Tessalonika on nykyisin Kreikan toiseksi suurin kaupunki, jossa varsinaisen kaupungin alueella asuu noin 300.000 asukasta. Koko suurkaupunkialueella on 1.1. miljoonaa asukasta. Se on Makedonian maakunnan historiallinen pääkaupunki, edelleen tärkeä kaupan, teollisuuden ja liikenteen keskus. Tessalonikan satama on yksi Egeanmeren vilkkaimmista.
Tessalonikan perusti vuonna 315 eKr Kassandros Makedonialainen. Aikanaan se oli Bysantin eli Itä-Rooman toiseksi tärkein kaupunki Konstantinopolin (nyk. Istanbulin) jälkeen.
Tessalonikan nimi tarkoittaa sananmukaisesti “Thessalian voitto”. Thessalia oli makedonialainen prinsessa, joka syntyi samana päivänä kuin makedonialaiset voittivat taistelun vuonna 352 / 353 eKr. Thessalia oli kaupungin perustajan, Kassandroksen vaimo ja Aleksanteri suuren sisarpuoli.
Makedonian valtakunnan kukistumisen jälkeen Tessalonikasta tuli vuonna 168 eKr Rooman valtakuntaan kuulunut vapaakaupunki. Erityisen merkittävää sen kannalta oli, että roomalainen Via Egnatian maantie rakennettiin sen kautta. Tie kulki Roomasta Bysanttiin. Myös pohjoisesta Balkanilta etelään Kreikkaan kulki tie Tessalonikan kautta. Niitä myöten kulkivat mm. sotilaat ja kauppiaat, sittemmin myös apostolit. Roomalaiset rakensivat kaupunkiin mm. keisarillisen palatsin, hippodromin, mausoleumin ja triumfikaaren. Juuri sijaintinsa vuoksi Tessalonikasta tuli tärkeä keskus kristinuskon leviämisen kannalta.

JUUTALAISET TESSALONIKASSA

Tessalonikan juutalaisuus on Euroopan vanhinta. Kaupunkia on joskus nimitetty jopa “Israelin äidiksi” ja “Balkanin Jerusalemiksi”. Juutalaiset alkoivat asettua kaupunkiin jo pian sen perustamisen jälkeen. Uuden sysäyksen juutalainen asutus sai, kun juutalaiset karkotettiin Espanjasta vuonna 1492. Vielä 1800-1900 –luvuilla Tessalonikassa asui 50.-60.000 juutalaista. He muodostivat 1880-luvulla 56% kaupungin asukkaista ja vielä vuonna 1917 noin 20 %. Saksalaismiehitys 1941-45 lähes tuhosi juutalaisen asutuksen. Kuuluisimpia sieltä polveutuvia henkilöitä on Ranskan entinen presidentti Nikolas Sarcozy, jonka äiti oli Tessalonikan juutalaisia. Nykyisin kaupungissa on reilut 1000 juutalaista.
TESSALONIKAN SEURAKUNNAN SYNTY
Seurakunnan synnyn taustalla oli selvä Pyhän Hengen johdatus. Aasian puolella (nyk. Turkissa) “Jeesuksen Henki” oli estänyt Paavalia lähtemästä pohjoiseen Bityniaan. Sen sijaan hän yöllä unessa näki makedonialaisen miehen sanovan: ”Tule (meren) yli Makedoniaan ja auta meitä”. Hän tunnisti vaatteista (“hameesta”) miehen makedonialaiseksi. Luukas sanoo, että “me hankkiuduimme heti lähtemään Makedoniaan, sillä ymmärsimme, että Jumala oli kutsunut meidät julistamaan evankeliumia siellä” (Ap.t. 16:6-10). Näin evankeliumi saapui Aasiasta Eurooppaan.
Paavali seurueineen saapui ensin Neapolikseen ja sitten Filippiin, jossa purppuranmyyjä Lyydia perhekuntineen otti evankeliumin vastaan ja heidät kastettiin. Kaupungissa ei ollut synagogaa.
Kun he olivat karkottaneet riivaajan orjatytöstä, viranomaiset ruoskittivat heidät ja pistivät vankilaan. Sieltä he selvisivät maanjäristyksen avulla ja kastoivat vanginvartijan perheen. Heidät vapautettiin ja niin Amfipoliin ja Apollonian kautta saavuttiin vihdoin Tessalonikaan. Sieltä löytyi synagoga ja tapansa mukaan Paavali meni sinne. Kolmena sapattina hän keskusteli synagogassa pyhien kirjoitusten eli Vanhan testamentin pohjalta. Paavali osoitti Vanhan testamentin avulla, että Messiaan piti kärsiä ja nousta kuolleista, ja sanoi: “Juuri Jeesus, jota mina teille julistan, on tämä Messias, Kristus.” (Ap.t. 17:1-3).
Kerrotaan, että muutamat juutalaiset vakuuttuivat asiasta ja asettuivat kannattamaan Paavalia ja Silasta, samoin suuri joukko jumalaapelkääviä kreikkalaisia sekä useat ylhäiset naiset. Jumalaapelkäävät olivat pakanoita, jotka uskoivat juutalaisten Jumalaan ja pyrkivät noudattamaan Raamatun käskyjä.
Seuraus tästä kääntymisestä oli, että juutalaiset joutuivat kateuden ja kiihkon valtaan. Kateuden ilmeisesti siksi, että he pelkäsivät menettävänsä ylhäisten naisten ja muiden varakkaiden antaman rahallisen tuen. He värväsivät kelvottomia miehiä ja nostattivat kaupungissa mellakan. He ryntäsivät Jasonin talolle ja yrittivät saada Paavalin ja Silaksen käsiinsä viedäkseen heidät Kansan eteen. Jason oli heidän juutalainen isäntänsä, joka oli kääntynyt kristinuskoon. Perimätiedon mukaan hänestä tuli Tessalonikan seurakunnan piispa. Room. 16:21 Paavali lähettää roomalaisille terveisiä työtoveriltaan ja maanmieheltään (eli juutalaiselta) Jasonilta. Hän voi olla sama henkilö.
Jason ja muitakin veljiä raahattiin viranomaisten eteen ja huudettiin: “Nyt ne koko mailman villitsijät ovat tulleet tännekin, ja Jason on ottanut heidät kotiinsa. Kaikki he rikkovat keisarin säädöksiä ja pitävät kuninkaana toista miestä, erästä Jeesusta” (Ap.t. 17:5-7). Kyseessä olisi siis rikos keisaria ja Rooman valtakuntaa vastaan, josta Jeesustakin oli syytetty. Kansanjoukko ja viranomaiset joutuivat kiihdyksiin. Jason ja kumppanit joutuivat maksamaan takuumaksun ennen kuin heidät vapautettiin. – Näin myrskyinen oli Tessalonikan seurakunnan synty. Ilmeisesti Paavali oli kaupungissa vain kuukauden verran ja pakeni sitten seurueineen yötä myöten seuraavaan kaupunkiin, Beroiaan (Ap.t. 17:8-10).
Tessalonikasta Paavalin mukaan lähti ilmeisesti Aristarkos, joka mainitaan hänen seurassaan Efesossa (Ap.t. 19:29, 20:4), laivamatkalla Roomaan (Ap.t. 27:2) ja vankeudessa Roomassa (Kol. 4:10, File 24). Aristarkos oli varmaankin Paavalin tietolähteenä ja yhdyshenkilönä Tessalonikan seurakunnan suuntaan. Hän oli niitä “ainoita”, joilta Paavali kertoo saaneensa todellista tukea vankeudessaan (Kol. 4:11).
Paavali lähetti myöhemmin Timoteuksen ottamaan selvää, miten Tessalonikan uutukaiselle seurakunnalle kuuluu. Hänen tehtävänsä oli vahvistaa uusia kristittyjä ja rohkaista heidän uskoaan. Siinä hän onnistuikin ilmeisen hyvin (1. Tess. 3:1-8).
Paavali kävi ilmeisesti vielä uudelleen Tessalonikassa ennen kuin hän lähti lopulliselle matkalleen Jerusalemiin. Ainakin hänen kerrotaan lähteneen Makedoniaan ja olleen kolme kuukautta Kreikassa. Siellä hän rohkaisi uskonveljiä (Ap.t. 20:4). Tähän käyntiin liittyy ilmeisesti myös se tapaus, josta Paavali kertoo 2. Kor. 7:5: “Makedoniaan tultuamme emme saaneet hetkenkään rauhaa. Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot. Jumala kuitenkin lohdutti heitä lähettämällä Tituksen heidän luokseen. Mukana matkalla oli myös Aristarkos ja toinen tessalonikalainen Sekundos.
– Tätä taustaa vasten meidän on helpompi ymmärtää, mitä Paavali kirjoittaa tessalonikalaisille kirjeissään.

1. TESSALONIKALAISKIRJE
Paavali ja Silas kävivät Tessalonikassa talvella vuonna 48-49. Se on siis seurakunnan syntyaika. Jonkun kirjelappusen Paavali varmaankin sujautti Timoteuksen matkaan, kun tämä kävi Tessalonikassa ilmeisesti vuonna 49. Mutta vasta keväällä tai kesällä vuonna 50 sai Paavali tilaisuuden kirjoittaa kokonaisen kirjeen Tessalonikaan. Se on vanhin säilynyt Paavalin kirje. Kirje on kirjoitettu Korintissa, siis Etelä-Kreikassa, noin 300-400 km päässä Tessalonikasta. Kirje on lähetetty Silvanuksen eli Silaan ja Timoteuksen kanssa, mutta teksti on kyllä Paavalin laatima.
1. Tess. on tavallaan Paavalin lähtösaarna, jota hän ei kiireessään ehtinyt pitää Tessalonikassa. Hän haluaa muistuttaa joistakin asioista, joita oli opettanut uusille kristityille. Tahtoo paikata aukkoja, joita hänen opetukseensa jäi. Antaa keskeisiä elämänohjeita kristityn vaellusta varten ja rohkaisee erityisesti seurakunnan johtajia. Kirjeessä ei käsitellä suuria opillisia teemoja. Esillä ei myöskään ole muista kirjeistä tuttua rajankäyntiä harhaoppien suuntaan. Sävy on enemmän sielunhoidollinen ja lämmin. Kirje onkin Filippiläiskirjeen ohella Paavalin lämpimin. Paavalin asema seurakunnan “isänä” ja “synnyttäjänä” oli kiistaton. Seurakuntaa piinasi enemmän ulkopuolinen maailma kuin sisäiset ristiriidat.

