Sain pyynnön opettaa tästä raamatunkohdasta. Kysyjä mietti, miksi meillä nainen ei saa toimia pastorina eikä julkisesti opettaa koko seurakuntaa muun muassa 1. Kor. 14:33–38 pohjalta, mutta miksi meillä naiset eivät kuitenkaan peitä hiuksiaan eikä pitkätukkaista miestä katsota nenänvartta pitkin. Eikö tämä ole ristiriitaista?
Kysymys, miksi emme toimi 1. Kor. 11:1–16 mukaan, laittoi minut nöyrälle paikalle, ja varmaan hyvä niin. Huomasin itsessäni kiusauksen käsitellä kohta nopeasti “pois alta”, koska se voi herättää hankalan kysymyksen raamattu-uskollisuudestamme. Kun aloin tutustua kohtaa käsittelevään kirjallisuuteen, olin huomaavinani saman kiusauksen joissain lukemissani selityksissä. Osalla selittäjistä vaikutti olevan kiire toivottuun johtopäätökseen, että naisten ei tarvitse nykypäivän Suomessa tai länsimaissa peittää päätään jumalanpalveluksessa. Siksi ajattelen, että meidän on hyvä tiedostaa kiusaus ja vastustaa sitä. Jos ja kun koko Raamattu, siis myös 1. Kor. 11:1–16, on Pyhän Hengen inspiroima ja hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut (2. Tim. 3:16–17), meidän pitää ensimmäisenä pysähtyä kuuntelemaan tarkasti, mitä Pyhä Henki käsillä olevassa kohdassa sanoo. Vasta sitten voimme arvioida kirkollista käytäntöämme ja miettiä, onko sen Sanan mukainen.
Tästä syystä meidän on alussa hyvä torjua muutama kohdasta annettu väkinäinen selitys. Ensimmäinen on, että koska 1. Kor. 11:5 toteaa naisten seurakunnassa rukoilevan ja profetoivan ääneen, kun taas 1. Kor. 14:34–35 kieltää naisia puhumasta seurakunnassa, jompikumpi kohta olisi myöhempi lisäys, joka ei olisi peräisin Paavalilta. Perusteet väitteelle ovat heikot[1].
Toinen on, että koska tapa peittää naisten pää ei ole enää käytössä, kysymys pään peittämisestä ei ole meille enää ajankohtainen. Mutta saattaisihan olla, että nykypäivän kirkko länsimaissa on erehtynyt ratkaisussaan, jolloin olisi syytä palata alkuperäiseen tapaan. Siksi pelkkä vetoaminen nykypäivän toimintatapaan ei riitä.
Kolmas on, että koska Paavali vetoaa naisten pitkiin hiuksiin (j. 5–6, 13–15), pitkät hiukset riittäisivät naisille peitteeksi. Paavali kuitenkin päättelee jakeissa 5–6, että pitkät hiukset kertovat naisen tarvitsevan lisäksi peitettä päälleen. Apostoli argumentoi, että jos Korintin naiset eivät kehtaa leikata pois luonnollista peitettään (pitkiä hiuksia), heidän ei tule myöskään poistaa hyvien kirkkotapojen vaatimaa peitettä (pääliinaa).
Neljäs on, että Paavali käskee seurakunnan päättää jakeessa 13 itse, sopiiko naisen rukoilla pää peittämättömänä. Apostoli kuitenkin selkeästi olettaa kirjeen ensimmäisten kuulijoiden vastanneen kysymykseen kieltävästi, kun he olivat kuulleet hänen perustelunsa.
Viides, luterilaisten keskuudessa esiintyvä tapa on siirtyä heti kättelyssä Augsburgin tunnustuksen opetukseen:
”Mitä sitten on sanottava sunnuntain vietosta ja muista vastaavista kirkkotavoista? Tähän meikäläiset vastaavat, että piispat ja papit ovat oikeutettuja asettamaan säädöksiä, jotta kaikki kirkossa tapahtuisi järjestyksessä, ei kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että me näin sovittaisimme synnit tai että omattunnot velvoitettaisiin uskomaan, että ne ovat välttämättömiä jumalanpalveluksen muotoja. Niinpä Paavali säätää, että seurakunnan kokouksissa tulee naisten peittää päänsä (1 Kor. 11:5) ja että sanan selittäjiä on seurakunnassa kuultava tietyssä järjestyksessä (1. Kor. 14:27–33).
Tällaisia säännöksiä seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi ja niitä tulee seurata, jotteivät toiset loukkaisi toisiaan, vaan että kaikki tapahtuisi seurakunnissa rauhallisesti ja ilman häiriötä. Omiatuntoja ei tule vaivata uskottelemalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen ja että ne, jotka niistä pahennusta aiheuttamatta poikkeavat, tekevät synnin. Eihän kukaan väittäne, että nainen, joka pahennusta herättämättä näyttäytyy julkisesti paljain päin, tekee synnin.” (XXVIII, 53–56)
Luterilaisena toki uskon, että tunnustuksen opetus on oikeaa. Emme kuitenkaan voi heti sännätä tunnustuksen johtopäätöksiin ilman, että pysähdymme koskaan kunnolla 1. Kor. 11:1–16 kohdalle. Se olisi väärin, koska 1) kohta opettaa paljon muustakin kuin pään peittämisestä. Kaikki siinä kirjoitettu on meille tarpeellista. 2) Kirkkomme noudattaa tunnustusta siitä syystä, että se on raamatullinen. Yksittäisinä uskovina voimme yhtyä tunnustukseen vasta, jos ja kun olemme havainneet sen raamatulliseksi. Jos osoittautuisi, että tunnustuksen opetus ei olisikaan tässä kohden raamatullista, meidän ei tulisi noudattaa sitä. Meidän täytyy siis kuunnella 1. Kor. 11:1–16 opetusta ja katsoa, onhan tunnustuksen tulkinta pätevä. 3) Vaikka naisten pään peittäminen ei ole välttämätön pelastuksen vuoksi, saattaisihan käydä ilmi, että pään peittäminen olisi apostolisena kirkkotapana edelleen tarpeen rakkauden, rauhan ja hyvien tapojen vuoksi. Luterilaiset ovat useimmissa länsimaissakin noudattaneet 1960-luvulle saakka tapaa, että naiset peittävät kirkossa päänsä. Siksi on syytä pohtia, kannattaisiko tapa ottaa uudelleen käyttöön, koska se on raamatullinen, historiallinen luterilainen käytäntö ja edelleen voimassa monissa kirkkokunnissa. Johtopäätökset voidaan kuitenkin vetää vasta tekstin huolellisen tutkimisen jälkeen.
”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja. Minä kiitän teitä, että minua kaikessa muistatte ja noudatatte minun opetuksiani, niin kuin minä ne teille olen antanut.”
Jae 1 kuuluu useimpien selittäjien mukaan edellisen luvun asiayhteyteen, jossa Paavali on opettanut epäjumalille uhratun ja sen jälkeen lihakaupassa myydyn lihan syömisestä. Kristitty on Jumalan edessä vapaa, mutta Paavali käskee ottaa epäjumaliin uskovien pakanoiden ja heikkojen kristittyjen käsitykset huomioon, “niin kuin minäkin koetan kelvata kaikille kaikessa enkä katso omaa hyötyäni, vaan monien hyötyä, että he pelastuisivat.” (10:33) Tästä Paavali jatkaa asettaen itsensä kristityille esikuvaksi, niin kuin hänkin seurasi kaikessa Kristuksen esikuvaa (11:1). Samoin kuin apostolin puheessa kuului Kristuksen ääni (2. Kor. 13:3), samoin hänen teoissaan näkyi Kristuksen vaellus. Näin tulisi olla kaikkien kristittyjen kohdalla (1. Joh. 2:6), mutta erityisesti seurakunnan pastorien. “Älköön kukaan nuoruuttasi katsoko ylen, vaan ole sinä uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa.” (1. Tim. 4:12)
Paavali aloittaa päänpeittämisjakson antamalla seurakunnalle tunnustusta (j. 2). Tämä on antiikin retoriikan perusoppia. Kehu tekee kuulijat vastaanottavaisemmiksi siinäkin, missä on syytä moitteeseen. Jaksossa Paavali patistaa seurakuntaa korjaamaan tapansa, mutta sävy ei ole läheskään yhtä vakava kuin seuraavassa, ehtoollista käsittelevässä jaksossa (11:17–34). Pään peittäminen jumalanpalveluksessa on siis painoarvoltaan selvästi vähäisempi kysymys kuin Herran pyhän ehtoollisen oikea nauttiminen. Paavali kutsuukin naisten pään peittämistä “tavaksi” tai “tottumukseksi” (syneetheia, j. 16)[2], ei esimerkiksi Herran käskyksi, kuten yleistä avioerokieltoa (7:10–11) ja naisten opetuskieltoa (14:37). Päänpeittämisohje on kuitenkin enemmän kuin pelkkä vapaa neuvo, kuten tietyt Paavalin ohjeet naimisiin menemisestä ja naimattomuudesta, jotka hän erottaa selvästi Herran käskystä (7:12–40).
