramentit voi vaikuttaa) tai ylimielisyyteen ja hillittömyyteen (Minua ei ole valittu kadotukseen, siksi armonvälineiden puuttuminen elämästäni ei voi minua kadottaa).
Synergistisen mallin mukaan taas ihminen ei oikeastaan tarvitse sanaa ja sakramentteja, koska ihmisen oma valinta synnyttää viime kädessä uskon, ei Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta. Tämä malli ohjaa myös epätoivoon, sillä siinä uskon alku ja perusta on ihmisen omassa valinnassa. Ketju on vain yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Jos yksi lenkki pelastuksessa on ihmisvalinta, on pelastus epävarmalla pohjalla.
Raamatullinen oppi iankaikkisesta valinnasta ei sen sijaan anna kenellekään aihetta epätoivoon tai ylimielisyyteen eikä sakramenttien halveksimiseen. Se kutsuu kaikkia sanan ja sakramenttien yhteyteen, joita ”välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee” (Augsburgin tunnustus V). Kristus ja hänen evankeliuminsa ei sulje yhtään katuvaa syntistä ulkopuolelle, vaan houkuttelee ja kutsuu kaikkia köyhiä, taakan painamia ja murheellisia syntisiä tekemään parannuksen, tuntemaan syntinsä ja uskomaan Kristukseen. Se lupaa Pyhän Hengen puhdistamaan heitä ja antaa siis murheellisille, ahdistetuille ihmisille mahdollisimman kestävän lohdun: heidän pelastumisensa ei ole heidän omassa kädessään. Jos olisi, he menettäisivät autuutensa paljon helpommin kuin Aadam ja Eeva paratiisissa, jopa hetki hetkeltä, yhä uudestaan. Pelastuksemme ei riipu omasta häilyväisestä mielestämme, joka saattaa tänään iloita evankeliumista ja huomenna tuntea vain synnin ja kadotuksen uhkaavan, vaan pelastuksemme perustuu Jumalan armolliseen valintaan, jonka hän on meille ilmoittanut Kristuksessa. Ja Kristuksen kädestä meitä ei voi kukaan riistää (Joh. 10:28; 2. Tim. 2:19).
Ennaltamääräämisoppia ei siis itse asiassa ole tarkoitettu sen selittämiseksi, miksi toiset eivät usko, vaan ainoastaan niiden rohkaisemiseksi ja lohduttamiseksi, jotka jo uskovat. Siinä tehtävässä oppi iankaikkisesta valinnasta pääsee omalle paikalleen. Kristukseen uskovalle se on suuri lohdutus.