1. TESS. 1. LUKU (lue)
Kirje on lähetetty “tessalonikalaisten seurakunnalle Isässä Jumalassa ja Jeesuksessa Kristuksessa” (jae 1). Pelkkä ekklesia olisi kuulijoisen korvissa tarkoittanut “kansankokousta”. Siksi oli tärkeä painottaa, että kyseessä on Jumalan ja Kristuksen ekklesia eli seurakunta. Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä “ekklesia” tarkoittaa “Jumalan koolla olevaa kansaa” eli Jumalan Israelia. Siksi ei voitu myöskään puhua vain Jumalan ekklesiasta eli seurakunnasta vaan myös Kristuksen ekklesiasta, Kristuksen seurakunnasta. Juutalaiset kuulijat ymmärsivät kreikan kielen Kristuksen tarkoittavan samaa kuin heprean kielen Messias eli Voideltu. Hän oli siis Vanhan testamentin ennustusten täyttymys.
1:3 Paavali sanoo “muistelevansa” tessalonikalaisia eli sitä lyhyttä aikaa, jonka hän ehti viettää heidän luonaan. Hän muistelee nimenomaan kolmea asiaa, jotka Paavalille itselleen olivat uskonelämän kolme tukipylvästä, nimittäin usko, toivo ja rakkaus.
“… me lakkaamatta muistelemme sitä, kuinka (1) usko on saanut teidät toimimaan ja (2) rakkaus näkemään vaivaa ja kuinka kärsivällisesti te panette (3) toivonne Herraamme Jeesukseen”
Usko Kristukseen panee kristityn siis tekemään tuloksellista työtä ja rakkaus uhraamaan aikaa ja vaivaa toisten hyväksi. Miten tämä näkyi? Tessalonikalaiset alkoivat heti osallistua lähiseudun evankelioimiseen: “Teidän keskuudestanne on Herran sana kaikunut Makedoniaan ja Akhaiaan, onpa Jumalaan tullut tunnetuksi kaikkialla muuallakin” (1:8). He hylkäsivät epäjumalat (1:9). He joutuivat kestämään vainoa (3:4). He rohkaisivat toisia (3:7). He rakastivat toisiaan ja uskonveljiä koko Makedonian maakunnassa (4:9-10). He tekivät kunniallista työtä ja elättivät itsensä (4:11). – Kaiken tämän sai usko ja rakkaus heissä aikaan.
Heidän toivonsa puolestaan näkyi siinä, että he odottivat taivaasta Jumalan Poikaa, jonka Jumala herätti kuolleista, Jeesusta, joka pelastaa uskovat tulevalta vihalta (1:10). Toivo kohdistui siis Kristuksen paluuseen aikojen lopulla. Tämä toivo antoi tessalonikalaisille rohkeutta ja voimaa kaikkien vainojen ja vastustuksen keskellä.
Mitä tarkoittaa “tuleva viha”(1:10)? Monet ylöstempausopin kannattajat väittävät, etteivät uskovat joudu olemaan lopunajan ahdistuksessa tai ainakaan sen loppuhuipentumassa, vaan Jeesus tempaa heidät pois 3.5 tai 7 vuotta ennen näkyvää paluutaan. Tuleva viha tarkoittaa tässä kuitenkin yksinkertaisesti viimeistä tuomiota ja sitä seuraavaa rangaistusta. Tässä merkityksesä Paavali käyttää “viha”-sanaa kirjeissään 12 kertaa. Me odotamme taivaasta Jumalan Poikaa ja näkyvästi tullessaan viimeisenä päivänä pelastaa meidät Jumalan tuomion vihalta. – Tästä enemmän 1. Tess. 4. luvun käsittelyn yhteydessä.
Paavali opetti tessalonikalaisille, että he ovat Jumalalle rakkaita veljiä, jotka Jumala on valinnut. Tämänkin kehotuksen tarkoitus oli rohkaista nuorta seurakuntaa. Vaikka heistä näytti, että he olivat ihmiskunnan pohjasakkaa, he itseasiassa olivatkin sen kermaa – mutta eivät oman erinomaisuutensa vuoksi vaan Jumalan valinnan tähden. Jumala valitsi sen mikä ei ole mitään ja teki siitä itselleen kansan. Pakanoiden silmissä kristityt olivat juutalainen lahko ja juutalaisten mielestä he olivat harhaoppisia. Heitä potkittiin oikealta ja vasemmalta. Siksi heidän oli tärkeä ymmärtää oma asemansa ja arvonsa Jumalan silmissä. Jumala valitsi sekä pakanoista että juutalaisista uuden Israelin, uuden valitun kansan. Tämän korkean aseman tuli rohkaista heitä
Tuo valinta näkyy siinä, millainen on valinnan suorittaja eli evankeliumin julistaminen. Evankeliumin avulla Jumala erottaa ja valitsee ja pyhittää itselleen kansan. Paavali sanoo, että “evankeliumi ei tullut luoksenne vain sanassa vaan myös voimassa ja Pyhässä Hengessä ja suuressa varmuudessa”.
On suuri vaara erottaa tässä toisistaan Jumalan sana ja Pyhä Henki. Ikään kuin muutosta ei olisi saanut aikaan vain Sana vaan sen lisäksi myös Pyhä Henki, joidenkin erityisten ihmeiden tai parantumisten tai muiden kautta. Mutta niistä tässä ei puhuta mitään. Sen sijaan tässä puhutaan siitä, millaisena saarnattu sana ilmeni: Sana kohtasi heidät muuttavana voimana, Pyhä Henkenä joka synnytti uskon ja suurella varmuudella julistettuna totuutena. Pyhä Henki muutti, käännytti siis kuulijat varmana julistetun evankeliumin sanan kautta. Pyhä Henki oli Sanassa!
Ja Sana, jossa Pyhä Henki asuu ja vaikuttaa, saa aikaan muutoksen kuulijoissa. Se herättää synnintunnon, mutta myös synnyttää uskon Kristukseen. Näin tapahtui tessalonikalaisille Paavalin julistuksen kautta. Sana suoritti Jumalan valinnan.
Mitä tapahtui kuulijoissa? He ottivan ankaran ahdingon keskellä Jumalan sanan vastaan Pyhän Hengen antamalla ilolla ja riemulla. Pyhä Henki oli Sanassa, Pyhä Henki antoi Sanan kautta uskon lahjan ja synnytti jopa riemun evankeliumin ilosanomasta.
1:6 “seurasitte meidän esimerkkiämme, niin, itse Herran esimerkkiä” tai tarkemmin: “teistä tuli meidän jäljittelijöitämme (kreik. mimeetai ->suom. imitoida), niin, itse Herran jäljittelijöitä”. Paavali, Silas ja muut seurueen jäsenet halusivat elää Jeesuksen esimerkin mukaan. Ja nyt tessalonikalaiset halusivat elää kristittyinä niin kuin näkivät Paavalin, Silaan ja muiden julistajien elävän. Eihän heillä edes ollut muuta kristityn mallia, jota olisivat voineet jäljitellä. Tämä osoittaa mikä suuri vastuu on seurakunnan työntekijöiltä, lähetystyöntekijöille jne. Heitä seurataan ja heistä otetaan mallia omaan elämään. Toivottavasti he eivät anna väärää esikuvaa! Sillä ketju jatkuu. Paavali sanoo, että nyt tessalonikalaisista kristityistä on tullut “esikuva kaikille Makedonian ja Akhaian uskoville”. Ehkä huomaamattamme me jäljittelemme toisia, kokeneempia kristittyjä.
1:9 sananmuk: “… ja kuinka te käännyitte Jumalan puoleen pois jumalankuvista palvelemaan elävää ja todellista Jumalaa”. Tessalonikalaisten elämänmuutosta kuvaa hyvin tuo sana “kääntyä” (kreik. epistrefein). Ennen he olivat matkalla väärään suuntaan, mutta nyt elämä on saanut oikean suunnan. Väärään suuntaan olivat matkalla sekä juutalaiset että pakanat. Synagogassa “jumalaapelkääville” pakanoillekin oli opetettu, että on vain yksi Jumala. Silti vasta evankeliumi Kristuksesta avasi tien yhteyteen tämän elävän Jumalan kanssa. Ilmeisesti valtaosa uuden seurakunnan jäsenistä oli entisiä pakanoita, koska Paavali sanoo heidän jättäneen jumalankuvansa tai epäjumalansa (kreik. eidolon -> suom. idoli). Mitkä idolit, väärät esikuvat ja palvonnan kohteet tulisi nykyihmisen hylätä?
1:9 “palvelemaan … Jumalaa” (kreik. douleuein = palvella orjana). Ennen tessalonikalaiset olivat epäjumalien riistämiä orjia, nyt he palvelevat mielellään Jumalan orjina. Ihmisellä on aina jokin orjaisäntä.

1. TESS. 2. LUKU JAKEET 1-12: Paavalin toiminta Tessalonikassa (lue)
Paavali kuvaa tässä kappaleessa toimintaansa ja julistustaan Tessalonikassa niiden viikkojen aikana, jotka hän siellä vietti. Hän koitti näin vakuuttaa kirjeen lukijat siitä, että hänen vaikuttimensa olivat puhtaat ja hän toimi vain tessalonikalaisten parhaaksi. Samalla Paavalin sanoissa on hyvää opastusta kaikkien aikojen sananjulistukseen ja seurakuntien toimintaan. Voimme myös pohtia, millaista sen EI pitäisi olla.
Paavali käynti Tessalonikassa ei ollut turha, hyödytön. Päinvastoin Jumala toimi väkevästi hänen kauttaan ja synnytti Paavalin julistuksen ja toiminnan kautta sinne seurakunnan.
Luukas kertoo, että edellisessä kaupungissa, Filippissä, hallitusmiehet käskivät repiä heiltä vaatteet päältä ja ruoskittivat heidät. Kun heidät oli perin pohjin piesti, heidät heitettiin vankilaan. Ei ihme, että Paavali sanoo, että “vaikka” meitä oli tällä tavoin “loukattu ja pahoinpidelty” … “Jumala antoi meille rohkauden puhua Jumalan evankeliumia ankaran ahdingon keskellä” (2:2). Takana oli väkivaltaa ja he toimivat valtavan vastustuksen keskellä. Silti – tai ehkä juuri siksi – Jumala sana kaikui kirkkaana. Vainot ja ahdistelu eivät voi sitä vaientaa.
Paavali joutuu kirjeessään torjumaan syytöksiä, joita pakanat ja juutalaiset esittivät häntä vastaan. Häntä ilmeisesti syytettiin harha-ajatusten esittämisestä, jotka nousivat epäpuhtaasta mielestä tai vilpillisistä aikeista. Mitä nämä tarkemmin ottaen olivat, se ei meille selviä. Kreikan kielellä nämä syytetyt asiat olivat “harha”, “saastaisuus” ja “vilppi”. Siis väärät uskonnolliset opit, moraalinen vääryys ja toisten huijaaminen esim. rahan antamiseen. Tällaisia syytöksiä on sittemmin esitetty kautta aikojen Raamattuun pitäytyviä kristittyjä vastaan. Joskus niissä toki on ollut aihettakin…
Seuraavaksi Paavali puuttuu yhteen meidän aikammekin julistajien suureen ongelmaan. Haluaako sananjulistaja vain miellyttää kuulijoitaan? Puhua niin kuin aavistaa heidän toivovan? Puhua korvasyyhyyn, niin kuin sanotaan? Paavali sanoo sananmukaisesti, että Jumala on tarkkaan “tutkittuaan todennut meidät koetuksen kestäviksi, niin että on uskonut evankeliumin meidän huostaamme”. Paavali on siis luotettava julistaja, koska Jumala itse on hänet koetellut ja tutkinut. Tiedämme ne monet vaivat ja vastustukset, joiden keskellä Paavali ei ollut valmis tekemään kompromisseja ja lieventämään hänelle annettua sanomaa. Siksi Jumala “uskoi” evankeliumin hänen “huostaansa”. Samoinhan potilas “uskotaan” luotettavan lääkärin “huostaan” tai sillanrakentaminen “uskotaan” pätevän insinöörin “huostaan”. Jumala luottaa, että Paavali säilyttää evankeliumin puhtaana ja julistaa sitä sellaisenaan eteenpäin.
2:4b-5: “ … me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme. Emme koskaan puhuneet mielistelevin sanoin, sen te tiedätte; emme ole salaa ajaneet omia etujamme, siitä Jumala on todistajamme. Emme ole yrittäneet saada kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta”. Tässä on kovasti ohjetta myös meille tämän ajan saarnaajille ja hengellisille puhujille. Jumala tutkii läpikotaisin minun sydämeni ja tietää, mistä mielestä, mistä ajatuksista, mistä vaikuttimista minun julistukseni kumpuaa. Onko siinä mukana ihmisen omaa vallanhalua tai rahanhimoa tai kunniankipeyttä? Itsekkyys ja oman edun tavoittelu luikertelee niin huomaamatta kaikkeen mitä teemme. Kaikki kaipaavat toisten hyväksyntää ja suosiota. Omat motiivit tulee tunnistaa, etteivät ne vääristä sanomaa ja toimintaa.
2:7b Paavali sanoo olevansa tessalonikalaisille “kuten silloin kun imettäjä hoivaa omia lapsiaan” .
On siis väärin väittää, että seurakunnan paimenhoidosta puuttuu jotain elleivät naiset saa olla pappeina. Olihan Paavalikin hyvin “äidillinen” hoitaessaan omaa vauvaansa, seurakuntaa, jonka oli synnyttänyt.
Toisaalta Paavali sanoo 2:11, että “me kehotimme ja rohkaisimme teitä jokaista kuin isä lapsiaan”. Seurakunnan paimenessa yhtyvät parhaimmillaan nämä molemmat puolet, isällinen ja äidillinen. Näitä ei toki saa ajatella psykologisesti vaan hengelliseltä kannalta. Pastori ruokkii Jumalan sanalla ja ehtoolliselle vauvojaan kuin äiti, mutta on tarvittaessa myös rohkea kuin isä.
Paavali sanoo olleensa valmis Tessalonikassa jopa antamaan itsensä seurakuntalaisten hyväksi (2:8). Ilmeisesti hän oli valmis asettumaan kansan kiukun maalitauluksi, mutta sitä nämä uudet uskovat eivät sallineet vaan toimittivat hänet pakoon kaupungista. Näinhän tapahtui myös Efesoksen mellakan aikana. Paavali oli siis valmis antamaan kaikkensa, jotta ihmiset voisivat pelastua ja päästä elävän Jumalan lapsiksi. Tämä on juuri sitä josta Jeesus sanoi: “Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni / evankeliumin tähden kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 10:39; Mark. 8:35). Jumalan valtakunnan työ vie kaiken, mutta myös antaa kaiken.
Paavali sanoo heidän tehneen julistamisen lisäksi myös palkkatyötä eli telttojen tekemistä. Tähän jäi kuitenkin aikaa vain öisin. Tiedämme myös, että Paavali sai ehkä parikin kertaa Filippin seurakunnasta taloudellista tukea tänä aikana. Tessalonikalaisia hän ei kuitenkaan halunnut rasittaa elatuksen huolilla. Jasonin kodista hän kuitenkin sai varmaan ilmaisen majoituksen ja ruuan.
Jakeessa 2:10 Paavali vetoaa tessalonikalaisten kokemukseen hänestä: “Te voitte itse todistaa, ja itse Jumala, että käytöksemme teitä uskovia kohtaan oli puhdasta, oikeudenmukaista ja moitteetonta”. Tuo ensimmäinen, puhdas, on sananmukaisesti “pyhä”. Paavali käyttäytyi pyhästi seurakuntaa kohtaan.
Lopussa Paavali sanoo vedonneensa siihen, että Tessalonikan uskovat eläisivät “Jumalalle kelpaavaa elämää, sillä hän kutsuu teitä valtakuntaansa ja kirkkauteensa”. Alkutekstin mukaan se kuuluu: “vaeltaisitte Jumalan arvoisesti”. Meidän taivaallisella Isällämme on suunnaton arvo ja arvokkuus ja meillä hänen lapsinaan on arvo ja arvollisuus. Siksi me emme saa suostua halventamaan itseämme, toimimaan halpamaisesti, käyttäytymään niin, että emme ole kunniaksi Isällemme.
Meitä odottaa valtakunta ja kirkkaus. Siksi meidän tulee jo nyt käyttäytyä tämän valtakunnan arvon mukaisesti niin kuin taivaan kansalaiset. Me olemme perillisiä, kuninkaallista syntyperää.