Paavalin kehun aihe on, että korinttilaiset muistivat häntä kaikessa ja noudattivat hänen opetuksiaan (paradoseis) sellaisina, kuin hän oli ne heille antanut (j. 2). Paavalin opetuksista käyttämä sana paradosis merkitsee “viereen annettua”. Sen latinankielinen vastine on traditio. Sanaa paradosis/traditio käytetään Raamatussa sekä negatiivisista että positiivisista asioista. Negatiivisesti puhutaan “ihmisten traditioista” eli juutalaisten perinnäissäännöistä, jotka nousivat Jumalan käskyjen rinnalle ja käytännössä niiden ohi[3], sekä pakanallisen filosofian ja maailmankuvan käsityksistä[4]. Positiivisesti traditiolla yksikössä (2. Tess. 3:6) tai monikossa (1. Kor. 11:2; 2. Tess. 2:15) tarkoitetaan opetuksia, joita apostolit antoivat seurakunnille “joko puheen tai kirjeen kautta” (2. Tess. 2:15). Apostoliset traditiot sisälsivät ennen muuta oikean apostolisen uskonopin mutta myös hyviä jumalanpalvelustapoja, kuten naisten pään peittämisen jumalanpalveluksessa tai jumalanpalveluksen viettämisen sunnuntaina, Herran ylösnousemuksen päivänä (Apt. 20:7; 1. Kor. 16:2; Ilm. 1:10).
Paavalin puhe traditioista ei anna mitään perustetta roomalaiskatoliselle ja ortodoksiselle käsitykselle, että traditio olisi jatkuvasti Raamatun rinnalle tai ympärille muodostuva normi, jota kirkon opetusvirka määrittelisi ja joka sitoisi kristittyjen omiatuntoja. Apostolinen traditio/apostoliset traditiot sisältyvät kaikilta olennaisilta osin Uuteen testamenttiin. Mikään traditio, joka ei ole talletettu Uuteen testamenttiin, ei voi perustellusti kutsua itseään apostoliseksi. Juuri Uuteen testamenttiin sisältyvistä uskon ja elämän “traditioista” kristittyjen tulee “pitää kiinni sellaisina kuin Paavali on ne meille tradeerannut”, ja vain tällaisesta kiinnipitämisestä apostoli antaa kristityille tunnustusta (j. 2). Kaikesta, mikä menee Uuden testamentin yli, apostoli sanoo: “Ei yli sen, mikä kirjoitettu on.” (4:6) Paavalin antama tunnustus apostolisiin traditioihin pitäytymisestä vahvistaa uskonpuhdistuksen periaatteen “yksin Raamattu”, jonka mukaan kaikki muu kirkollinen traditio on alisteista pyhälle Raamatulle.
”Mutta minä tahdon, että te tiedätte sen, että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää.”
Jakeen ketjua Jumala–Kristus–mies–nainen on kutsuttu kefalee-struktuuriksi[5]. Kefalee on kreikaksi “pää”. Suomeksi voimme puhua pää-rakenteesta. Ketjussa Jumala–Kristus–mies–nainen edellinen on aina jälkimmäisen pää[6]. Antiikissa päätä ei pidetty järjen tyyssijana, kuten nykyään länsimaissa, vaan pää tarkoitti johtoasemaa ja alkusyytä. Kun sanotaan, että Jumala on Kristuksen pää, ei tarkoiteta, että Jumala on Kristuksen järki, vaan että Kristus on alkuisin Jumalasta ja Jumalan johtama. Samoin mies naisen päänä ei tarkoita, että mies olisi naista rationaalisempi, vaan että nainen on luotu miehestä (j. 8–9, 12; 1. Moos. 2:21–22) ja mies on naisen johtaja (1. Moos. 3:16).
Pää-rakenteessa ensimmäisenä on Jumala, Isä, ja toisena on Jumalan lihaksitullut Poika, Jeesus Kristus. Kristus on jumaluutensa puolesta samaa olemusta kuin Isä ja täysin Isän vertainen. Mutta kun Poika sikisi Pyhästä Hengestä neitsyt Marian kohdussa, Hän omaksui ihmisyyden osaksi persoonaansa. Ihmisyytensä puolesta Kristus on Jumalaa vähäisempi ja Jumalalle alamainen. Jumalan ja Kristuksen välinen suhde osoittaa, että hierarkia (kreikaksi “pyhä järjestys”) ei automaattisesti tarkoita arvoeroa saati sortoa. Isän ja Kristuksen tapauksessa hierarkia eli Pojan syntyminen ihmiseksi oli jopa täysin välttämätöntä, jotta Hän saattoi vapauttaa ihmiskunnan sen todellisten sortajien eli Saatanan, synnin ja kuoleman vallasta! Kristinuskon malli hyvälle yhteiselämälle ja sukupuolten väliselle suhteelle ei siis ole alistuminen, joka voi tapahtua vastentahtoisesti, vaan alamaisuus, jota alamainen osoittaa halullisesti. Alamaisuuden esikuva ja lähde on Kristus, joka oli Jumalalle kuuliainen pelastaakseen meidät ihmiset. Joka ei pysy siinä asemassa, jonka Jumala hänelle osoittaa, se ei todellisuudessa nouse arvossa vaan laskee siinä, koska hän toimii Jumalan asettamaa hyvää järjestystä vastaan. Konstantinopolin patriarkka ja kuuluisa saarnamies Johannes Khrysostomos (k. 407) saarnasi tästä:
”Mutta jos joku kysyy: ’Millä tavalla on muka naiselle häpeäksi, jos hän nousee miehelle kuuluvaan kunniaan?’, voisimme vastata seuraavaa: hän ei suinkaan nouse vaan päinvastoin lankeaa pois itselleen kuuluvasta arvosta. Sillä jos ei pysytä omien rajojensa ja Jumalan asettamien lakien sisäpuolella vaan ylitetään ne, ei kyseessä ole voitto vaan tappio. Sillä niin kuin mies, joka havittelee toisten omaa ja anastaa sitä mikä ei ole hänen, ei saa hankittua mitään lisää vaan kärsii tappiota ja hävittää senkin, minkä omisti – sama tapahtui myös paratiisissa – samoin nainenkaan ei saa hankittua itselleen miehen jaloa asemaa vaan menettää samalla myös naisen arvokkuuden. Eikä hänelle koidu häpeää ainoastaan tästä syystä vaan myös ahneudestaan.”[7]
Pää-rakenteen ensimmäisen kahden jäsenen tarkastelu osoittaa vääräksi yleisen käsityksen, jonka mukaan ihmisillä on erilainen arvo, jos heillä on jo lähtökohtaisesti erilaiset tehtävät tai mahdollisuudet. Tämä ajatus on modernin tasa-arvokäsityksen ytimessä. Sen mukaan naisen on saatava tehdä kaikkea samaa kuin mies, koska muuten nainen olisi alempiarvoinen kuin mies. Väite on maailmallinen ja harhaoppinen. Kristinuskon mukaan se, mitä ihminen tekee tai ei tee, ei määrittele hänen arvoaan. Ihmisen arvo on Jumalan antama lahja, joka ei riipu lainkaan ihmisen teoista. Tästä on kyse lain ja evankeliumin erottamisessa. Laki arvioi ihmisen tekoja ja tuomitsee ihmisen tekojen mukaan. Mutta evankeliumi eli ilosanoma syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksessa ei puhu lainkaan ihmisen teoista, vaan lahjoittaa hänelle Jumalan suosion Kristuksen tähden. Jumalan luomana ja Jumalan Pojan lunastamana ihminen on arvokas, ei omien tekojensa ansiosta vaan Jumalan tekojen (luominen ja lunastus) ansiosta.
