Petri Hiltunen: Antikristus Danielista dataismiin. Omakustanne. Kouvola 2022. 350 s.
”Huh! Olipa melkoinen opus!” Niin huokaisin sulkiessani ystäväni ja kokeneen virkaveljeni, Kouvolan Paulus-seurakunnan pastori FM, TT Petri Hiltusen uusimman kirjan. Mutta kun palasin alkusuven kielontuoksusta sisälle tietokoneeni ääreen, käänsin kirjan väärinpäin pöydälläni. Kansikuva on ote Luca Signorellin valtavasta maalauksesta ”Antikristuksen saarna ja teot” noin vuodelta 1500. Hirveän pelottava on kannessa oleva pitkälti Herramme näköinen hahmo, jonka korvaan Saatana kuiskuttelee sanomaansa – mutta tällä hahmolla on sarviksi muotoutuvat hiuskiehkurat, eikä hänellä ole naulanjälkiä käsissään. Sillä hän on Antikristus, kirjan aihe.
Petri on kirjojen mies. Sen huomaa, jos pääsee kurkistamaan hänen työhuoneeseensa ja vähän muuallekin Hiltusen kauniissa pappilassa. Siellä ei ole vain flyygeliä kertomassa Mari-puolison ja teologin muusikon kyvyistä, vaan siellä on myös kirjoja, paljon kirjoja, todella paljon kirjoja. Mutta Petri ei vain lue, vaan hän myös kirjoittaa kirjoja. Eikä niitäkään ole ilmestynyt vain kahta tai kolmea. Muistan tässä ”Pauluksen postillaa” ja kirjaa, joka käsitteli Tuhatvuotista valtakuntaa, mutta ne ovat vain se osa Petrin tuotannosta, johon olen itse tutustunut. Jostakin syystä minuun kuitenkin niin sanotusti kolahti erityisellä tavalla tämä nyt lukemani opus.
Oppi Antikristuksesta on jotakin, mikä ei ole ollut koskaan keskiössä siinä hengellisessä traditiossa, jossa olen itse elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni. Se ei ollut myöskään merkittävässä roolissa tutkimustyössäni, jossa jouduin resurssisyistä jättämään lopunajat Johann Gerhardin teologiaa käsittelevän väitöskirjani ulkopuolelle.
Sen toki tiesin, että Tunnustuskirjamme pitävät paavia Antikristuksena. Ja pikkuisen jouduin minäkin nuorena kurkistamaan siihen hämmentävään ja pelottavaan maailmaan, joka Amerikasta käsin tuolloin rantautui myös suomalaisia kristittyjä kauhistamaan ja jonka pitkä häntä näyttää Petrin kirjan mukaan yhä heiluvan myös niissä kummallisissa puheenvuoroissa, joita olen nähnyt Facebookissa ja salaliittoteorioissa, joita on tullut netissä vastaan. Amerikkalainen kulttuuri onkin vaikuttanut vahvasti moderniin suomalaisuuteen, ja juuri tämänkaltainen opetus lienee osa myös monien suomalaisten luterilaisten sielunmaisemaa. Se nousee pintaan milloin uskonnollisesti motivoituna EU-vastaisuutena, milloin rokotusten pelkona, milloin jopa antisemitisminä.
Perinteellisen suomalaisen luterilaisuuden ja sen vanhojen herätysliikkeiden parista tunnen sitä vastoin näitä asioita koskien vain ajatuksen paavista Antikristuksena, eikä sekään ole ollut minun hengellisessä maisemassani mitenkään erityisesti esillä. Sen tähden tunnustan olleeni kirjaa lukiessani ihmettelevä ja hämmästelevä ja alituisesti uusille ajatuksille altistettu oppipoika asioissa, joita Petri on laajasti ja syvälle luodannut.