1. TESSALONIKALAISKIRJE 2:13 – 3:13
“Ahdistusta ja iloa”

Viime kerralla puhuimme Tessalonikan kaupungista ja seurakunnan synnystä sekä käsittelimme puolitoista lukua kirjeen alusta. Paavali puolustautui siinä niitä syytöksiä vastaan, joita pakanat ja juutalaiset olivat esittäneet hänen toiminnastaan. Ne ovat osittain yleispätevää opetusta seurakunnan työntekijän motiiveista ja toimintatavasta. Puhuimme siitä, millainen työntekijän TULISI olla. Mutta voimme myös kysyä, millainen sananpalvelija tai soveltuvin osin kuka tahansa seurakunnan jäsen sitten EI saisi olla?
– sellainen, joka pelästyy vastustuksen tullen, vaikenee tai muuttaa toimintaansa vastustajien toiveiden mukaiseksi.
– sellainen, joka levittää tai hyväksyy jonkin väärän opin tai käsityksen
– sellainen, joka toimii omien toiveittensa ja halujensa mukaan ja tavoittelee itselleen suosiota, kannatusta, mainetta, kunniaa, valtaa tai taloudellista hyötyä
– sellainen, joka ohjautuu puheissaan sen mukaan, minkä ajattelee miellyttävän kuulijoita siten ettei heissä pääse tapahtumaan Jumalan murtavaa ja muuttavaa työtä
– sellainen, joka kohtelee seurakuntalaisia huonosti, suosii toisia ja syrjii toisia.
– sellainen, joka ei suostu näkemään vaivaa seurakunnan hyväksi vaan varjelee väärällä tavalla omaa mukavuuttaan
– sellainen, joka sopeutuu tähän maailmaan, sen arvoihin ja elämäntapaan ja unohtaa olevansa taivaan kansalainen maan päällä
Tämä ikään kuin kertauksena siitä, mitä puhuimme edellisellä kerralla.

1. TESS. 2. LUKU JAKEET13-16: Kristittyjen yhteinen ahdinto (LUE)
Paavali kiinnittää aluksi huomion hyvin tärkeään asiaan. Kun kuuntelemme sananjulistusta, me emme kuuntele Juhanan mielipiteitä tai Riston ajatelmia jostakin asiasta. Jos sananjulistus on puhdasta ja oikeaa, me kuuntelemme JUMALAN sanaa – vaikka sen julistajana olisi änkyttävä, mumiseva tai muuten vajavainen saarnamies. Sanaa tulee julistaa sellaisena kuin se on Jumalan sanana ja sitä tulisi myös kuunnella ja vastaanottaa Jumalan sanana. Eikä vain “kuin” Jumalana sanana vaan itse Jumalan sanana. Jumala ei puhu vain Raamatussa vaan Hän puhuu myös sananjulistajiensa välityksellä. Siksi on hienoa, että tessalonikalaiset eivät ottaneet Paavalin julistusta vastaan “ihmisten sanana vaan sinä mitä se todella on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä uskovissa” (1. Tess. 2:13)
Paavali viittaa tässä Jes. 53:1:en: “Kuka uskoo meidän sanomamme?” Se mitä Jes. 53. luvussa puhutaan Herran kärsivästä palvelijasta, on niin käsittämätöntä, ettei sitä voi ymmärtää kuin uskolla: “Hän kärsi rangaistuksen, että meillä olisi rauha ja hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”. Paavalin sanoma oli sama kuin Jesajan: Herran kärsivä palvelija tuo meille anteeksiantamuksen ja rauhan. Se tuo kuitenkin rauhan vain niille, jotka uskovat siihen ja ottavat sen vastaan Jumalan sanana. Muuten sanoma jää hyödyttömäksi.
Paavalihan oli jo 1. Tess. 1:5 puhunut siitä, ettei “evankeliumi tullut teidän luoksenne vain sanoina vaan myös Pyhän Hengen voimana, kun me täynnä varmuutta sitä julistimme”. Puhtaasti julistetussa Jumalan sanassa on sisällään Pyhän Hengen muuttava voima. Se Sana itsessään vakuuttaa kuulijan Sanan jumalallisesta alkuperästä, ja Sana itsessään synnyttää uskon ja luottamuksen. Sana ei tarvitse mitään tehosteita, lisukkeita eikä temppuja. Jumalan sana on vahvinta lääkettä mitä on olemassa.
Uusi käännös j. 14 ei ole oikein onnistunut. Siinä puhutaan, että Tessalonikan uskovat pitävät esikuvanaan Juudeassa olevia Jumalan seurakuntia, jotka tunnustavat Kristuksen Jeesuksen. Ensinnäkään tessalonikalaiset eivät varmaankaan juurikaan tunteneet Juudean seurakuntia niin että olisivat voineet pitää niitä esikuvanaan. Toiseksi tämä käännös ontuu. Ajatushan tuli tutuksi jo 1. Tess. 1:6, jossa Paavalin sanoo, että tessalonikalaiset ovat Paavalin ja hänen seuralaistensa “jäljittelijöitä”. Ja nyt Makedonian ja Akhaian uskovista on tullut tessalonikalaisten “jäljittelijöitä”.
Paavali haluaa siis korostaa sitä jatkumoa, joka ulottuu Ylösnousseesta Kristuksesta ensin apostoleihin, sitten Jerusalemin seurakuntaan, Juudeaan, Samariaan ja aina maan ääriin saakka. Muodostuu katkeamaton ketju, jossa sama apostolinen usko ja oppi välittyy seurakunnasta toiseen. 1. Kor. 15:3 Paavali sanoo: “Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa”. Paavali on saanut opin Kristukselta ja apostoleilta ja hän siirtää sen muuttamattomana edelleen kuulijoilleen ja lukijoilleen. Näin heistäkin tulee Kristuksen seuraajia ja “jäljittelijöitä”, vaikkakin välikäsien kautta. Tessalonikalaisille Paavali haluaa korostaa, että heistä on tullut Juudeassa olevien Jumalan seurakuntien seuraajia. He kuuluvat samaan maailmanlaajaan Kirkkoon, jonka keskus on Jerusalem.
KR -91 on taas kääntänyt selittävästi, että nuo seurakunnat “tunnustavat Kristuksen Jeesuksen”. Alkuteksti ei kuitenkaan puhu tunnustamisesta mitään vaan sanoo yksinkertaisesti, että nuo seurakunnat ovat “Kristuksessa Jeesuksessa”. Tämä on jotain vielä enemmän kuin vain Kristuksen tunnustamista. He OVAT Kristuksessa.
“Jumalan seurakunnasta” katso jakeen 1:1 selitystä.
J. 14 Paavali puhuu myös siitä, miten tessalonikalaiset ovat kärsineet samaa “omilta kansalaisiltanne” (-38), “maanmiehiltään” (-91) kuin Juudean kristityt ovat kärsineet juutalaisilta. Tässä “juutalaisilla” ei suinkaan tarkoiteta heitä rotuna tai kansana vaan uskonnollisena ryhmänä. Olihan valtaosa Juudean kristityistäkin syntyperältään juutalaisia, samoin suuri osa Tessalonikan uusista uskovista. Ja olihan Paavalikin juutalainen – ja Jeesus! Juutalainen Paavali oli ollut seurakunnan pahimpia vainoajia, joten hän tiesi mistä puhui. Tessalonikalaisten “maanmiehillä” voidaan tarkoittaa joko pakanallisia kreikkalaisia tai juutalaisia. Ainakin vuosina 50-53, siis juuri 1. Tess:n kirjoittamisaikaan, tiedetään juutalaisten vainonneen kristittyjä Juudeassa.
Tuntuu ankaralta, kun Paavali sanoo, että “juutalaiset ovat surmanneet sekä Herran Jeesuksen että profeetat ja he ova vainonneet meitäkin. He ovat Jumalan mieltä vastaan ja kaikkien ihmisten vihollisia” (j. 15). Tämä on varmaan Raamatun “juutalaisvastaisin” jae. Se ei kuitenkaan ole millään lailla antisemitistinen, kuten edellisen jakeen selityksestä käy ilmi. Jeesushan itse syytti juutalaisia, tarkkaan ottaen lainopettajia ja fariseuksia, samasta: “Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välillä. Totisesti: tämä sukupolvi (tai: sukukunta) joutuu vielä vastaamaan tästä kaikesta!” (Matt. 23:34-36). – Jeesus viittaa siihen, miten jo vanhan liiton aikana juutalaiset torjuivat profeettojen sanoman. Sama tulee tapahtumaan myös kristityille sananjulistajille. Juutalaisten johtomiehet yrittävät kaikin keinoin tukahduttaa Jeesus-liikkeen.
Paavali intoutuu kutsumaan näitä juutalaisia jopa “kaikkien ihmisten vihollisiksi” (j. 15). Tämä nimitys on peräisin pakanallisesta antijudaismista. Aiheen tähän väitteeseen Paavali sai siitä, että juutalaiset koettivat estää evankeliumin levittämisen pakanoille. Evankeliumin julistamisen estäminen on kansojen vihaamista. Näin pitäisi ajatella myös nykyisessä lähetystyössä. Tessalonikassa kristillinen ja juutalainen lähetystyö törmäsivät yhteen ja saivat juutalaiset raivoihinsa. Molemmat kalastivat samoilla apajilla. Siksi juutalaiset koettivat valtiovallan ja pakanoiden avulla kukistaa kristityt.
– Rooman valtakunnassa (esim. Tacitus) kuitenkin juuri KRISTITTYJÄ ruvettiin nimittämään “kaikkien kansojen vihollisiksi” tai “ihmiskunnan vihollisiksi” (tästä samanniminen Mika Waltarin romaani). Syynä tähän syytökseen oli mm. kristittyjen maailmanlopun odotus.
Paavalin mukaan juutalaiset täyttävät syntiensä mittaa vastustamalla lähetystyötä. Ajatus on ilmeisesti sama kuin silloin, kun joku sanoo: “Nyt minun mittani tuli täyteen!”. Aikoinaan israelilaiset joutuivat odottamaan amorilaisten tuhoamista, koska näiden syntien mitta ei ollut vielä tullut täyteen (1. Moos. 15:16). Israelilaisia muistutettiin useasti siitä, etteivät he saisi lisätä syntiensä määrää (3. Moos. 18:24- , 5. Moos. 9:4). Maa oksentaa ulos asukkaansa, jos heidän pahuutensa mitta tulee täyteen. Näinhän kävi vain alle 20 vuoden päästä 1. Tess. kirjoittamisesta, kun Jerusalem valloitettiin ja suuri joukko juutalaisia vietiin pakkosiirtolaisuuteen. Sukupolvi Jeesuksen tappamisen jälkeen kohtasi juutalaisia tuho!
Paavali sanoo, että “Viha onkin jo saavuttaa heidät, viimeiseen määräänsä asti” (j. 16). (Vihasta puhuttiin jo 1:10 yhteydessä). Viha ei ole tässä Jumalan tunne vaan persoonalliseksi mielletty tuhovoima, niin kuin synti tai kuolema. Alkutekstissä ei puhuta Jumalan vihasta vaan ainoastaan vihasta. Viha ei kohtaa yksin juutalaisia vaan kaikkia niitä, jotka torjuvat Kristuksen ja Jumalan pelastussuunnitelman. Tuo tuomio alkaa kuitenkin Herran temppelistä ja kansasta (näin Hes. ja 1. Piet. 4:17). Siksi Jerusalemin hävitystä pidettiin lopun ajan enteenä tai alkuna.
Room. 9.-11. luvuissa tuntuu Paavalin käsitys juutalaisten kohtalosta selkeytyneen. Hän näkee tuon tulevaisuuden siinä kirjeessään valoisampana ja pidempänä. Kristus oli näet ilmoittanut siinä välissä Paavalille uuden salaisuuden: loppu ei tulekaan heti eikä juutalaisten kohtaloa ole sinetöity. Kerran koko (pelastuva) Israel tulee kääntymään Messiaansa puoleen! Jumala ei peru valintaansa eikä kutsumustaan.

1. TESS. 2:17 – 20 (LUE)

Paavali alkaa nyt kertoa omista tuntemuksistaan tessalonikalaisia kohtaan. Hämmästyttävää on se, kuinka läheiseksi hän heidät kokee, vaikka on tutustunut heihin ehkä vain noin kuukauden ajan. Paavali sanoo jopa, että hän on “orpoutunut” jouduttuaan eroon lapsistaan Tessalonikassa. Kreikassa ajateltiin, että vanhemmatkin voivat olla orpoja menetettyään lapsensa.
Paavali kuitenkin sanoo olevansa erossa tessalonikalaisista vain “ulkonaisesti, ei sydämeltä”. Alkutekstissä sanotaan, että Paavali oli erossa heistä “kasvojen, ei sydämen puolesta”. Sydänten yhteyttä, Hengen yhteyttä ei mikään välimatkakaan voi erottaa. Rukouksessa ja ehtoollispöydässä tämä yhteys aina konkretisoituu. Jos me olemme Kristuksessa täällä ja he ovat Kristuksessa siellä, me olemme yhteydessä keskenämme.
Paavali oli monta kertaa halunnut matkustaa Tessalonikaan, “mutta Saatana on estänyt meitä” (j. 18). Roomalaiskirjeessä (1:13, 15:22) näyttää Paavali matkasuunnitelmien esteenä olleen Jumala ja Apostolien teoissa (Ap.t. 16:6) Jumalan Pyhä Henki. Ilmeisesti Paavali ei nyt ollut saanut Jumalalta selvää kieltoa lähteä matkaan, joten hän tulkitsi esteen asettajaksi Saatanan.
Paavali sanoo, että tessalonikaiset tulevat olemaan hänen toivonsa, riemunsa ja kunniaseppeleensä, kun kerran seisottaisiin Herran Jeesuksen edessä, kun hän saapuu. Paavali tarkoittaa tässä Kristuksen näkyvää paluuta aikojen lopulla, jota välittömästi seuraa tilinteko, viimeinen tuomio. Silloin hän saa iloita Tessalonikan uskovista. Kristuksen edessä he ovat Paavalille “kerskauksen seppele”. Tämä ilmaus tulee Vanhasta testamentista, Hesekielin kirjan 16:12, jossa puhutaan “kimaltavasta otsarivasta”, jonka Jumala pukee vaimonsa Jerusalemin hiuksille. Näin varmaan jokainen vilpitön Jumalan valtakunnan työntekijä toivoo siellä perillä tapaavansa monia, joille on saanut julistaa sanaa, eikä toivoisi tapaavansa ketään, joka sanoo: “Miksi sinä et minulle kertonut?”