Kirkkoraamattu 1938 (“KR38”) kääntää pää-rakenteen viimeisen jäsenen sanalla “vaimo”. Käännöksessä vaimo tarkoittaa vanhemman suomen kielen mukaisesti naista yleensä, kuten Bibliassa, ei välttämättä naimisissa olevaa naista. Uudemmista suomalaisista käännöksistä STLK2017 tulkitsee jakson puhuvan aviovaimoista[8], kun taas Kirkkoraamattu 1992 (“KR92”) ja UT2020 puhuvat naisista. Raamattu kansalle -käännös puhuu jakeessa 3 vaimosta mutta muuten naisista. Tulkintaerot johtuvat siitä, että kreikan sana gynee voi tarkoittaa asiayhteydestä riippuen naista yleisesti tai jonkun miehen naista eli vaimoa. Raamattu opettaa toisaalla, että avioliitossa mies on vaimonsa pää (Ef. 5:23). Pidän kuitenkin perustellumpana tulkintaa, jonka mukaan Paavali puhuu 1. Kor. 11:3–16 kaikista naisista eikä ainoastaan naimisissa olevista. Apostoli huolehtii siitä, että kirkon jumalanpalvelustavat heijastaisivat oikeaa sukupuolten välistä suhdetta, joka ilmeni Aadamin ja Eevan luomisessa (j. 7–9, 12). Samalla tavalla Paavali johtaa 1. Tim. 2:9–15 kaikki naisia koskevan yleisen opetuskiellon luomisen ja syntiinlankeemuksen järjestyksestä.
”Jokainen mies, joka rukoilee tai profetoi pää peitettynä, häpäisee päänsä. Mutta jokainen vaimo, joka rukoilee tai profetoi pää peittämätönnä, häpäisee päänsä.”
On merkillepantavaa, että Paavali edellyttää sekä miesten että naisten “rukoilevan” ja “profetoivan” seurakunnassa. “Rukoileminen” ei tarkoita ainoastaan hiljaista liittymistä seurakunnan rukoukseen, vaan rukouksen lausumista ääneen, niin että toinen seurakuntalainen lausuu siihen aamenen (14:16). “Profetoiminen” voi tarkoittaa ennustamisen ja näkyjen tai unien kertomisen lisäksi selväsanaista seurakuntaa rakentavaa puhetta, sillä Paavali määrittelee profetoimisen näin: “Profetoiva puhuu ihmisille rakennukseksi ja kehotukseksi ja lohdutukseksi” (14:3). Kuitenkin Paavali samassa kirjeessä kieltää naisilta “seurakunnissa puhumisen” (14:33–38). Toisaalla Paavali sanoo: “Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti. … Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies.” (1. Tim. 2:12, 3:2 KR92) Pyhä Henki apostolin kautta siis kieltää naisilta toimimisen seurakunnan opettajana, varsinkaan saarnaajana jumalanpalveluksessa, mihin 1. Kor. 14 konteksti viittaa, saati kaitsijana eli pastorina. Sen sijaan Paavali myöntää naisille yleiseen pappeuteen kuuluvan oikeuden seurakunnan tilaisuuksissa rukoilla ääneen tai käyttää “profetoimiseksi” luokiteltavia rakentavia, kehottavia tai lohduttavia puheenvuoroja, kunhan naisten esiintyminen ilmaisee alamaisuutta miehille. Kirkkoisä Tertullianus (k. v. 220 jälkeen) kirjoitti tästä:
”Samalla tavalla apostoli säätäessään seurakunnassa naisten osaksi hiljaisuuden, jotta he eivät puhuisi pelkästä oppimisen halusta [1. Kor. 14:33–38], vaikkakin hän oli jo aiemmin osoittanut heilläkin olevan oikeus profetoida, kun hän oli pannut profetoivan naisen kannettavaksi hunnun [1. Kor. 11:2–16], apostoli otti vastaan lain arvovaltaisen päätöksen, että naisen on oltava alamainen [1. Kor. 14:34].”[9]
Korintin naisten väärinkäytös esiintyä paljain päin näyttää johtuneen siitä, että he Hengen vaikutuksesta olivat saaneet osansa armolahjoista, myös rukouksen ja profetoimisen lahjoista. Tästä he vaikuttavat päätelleen, että he voivat esiintyä seurakunnassa miesten vertaisina ja opettajina. Paavali joutui puuttumaan kirjeessään moniin muihinkin tapauksiin, joissa korinttilaiset olivat alkaneet käyttää kristillistä vapautta väärin ohittaen Jumalan asettaman järjestyksen[10].
Paavali vetää jumalanpalvelustapoihin liittyviä johtopäätöksiä pää-rakenteesta Jumala–Kristus–mies–nainen. Apostoli vaikuttaa ajattelevan hyvin konkreettisesti. Pää-rakenteessa hän käyttää pää-sanaa metaforisesti mutta päättelee sen perusteella, miten miesten ja naisten tulisi pukea ruumiilliset päänsä. Koska Kristus on miehen pää, miehen ei tietystikään tule peittää päätään, koska muuten hän peittäisi Kristuksen. Kun naisen pää taas on paljon Kristusta vähäarvoisempi mies, ei tietystikään olisi oikein rinnastaa miestä Kristukseen. Naisten pään peittäminen ilmaisee siis kahta asiaa: 1) Nainen on alamainen miehelle. 2) Mies on vähäisempi kuin Kristus. Naisten pään peittäminen ei ainoastaan takaa, että nainen pysyy riittävän vaatimattomalla paikalla vaan että mieskin pysyy riittävän vaatimattomalla paikalla eikä nouse Kristuksen vertaiseksi[11]!
Paavali kritisoi siis Korintin uutta jumalanpalveluskäytäntöä, jossa naiset eivät enää peittäneet päätään rukoillessaan seurakunnassa ääneen tai profetoidessaan, kuten olivat tehneet ennen. Sekä miesten että naisten pitää toimia seurakunnissa siten, että miesten ja naisten välistä erilaisuutta ei ohiteta. Tämä on 2000-luvun Suomessa hyvin tärkeä huomio. Jo Vanha testamentti tuomitsee sen, jos pukeutumisella pyritään poistamaan tai häivyttämään sukupuolierot. “Nainen älköön käyttäkö miehen tamineita, älköönkä mies pukeutuko naisen vaatteisiin; sillä jokainen, joka niin tekee, on kauhistus Herralle, sinun Jumalallesi.” (5. Moos. 22:5) Pukeutuminen vaihtelee eri aikakausina ja eri kulttuureissa, mutta kristittyjen pitää joka maassa ja kaikkina aikoina pukeutua niin, että naiset pukeutuvat kuin naiset ja miehet kuin miehet. “Kristinusko velvoittaa noudattamaan paikallisia tapoja kaikkialla, mikäli ne eivät sodi totuuden ja pyhyyden suuria periaatteita vastaan.”[12]
Paljon on keskusteltu siitä, missä kulttuurisessa kontekstissa Paavali käsittelee pään peittämistä. Mitä mielikuvia pään peittämiseen tai peittämättä jättämiseen liittyi Korintin seurakunnan ympäristössä? Vastausta on etsitty sekä avioliitto- ja seksuaalimoraalin puolelta että uskonnollisista tavoista.
Varhaiskristillisissä seurakunnissa naisilla oli Paavalin asioihin puuttumisen jälkeen tapana käyttää pääpeitettä jumalanpalveluksissa. Kristittyjen käyttämissä katakombeissa on säilynyt tästä kuvia[17]. Seuraavina vuosisatoina pääpeitteen käyttämistä tosin alettiin perustella moralistisemmin kuin Paavali. Kleemens Aleksandrialainen (k. n. 215) halusi naisten peittävän pään lisäksi kasvonsa, jotta he eivät kauneudellaan johtaisi miehiä syntiin[18]. Tiukoista moraalikannoistaan tunnettu Tertullianus vaati tyttöjä peittämään päänsä siitä alkaen, kun he tulivat sukukypsiksi[19], antoi tarkkoja ohjeita siitä, kuinka peittävä peitteen on oltava, ja ihaili Arabian naisia, jotka verhosivat itsensä kokonaan[20]. Tertullianuksen kiihkoilu pääpeitteen puolesta kertoo, että kaikki teini-ikäiset tytöt ja naimattomat naiset eivät käyttäneet pääpeitettä kirkossa. Yleensä kristityt naiset eivät liikkuneet kadullakaan ilman pääpeitettä ja usein myös huntua[21]. Naiset, jotka tekivät monivuotista parannusta jostakin merkittävästä julkisynnistä, esiintyivät ilman pääpeitettä ja avoimin hiuksin, mitä pidettiin häpeän merkkinä[22]. Kirkkoisät siirtyivät varsin nopeasti Paavalin pää-rakenteen ja luomisjärjestyksen perusteluista lakihenkisempiin argumentteihin. Siinä emme voi seurata heidän jalanjälkiään.