Samalla hänen kirjallaan on tietynlainen kaleidoskooppinen luonne: niin kuin Ilmestyskirjakaan, joka on tätä asiaa koskien yksi tärkeimmistä raamatullisista lähteistä, ei ilmeisesti ole kronologinen kuvaus asioista, vaan sen esitystapa on syklinen eli se kertoo monta kertaa uudelleen samat tapahtumat, mutta niitä aina vähän eri näkökulmasta katsoen, niin ei Petrinkään kirja ole dogmaattinen analyysi, vaan eri suunnista käsin asiaa katsova ja valtavasti materiaalia tarjoava panoraama.
Erityisen ansiollisena pidän kirjan pitkää patristista osuutta. Kun on ensin selvitetty, mitä Antikristuksesta sanotaan Raamatussa, paneudutaan kirkkoisien opetukseen aivan alkujen alusta asti. Sitten siirrytään keskiaikaan ja päädytään uskonpuhdistuksen asiaa koskeviin näkemyksiin, mutta ei pysähdytä niihinkään, vaan käsiteltäväksi tulevat myös 1800-luvun ja viime vuosisadan ajatukset. Mielenkiintoisia ovat myös koukkaukset juutalaisuuden ja islamin näkemyksiin siitä, mitä me sanomme Antikristukseksi.
Lopulta tullaan meidän aikaamme. Viimeinen merkittävistä käsiteltävistä ajattelijoista on suurta suosiota nauttiva israelilainen professori Yuval Harari, ja silmiä avaavaa on myös eurooppalaiselle oudon, mutta median kautta silti tutulta kuulostavan amerikkalaisen ruohonjuuritason äärioikeiston asiaa koskevan ajattelun kuvaus.
Petri Hiltusen kirja on enemmänkin sen nimessä ilmaistun aiheen laaja ja kattava kuvaus kuin yritys antaa lopullinen ja varma vastaus kysymykseen, kuka tai mikä Antikristus lopulta on. Jatkokeskustelua vaatisi varmaan esimerkiksi sen selvittäminen, kuinka meitä luterilaisia sitovaan tunnustukseemmekin päätyneisiin Lutherin alunperin jo varhaisemmasta keskiaikaisesta traditiosta ammentaviin ajatuksiin paavista tai paavinvirasta Antikristuksena tulisi suhtautua. Roomalaiskatoinen oppi paaviudesta on Lutherin kritisoimalta osin vielä jopa kärjistynyt reformaation jälkeen, mutta paavin asema ja rooli ovat muuttuneet radikaalisti toiseen suuntaan sitten Lutherin aikojen.
Olisiko siis teologivanhusta Vatikaanin pihapiirissä pidettävä eläkkeellä olevana Antikristuksena, joka kirjoitti kolme ihanaa kirjaa Jeesuksesta, vai koskeeko Tunnustuksemme ajatus enemmänkin paavin virkaa, jossa on potentiaalina sisäänkirjoitettu vaara nousta joskus yhden miehen hallinnoksi yli kaiken ja kaikkien ihmisten? Voisimmeko hyvällä omallatunnolla sanoa, että Lutherin oma paavi kyllä täytti mennen tullen Antikristuksen tuntomerkit, mutta nykyaikana on selvitettävä missä määrin Tunnustuskirjojen antamat perusteet paaviudesta Antikristuksen virkana osuvat nykyiseen paaviuteen?
Petri Hiltunen on tehnyt suuren palveluksen tämän kirjan laatiessaan. Vielä parempi se olisi, jos tekstistä kävisi selvemmin ilmi, milloin on kyse itse asian kuvauksesta, milloin taas tekijän omasta arviosta sitä koskien. Samaa voi sanoa kirjan taitosta: sitä olisi helpompi lukea, jos sisällysluettelossa selvästi ilmaistu lukujen ja alalukujen hierarkia näkyisi nykyistä paremmin myös itse tekstin otsikoissa joko lukuina tai eri kokoisina kirjasimina.