1. TESS. 3. LUKU (LUE)

Paavalilla on todellista paimenen mieltä. Kaukaisetkin seurakuntalaiset ovat koko ajan hänen mielessään, sydämellään ja rukouksissaan. Paimenesta tuntuu raastavalta olla erossa lampaistaan. Samoin näyttävät myös lampaat kokevan paimensa suhteen.
Paavali jäi yksin Ateenaan, siis ilman työtovereitaan Silasta ja Timoteusta. Timoteuksen hän päätti kuitenkin lähettää Tessalonikaan ottamaan selvää seurakunnan tilasta ja rohkaisemaan näitä uusia uskovia. Silaksen hän oli ehkä lähettänyt vastaavalle tarkastusmatkalle Beroiaan tai Filippiin. – Muistamme, miten Paavalin isäntä Jason joutui maksamaan takuusumman viranomaisille. Jos Paavali tai Silas olisi nähty kaupungissa, hän olisi varmaan menettänyt nämä rahat. Timoteus oli sen sijaan nuori mies eikä hänen läsnäoloaan Tessalonikassa koettu niin uhkaavaksi kuin vanhempien julistajien.
Paavali kutsuu Timoteusta “Jumalan työtoveriksi”. Jotkut Raamatun käsikirjoitusten laatijat ovat kokeneet tämän arvonimen liian mahtavana ja muuttaneet sen esim. Jumalan palvelijaksi. Mutta Paavali todella kutsui Timoteusta Jumalan työtoveriksi. Sellaisena saa Jumalan valtakunnan työntekijä itseään ajatella.
Samalla Timoteus oli toki myös Paavalin työtoveri “Kristuksen evankeliumin julistajana”. Mitään muuta evankeliumia ei voi ollakaan kuin Kristuksen evankeliumi. Se on toisaalta Kristuksen julistamaa ja julistuttamaa evankeliumia, ja toisaalta evankeliumia, joka kertoo Kristuksesta, Hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Jos evankeliumi irrotetaan Kristuksesta, se ei enää ole evankeliumia vaan jotain yleistä rakkauden aatetta.
Paavali oli Tessalonikassa opettanut, että “me joudumme kärsimään vainoa”. Tuo “me” tarkoittaa tässä kaikkia kristittyjä, niin Paavali, tessalonikalaisia kuin kaikkien muidenkin aikojen uskovia. Timoteuskirjeessäkin Paavali sanoo, että “vainon kohteeksi joutuvat kaikki ne, jotka haluavat elää hurskaasti Kristuksen Jeesuksen omina” (2. Tim. 3:12).
Paavali sanoo, että hän pelkäsi Kiusaajan onnistuneen aikeissaan. Edellä hän puhui siitä, miten hän lähetti Timoteuksen ottamaan selkoa tessalonikalaisten uskosta. Juuri uskoahan Kiusaaja tahtoo sammuttaa ja tuhota. Se on Kiusaajan tärkein tehtävä. Sananmukaisesti Paavali sanoo pelänneensä “Koettelijan koetelleen teitä”. – Paavalilla olisi voinut olla hieman enemmän luottamusta siihen, että kyllä Jumala pitää huolen seurakunnastaan, jonka on luonut. Ei Jumalan työ voi mennä hukkaan eikä sielunvihollinen voi sitä tuhota.
Timoteus oli kuitenkin jo palannut käynniltään Tessalonikassa ja häneltä Paavali oli nyt saanut kuulla huojentavia uutisia: kyllä tessalonikalaiset ovat säilyneet uskossa ja rakkaudessa. Timoteuksen matkan aikana Paavali oli siirtynyt Ateenasta Korinttiin, jossa hän kirjoitti nyt kirjettä tessalonikalaisille. Matka Ateenasta Korinttiin oli vain noin 60 km.
Hyvien uutisten saaminen Tessalonikasta oli niin tärkeää, että Paavali sananmukaisesti sanoo: “Sillä nyt me elämme” (j. 8). Sananjulistajalle oli suorastaan elämän ja kuoleman kysymys, että seurakuntalaiset säilyvät uskossa ja rakkaudessa. Ovat Herran Jeesuksen yhteydessä. Kuuntelevat mielellään Vapahtajan ääntä ja tulevat Hänen ruumiinsa ja verensä osallisuuteen. Eli pysyvät seurakuntayhteydessä. Sitä vartenhan julistaja elää ja tekee työtä.
J. 9 Paavali sanoo sanatarkasti: “Sillä minkä kiitoksen kykenemme antamaan Jumalalle vastalahjaksi teistä kaiken sen ilon vuoksi, jolla iloitsemme teidän tähtenne Jumalan edessä?” Tämä ajatus kiitoksesta vastalahjana ei tule esiin vanhasta eikä uudesta käännöksestä. Se on kuitenkin hyvin tärkeä. Me emme kiitä siksi että meillä on sellainen tunne vaan me kiitämme Jumalaa Hänen lahjojensa vuoksi. Tässä tuo Jumalan lahja oli se, että Hän oli säilyttänyt tessalonikalaiset uskossa, vaikka paikkakunnalla ei ollut lähetystyöntekijää ja vaino oli ankara. Tästä Paavali haluaisi “ilolla iloita” eikä löydä keinoja ilmaista kiitollisuuttaan.
Paavali sanoo rukoilevansa “yötä päivää” Tessalonikan (ja varmaan muidenkin perustamiensa seurakuntien) puolesta. Tästä saa sellaisen vaikutelman kuin Paavali rukoilisi ympäri vuorokauden, 24 tuntia. Vanha käännös “öin ja päivin” ehkä paremmin kuvaa tuota rukoilemista. Hän muisti tessalonikalaisia vielä yöllä ennen nukkumaan menoaan ja ehkä keskelläkin yötä, jos sattui heräämään. Toki kristityssä Henki rukoilee lakkaamatta, myös nukkuessa.
Paavali toivoo pian pääsevänsä tapaamaan tessalonikalaisia. Käynnin tarkoitus olisi antaa seurakuntalaisille se, mitä heidän uskostaan vielä puuttuu. Olen usein pappina miettinyt tätä ihan samaa: Olenko pystynyt opettamaan KOKO kristillisen opin? Vain olenko keskittynyt vain tiettyihin lempiaiheisiin ja jättänyt opettamatta jotain olennaista esim. Jumalasta, Pyhästä Hengestä, kasteesta tai kristityn elämästä? Toki aukkoja aina jää, mutta toivottavasti ei jäisi mitään kohtalokkaita aukkoja, jotka jotenkin vääristäisivät uskonelämää.
Tästä Paavalikin kantoi huolta. Hän ei siis tarkoita, että tessalonikalaisten (1) uskonluottamuksesta puuttuisi jotain. Tai että he eivät olisi (2) uskollisia, ja siinä mielessä uskoisi riittävästi. Hän puhuu nyt uskon kolmannesta ulottuvuudesta, että (3) uskontiedosta, siis kristillisestä opista. On siis kysymys uskosta, JOHON uskotaan (kristinusko), eikä uskosta, JOLLA uskotaan. Siinä varmaankin oli vielä puutteita, koska Paavali ehti olla kaupungissa vain muutamia viikkoja. Seuraavasta luvusta huomaamme, että Paavali halusi täydentää opetustaan ainakin kristillisen elämän (1. Tess. 4:1-12) ja lopun aikojen suhteen (1. Tess. 4:13-18). Hieman myöhemmästä 1. Korinttilaiskirjeestä (1. Kor. 11) näemme, että ainakin opetusta ehtoollisesta Paavali antoi jo lyhyen käyntinsä aikana. Koska kukaan ei voi olla kristitty ilman kastetta, on Paavali tästäkin varmasti opettanut. Niihin ei siis ollut tarvetta palata enää kirjeissä.

Paavali pyytää Jumalaa nyt tasoittamaan heille tien tessalonikalaisten luo (3:11). Kreikkahan on hyvin vuoristoinen maa. Korintin ja Tessalonikan välilläkin on mm. Olymposvuori, joka on lähes kolmen kilometrin korkuinen. Siitähän olympialaiset ovat saaneet nimensä. Raamatussa puhutaan monta kertaa, että Jumala voi tasoittaa vuoret. Vaikkapa Miika 1:4: “Vuoret sulavat hänen jalkojensa alla kuin vaha tulen hohteessa”. Jumalalle on mahdollista poistaa kaikki esteet meidän tieltämme – jos hän niin haluaa. Toisaalta hän saa myös tien nousemaan pystyyn meidän edessämme, jos niin on meille parhaaksi. Paavalikaan ei päässyt lähtemään Bityniaan vaan Pyhä Henki lähetti hänet Makedoniaan (Ap.t. 16:6). Ap.t. 20. luvussa kerrotaan, miten Paavali pääsi tosiaankin käymään uudelleen Makedoniassa ja varmaan myös Tessalonikassa ennen lähtöään Jerusalemiin talvella 54/55. Uuteen käyntiin kului siis kuitenkin vielä noin 4.5 vuotta.
Sitten Paavali pyytää, että Jumala lisäisi seurakuntalaisten keskinäistä rakkautta. Hän ei aikaisemminkaan ole moittinut heitä rakkauden vähyydestä, mutta eipä taida seurakunnissa koskaan olla liikaa rakkautta!
Mutta Paavali ei pyydä heille vain keskinäistä rakkautta vaan rakkautta “kaikkia ihmisiä kohtaan”. Seurakunta ei saa olla sisäänpäinlämpiävä vaan ulospäinlämpiävä. Kristuksen rakkauden tulee saada aikaan rakkautta kaikkia, myös uskosta osattomia ja vainoajia kohtaan. Luukkaan evankeliumissa Jeesus sanoo: “Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää sinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille. Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän isännekin armahtaa” (Luuk. 6:32-36). Juuri näitä kiittämättömiä, pahoja, syntisiä, rakkaudettomia, armahtamattomia, velkaan jääviä kristitty kutsutaan rakastamaan. Ei tuntemaan rakkautta häntä kohtaan vaan rakastamaan Kristuksen rakkaudella ja tekemään hänelle hyvää.
Paavali sanoo, että heidän tulee rakastaa ulkopuolisia niin kuin Paavali rakastaa seurakuntaa. Ja jopa niin kuin Kristus rakastaa morsiantaan, seurakuntaa. Siis rajattomasta ja pyyteettömästi.
Luvun lopussa Paavali toivoo Jumalan vahvistavan tessalonikalaisten sydämiä, että ne olisivat pyhät ja moitteettomat, kun Herramme Jeesus saapuu kaikkien pyhiensä kanssa (3:13). – Tästä puhutaan enemmän seuraavan luvun yhteydessä. Sen kuitenkin huomaamme jo nyt, että seurakunta ja uskovat ovat maan päällä, kun Kristus aikojen lopulla tulee edeltämenneiden pyhiensä kanssa. Pyhät tarkoittavat yksinkertaisesti niitä, jotka uskon ja kasteen kautta ovat päässeet Jumalan lapsiksi. – Mitään ylöstempausta ennen Kristuksen näkyvää paluuta ei Raamattu opeta.
Sinä päivänä meidän tulisi olla pyhiä ja moitteettomia. Sananmukaisesti Paavali toivoo uskon ja rakkauden lisääntymistä “moitteettomaksi pyhyydessä”. Pyhyys on osallisuutta Jumalan pyhyydestä. Kun me elämme Hänessä, meidän uskomme ja rakkautemme säilyy ja kasvaa. Kristuksen tullessa meiltä ei kuitenkaan kysytä uskon ja rakkauden määrää vaan ainoastaan uskonyhteyttä Vapahtajaan. Hän vie omansa perille.