”sillä se [naisen rukoileminen tai profetoiminen pää peittämättömänä] on aivan sama, kuin jos hänen päänsä olisi paljaaksi ajeltu. Sillä jos vaimo ei verhoa päätään, leikkauttakoon hiuksensakin; mutta koska on häpeäksi vaimolle, että hän leikkauttaa tai ajattaa hiuksensa, niin verhotkoon itsensä.”
Paavali käyttää samaa ilmaisua “on häpeäksi vaimolle/naiselle” (aiskhron gynaiki, j. 6) kuin puhekieltokohdassa “häpeällistä on naisen puhua seurakunnassa” (14:35). Varsin monissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa ja eri aikoina on jaettu käsitys, että pään ajaminen paljaaksi ei sovi naiselle. Käsitys toistuu jo Vanhassa testamentissa. Pitkien hiusten päästäminen hajalle oli surun, järkytyksen ja häpeän merkki sekä miehillä (3. Moos. 10:6, 13:45, 21:10) että naisilla (4. Moos. 5:18). Vielä suurempi häpeä oli ajaa itsensä kaljuksi (Job 1:20). Herra kielsikin pään ajamisen paljaaksi pakanallisena tapana, erityisesti vainajia surtaessa (3. Moos. 19:27, 21:5; 5. Moos. 14:1–2). Tapaa käyttivät mooabilaiset (Jes. 15:2; Jer. 48:37), filistealaiset (Jer. 47:5), tyroslaiset (Hes. 27:31), mutta myös israelilaiset (Jes. 22:12; Hes. 7:18; Aam. 8:10; Miika 1:16). Sotavangeiksi ja orjiksi joutuneet naiset häpäistiin ajamalla heidät kaljuiksi (Jes. 3:24). Paavalin argumentti on, että jos Korintin naiset eivät kehtaa leikata pois luonnollista peitettään eli pitkiä hiuksia, heidän ei tule myöskään poistaa hyvien kirkkotapojen vaatimaa peitettä eli pääliinaa.
”Miehen ei tule peittää päätänsä, koska hän on Jumalan kuva ja kunnia; mutta vaimo on miehen kunnia. Sillä mies ei ole alkuisin vaimosta, vaan vaimo miehestä; eikä miestä luotu vaimoa varten, vaan vaimo miestä varten.”
Paavali ei kiistä, etteikö nainenkin olisi luotu Jumalan kuvaksi, minkä Raamattu opettaa selvästi (1. Moos. 1:26–27). Sen sijaan Paavali osoittaa, että luomisen järjestyksellä on pysyviä seurauksia sukupuolten väliselle suhteelle. Jumala loi ensiksi Aadamin, miehen, kuvakseen ja kunniakseen (1. Moos. 2:7), toimimaan Hänen paratiisinsa taloudenhoitajana ja tottelemaan Hänen käskyään (1. Moos. 2:15–17). Eeva, nainen, luotiin vasta tämän jälkeen miehelle “avuksi, joka hänelle sopii”, koska Aadamin “ei ollut hyvä olla yksin” (1. Moos. 2:18)[23]. Jumala loi naisen kylkiluusta, jonka Hän otti miehen kyljestä (1. Moos. 2:22). Mies on siis naisen “pää” kahdessa mielessä: 1) Mies on naisen “alku”, koska nainen luotiin miehestä (1. Kor. 11:8). 2) Hän on naisen “johtaja”, koska miestä ei luotu naista varten vaan nainen miestä varten (j. 9).
Kiinnostavaa kyllä Paavali ei sano, että nainen olisi miehen “kuva” (eikoon), onhan hänet luotu erilaiseksi kuin mies. Sen sijaan nainen on miehen “kunnia”, “kirkkaus” tai “loisto” (doksa), samoin kuin mies on Jumalan “kunnia”, “kirkkaus” tai “loisto” (doksa). Samoin kuin mies on johtoasemassaan luotu ja tarkoitettu heijastamaan Jumalan kunniaa, samoin nainen on luotu ja tarkoitettu heijastamaan miehen kunniaa. “Kelpo vaimo on puolisonsa kruunu, mutta kunnoton on kuin mätä hänen luissansa.” (Sananl. 12:4)[24] Vaikka Paavalin opetus ilmaisee naisen alamaisuutta miehelle, se samalla ilmaisee naisen suunnatonta arvoa. Koska nainen on miehen kunnia, kirkkaus ja loisto, miesten pitää kohdella naisia mitä suurimmalla kunnioituksella. Sillä jos mies kohtelee huonosti naista, hän häpäisee oman kunniansa! Samoin kuin mies häpäisee huonolla käytöksellä Jumalan, jonka kuva ja kunnia hän on, samoin nainen häpäisee huonolla käytöksellä miehen, jonka kunnia hän on.
”Sentähden vaimon tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki enkelien tähden.”
Käännösten lisäämällä sanalla “merkki” ei ole vastinetta alkutekstissä. Tarkempi käännös kuuluisi: “Sen tähden nainen on velvollinen pitämään valtaa pään päällä enkelien tähden.” Jakeeseen liittyy kaksi kysymystä: 1) Mitä tarkoittaa “valta” tai “valtuutus” (eksuusia), joka naisella tulee olla päänsä päällä? 2) Mitä tarkoittaa “enkelien tähden”?
Ensimmäiseen kysymykseen on annettu kaksi varteenotettavaa vastausta. Ensimmäisen, perinteisemmän käsityksen mukaan “valta” tai “valtuutus” tarkoittaa, että pääpeite on merkki siitä, että nainen on miehen “vallan” alainen (näin KR38). Toisen, uudemman käsityksen mukaan pään päällä oleva “valta” tarkoittaa, että pääpeite ilmaisee naisen “arvoa” tai “valtaa” (näin KR92, UT2020). Uudessa liitossa naisella on nimittäin suurempi valtuutus kuin vanhassa liitossa, koska hän saa olla seurakunnassa äänessä rukoilemalla ja profetoimalla, mikä oli vanhan liiton jumalanpalveluksessa kiellettyä[25]. Molemmat käsitykset ovat totta, joten meidän ei ole pakko valita niiden väliltä. Pääpeite ilmaisee sekä vallan, joka miehellä on naisen yli, että valtuutuksen, joka naisella uudessa liitossa on rukoilla ja profetoida, kunhan hän ei hallitse miestä.
Sanoja “enkelien tähden” on selitetty monin eri tavoin. Villein tapa on viitata apokryfiseen Heenokin kirjaan, jossa 1. Moos. 6:1–4 tulkitaan siten, että jotkut enkelit viehtyivät ihmisnaisiin ja tekivät heidän kanssaan huorin[26]. Tältä pohjalta Tertullianus sanoi vakavissaan, että naisten täytyy pitää pääpeitettä, jotta enkelit eivät alkaisi himoita heitä[27]. Heenokin kirjan ja Tertullianuksen tulkinta 1. Moos. 6:1–4:stä on väärä, koska Herra Jeesus sisällyttää enkelien kaltaisuuteen, ettei “mennä naimisiin eikä mennä miehelle” (Matt. 22:30). Kleemens Aleksandrialainen tulkitsee “enkelien” tarkoittavan seurakunnan vanhurskaita ja hyveellisiä miehiä. Oikeat enkelit näkevät naisen hunnun läpi. Naisen tulee pitää huntua, jotta hän ei aiheuttaisi seurakunnan miehissä romanttis-seksuaalista halua[28]. Raamattu toki kehottaa naisia pukeutumaan säädyllisesti (1. Tim. 2:9), mutta enkelien tulkitseminen seurakunnan miehiksi on väkinäistä. Oikea tulkinta on, että “enkelien tähden” tarkoittaa enkelien olevan läsnä seurakunnan jumalanpalveluksessa, joka on taivas maan päällä (Hepr. 12:22–24). Näin asian ymmärsivät mm. Origenes Aleksandrialainen (k. 253) ja luterilaiset isät[29]. Pyhät enkelit iloitsevat siitä, kun seurakunta viettää jumalanpalvelusta säädyllisesti ja hyvässä järjestyksessä, kun taas Perkele ja sen enkelit kärsivät siitä. “Enkelien tähden”-perustelun yhteydessä on viitattu siihenkin, että kerubit ja serafit verhoavat ruumiinsa siivillään Jumalan kunnian edessä (Jes. 6:2; Hes. 1:11). Enkelien tavoin naisten tulee verhota päänsä merkkinä alamaisuudestaan Jumalalle.[30]
”Herrassa ei kuitenkaan ole vaimoa ilman miestä eikä miestä ilman vaimoa. Sillä samoin kuin vaimo on alkuisin miehestä, samoin myös mies on vaimon kautta; mutta kaikki on Jumalasta.”
