Johdanto: Vuosien 1537-1540 aikana kohtasi luterilaista liikettä yleensä ja Wittenbergin kaupunkia erityisesti riita lain ja evankeliumin välisestä suhteesta. Tämän kiistan, samoin kuin aiemman, vuoden 1527, antinomistisen riidan keskipisteessä oli Johan Agricola, Lutherin nuorempi kollega. Hän oli Lutherin innokas seuraaja ja henkilökohtainen ystävä.
Tietyt tahot olivat käsittäneet Lutherin kirjoituksen Kristityn vapaudesta väärin takeeksi moraaliselle holtittomuudelle. Se antoi Melanchthonille aiheen painottaa sekä lain että evankeliumin julistamisen tärkeyttä Visitaatioartikloissa, jotka julkaistiin 1528 niille, joiden tuli tarkastaa seurakuntien pastoreita Saksissa. Agricola vastusti näitä artikloita ja oli sitä mieltä, että kääntymys ja synnin katuminen eivät ole edellytyksiä uskolle, vaan paremminkin sen seuraus. Se, mikä parhaiten voi luoda aidon surun synnistä ja tahdon kääntyä sitä vastaan, ei ole lain saarna, vaan evankeliumin saarna Jumalan mittaamattomasta armosta Kristuksessa.
Agricola, Bugenhagen, Luther ja Melanchthon muotoilivat sanamuodon, joka toisaalta sanoi, että usko kulkee katumuksen edellä, mutta tällöin tarkoitettiin vain yleistä uskoa Jumalaan tuomarina. Oikeaa vanhurskauttavaa uskoa armolliseen ja laupiaaseen Jumalaan täytyy edeltää katumus.
Vuonna 1536 Agricola palasi Wittenbergiin toimiakseen Lutherin sijaisena, kun tämä vuoden 1537 alussa osallistui neuvotteluihin Schmalkaldenissa. Jo kesän aikana Lutheria kiusasi Agricolan näkemys laista, mitä tämä oli kuvaillut parissa saarnassa sekä joukolla nimettömiä teesejä, joita oli levitetty kaupungissa. Luther ärsyyntyi ja saarnasi heinäkuussa ja syyskuussa 1537 antinomismia vastaan. Hän varoitti teologisesta harhaopista ja moraalisen holtittomuuden vaarasta, jonka hän arveli näkevänsä Agricolan kannassa.
Vaikka nämä kaksi teologia vähän aikaa myöhemmin pääsivät yksimielisyyteen, antoi Agricola uutta vauhtia erimielisyyksille koettaessaan koota kirkkovuoden tekstit teesien muotoon. Pitkässä johdannossa kirjoitukseensa esittää Agricola näkemyksensä, että katumusta ja anteeksiantamista voitiin saarnata vain evankeliumin seurauksena. Koska Luther oli teologisen tiedekunnan dekaani, antoi hän määräyksen, että tämä painokirjoitus tuli takavarikoida. Sen sijasta Luther antoi julkaista Agricolan nimettömät teesit ja järjesti julkisen väittelyn (disputaation) niistä. Tämä ensimmäinen antinomistidisputaatio pidettiin 18.12.1537. Agricola ei osallistunut tähän väittelyyn.
Lisäneuvottelujen jälkeen Agricolan kanssa päästiin yksimielisyyteen uudesta tapaamisesta, jossa Agricolan tuli julkisesti myöntää erehdyksensä ja julistaa olevansa yhtä mieltä Lutherin kanssa. Tämä tapahtui toisessa disputaatiossa 12.1.1538.
Seuraavien kuukausien kuluessa Luther tuli uudelleen epäilevämmäksi Agricolaa kohtaan, ehkä johtuen tämän vihollisista, jotka väittivät, että Agricolan sopimus Lutherin kanssa ei ollut tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Sen tähden pidettiin kolmas disputaatio 6.9.1538, johon Agricola ei nytkään ilmaantunut.