1. TESSALONIKALAISKIRJE 4. luku
Hyvä elämä ja Jeesuksen paluu

Paavali perusti siis Tessalonikan seurakunnan lyhyen vierailunsa aikana, mutta joutui sitten pakenemaan kaupungista. Koska hän ei itse voinut palata kaupunkiin, hän lähetti Timoteuksen ottamaan selvää seurakunnan tilasta. Timoteuksella olikin hyviä uutisia tessalonikalaisten uskosta ja rakkaudesta. Asiat seurakunnan sisällä näyttivät olevan varsin hyvin, huolimatta ulkoisesta painostuksesta, jota tuli sekä juutalaisten että pakanoiden taholta. Jotain tessalonikan uskovien uskontiedosta vielä puuttui, ja siitä Paavali tahtoi heitä muistuttaa. Hänellä oli myös toiveena päästä käymään Tessalonikassa, mikä toteutuikin 4-5 vuotta myöhemmin. Kahdesta asiasta Paavali katsoi aiheelliseksi kehottaa seurakuntaa, nimittäin hyvästä elämästä ja Jeesuksen paluusta aikojen lopulla. Ne ovat kirjeen 4. luvun aiheita.
1. TESS. 4:1-12 (LUE)
Paavalin kirjeiden lopussa on usein joukko kehotuksia – niin tässäkin. Hän aloittaa sanomalla: “Sitten vielä”, tai sen voisi kääntää myös: “Jäljellä oleva”. Eli Paavalilla on vielä jäljellä muutama asia ennen kirjeen päätöstä. Hän antaa käytännöllisiä kehotuksia, joiden pitäisi olla seurakuntalaisille kyllä ennestäänkin tuttuja. Paavali vain palauttaa ne mieleen, ettei kukaan jättäisi niitä huomioimatta.
Sananmukaisesti: “… olette oppineet meiltä, kuinka teidän tulee vaeltaa ja miellyttää Jumalaa, niin kuin vaellattekin, että tekisitte vielä enemmän”. Uusi käännös on “siivonnut” vaeltamiset pois Raamatusta, mutta juutalaisille juuri ajatus vaeltamisesta oli aivan luovuttamaton. Se tarkoitti Jumalan sanan mukaista elämää. Paavali haluaa ilmaista kolme asiaa kerralla: (1) Muistutus: palauttakaa mieleen antamani ohjeet! (2) Tunnustus: Ihan hyvin olette niitä noudattaneet! (3) Kehotus: Aina on varaa parantaa! Painopiste on juuri tässä edistymisessä. Kristitty ei ole koskaan valmis. Aina on jotain, mitä pitäisi heittää pois ja jotain parempaa, mitä saisi sen tilalle.
Lyhyen vierailunsa aikana Paavali ehti opettaa seurakunnalle yllättävän paljon asioita. Hän jätti heille joukon käskyjä, joita heidän piti noudattaa. Eikä Paavali antanut käskyjä omissa nimissään vaan “Herran Jeesuksen kautta”, niin kuin hän sanoo. Ne olivat siis seurakunnan Herran omia käskyjä seurakunnalle. Käskystä käytetään tässä sanaa (parangelia), joka tarkoittaa viranomaisen tai armeijan päällikön antamaa määräystä.
Paavali varoittaa kahdesta synnistä, sukupuolisesta siveettömyydestä ja taloudellisesta riistosta. Niistä seuraa kolmas Paavalin mainitsema asia eli saastaisuus (akatharsia). Sen vastakohta on pyhittyminen (hagiasmos), johon hän kehottaa seurakuntaa pyrkimään. Nuo kaksi syntiä mainitaan myös mm. Hepr. 13:4-5: “Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat. Älkää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut: ‘Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää’”. Uuden testamentin opetus on siis hyvin yhtenäinen näissä asioissa. Haureus ja ahneus ovat perussyntejä.
Varsinaisen kehotuksensa Paavali aloittaa: “Jumalan tahto on, että pyhitytte. Kavahtakaa siveettömyyttä!” (j. 3). Pyhittyminen on jossain määrin epäselvä asia monille kristityille. Siksi siitä muutama sana: Uskonopissa erotetaan toisistaan vanhurskauttaminen ja pyhitys. Vanhurskauttaminen on sitä, että meidät Kristuksen ansiosta julistetaan vanhurskaiksi eli Jumalalle kelpaavaksi. Vanhurskauttaminen on kokonaan Jumalan työtä, johon ihminen uskon kautta suostuu. Pelastus perustuu yksin tähän syntisen vanhurskauttamiseen. Pyhittyminen sen sijaan on sitä, mitä tapahtuu vanhurskauttamisen jälkeen eli se on elämää uskossa. Pyhittymisessä Jumala kääntää ihmisen tahtoa toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti. Pyhitys ei vaikuta ihmisen pelastumiseen, vaan se on vanhurskauttamisen seurausta. Kristus meissä alkaa tuottaa Hengen hedelmiä. Ja Pyhä Henki raivaa ihmisen sydämestä synnin jäänteitä. – Paavali kehotuksen liittyvät siis tähän jälkimmäiseen eli pyhittymiseen. On tärkeä huomata, että kristitty ihminen tarvitsee jatkuvasti edelleen kehotuksia ja jopa käskyjä, vaikka hänessä asuu Kristus ja Pyhä Henki. Me olemme aina vaarassa unohtaa ja uinahtaa.

SIVEETTÖMYYS JA AHNEUS
Siveettömyys tarkoittaa tässä ennen muuta avioliiton pitämistä puhtaana, mutta se sisällyttää myös pidättymisen avioliiton ulkopuolisesta seksistä. Kreikkalaisessa kulttuurissa tällainen oli varsin tavallista ja siksi vaara vaani myös Tessalonikan seurakunnan jäseniä. Nykyaikanahan seksuaalisuus on korostunut vielä huikeasti enemmän kuin antiikin aikana, joten Paavalin kehotus on hyvin ajankohtainen.
Jakeeseen 4 liittyy käännösongelma. Vanhassa käännöksessä sanottiin: “… että kukin teistä tietää ottaa oman vaimon pyhyydessä ja kunniassa”. Uusi käännös sen sijaan kääntää: “Jokaisen teistä on opittava pitämään ruumiinsa pyhänä ja kunniassa”. Siis joko vaimo tai ruumis! Sananmukaisesti tässä puhutaan “astian hankkimisesta”. Tuo “astia” (kreik. skeuos) voi kuitenkin vertauskuvana tarkoittaa sekä ruumista että vaimoa. 2. Kor. 4:7 sanotaan: “Tämä aarre on meillä saviastioissa”. Siinähän skeuos, saviastia, tarkoittaa ihmisruumista, kehoa. 1. Piet. 3:7 taas sanotaan: “… eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa, niin kuin heikomman astian kanssa”. Tässä skeuos, astia, tarkoittaa siis vaimoa.
No, olipa käännös kumpi tahansa, molemmat ovat tärkeitä kristityn kannalta; sekä oman ruumiinsa pitäminen pyhänä ja kunniassa että vaimon hankkiminen pyhyydessä ja kunniassa. Käännös vaikuttaa myös seuraavaan jakeeseen, jossa voidaan siis puhua joko siitä, ettei ruumista saa antaa himon ja kiihkon valtaan tai siitä, ettei vaimoa tule hankkia himon kiihkossa. Molemmat tärkeitä ohjeita! Molemmat voivat johtaa avioliiton särkymiseen.
Paavali sanoo, että niin tekevät pakanat, jotka eivät tunne Jumalaa. Elävän Jumalan tunteminen vaikuttaa siis kristityn elämään, siihen, kuinka hän suhtautuu omaan kehoonsa ja vastakkaiseen sukupuoleen. Ihminenhän on Jumalan kuva ja kaltainen ja hänen tulisi elää tämän arvon mukaisesti. Raamattu ei missään tapauksessa ole seksuaalikielteinen vaan pikemminkin oikeaa seksuaalisuutta suojeleva.
Toiseksi Paavali ottaa esille ahneuden, sen että koittaa taloudellisesti hyötyä toisen kustannuksella. Jakeen 6 voisi vapaasti kääntää, ettei “kukaan saa ahnehtia liiketoimissa veljensä kustannuksella”. Toki tämän voi katsoa kieltävän kaiken toisten hyväksikäyttämisen tai riistämisen tai huijaamisen. Tällaista ei saa esiintyä varsinkaan Kristuksen seurakunnassa.
Paavali antaa nämä ohjeet hyvin ehdottomina: “Jumala ei ole kutsunut meitä elämään synnillistä, vaan pyhää elämää. Sen tähden se, joka kääntää selkänsä näille ohjeille, ei käännä selkäänsä ihmiselle vaan Jumalalle, joka antaa teihin Pyhän Henkensä” (j. 7-8). Kristitty ihminen on Pyhän Hengen temppeli (1. Kor. 6:19) eikä tätä temppeliä saisi saastuttaa millään synnillä. Tuossa 1. Kor. 6:ssakin varoitetaan nimenomaan haureudesta, koska kaikki muut synnit kohdistuvat ihmisen ulkopuolelle, mutta haureus koskee ihmisen ruumista.
On tärkeä huomata, etteivät meidän syntimme kohdistu vain ihmisiä vastaan vaan samalla myös Jumalaa vastaan, joka on meidät luonut ja asettanut elämään tietyn järjestyksen. Haureus ja ahneus rikkovat yhtä lailla Jumalaa kuin lähimmäistäkin vastaan. Siksi niitä tulee pyytää anteeksi myös Jumalalta.

VELJESRAKKAUS JA KUNNIALLISUUS
Paavali antaa j. 9 jälleen tunnustuksen tessalonikalaisten veljesrakkaudesta. Sitä hän on kehunut jo aikaisemminkin (1:3, 3:6, 3:12). Hän sanoo, että Jumala itse on opettanut heidät rakastamaan toinen toistaan.
Eivätkä seurakuntalaiset rakasta vain toisiaan, oman seurakuntansa jäseniä. Paavali sanoo heidän rakastavat “kaikkia uskonveljiä koko Makedoniassa” (j. 10). Tiedämme sieltä tältä ajalta Tessalonikan lisäksi vain Filippin ja Beroian seurakunnat. On tärkeä oppia rakastamaan kaikkia uskovia koko maakunnassaan ja isänmaassaan ja koko maailmassa. Meille tämä laajempi kehä tarkoittaa ensi sijassa Lähetyshiippakuntaa ja viime kädessä kaikkia Raamattuun pitäytyviä kastettuja uskovia ympäri maailman.
Paavali ei kuitenkaan ole tyytyväinen vielä siihenkään, että tessalonikalaiset rakastavat kaikkia Makedonian uskovia. Vielä on rakkaudella varaa kasvaa ja vahvistua. Aina enemmän voimme ottaa vastuuta toisista kristityistä, Jumalan valtakunnan työstä, lähetystyöstä jne. Se on juuri sitä rakkautta, josta Paavali tässä puhuu. Hänellä on varmaan mielessään Jerusalemin seurakunnan köyhien hyväksi järjestettävä keräys, jonka hän on sitoutunut toteuttamaan. Hän ei kuitenkaan vielä tässä kirjeessään rohkene ottaa asiaa esille vaan vain ikään kuin valmistaa maaperää keräykselle tessalonikalaisten sydämissä. Seuraavina vuosina hän sitten toteutti tuon tuottoisan keräyksen ja vei rahat itse perille Jerusalemiin lähes viisi vuotta myöhemmin, keväällä 55, vaikka joutuikin siellä sitten vangituksi.
Suhteessa toisiin seurakuntalaisiin Paavali kehottaa veljesrakkauteen. Sitä tarkoittava sana filadelfia sisältää tosiaan sanan adelfos eli veli.
Suhteessa seurakunnan ulkopuolisiin Paavali kehottaa kunniallisuuteen (filotimeisthai-verbi). Kristityn tulee elää yhteiskunnassa kunniallisesti. Mitä tämä tarkoittaa? Paavali sanoo, että kristittyjen tulee elää “hiljaisesti”. Tuon Paavali kehotuksen pohjalta syntyi “Hesykasmi (kreik. ησυχασμός, Hesykasmos sanasta ησυχία, hiljaisuus) on erämaan munkkien elämäntavasta 1200 – 1300 –luvuilla syntynyt ortodoksisen kirkon askeettinen liike, jossa korostetaan hiljaisuutta, vaikenemista, sisäisen rauhan etsimistä ja sydämen rukousta eli Jeesuksen rukousta. ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.” Tavoitteena on saavuttaa Kristuksen kirkastumisessa nähty luomaton valo, Jumalan läsnäolon jatkuva tunteminen ja hengellinen sisäinen tasapaino” (Wikipedia). – No, Paavali ei tarkoittanut tällaista munkkiutta, vaan kristityn elämää pakanoiden keskellä. On hyvä elää hiljaisesti, suututtamatta, provosoimatta.
Lisäksi Paavali kehotti huolehtimaan omista asioistaan ja ansaitsemaan toimeentulonsa kättensä työllä eli olemaan omavaraisia. Näinhän Paavali itsekin eli. Silloin hän ei ollut taloudellisesti riippuvainen pakanallisista vallanpitäjistä eikä myöskään rasittanut seurakuntalaisia.

Ehkä vähän yllättävästi Paavali ei kehota rakastamaan ulkopuolisia tai vihollisia. Huomio on ensi sijassa seurakunnassa ja siinä, että kristityt eivät ole pahennukseksi omassa elämänpiirissään. Näin mikään ei tule esteeksi evankeliumille eikä juutalaisten tai pakanoiden kääntymiselle Kristuksen puoleen ja tulemiselle mukaan seurakuntaan. Siksi kristittyjen tulee elää nuhteettomasta (tai säädyllisesti, arvokkaasti, euskhemenoos). Samaan kehotti myös 2:12: “… että vaeltaisitte Jumalan arvoisesti”. Me olemme suuren Kuninkaan lapsia. Eläkäämme sen arvon mukaisesti maailmassa!