Kun Paavali on jakeissa 3–10 korostanut naisen alamaisuutta miehelle, hän siirtyy tasapainottamaan sanomaansa korostamalla naisen ja miehen samanarvoista asemaa ja keskinäistä riippuvuutta “Herrassa” eli Kristuksessa ja Hänen ruumiissaan, kirkossa (j. 11). “Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal. 3:26–28) Sukupuoliero ei Kristuksessa katoa, mutta se suhteellistuu. Miehen ja naisen tehtävät kirkossa ja maailmassa pysyvät erilaisina, mutta heillä on täysin sama osallisuus pelastuksesta ja sama arvo Jumalan silmissä.
Toiseksi Paavali muistuttaa, että vaikka ensimmäisessä luomisessa mies oli ensin ja sitten nainen, sen jälkeen järjestys on ollut päinvastainen. Jokainen mies syntyy maailmaan naisen kautta (j. 12). Tämäkään järjestys ei ole sattumanvarainen, vaan “kaikki on Jumalasta”. Jopa Jumala itse syntyi maailmaan naisesta, ilman miestä (Luuk. 1:26–38; Gal. 4:4)! Mies, joka kohtelee huonosti naista, siten tietyssä mielessä häpäisee omaa äitiään ja Herramme äitiä neitsyt Mariaa, koska he ovat osallisia samasta naiseudesta kuin nainen, jota mies kohtelee huonosti.
”Päättäkää itse: sopiiko vaimon rukoilla Jumalaa pää peittämätönnä? Eikö itse luontokin opeta teille, että jos miehellä on pitkät hiukset, se on hänelle häpeäksi; ja että jos vaimolla on pitkät hiukset, se on hänelle kunniaksi? Sillä ovathan hiukset annetut hänelle hunnuksi.”
Jakeessa 13 Paavali vetoaa kirjeen vastaanottajien arvostelukykyyn. Hän edellyttää, että kun korinttilaiset ovat seuranneet hänen argumentaatiotaan tähän asti, he päätyvät itsekin samoihin johtopäätöksiin. Samoin apostoli oli tehnyt opettaessaan, ettei kristitty voi osallistua sekä epäjumalien aterioille että Herran pyhälle ehtoolliselle: “Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille; arvostelkaa itse, mitä minä sanon.” (10:15) Jakeissa 14–15 Paavali palaa jakeissa 5b–6 esittämäänsä argumenttiin, että naiselle on häpeäksi ajaa hiuksensa pois. Paavalin argumentaatiossa näkyy ajatus, että “luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon asettama järjestys” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIII, 12). Isossa osassa kansoja, aikakausia ja kulttuureja on pidetty luonnollisena, että miehet pitävät lyhyitä, naiset pitkiä hiuksia. Jossain määrin näin on nykypäivän Suomessakin. Paavalin mukaan tila palautuu “luontoon” (fysis), Jumalan luomakuntaan asettamaan järjestykseen.
Tukan lyhyys tai pituus on kuitenkin jossain määrin kulttuurisesti suhteellista. Roomalaisissa kuvissa miesten “lyhyt” tukka olisi nykyisillä kriteereillä puolipitkä, korviin asti ulottuva[31]. Joillakin juutalaisilla, mm. Torinon käärinliinan miehellä, jota monet pitävät Jeesuksena, oli selässä lapaluiden väliin asti ulottuva palmikko. Paavalikaan ei ollut ehdoton kannassaan miesten pitkien hiusten luonnottomuudesta. Tärkeimpänä osoituksena tästä on nasiirius, josta on säädetty 4. Moos. 6:1–21. Nasiiri eli “vihkiytynyt” oli israelilainen mies tai nainen, joka vihkiytyi joksikin ajaksi erityisellä tavalla Herran palvelemiseen. Tänä aikana nasiiri ei leikannut hiuksiaan, mikä lienee ollut elämänvoiman merkki (vrt. Simsonin ja Absalomin voiman/kauneuden yhteys pitkiin hiuksiin, Tuom. 13–16; 2. Sam. 14:25–26). Simson, Samuel ja ilmeisesti myös Johannes Kastaja olivat elinikäisiä nasiireja (Tuom. 13; 1. Sam. 1:11; Luuk. 1:15). Myös Paavali itse teki ainakin kaksi kertaa elämässään nasiirilupauksen, mihin kuului tukan kasvattaminen (Apt. 18:18, 21:23–27). Ensimmäisellä kerralla Paavali oli tehnyt nasiirilupauksen juuri Korintissa (Apt. 18:18 mainittu Kenkrea oli toinen Korintin kahdesta satamakaupungista), jonne hän nyt kirjoitti miesten pitkien hiusten luonnottomuudesta! Paavali siis halusi, että miesten ja naisten hiusmallitkin olisivat “luonnollisia”, Jumalan antaman säädyllisyydentajun mukaisia, mutta piti vähintään nasiirilupauksen tapauksessa miesten pitkää tukkaa sallittuna, jopa hyvänä. Miesten pitkää tukkaa ei siis voi sanoa synniksi. Jokaisen lienee silti hyvä miettiä, millä tavalla oma ulkomuoto voisi heijastaa hyvällä tavalla maallisten ulkonäköihanteiden sijaan Jumalan luomaa mieheyttämme tai naiseuttamme.
”Mutta jos joku haluaa väittää vastaan, niin tietäköön, että meillä ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnilla.”
Paavali lopettaa pääpeitekysymyksen käsittelyn. Hän ennakoi, että jotkut seurakuntalaiset eivät olisi vieläkään vakuuttuneita hänen argumenteistaan, vaikka hän oli vedonnut Jumalaan asti palautuvaan hierarkiaan (j. 3–5a), luonnolliseen säädyllisyydentajuun (j. 5b–6, 14–15), luomisjärjestykseen (j. 7–9), enkelien läsnäoloon jumalanpalveluksessa (j. 10) ja kuulijoiden omaan arvostelukykyyn (j. 13). Viimeisenä argumenttinaan hän vetoaa kirkon yhteiseen käytäntöön: “meillä”, siis Paavalilla ja hänen työtovereillaan, “ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnilla”. Monien vanhempien selittäjien mukaan “tapa” viittaa samassa jakeessa mainittuun vastaanväittämiseen (filoneikos einai, kirjaimellisesti “olla riidan ystävä”), mutta ei ole uskottavaa, että apostoli olisi perustellut kirkon konsensuksella kieltoa haastaa riitaa. Mielekkäämmän tulkinnan mukaan Paavali sanoo: “Vaan jos joku vaikuttaa olevan riidanhaluinen, meillä ei ole sellaista tapaa (että naiset rukoilevat ja profetoivat paljain päin) eikä Jumalan seurakunnilla.” Apostolin mukaan yksittäisen paikallisseurakunnan tai alueellisen kirkon[32] ei ole hyvä ottaa käyttöön tapaa, joka hämärtää sen yhteyttä muuhun Jumalan kirkkoon. Saman ajatuksen pohjalta mutta vielä voimakkaammin apostoli argumentoi naisten opetuskiellon kohdalla: “Vai teistäkö Jumalan sana on lähtenyt? Vai ainoastaan teidänkö tykönne se on tullut?” (14:36) Vaikka naisten pään peittäminen ei ole pelastuskysymys, yksittäisen seurakunnan tai paikalliskirkon ei pidä ottaa käyttöön kirkkotapoja, jotka hämärtävät sen yhteyttä kokonaiskirkkoon eli muihin oikeauskoisiin seurakuntiin. Korintin kristityt olivat ensimmäinen kristillinen sukupolvi. Me, joilla on takanamme kristinuskon 2000-vuotinen historia, olemme velvollisia ottamaan huomioon oman aikamme kirkon lisäksi aiemmat kristilliset sukupolvet. Miten luterilaiset isämme suhtautuivat pään peittämiseen?