1. TESS. 4:13-18 (LUE)

Luvun loppuosassa Paavali menee sitten kokonaan toiseen asiaan, vaikka se toki liittyy kaikkeen edellä sanottuun. Onhan Paavali jo kirjeessään viitannut Kristuksen paluuseen: “… odottamaan taivaasta hänen Poikaansa, jonka hän herätti kuolleista, Jeesusta, joka pelastaa meidät tulevalta vihalta” (1:10), “… vetosimme teihin, että vaeltaisitte Jumalan arvoisesti, sillä hän kutsuu teitä valtakuntaansa ja kirkkauteensa” (2:12), “Kuka on meidän toivomme, riemumme ja kunniaseppeleemme seisoessamme Herramme Jeesuksen edessä, sitten kun hän saapuu, ellette te” (2:19), “… että olisitte pyhät ja moitteettomat Jumalan ja Isämme edessä, kun Herramme Jeesus saapuu kaikkien pyhiensä kanssa” (3:13). Nämä kaikki sanat Jeesuksen paluusta ovat jonkin aiheen käsittelyn lopussa. Eli koko elämässä ja seurakunnan elämässä tulee aina pitää mielessä Kristuksen paluu. Kaikki tapahtuu sen edellä. Meidän tulee tehdä kaikki siten, että suuri tilinteon päivä on jatkuvasti meidän silmiemme edessä.

Jos näistä Paavali opetuksista näemme sen saumattoman yhteyden, joka on Kristuksen paluun ja viimeisen tuomion välillä. “Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle”, opettaa Jeesus itse (Matt. 25:31). Hänen paluunsa ja tuomion välillä ei ole mitään. Hän tulee istuakseen valtaistuimella. Paavalin suurin huolen aihe on se, ettei kukaan olisi valmistautumaton sinä suurena Paluun päivänä.

Paavali muuttaa nyt kuitenkin näkökulmaa. Lähtökohtana on se, että Tessalonikassakin jotkut seurakuntalaiset ovat ehtineet kuolla näiden seurakunnan parin elinvuoden aikana. Kuinka kuolleiden on käynyt? Mihin he ovat menneet? Näemmekö me heitä enää? Tästä Paavali ei varmaan ollut ehtinyt riittävästi puhua lyhyen käyntinsä aikana. Tessalonikalaisten ja kaikkien kristittyjen tulisi olla tietoisia siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta he eivät surisi niin kuin toiset eli pakanallisten uskontojen harjoittajat ja ateistit. Paavalikin puhuu siis kuolemasta “unena”. Kristitty vain ikään kuin nukahtaa kuollessaan ja kerran taas herää uudelleen.

Millä tavoin Paavali voi perusteella tätä kristittyjen kuolleista heräämistä? Onko se jotain yleistä uskoa elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen? Uskooko Paavali vain sielun kuolemattomuuteen elämän jälkeen? Onko hänellä jonkinlainen ajatus elämän kiertokulusta? Vai mikä on hänen syynsä uskoa ja opettaa, että kristitty ei jää hautaan.
Ainoa ja riittävä peruste hänelle ja meille on tämä: Kristuksen ylösnousemus: “Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan” (j. 14). Ajatus on hyvin yksinkertainen: Jos Jeesus nousi kuolleista niin mekin nousemme. Mutta onko näiden kahden välillä välttämättä mitään yhteyttä? Onhan Jeesus voinut nousta haudasta, vaikka me emme nousisikaan!
Kautta koko Paavalin opetuksen on kantavana ajatuksena se, että kristitty ihminen on Kristuksessa (vaikka tämä “Kristuksessa”-ilmaus onkin paljolti häivytetty uudessa käännöksessä). Tämä Paavalin ajatus tulee hyvin esiin jakeessa 16 (vanhan käännöksen mukaan): “Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin…” Tuo “Kristuksessa kuolleet” (tai: “vainajat Kristuksessa”) on Paavalille se ratkaiseva asia ylösnousemuksen kannalta. Uuden käännöksen mukaan “ensin nousevat ylös se, jotka ovat kuolleet Kristuksen uskovina”. Ajatus on toki oikea, jos se ymmärretään niin, että uskon kautta ihminen on “Kristuksessa”. Sillä jos me emme ole Kristuksessa, me emme voi toivoa nousevamme kuolleista. Vain Kristus nousee. Siksi meidän ainoa mahdollisuutemme nousta on silloin, kun olemme hänessä.

Sama ajatus on esim. Room. 6:23: “Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme”, tai Room. 8:1: “Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa”, tai 1. Kor. 15:22: “Niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa” tai Ef. 2:4-6: “Jumala … on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa – armosta te olette pelastetut – ja yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa”. – Näistä kaikista käy hyvin ilmi, että iankaikkinen elämä, pelastus, kuolleista herääminen ja taivaaseen asettaminen on meillä vain Kristuksessa, kun olemme hänessä.
Kuinka me sitten voimme päästä Kristukseen? Paavali vastaa siihen Gal. 3:26-27: “Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet”. Eli kasteessa Kristus puettiin meidän päällemme, sen jälkeen olemme Kristuksessa. Kaste ja usko ovat kuitenkin erottamattomat, sillä ilman uskoa me emme voi pysyä Kristuksessa. Uskova kastettu on siis Kristuksessa ja hän saa kerran nousta kuolleista, niin kuin Jeesus. “Kristuksessa kuolleet” elävät siis ikuisesti.

Sen jälkeen Paavali siirtyy käsittelemään Kristuksen paluuta (josta olen kirjoittanut kirjan Kuin salaman leimahdus. Jeesus tulee takaisin. Perussanoma, Hämeenlinna 2007). Hänen tarkoituksensa ei ensi sijassa ole kuvata Jeesuksen takaisintulon tapahtumia vaan hän on – niin kuin muistamme – vastaamassa kysymykseen: “Mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville?” Kyseessä ei ole vain hänen oma mielipiteensä tai toiveensa tai kuvitelmansa, vaan Paavali sanoo: “Ilmoitamme teille, mitä Herra on sanonut”. Se, mitä Paavali nyt siis opettaa, on itsensä Jeesuksen opetusta, jonka voimme siis lukea myös evankeliumeista. Hänellä on siis luotettavin mahdollinen tietolähde Kristuksen paluun asioihin.

Paavali sanoo ensin, että “Me elossa olevat, jotka saamme jäädä tänne siihen asti kun hän tulee, emme ehdi poisnukkuneiden edelle”. Paavali siis uskoi niin, että Jeesus tulisi takaisin jo hänen elinaikanaan. Näinhän kaikki elävät kristityt ovat aina toivoneet: “Voi kunpa Vapahtaja tulisi takaisin jo ennen kuin minun tarvitsee kuolla”. Ei siis pidä sanoa tylysti, että Paavali erehtyi. Olihan Jeesus käskenyt valvoa ja rukoilla, koska me emme tiedä, million hän tulee takaisin. Paavali (ja Jeesus) opettavat, etteivät maan päällä elävät uskovat pääse niiden edelle, jotka ovat kuolleet Kristuksessa. Eli meitä ei temmata täältä mihinkään ennen kuin tapahtuu kuolleiden ylösnousemus.

– Jotkuthan väittävät, että uskovat temmataan maan päältä pois ennen “vihan aikaa” tai “vihan ajan” puolivälissä tai jotain muuta vastaavaa. Niin etteivät uskovat muka ole maan päällä loppuun saakka eli Kristuksen näkyvään paluuseen saakka. On kehitelty täysin Raamatun vastainen oppi Jeesuksen salaisesti paluusta. Hän muka tulisi vain “pilviin” ja tempaisi uskovat pois, etteivät he joutuisi lopun ajan kärsimyksiin ja vihaan. Tällainen ajatus on täysi kupla ja perustuu amerikkalaiseen menestysteologiaan, jonka mukaan uskovat eivät joudu vastoinkäymiseen vaan Jumala säästää heidät niiltä. Raamatun opetus on selkeästi se, että myös Kristuksen omat joutuvat vainoihin ja vaikeuksiin, mutta kaiken sen keskellä Vapahtaja varjelee heitä.

Ylöstempausopin tärkein perustelu on juuri tämä jae 17: “Meidät jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa”. Tämä on ainoa kohta, jossa tuo “temmataan” –sana esiintyy Raamatussa. Tuo harpagesometha tarkoittaa sananmukaisesti “meidät kiskaistaan”. Sillä on sama sisältö kuin 1. Tess. 1:10 ton ryomenon, “joka tempaa”. Siinähän sanottiin, että Jeesus “tempaa (tai pelastaa) meidät tulevalta vihalta”. Jumalan viha vyöryy jumalattoman mailman päälle, mutta viime hetkellä Jeesus ottaa omansa pois sen vihan tieltä, kun Jeesus tulee ja tuomitsee mailman.

Mutta mitä Paavali tarkalleen opettaa tuossa jakeessa 17:
(1) Ensinnäkin Paavali tuossa sanoo, että tuo uskovien ylöstempaaminen tapahtuu vasta aikojen lopulla, kun kuolleet herätetään. Mitään sitä ennen tapahtuvaa salaista ylöstempausta Raamattu ei opeta vaan kertakaikkisen tempaamisen, joka koskee eläviä ja kuolleita, kun Kristus saapuu näkyvällä tavalla.
(2) Toiseksi se ei varmaankaan ole myöskään mikään “salainen” ylöstempaus, kun miljoonat kuolleet herätetään haudoistaan. Tuon ylöstempausopin kannattajat väittävät, että maailmasta vain yhtäkkiä katoaa suuri joukko ihmisiä. Lentokoneet tippuvat, kun lentäjät katoavat jne. Paavali kuitenkin tässä sanoo, miten Herra itse laskeutuu tuolloin taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa. Mistään ei voi päätellä etteivät kaikki ihmiset NÄKISI Jeesuksen tulemista ja KUULISI käskyhuutoa ja pasuunan ääntä.
(3) Kolmanneksi on varmaa, että kyseessä on aivan sama tapahtuma, josta Jeesus itse puhuu Matt. 24:29-31 (Paavalihan sanoi ilmoittavansa sen mitä Herra on sanonut): “Silloin taivaalle ilmestyy Ihmisen Pojan merkki. Kaikki maan sukukunnat puhkeavat valituksiin, kun näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Suuren torven soidessa hän lähettää enkelinsä neljälle ilmansuunnalle kokoamaan kaikkialta, maan kaikista ääristä ne, jotka hän on valinnut”. Näin siis Jeesus itse kuvaa tuota samaa päivää omassa Öljymäen puheessaan. Näissä kertomuksissahan ei ole keskenään mitään ristiriitaa. On kyse samasta Jeesuksen tulemisesta, samasta torvesta tai pasuunasta ja samasta uskovien kokoamisesta Jeesuksen luo eli tempaamisesta.

Vanhassa käännöksessä sanottiin 1. Tess. 4:16, että Kristus tulee taivaasta “käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa”. Uudessa käännöksessä kaksi ensinmainittua on ymmärretty yhdeksi ääneksi: “ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa”. Eli ylienkeli saa Kristukselta tehtäväksi kuuluttaa käskyn. Mikä tuo käsky on, sitä ei tässä sanota, mutta se liittyy joko Kuninkaan paluuseen tai kuolleiden herättämiseen. “Pasuuna” on ehkä hieman harhaanjohtava käännös, sillä Paavali ajatteli varmaankin lähinnä shofar-oinaantorvea, jota käytettiin Jerusalemin temppelissä. Niissähän on niin kova voima, että Jerikon muuritkin sortuivat. Tuo torvi on käännetty eri kielissä pasuunaksi, trumpetiksi tai tuubaksi. Joka tapauksessa se kuuluttaa Kuninkaan saapumista.

Jos nyt aivan tarkalleen haluttaisiin kuvata sitä, mitä tuolloin tapahtuu, voitaisiin asiat hahmottaa jotenkin näin: Maailmanlopussa taivaiden voimat järkkyvät ja on suuri ahdistus. Koko elämän olemassaolo tuntuu olevan vaakalaudalla. Silloin Jeesus ilmestyy niin että kaikki maailman asukkaat voivat nähdä hänet. Kristus tuhoaa samalla hetkellä kaiken Pahan vallan maailmassa. Kuuluu suuria ääniä ja komentoja. Ylösnoussut Vapahtaja herättää kaikki kuolleet ylös. Uskossa kuolleet nousevat Kristusta vastaan yläilmoihin. Sitten enkelit kokoavat maan päällä yhä olevat Kristuksen omat ja heidät temmataan myös Kristusta vastaan. Yhdessä taivaan sotajoukon ja kaikkien pyhien kanssa Jeesus sitten laskeutuu alas maan päälle tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Jako on kuitenkin jo tapahtunut: Jeesuksen omat ovat jo hänen kanssaan ja ne, jotka hänet torjuvat, jäivät maan päälle. Toisten tie vie sitten taivaaseen, toisten kadotukseen. – Tällainen kokonaiskuva meille muodostuu Uuden testamentin opetuksen pohjalta.

“Herraa vastaan menemisessä” on sama kuva kuin Sulhas-vertauksessa (Matt. 25:1-13). Sulhanen on tulossa hääpaikalle ja morsiusneidot kiiruhtavat häntä vastaan. Sitten sulhanen saapuu morsiusneitojen ympäröimänä häähuoneeseen. – Juuri siitähän Jeesuksen paluussa on kyse: Sulhanen, Kristus saapuu morsiamensa, seurakunnan luokse ja alkaa ikuinen hääjuhla.

Paavali tarkoituksena on näillä sanoillaan lohduttaa niitä, jotka ovat menettäneet uskovia omaisiaan. Heidän varsinainen pelkonsa oli ilmeisesti se, että he tiesivät Jeesuksen kyllä tulevan hakemaan uskossa eläviä, mutta kuinka kävisi heidän kuolleittensa? Siksi Paavalin oli tärkeä vakuuttaa, että kuolleiden osa on sama kuin elävien. Me emme edes mene edeltä vaan itse asiassa uskossa kuolleet menevät edeltä Jeesuksen luo. Kristuksessa kuolleet eivät ole missään hukassa vaan ainoastaan odottamassa Kristuksen kutsua, joka nostaa heidät haudoistaan. Siihen voi olla niin lyhyt aika, ettemme edes ehdi kuolla ennen tuota ylösnousemuksen päivää. Sitten mekin nousemme sinne Vapahtajaa vastaan niin kuin nämä rakkaat läheisemme. Sen jälkeen me saamme yhdessä olla aina Herran kanssa. Tärkeintä on se, että saamme olla Kristuksen kanssa, mutta se tarkoittaa yhteyttä myös kaikkiin niihin, jotka ovat Kristuksessa. – Paavali ei sitä tässä suoraan sano, mutta Kristuksessahan tämä yhteys on olemassa jo nyt, kun toiset ovat jo siellä kuoleman rajan toisella puolen, ja me vielä vaellamme täällä kuoleman varjon laaksossa. Kristus yhdistää meidät jo nyt rajan yli; perille päässeen ja kilvoittelevan seurakunnan.

1. TESSALONIKALAISKIRJE 5. luku Kuinka olen valmiina?

Viime kerralla käsittelimme 1. Tess. 4. lukua. Siinä Paavali osoittaa, että ihmisen elämällä voi olla kaksi suuntaa; joko kohti yhä syvempää saastaisuutta tai yhä syvempää pyhittymistä. Saastaisuudesta Paavali otti kaksi esimerkkiä: sukupuolisen siveettömyyden ja taloudellisen ahneuden. Molemmat ovat syntejä Jumalaa, toisia ihmisiä ja ihmistä itseään vastaan.
Paavali puhui myös siitä, miten suhteessa toisiin seurakuntalaisiin tulisi ratkaiseva asia olla veljesrakkaus – koko Kristuksen Kirkossa. Suhteessa ulkopuolisiin tulisi kristityn elämää puolestaan leimata kunniallinen elämä: rauhallisuus, itsensä elättäminen, nuhteettomuus.
Toisena suurena teemana 4. luvussa oli Kristuksen paluu, tai tarkemmin sanottuna: Se mitä tapahtuu uskossa kuolleille? Jäävätkö he maan poveen? Paavali lohduttaa sanomalla, että Kristuksen tullessa me emme suinkaan lähde ensin vaan Kristuksessa nukahtaneet. Sitten meidätkin temmataan Herraa vastaan, joka tulee sitten tuomitsemaan ihmiskunnan. Erottelu on kuitenkin tapahtunut jo sillä hetkellä, kun kuolleet ja elävät uskovat kastetut kiskaistaan näkyvällä ja kuuluvalla tavalla saapuvaa Kristusta vastaan.
OLKAA VALMIINA 1. Tess. 5:1-11 (LUE)
Paavalin opetus 5. luvun alussa liittyy kiinteästi 4. luvun puheeseen Jeesuksen paluusta. Voidaan melko helposti selvittää, mihin kysymyksiin tässä asiassa Paavali on vastaamassa. Niitä ovat ainakin seuraavat: (1) Milloin Jeesus tulee takaisin?, (2) Tuleeko Hän yllättäen?, (3) Kuinka voisimme olla valmiita, kun Jeesus tulee?, (4) Mihin perustuu meidän perillepääsymme? Nämä kaikki ovat suuria ja tärkeitä kysymyksiä! Aletaanpa tutkia niitä.
(1) MILLOIN JEESUS TULEE?
Kristityt kautta aikojen ovat halunneet tietää Jeesuksen paluun ajankohdan. Jeesus kyllä luettelee joitakin asioita, jotka edeltävät hänen paluutaan: sotia, maanjäristyksiä, nälänhätää, vainoa jne. Näistä on kuitenkin aika vaikea päätellä Jeesuksen paluun ajankohtaa, koska näitä vaivoja on esiintynyt aina. Tarkemman vaiheen saa selville kahdesta Jeesuksen sanasta: Kun evankeliumi on julistettu kaikille kansoille, sitten tulee loppu. Ja toinen: Ennen Jeesuksen paluuta on ahdinko niin suuri, että tuntuu ettei yksikään ihminen säästy. Eli lähetystyö ja ahdinko ovat selvimpiä merkkejä Kristuksen tulon läheisyydestä (Matt. 24).
Paavalille oli tuttu se Jeesuksen opetus, ettei hänen paluunsa aikaa tiedä kukaan, eivät enkelit eikä edes Poika vaan Isä yksin (Mark. 13:32). Siksi sitä on turha lähteä arvailemaan tai laskemaan, niin kuin jotkut edelleen tekevät.
(2) TULEEKO JEESUS YLLÄTTÄEN?
Sekä Jeesus että Paavali opettavat, että Jeesuksen paluu yllättää monet ihmiset. Kaiken ahdingon keskelläkin jotkut elättelevät toivoa paremmasta ajasta: “Kaikki hyvin, ei mitään hätää”. Paavali lainaa tässä Jeremian kirjaa, jossa sanotaan Israelin profeetoista ja papeista: “Huolettomasti he parantelevat minun kansani vammoja. He sanovat: ‘Nyt on rauha, kaikki hyvin’, vaikka rauhaa ei ole. Heille käy onnettomasti, koska he ovat tehneet kauhistuttavia tekoja mutta eivät suostu edes häpeämään – häpeän tunne heiltä puuttuu tyystin. He kaatuvat kaatuneitten joukkoon, heistä tulee loppu, kun minä rankaisen heitä, sanoo Herra” (Jer. 6:14-15).
Jeesus itse itse samaa kuvaa kuin Paavali siitä, että Herran päivä tulee kuin varas yöllä (Mielenkiintoinen ristiriita: päivä tulee yöllä!). Jeesus sanoi: “Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista” (Matt. 24:43-44). Jeesuksen paluun merkkejä voi siis tarkkailla, mutta tarkka tuloaika on kaikilta salattu.
Siksi Jeesuksen paluu yllättää jumalattomat niin kuin synnytyspoltot raskaana olevan naisen. Mielenkiintoista että myös Jeesus puhuu synnytystuskien alusta, kun hän kertoo paluunsa merkeistä. Tuo kuva synnytyksestä tarkoittaa sitä vääjäämättömyyttä, jolla asiat kulkevat kohti Kristuksen tulemista. Sitä ei voi mikään estää. Valmistautumattomat kohtaa silloin tuho. Tuo kreikan sana olethros voi tarkoittaa myös ‘kadotusta’, niin kuin se 2. Tess. 1:9 onkin käännetty. Tuo tuho tai kadotus tarkoittaa elämänyhteyden katkeamista elämän Antajaan, Jumalaan.
(3) KUINKA VOIMME OLLA VALMIINA, KUN JEESUS TULEE?
Valmius ei tule siitä, että me tiedämme Jeesuksen paluun ajankohdan vaan siitä, että valvomme. Näin opettavat yksimielisesti sekä Jeesus että Paavali. “Emme … saa nukkua niin kuin muut, vaan meidän on valvottava ja pysyttävä raittiina”. Raittiina oleminen ei tarkoita tässä alkoholista pidättymistä vaan tervettä harkintaa, niin kuin esim. 2. Tim. 1:7 sen kääntääkin. Paavali käyttää tässä vertauskuvaparia päivä – yö / raittius – humala. Molemmilla on tässä hengellinen merkitys.
“Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekä pimeydelle” (jae 5). Yö ja pimeys ovat ikään kuin Pahan ja Paholainen toiminta-aikaa. Hän tekee pimeyden töitä. Kristityn ei tule millään lailla osallistua tällaisiin hämärämiesten hommiin. Me olemme päin vastoin valon lapsi. Jeesushan sanoi: “Minä olen maailman valo” (Joh. 8:12). Meistä on kasteessa tehty tämän Valon lapsia. Siksi myös meidän vaelluksemme tulee olla valoisaa, valossa elämistä. Jos lankeamme, tuomme myös syntimme valoon, emmekä piilottele sitä pimeään. Näin me säilymme päivän lapsina jopa keskellä pimeintä yötä, jopa maailman hengellisen pimeyden keskellä. Meidän täytyy aina muistaa tämä alkuperämme, että me olemme peräisin Valosta, ja meidän on tarkoitus elää tämän alkuperämme arvon mukaisesti.
Valvominen on ennen muuta oman vaelluksen valvomista. Me emme saa nukahtaa synnin uneen niin että alamme peitellä tai puolustella tai helliä syntiä, vaan meidän on kiireesti hankkiuduttava siitä eroon. Mitä pikemmin sen parempi! Näin me valvomme yhteyttämme Vapahtajaan, Häneen, jonka paluuta me joka hetki odotamme. Tähän valvomiseen me tarvitsemme sitä öljyä, polttoainetta, jota saamme Jumalan sanasta, kasteen ja ehtoollisen sakramenteista, ripistä, rukouksesta ja seurakuntayhteydestä. Kaiken tämän kautta Pyhä Henki pitää meidän hengellisen lamppumme palamassa. Me emme siis huuda Pyhää Henkeä saapumaan meidän elämäämme vaan me elämme armonvälineiden osallisuudessa ja niiden kautta Pyhä Henki varmasti tulee ihan huutamattakin meidän elämäämme. Näin me pysymme anteeksiantamuksessa ja viime kädessä pysymme Kristuksessa. Vain tällä on merkitystä Hänen tulemisensa suurena päivänä.