Kuten todettu, luterilaisuuden päätunnustus, Augsburgin tunnustus vuodelta 1530, lukee pään peittämisen tapoihin, joita piispat ja papit voivat antaa, jotta kaikki sujuisi kirkossa “säädyllisesti ja järjestyksessä”, “sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala” (1. Kor. 14:40, 33). Tällaisia kirkollisia tapoja seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi, mutta ei siinä mielessä, että niitä noudattamalla saataisiin pelastus tai niitä noudattamatta jättämällä tehtäisiin syntiä, jos se tapahtuu toisia loukkaamatta (XV; XXVIII, 53–56). Vapaita asioita kutsutaan luterilaisuudessa nimellä adiafora (kreikan sanoista a- eli “ei/epä-” ja diaferoo, “olla ero”). Termin adiafora voisi kääntää suomeksi “yhdentekevä”, vaikka käännös on harhaanjohtava, mistä lisää alla. Saksaksi Tunnustuskirjat käyttävät sanaa Mittelding eli “keskellä oleva asia”, joka ei siis ole itsessään synti (paha) eikä hyve (hyvä). Suomeksi puhutaan “ehdonvallan asioista”, koska ne on jätetty ihmisten “ehdonvaltaan” eli ratkaisuvaltaan. Seurakunnan vapaus ehdonvallan asioissa on välttämätön seuraus vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta. Jos ihminen kerran vanhurskautetaan ilman Jumalan lakia (Room. 3:28), joka sentään sisältää Jumalan käskyt, säännöt ja kiellot, kuinka paljon vähemmän ihmiskäskyt, -säännöt tai -kiellot voivat vaikuttaa vanhurskauttamiseen! “On välttämätöntä, että pidetään kiinni evankeliumin ytimestä, siitä että me saavutamme armon uskomalla Kristukseen, emme määrättyjä sääntöjä ja ihmisten säätämiä jumalanpalvelusmuotoja seuraamalla.” (Augsburgin tunnustus XXVIII, 52)
Augsburgin tunnustusta seuraten muutkin varhaiset luterilaiset ovat lukeneet miesten rukoilemisen paljain päin ja naisten peitetyin päin ehdonvallan asioihin[33]. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että naisten pääpeitteen käyttöön olisi suhtauduttu yliolkaisesti tai väheksyen saati että sen käyttö olisi lopetettu. Käytäntöä jatkettiin apostolisena kirkkotapana, mutta teologisesti se sijoitettiin pelastusta koskevan tason sijaan (synti ja vanhurskauttaminen) ulkoisen säädyllisyyden ja kansallisen tavan tasolle[34]. Varhaiset luterilaiset teologit[35] ja jotkut kirkkojärjestykset[36] edellyttivät Paavalin säätämää tapaa noudatettavan, vaikkakaan ei pelastuksen vuoksi vaan järjestyksen vuoksi. Koska käskyn perusteluissa oli palattu vanhakirkollisesta ja keskiaikaisesta moralismista Paavalin järjestys- ja sopivaisuusargumenttiin, varhaiset luterilaiset olivat valmiit tietyissä tilanteissa antamaan käskystä myönnytyksiä. Naisten liikkumista kadulla paljain päin ei Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisen aikaan paheksuttu Saksassa (XXVIII, 56), toisin kuin Välimeren maissa neljällä ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Monet luterilaiset teologit antoivat miehelle luvan talvella pitää kirkossa lakkia sairastumisen välttämiseksi[37], koska Keski- ja Pohjois-Euroopan kivikirkot olivat hyvin kalseita. Saksassa[38] ja Tanskassa[39] naimattomat naiset (“neitsyet”) eivät peittäneet päätään, merkkinä naimattomuudestaan. 1700-luvulla jouduttiin miettimään, miten miesten päänpeittämiskielto suhteutui muotiin tulleisiin peruukkeihin[40].
Niinpä ehdonvallan asiat ymmärretään väärin, jos ajatellaan, ettei niillä ole mitään väliä tai että ne ovat kaikki samanlaisia. Jotkut ehdonvallan asiat eivät aina ja kaikissa oloissa ole syntejä mutta ovat luonteensa vuoksi alttiita johtamaan syntiin. Tällainen on esim. kristittyjen väliset oikeusjutut, joita Paavali kutsuu “vaurioksi”, “vahingoksi” tai “puutteeksi” (heetteema, 1. Kor. 6:7), tai runsas viihteen kulutus. Sitten on todella neutraaleja ehdonvallan asioita, kuten minkä merkkistä kahvia tarjotaan kirkkokahveilla. On myös ehdonvallan asioita, jotka eivät itsessään ole hyviä tekoja, mutta jotka sopivat hyvin palvelemaan hyviä tekoja. Tällaisina luterilaiset ovat pitäneet esim. rukousasentoja, kuten kätten ristimistä ja ristinmerkin tekemistä. Kummastakaan ei ole käskyä Raamatussa, mutta ne palvelevat todellisia hyviä tekoja eli rukousta ja tunnustusta, kun ne tehdään vanhurskauttavassa uskossa.
Vaikka luterilaiset lukevat miesten rukoilemisen paljain päin ja naisten rukoilemisen peitetyin päin ehdonvallan asioihin, se kuuluu raamatullisena tapana niihin ehdonvallan asioihin, jotka eivät automaattisesti ole hyviä tekoja mutta sopivat olemaan niiden palveluksessa. Päänpeittämiskäytäntö rinnastuu täysin Raamatun käskemiin rukousasentoihin, kuten kätten kohottamiseen (1. Tim. 2:8), seisomiseen (Mark. 11:25), kumartumiseen, polvistumiseen ja kasvoille heittäytymiseen (Ps. 95:6), sekä “pyhään/rakkauden suudelmaan”, jolla varhaiskristityt tervehtivät toisiaan uskonyhteyden merkiksi (Room. 16:16; 1. Kor. 16:20; 2. Kor. 13:12; 1. Tess. 5:26; 1. Piet. 5:14). Näihinkään luterilainen ei suhtaudu lainomaisesti, ikään kuin se tekisi syntiä, joka kätten kohottamisen sijaan ristii kätensä tai tervehtii uskonveljiä kätellen sen sijaan, että suutelee tätä poskelle tai suulle, kuten antiikissa. On aina otettava huomioon historiallinen tilanne ja paikalliset tavat. Mutta Raamatun ohjeet pääpeitteestä, rukousasennoista ja tervehdyksestä ovat meille esimerkki ja malli, mitä asioita kannattaa ottaa huomioon jumalanpalveluksen ulkoisessa järjestämisessä.
Nykyaikana on tärkeä muistaa, että kirkolliset tavat ovat aina myös yhteisön, eivät vain yksilön asia. Tapoja ei ole jätetty yksilön mielivaltaan, vaan piispojen ja seurakuntien vastaavien pastoreiden (Pfarrherren) tulee antaa niistä ohjeita ja opetusta. Seurakunnat, siis yksittäiset uskovat, ovat velvollisia noudattamaan piispojen ja pastoreiden säätämiä hyviä kirkkotapoja rakkauden, rauhan ja hyvän järjestyksen vuoksi. (Augsburgin tunnustus, XXVIII, 53–56) Siksi seurakunnan jäsen lähtökohtaisesti mukautuu tunnustuskuntansa, kirkkokuntansa ja seurakuntansa tapoihin. Toisaalta kirkko ei toimi historiallisessa tai kulttuurisessa tyhjiössä, minkä luterilaiset isämme ymmärsivät. Siksi mahdollisia kirkkotapojen muutoksia täytyy toteuttaa hitaasti ja hyvin harkiten, seurakuntaa kärsivällisesti opettaen ja vierellä kulkien. “Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin.” (1. Kor. 9:19)
Olemme saaneet 1. Kor. 11:1–16:stä paljon oppia ja kehotusta. Mitä johtopäätöksiä meidän tulisi tehdä kirkollisen käytäntömme suhteen? Emme voi suoraan palata kirkon ensimmäisten vuosisatojen malliin. Jos tekisimme niin, vaatisimme uskovia naisia käyttämään pääpeitettä ja ehkä myös kasvohuntua niin kirkossa kuin kadulla. Tertullianuksen ihannoima Arabian naisten käytäntö verhoutua kokonaan on islamin myötä levinnyt myös Suomeen. Kun hunnutettu nainen vanhassa kirkossa viesti pukeutumisellaan siveyttä ja kristillistä uskoa, siis tunnusti Kristusta, hunnutettua naista pidetään nyt muslimina, eli hän kieltäisi pukeutumisellaan Kristuksen. Paluu moralismiin ei ole meille mahdollinen.
Luterilaisten on päänpeittämiskysymyksessä huolehdittava tiukasti siitä, että asia pysyy oikeissa mittasuhteissa. Kysymys ei ole yhdentekevä, mutta kirkollisena tapana se ei koskaan saa nousta keskiöön, uhkaamaan tai perustamaan kirkon ykseyttä, joka löytyy yksin Kristuksessa, Hänen evankeliuminsa opissa ja Hänen sakramenteissaan. Tämä tarkoittaa, että kukaan ei saa jäädä pois seurakunnasta tai hakeutua seurakuntaan sen perusteella, miten siellä suhtaudutaan pään peittämiseen. Samoin emme totea emmekä katkaise kirkollista yhteyttä sen perusteella, miten eri seurakunnat ja kirkkokunnat suhtautuvat pään peittämiseen. Asialla ei pidä vaivata omiatuntoja. Paavalikin tyytyi opettamaan ja vetoamaan muiden seurakuntien yhteiseen tapaan. Aivan toisin hän puhui naisten opetuskiellon rikkomisesta: “Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.” (14:38 KR92)
Eräs pappisveli huomautti 1. Kor. 11:1–16:sta keskustellessamme, että antiikin kulttuuriin verrattuna meillä ei Suomessa enää ole mitään pukeutumiseen liittyviä tapoja, joiden ajateltaisiin viestivän naisen alamaisuutta. Hän lienee oikeassa. Tarkastelemme kysymystä alamaisuudesta yleensä tehtävien kautta: mitä mies tai nainen saa tehdä tai ei saa tehdä. Tähänkin 1. Kor. 11:1–16 antaa monia vastauksia. Paavali ei kuitenkaan kiinnitä huomiota ensisijaisesti toimintaan vaan juuri pukeutumiseen. Tästä seuraa nähdäkseni kaksi mahdollista tietä.
Ensimmäinen tie on korostaa, että ei tarvitse säilyttää 1. Kor. 11:1–16 käskettyä merkkiä (pääpeite), jos säilytetään itse asia (naisen alamaisuus). Tämän kannan perusteluiksi voidaan esittää seuraavaa:
Toisaalta voidaan esittää näkökohtia sen puolesta, että Paavalin ohjetta kannattaisi noudattaa kirjaimellisesti. Tällöin 1. Kor. 11:1–16 käskettyä merkkiä (pääpeite) ei eroteta itse asiasta (naisen alamaisuus). Numeroin perustelut vastauksina edellisen kappaleen neljään kohtaan.
Naisen alamaisuuden opettaminen ja todeksi eläminen on nyky-Suomessa vastakulttuuria. Kirkon on kuitenkin etsittävä tapoja pitää siitä kiinni, koska se on Jumalan oma opetus Hänen Sanassaan, Pyhässä Raamatussa. Kulttuurissamme ei enää ole pukeutumiseen liittyviä käsityksiä, jotka ilmaisisivat naisten alamaisuutta. Jos tällaisia tapoja haluttaisiin kristillisessä vastakulttuurissamme luoda, löytyy tuskin parempaa ohjetta kuin 1. Kor. 11:1–16 suosittama pään peittäminen jumalanpalveluksessa. Tapa täytyy kuitenkin pitää vapaana asiana, jolla kenenkään ei tule taakoittaa omaatuntoaan ja joka ei saa aiheuttaa seurakunnissa jännitettä. Jos tapa tulisi käyttöön, olisi parasta, että se tapahtuisi naisten omasta tahdosta, kun asiasta on ensin opetettu ja se on todettu mielekkääksi ja hyödylliseksi. Päätämme luterilaisen opettajan Aegidius Hunniuksen (k. 1603) kauniiseen kehotukseen:
”Seurakunnankokoukset tulee toimittaa ja viettää pyhästi ja hurskaasti, koskapa niissä ovat läsnä itse Jumala sekä enkelit, ja kaikki mitä siellä tehdään, tapahtuu Jumalan ja pyhien enkelien kasvojen edessä. Käykäämme siis sinne pyhässä kaunistuksessa eli sielu kutsuttuna pois askartelemasta muiden asioiden parissa, viettämään aikaa sanan hartaassa mietiskelyssä, rukouksissa, Jumalan kiittämisessä ja sakramenttien käyttämisessä, viettäen jumalanpalvelusta kaikkine osineen, kukin meistä kutsumuksensa mukaisesti.”[41]
Ambrosius Milanolainen. De paenitentia. Migne, Patrologia Latina XVI, 465–524.
Balduin, Friedrich. Commentarius in omnes epistolas beati apostoli Pauli. Sumptibus Balthasar Christophori Wustii. 1664.
Barrett, Charles Kingsley. A Commentary on the First Epistle to the Corinthians. Harper & Row. 1968.
Bengel, Johann Albrecht. Gnomon Novi Testamenti. 3. painos. 1855. (1. painos 1742.) Osoittessa https://babel.hathitrust.org/cgi/pt?id=loc.ark%3A%2F13960%2Ft4fn2k192&view=1up&seq=688.
Brunner, Peter. Das Hirtenamt und die Frau (1959). Teoksessa Pro Ecclesia. Gesammelte Aufsätze zur dogmatischen Theologie. S. 310–338. Lutherisches Verlagshaus. 1962.
Early Christian Commentary, hakusana “Veil”. Osoitteessa http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.
Etiopialainen Eenokin kirja. Suom. Johannes Seppälä. Johdanto Petri Piiroinen. Ortokirja ry. 1982.
Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Sley-kirjat. 1990.
Hemmingsen, Niels. Commentarius in utramque epistolam Pauli apostoli ad Corinthios. 1564. Osoitteessa https://books.google.fi/books?id=fgA8AAAAcAAJ&printsec=frontcover&hl=fi#v=onepage&q&f=false.
Henry, Matthew. Concise Commentary on the Whole Bible. Thomas Nelson. 1997. (Alkuperäisteos 1706.)
Heshusius, Tilemann. Commentarius in omnes D. Pauli epistolas, et eam quae scripta est ad Hebraeos. Spiessius. 1606. Osoitteessa https://digital.slub-dresden.de/werkansicht/dlf/3097/236.
Hiltunen, Petri. Pään peittäminen jumalanpalveluksessa. 2017. Osoitteessa https://www.luterilainen.net/paan-peittaminen-jumalanpalveluksessa/. Voiko miehellä olla pitkät hiukset? 2019. https://www.luterilainen.net/voiko-miehella-olla-pitkat-hiukset/
Hunnius, Aegidius. Thesaurus apostolicus, complectens commentarios in omnes Novi Testamenti epistolas et apocalypsin Johannis. Wittenbergae: Meyer & Zimmermann. 1705. Osoitteessa http://diglib.hab.de/wdb.php?dir=drucke/c-280-2f-helmst&pointer=103.
Khrysostomos, Johannes. In epistola I ad Corinthios, homilia XXVI. Migne, Patrologia Graeca LXI, 211–224.
Koskenniemi, Erkki. 1. Kor. 11 – ehtoollisen salaisuus. 2010. Osoittessa https://mediakirjasto.sley.fi/mediakirjasto/2409/1-kor-11-ehtoollisen-salaisuus.
Rienecker, Fritz. Sprachlicher Schlüssel zum griechischen Neuen Testament. 8. painos. Brunnen-Verlag. 1952.
Saarisalo, Aapeli. Raamatun sanakirja. Uudistettu painos. Data-Universum. 2009.
Tertullianus, Quintus Septimius Florens. Adversus Marcionem libri quinque. Migne, Patrologia Latina II, 243–524.