8. jakeessa Paavali tuo taas esiin sen kolmikon, johon hän kiteyttää koko kristillisen uskon. Nimittäin uskon, toivon ja rakkauden. Tämä kolmikko esiintyi jo kirjeen alussa (1. Tess. 1:3). Valveilla ja raittiina pysyminen on Paavalin mukaan sitä, että “meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo”. Samantyyppistä kuvaa sotilaan varuisteista Paavali esittelee myös myöhemmin kirjoitetussa Efesolaiskirjeessä. Siinä hän puhuu mm. vanhurskauden haarniskasta ja pelastuksen kypärästä (Ef. 6:14, 17). Mitään ristiriitaa näiden välillä ei tietenkään ole: uskon haarniska on samalla vanhurskauden haarniska, koska usko tuo ihmiselle vanhurskauden. Kun me elämme vanhurskaina eli armosta pelastettuina ja meidän elämäämme kannattelee pelastuksen toivo, silloin me kestämme elämän taisteluissa. Paavali käyttämien vertauskuvien taustalla on Jes. 59:17: “Vanhurskauden hän puki haarniskaksi ylleen, pelastuksen kypärän hän pani päähänsä”. Siinä on kuitenkin kysymys Jumalasta, joka lähtee pelastamaan omansa, mutta kostamaan vihollisilleen.
(4) MIHIN PERUSTUU MEIDÄN PELASTUKSEMME?
Ihmisellä on kaksi mahdollisuutta: joko joutua Jumalan vihan kohteeksi tai pelastua Kristuksen kautta. Muita vaihtoehtoja ei ole. Jakeen 9 mukaan “Jumala ei ole tarkoittanut, että me saisimme osaksemme vihan”. Se ei siis ole Jumalan tahto eikä suunnitelma. Jumala joutuu surullisena sallimaan sen, että langennut maailma tuhoutuu ja sen mukana ihmiset, jotka torjuvat pelastuksen. UKR-91 on kääntänyt, että me pelastumme “Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa”. Tämä on kuitenkin huolimaton käännös. Sananmukaisesti me pelastumme “Jeesuksen Kristuksen kautta”. Tämä ei ehkä ole suomen kielen mukainen ilmaisu, mutta osoittaa sen, että ihminen voi pelastua vain olemalla Kristuksessa uskon ja kasteen kautta.
Mikä tarkalleen ottaen sitten Kristuksessa on se, jonka ansiosta me pelastumme. Sen Paavali sanoo seuraavassa jakeessa: “Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa” (j. 10). Kristuksen sovituskuolema tuo siis meille pelastuksen. Hän kärsii minun kuolemani, jotta minun ei tarvitsisi sitä kärsiä. Sen sijaan pääsen uskon ja kasteen kautta elämään Hänen ylösnousemuselämäänsä.
Paavali palaa vielä edellisen kappaleen opetukseensa: “olimmepa valveilla tai kuoleman unessa”. Tessalonikalaisethan olivat tuskailleet sitä, mitä heidän uskossa kuolleille läheisilleen käy? Pääsevätkö he Jeesuksen luokse? Nyt Paavali antaa lopullisen vastauksen: myös uskossa kuolleet elävät jo nyt Kristuksessa uutta elämää, vaikka heidän ruumiinsa on vielä maan povessa.
Näillä ajatuksilla meidän tulee “rohkaista ja vahvistaa” itseämme ja varsinkin surevia, niin kuin Paavali lopuksi jälleen kehottaa (j. 11).
KEHOTUKSIA JA LOPPUTERVEHDYS 1. Tess. 5:12-28 (LUE)
Viidennen luvun loppu sisältää joukon tärkeitä kehotuksia kaikkien aikojen kristityille. Ne eivät ole pelastuksen ehto vaan pelastuksen seuraus. Paavali tahtoo osoittaa, kuinka uskova ihminen elää. Kehotuksia on noin 15 ja useimmat niistä ovat täysin ymmärrettäviä ilman selityksiä. Niiden vaikeus ei pile ymmärtämisessä vaan toteuttamisessa. Kuinka me esim. voimme “iloita aina” tai “kiittää kaikesta”? Olemme saman ongelman edessä kuin Paavali Room. 7:18: “Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen”. Siksi (tai silti) me tarvitsemme jatkuvasti kehotuksia ja kannustusta, jotta Jumalan tarkoitus saisi toteutua meidän elämässämme.
Paavali kehottaa ensinnäkin pitämään arvossa seurakunnan paimenia ja työntekijöitä. Tessalonikan seurakunta oli nuori, vasta noin 1.5 vuotias. Siksi Paavali kehottaa “tunnustamaan” seurakunnan työntekijät eli antamaan heille sen aseman ja arvon, joka heille kuuluu. Tämä ei ilmeisesti ollut ihan selvää uusissa seurakunnissa.
Tässä ei puhuta pelkästään niistä, jotka tekevät työtä seurakunnassa vaan nimenomaan niistä, jotka “näkevät vaivaa” seurakunnan hyväksi. Seurakuntatyötä kun voi tehdä niin monella tavoin: näkemällä vaivaa tai näkemättä vaivaa… Varsinkin näitä vaivannäkijöitä, uurastajia, itsensä likoon panevia työntekijöitä tulee arvostaa ja kunnioittaa. Paavali käyttää seurakunnan johtajista sanaa “edessä seisovat” (proistamenoi). Konkreettisestihan tämä toteutuu jumalanpalveluksen toimittamisessa.
Yksi seurakunnan johtajan ja paimenen tehtävistä on “ojentaa” tai “nuhdella”. Jakeessa 14 vielä tarkennetaan, keitä tulee nuhdella: kurittomia. Nämä ovat seurakuntalaisia, jotka eivät elä Jumalan sanan mukaan eivätkä kristityn arvon mukaisesti. Heidät paimenen tulisi koettaa pysäyttää väärältä tieltään, etteivät nämä saastuisi tai paatuisi. 2. Tess. 3. mukaan kurittomia olivat myös sellaiset seurakuntalaiset, jotka eivät tehneet työtä vaan odottelivat vain Kristuksen paluuta. Heitä tuli kehottaa ansaitsemaan itse leipänsä. 1. Kor. 13:11 Paavali kehottaa seurakuntalaisia: “antakaa ojentaa itseänne, ottakaa kehotuksia vastaan”.
Sitten on pitkä luettelo ohjeita seurakuntalaisten keskinäiseen elämään
a. eläkää rauhassa keskenenne. Kaikki riidan poikasetkin tulee lopettaa alkuunsa seurakunnassa.
b. ojentakaa kurittomia. Kurittomuus koskee koko seurakuntaa. Ojentamisen tehtävä kuuluu kuitenkin ennen muuta paimenelle.
c. rohkaiskaa arkoja (tai alakuloisia)
d. tukekaa heikkoja: terveydeltään, taloudeltaan tai uskoltaan
e. olkaa kaikkia kohtaan kärsivällisiä. Seurakunta on tässä suhteessa hyvä koulu, koska joukkoon mahtuu monenlaisia, erilaisia ihmisiä. Jotkut kiiruhtavat hitaammin, mutta heitä tulee odottaa.
f. älkää maksako pahaa pahalla, siis kostako
g. pyrkikää tekemään hyvää toisillenne ja kaikille ihmisille (myös ulkopuolisille). Muuten kehotukset koskevat seurakuntalaisten keskinäistä elämää. Hyvää tulee kuitenkin tehdä jokaiselle, pakanalle ja juutalaiselle yhtälailla.
h. iloitkaa aina. Fil. 4:4: “Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!”. Kristinusko ei tosiaankaan ole mikään synkkä oppi vaan ilosanoma. Tämä ei ole naurua vaan syvää sydämen iloa ja kiitollisuutta Kristukselle ja Kristuksessa.
i. rukoilkaa lakkaamatta. Ef. 6:18 Paavali kehottaa: “Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin” ja Kol. 4:2: “Rukoilkaa hellittämättä, valvokaa rukoillen ja kiittäen”. Vaikka vastausta ei kuuluisi, meidän ei tulisi luopua rukoilemisesta.
j. kiittäkää kaikesta. Vanha käännös: “kiittäkää joka tilassa” on tarkempi kuin tämä. “Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta”. On huomattava, että Paavali korostaa nimenomaan tätä kiittämiskehotusta. Kiitollisuus onkin kristityn perusasenne suhteessa Jumalaan. Ef. 5:20 täsmentää: “…kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä”.
k. älkää sammuttako Henkeä. Tämä liittynee armolahjojen käyttämiseen seurakunnassa, sillä tuskin kukaan haluaa sammuttaa esim. sitä Hengen työtä, joka liittyy uskon ja rakkauden vahvistamiseen. Henki jakaa kullekin lahjojaan niin kuin haluaa seurakunnan yhteiseksi rakentamiseksi. Timoteustakin Paavalin piti kehottaa “puhaltamaan täyteen liekkiin” Jumalan armolahjan, jonka hän oli saanut silloin kun Paavali pani kätensä hänen päälleen (2. Tim. 1:6). Armolahja voi hiipua ja sammua ellei sitä käytä ja vaali. Näin Henkikin sammuu eli ei pääse toimimaan seurakunnassa niin kuin haluaisi.
l. älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Tämä kehotus vahvistaa edellä olevan selityksen siitä, mitä Hengen sammuttaminen tarkoittaa. Paavali mainitsee nämä kaksi (Henki ja profetoiminen) tässä yhdessä. Ilmeisesti seurakunnassa esiintyi profetoimisen väheksymistä. Haluttiin estää Pyhän Hengen välittämiä kehotuksia seurakunnalle. Paavali toivoo, että profetoimiselle kuitenkin annettaisiin se arvo, joka sille kuuluu. Myös 1. Kor. 14:1 Paavali kehottaa tavoittelemaan henkilahjoja, mutta nimenomaan profetoimisen lahjaa, koska se rakentaa seurakuntaa.
m. koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. Ilmeisesti tämäkin liittyy edelliseen kehotukseen. Seurakunnan tulee koetella profetoimista, onko se lähtöisin Jumalan Pyhästä Hengestä vai ei. Samoinhan Paavali kehottaa 1. Kor. 14:29: “Samoin profeetoista saa esiintyä vain kaksi tai kolme, ja toiset arvostelkoot”. Kun seurakuntalaiset ovat saaneet tervettä ja tasapainoista Raamatun opetusta, he pystyvät arvioimaan, onko jokin profetia sen mukaista.
n. pysykää erossa kaikesta pahasta. Tämä on perussääntö kristitylle. Mihinkään sellaiseen ei pidä mennä mukaan, johon voi sisältyä jotain Jumalan sanan vastaista. Kaikkea ei tarvitse kokeilla, vaan kaikkea pitää koetella.
LOPPUTOIVOTUKSET
Paavali rukoilee, että “rauhan Jumala” pyhittäisi kirjeen lukijat. Tuota nimeä “rauhan Jumala” käytetään myös Heprealaiskirjeen lopputoivotuksessa. Rauha (shalom) tarkoittaa hepreassa paljon muutakin kuin sodan poissaoloa. Se merkitsee tasapainoa, sopusointua, hyvinvointia, terveyttä, eheyttä ja monia muita asioita. Kaikki ne ovat lähtöisin Jumalasta.
Jumalan tulisi ennen muuta pyhittää tessalonikalaisia. Niin kuin olemme nähneet, kristityn kasvamista kutsutaan juuri pyhittymiseksi (1. Tess. 4:3). Jumalattomien elämän suuntana sen sijaan on saastaisuuden lisääntyminen. Ilm. 22:11 nämä suunnat kuvataan näin: “Jumalaton eläköön yhä jumalattomasti, saastainen rypeköön saastassaan, vanhurskas harjoittakoon vanhurskautta ja pyhä edetköön pyhyyden tiellä”.
UKR-91 puhuu “koko olemuksesta”, mutta alkutekstissä puhutaan vain “kokonaisuudesta”. Paavali pyytää, että Jumala varjelisi lukijoiden koko hengen, sielun ja ruumiin, eli koko heidän elämänsä. Mm tästä olemme saaneet ehtoollisen päästösanoihin ajatuksen, että Kristus kätkee meidän ruumiimme, sielumme ja henkemme iankaikkiseen elämään.
Ja taas kerran Paavali puhuu Kristuksen paluusta: “… niin että olemme nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa”. Lähes samoin sanoin 3:13: “… että ne olisivat pyhät ja moitteettomat … kun Herramme Jeesus Kristus saapuu kaikkien pyhiensä kanssa”. Molemmissa käytetään samaa kreikan sanaa amemptos, ‘nuhteeton, moitteeton’.
Paavalin sanelema kirje on päättynyt ilmeisesti jakeeseen 24, ja sen päätteenä on varmaankin ollut sana ‘amen’. Jae 24 on nimittäin kokonaan selitystä sille, mitä ‘amen’ tarkoittaa: “Hän joka teitä kutsuu on uskollinen ja pitää lupauksensa”. Paavali oli jo 2:12 puhunut kutsumisesta: “… vetoamme teihin, että eläisitte Jumalalle kelpaavaa elämää, sillä hän kutsuu teitä valtakuntaansa ja kirkkauteensa”. On siis kyse kutsusta sekä Jumalan valtakuntaan jo täällä ajassa että taivaan valtakuntaan tämän ajan jälkeen. Kutsu toteutuu jo nyt siellä, missä julistetaan evankeliumia Kristuksesta. Ja kerran konkreettinen, ruumistakin koskeva kutsu kuuluu, kun Kristus tulee pilvissä takaisin.
Kun Paavali oli sanellut kirjettä tähän saakka, hän itse tarttui sulkakynään. Nyt seuraavat vielä henkilökohtaiset tervehdykset ja kehotukset (jakeet 25-28).
“Veljet, rukoilkaa meidän puolestamme” (j. 25). Paavali halusi omin käsin pyytää esirukousta seurakunnalta. 1. Tess. 3:10 hän itse sanoo yötä päivää rukoilevansa tessalonikalaisten puolesta. Olkoon rukousyhteys siis molemminpuolista. Myös esim. Room. 15:30 Paavali pyytää puolestaan esirukousta, jotta hän varjeltuisi vihollisiltaan.
Sitten Paavali haluaa kehottaa tervehtimään kaikkia veljiä pyhällä suudelmalla (jae 26). Samoin hän kehotti Rooman seurakunnan jäseniä (Room. 16:16). Siihen aikaan (poski)suudelma oli tavallinen tervehdysmuoto ja ystävyyden osoitus. Suuteleminen vaali näin seurakunnan keskinäistä yhteyttä.
Paavali vaati Herran nimeen kirjeen vastaanottajia lukemaan tämän kirjeen kaikille veljille. Se oli siis yleistä julistusta koko seurakunnalle. Eli se oli jo alun pitäen tarkoitettu opetukseksi kristityille. Vastaanottajat ymmärsivät tämän tarkoituksen hyvin, tallettivat, kopioivat ja levittivät kirjettä niin, että se on säilynyt meille saakka. – Niin kuin olemme huomanneet, ovat monet tämän kirjeen opetukset hyvin ajankohtaisia edelleen, vaikka ajallista välimatkaa on liki 2000 vuotta. Hyvin pian Makedonian uskovat myös alkoivat pitää Paavalin kirjeitä Pyhän Hengen inspiroimina, siis jumalallisina kirjoituksina. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaiheessa oli vakiintunut Paavalin kirjeiden kokoelma, jolla oli ohjeellinen merkitys kaikille seurakunnille kaikkina aikoina.
Muiden kirjeittensä tapaan Paavali siunaa vielä lukijansa: “Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne”. Jeesuksen armosta ja sen saamisestahan kristillisessä uskossa pohjimmiltaankin onkin kysymys. Sen varassa saattoi Tessalonikan seurakuntakin elää ja kasvaa, ja sama turva on myös meillä: Herramme Jeesuksen Kristuksen armo. Samaa armoa ja rauhaa Paavali toivotti jo kirjeensä ensimmäisessä jakeessa ja siihen oli hyvä myös päättää tämä juureva ja ravitseva kirje.
MITÄ 1. TESSALONIKALAISKIRJEESTÄ OLISI HYVÄ JÄÄDÄ MIELEEN?
Tessalonikalaisten usko ja rakkaus olivat esimerkillisiä. Vaikka ulkopuolinen paine oli usein kova, seurakunta ei luopunut evankeliumista eikä opetuksesta, jonka oli kuullut Paavalilta. He olivat ottaneet ahdingon keskellä sanan vastaan täynnä riemua, jonka Pyhä Henki antoi.
Tessalonikalaiset elivät nuhteettomasta ja Paavali kehotti heitä pyhittymään yhä edelleen. Kristityn kasvu ja kilvoitus ei saa koskaan loppua. Aina on mahdollista oppia tuntemaan Kristusta paremmin ja opetella rakastamaan uskonveljiä ja –sisaria enemmän.
Paavali antoi opetuksensa sillä ajatuksella, että seurakunta olisi valmis sitten kun Jeesus tulee takaisin. Kristuksen paluu on varma asia – meidän vaelluksemme sen sijaan on joskus epävarmaa. Siksi meidän on syytä pitää kiinni Jumalan sanasta, joka vaikuttaa meissä uskovissa (2:13). Sana pitää meidät uskossa ja Kristuksessa.
Langennutta maailmaa odottaa Jumalan viha, mutta uskovat pelastuvat siitä Kristuksen kuoleman ansiosta. Hän kuoli, jotta me saisimme elää yhdessä hänen kanssaan (5:10).