______.De oratione. Migne, Patrologia Latina I, 1149–1196.
______.De virginibus velandis. Migne, Patrologia Latina II, 887–914.
The Lutheran Study Bible. English Standard Version. Concord Publishing House. 2009.
Thurén, Jukka. Korinttilaiskirjeet, Tessalonikalaiskirjeet, Paimenkirjeet. Kustannus oy Arkki. 2008.
Vilmar, August. Collegium Biblicum. Des Neuen Testaments zweiter Teil. Hrsg. Christian Müller. Druck on Verlag von C. Bertelsmann. 1891. Osoitteessa https://www.digitale-sammlungen.de/en/view/bsb11604979?page=212,213.
[1] Väitettä on perusteltu sillä, että muutamat kreikkalaiset ja latinalaiset käsikirjoitukset siirtävät jakeet 14:34–35 jakeen 14:40 jälkeen. Väite olettaa jakeiden 34–35 olevan myöhempi reunahuomautus, joka on lisätty tekstiin eri kohtiin. Mutta varhaisimmat kohdasta säilyneet papyrukset, jotka ovat peräisin noin vuodelta 200 sekä 200-luvulta, sisältävät jakeet nykyisellä paikallaan, samoin kuin valtaosa myöhemmistä käsikirjoituksista. 200-luvun alussa kirjoittanut Tertullianus käsittelee sekä jakeita 11:2–16 että 14:34–40 teksteissään ja etsii tapoja pitää molemmat kohdat voimassa, mikä myös osoittaa niitä pidetyn aitoina. Ei siis ole syytä olettaa, että 1. Kor. 11:2–16 tai 14:34–35 olisivat epäaitoja. Jakeiden 14:34–35 siirtäminen jakeen 40 perään lienee jonkun kopioijan yritys sujuvoittaa apostolin kiihkeää ja poukkoilevaksi koettua argumentaatiota.
[2] Sana esiintyy UT:ssa muuten vain Joh. 18:39 juutalaisten tottumuksesta, että Pilatus päästi heille pääsiäisenä aina yhden vangin, sekä 1. Kor. 8:7, missä entinen epäjumalanpalvelija vanhasta tottumuksesta epäjumalaan saa huonon omantunnon syödessään epäjumalille uhrattua lihaa.
[3] Matt. 15:2, 3, 6; Mark. 7:3, 5, 8, 9, 13; Gal. 1:14.
[4] Kol. 2:8.
[5] Brunner, 328.
[6] “Onhan Kristus toki koko kirkon pää, myös pyhien naisten siinä missä uudestisyntyneiden miestenkin, ja antaa kaikille jäsenilleen elämän ja Hengen. Eikä ‘Kristuksessa Jeesuksessa ole miestä eikä naista’, Gal. 3:28. Miehellä ei ole naiseen nähden mitään sellaista etua, että hän olisi lähempänä pelastusta. Mutta tässä Paavali puhuu erityisestä järjestyksestä, jonka Jumala on asettanut, jotta miehet hoitaisivat opetusvirkaa, heillä olisi johtoasema ja he johtaisivat vaimojaan arvovallalla.” Heshusius, 229, käännös JM.
[7] In epistola I ad Corinthios, homilia XXVI, 4. Migne, Patrologia Graeca LXI, 217, käännös JM.
[8] Näin myös monet vanhat luterilaiset, mm. Balduin, 439; Heshusius, 229 ym.
[9] Adversus Marcionem V, 8. Migne, Patrologia Latina II, 490, käännös JM. Kiitän Erkki Koskenniemeä kohdan osoittamisesta.
[10] He kiistelivät opettajista (1:10–16, luku 3), eivät puuttuneet seurakuntalaisen sukurutsaiseen suhteeseen (luku 5), kävivät keskenään oikeutta (6:1–8), makasivat prostituoitujen kanssa (6:12–20), söivät epäjumalille uhrattua lihaa johtaen heikkoja veljiä syntiin (luku 8, 10:1–33), käyttivät seurakunnan rakkaudenateriaa humaltumiseen (11:17–34) ja hengellisiä lahjoja ylpeilyyn ja kilpailuun (luvut 12–14).
[11] Barrett, 254.
[12] Henry kommentoidessaan raamatunkohtaa 1. Kor. 11:2–16, käännös JM.
[14] Vain pienellä osalla vapaista miehistä oli kansalaisoikeudet ennen 200-lukua jKr.
[16] Brunner, 326.
[18] http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.
[19] De oratione XX–XXII, Migne, Patrologia Latina I, 1183–1190; De virginibus velandis, Migne, Patrologia Latina II, 887–914
[20] De virginibus velandis, XVII. Migne, Patrologia Latina II, 911–914.
[21] Tertullianus, De virginibus velandis, XIII. Migne, Patrologia Latina II, 907–908; Ambrosius (k. 397), De paenitentia, I, 14. Migne, Patrologia Latina XVI, 487; Hippolytoksen kirkkojärjestys 200-luvun alusta ja Apostoliset konstituutiot n. vuodelta 380 osoitteessa http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.
[22] Ambrosius, De paenitentia, II, 8. Migne, Patrologia Latina XVI, 514, käännös JM: “Mitäpä muuta [valtoimenaan olevat] hiukset tarkoittavat, kuin että tietäisit, että luovuttuasi kaikesta pääkääreen maallisesta kaunistuksesta, sinun täytyy rukoilla anteeksiantamusta?”
[23] Heprean sanaa ʿezär “apu” käytetään muutaman kerran liittolaisista ja menestyksestä sodassa (Hes. 12:14; Dan. 11:34), mutta muuten sana tarkoittaa aina Jumalaa, joka on hurskaan apu. Sana ei siis korosta naisen “vähäistä asemaa” vaan hänen välttämättömyyttään miehelle.
[24] Heshusius, 229.
[25] Barrett, 255.
[26] Ensimmäinen Eenokin kirja VI–VII. Jotkut modernit raamatunselittäjät ovat yhdistäneet Heenokin kirjan kuvaukseen 2. Piet. 2:4 ja Juud. 6 maininnat langenneista enkeleistä, jotka eivät pysyneet valta-asemassaan. Näissä Pyhän Raamatun kohdissa ei kuitenkaan ole mitään viitettä siitä, että kirjoittajat olisivat ajatelleet apokryfitekstin tarua.
[27] De oratione XXII, Migne, Patrologia Latina I, 1186–1187; Adversus Marcionem V, 8. Migne, Patrologia Latina II, 488–489; De virginibus velandis, VII, Migne, Patrologia Latina II, 899–900.
[28] http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.
[29] https://en.wikipedia.org/wiki/Christian_head_covering; Balduin, 440; Hemmingsen 212; Heshusius, 229; Hunnius, 220.
[30] Vilmar, 203.
[32] Ensimmäinen Korinttilaiskirje on suunnattu Korintin seurakunnan lisäksi “kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin” (1:2), ja toinen Korinttilaiskirje on kirjoitettu Korintin seurakunnan lisäksi “kaikille pyhille, jotka ovat koko Akaiassa” (1:1) eli maakunnassa, jonka keskus Korintti oli.
[33] Hampurin papisto ja Matthias Flacius Illyricus vuonna 1549, Brunner, 316.
[34] Balduin, 442, käännös JM: “Apostoli ei tahtonut asettaa kaikille kirkoille määrättyä ja muuttumatonta tapaa, vaan hän vain opettaa sellaista, mikä oli tapana kreikkalaisilla ja näytti itsessään olevan säädyllisintä. Siksi hän jättää aina [säädöksen] ulkopuolelle välttämättömät syyt [toimia toisin].” Hemmingsen, 210, käännös JM: “Mutta kun nämä asiat liittyvät säädyllisyyteen, joka vaihtelee kansojen ja maiden mukaan, riittää, että säilytetään asian ydin (genus), eli että kukin maa noudattaa säädyllisyyttä omien tapojensa mukaisesti.”
[35] Balduinin ja Hemmingsenin lisäksi esim. Heshusius, 229; Hunnius 220.
[36] Vilmar, 203–204.
[37] Balduin, 442; Hemmingsen, 210; Hunnius, 222.
[38] Balduin, 439; Hunnius 222.
[39] Hemmingsen, 210.
[40] Bengel, 643.
[41] Hunnius, 222, käännös JM.