Sittemmin Agricolalle oli tullut pelko yliopiston stipendin menettämisestä, jonka tähden hän otti yhteyttä Lutheriin sopimista varten ja pyysi tätä kirjoittamaan selityksen asiasta, minkä Agricola allekirjoittaisi. Luther kirjoitti silloin tämän kirjoituksen ja kohdisti sen avoimena kirjeenä yhdelle Agricolan päävastustajista.
Kunnioitetulle ja korkeasti oppineelle herra Caspar Güttelille, pastorille Eislebenissä, minun erityisen hyvälle ystävälleni Kristuksessa.
1. Armoa ja rauhaa Kristuksessa, rakas tohtori. Oletan, että olet jokin aika sitten saanut kopion väittelyistä uusia henkiä vastaan, jotka ovat uskaltaneet ajaa Jumalan lain eli kymmenen käskyä ulos kirkosta ja osoittaa sen raatihuoneelle. En olisi koskaan voinut kuvitella, että tällainen väärä hengellisyys joskus putkahtaisi jonkun ihmisen mieleen, vielä vähemmän, että joku tukisi sitä. Mutta tällaisten tapausten kautta Jumala varoittaa meitä olemaan varuillamme eikä olettamaan, että perkele on kaukana meistä, kuten nämä itsevarmat, pelottomat henget luulevat. Meidän täytyy toden totta alituisesti pyytää Jumalan apua ja varjelusta kunnioituksella, nöyryydellä ja vilpittömällä rukouksella; muutoin perkele pian manaa silmiemme eteen sellaisen haamun, että olemme valmiit vannomaan sen itse Pyhäksi Hengeksi. Tästä meille ei ole varoituksena ainoastaan menneisyyden harhaoppiset, vaan myös suuret ja kauhistuttavat esimerkit omalta ajaltamme.
2. Olisin luultavasti ollut halukas unohtamaan kaiken harmin, jota sain kärsiä, jos olisin voinut saada levätä siinä toivossa, että olin tehnyt selväksi kantani ja että olin puolustautunut riittävästi väittelyssä. Mutta sitä saatana ei voinut kärsiä. Hän yrittää aina saada minut sotketuksi mukaan ja antaa minulle sen käsityksen, etteivät asiat ole niin huonolla tolalla minun ja heidän välillään. Pelkään, että jos olisin kuollut Schmalkaldenissa, olisi minua aina kutsuttu sellaisten henkien suojelijaksi, koska he viittaavat minun kirjoihini. Todellisuudessa he puuhasivat kaiken tämän selkäni takana, tietämättäni ja vastoin tahtoani. Heillä ei ollut edes sen vertaa tahdikkuutta, että olisivat näyttäneet minulle yhden sanan tai tavun eivätkä he myöskään kysyneet minulta ylipäänsä mitään asiasta. Näin ollen minun oli pakko läksyttää maisteri Johan Agricolaa enemmän kuin kerran sen lisäksi, mitä hän koki väittelyssä, ja sanoin hänelle tohtoreidemme ja teologiemme läsnäollessa kaiken sen, mikä oli tarpeen sanoa. Sillä hän on tämän pelin alkuunpanija ja mestari. Tein tämän siten, että kävisi aivan selväksi hänelle, minkä palveluksen hän teki minulle ja minun hengelleni tämän myötä – henki, jota muuten minäkin pidän jossain arvossa!
3. Hänen sanansa ja toimenpiteensä osoittivat, että hän myöntyi nöyrästi ja hän lupasi lopettaa siinä, missä hän oli mennyt liian pitkälle, ja pitäytyä meihin. Minun täytyi luottaa hänen sanoihinsa ja olla tyytyväinen. Mutta kun samojen asioiden esiintulo jatkui ja he suorastaan kirkuivat (kuten tänne tulleissa kirjoituksissa), että tohtori Martti ja maisteri Eisleben olivat sydämellisesti yhtä mieltä toinen toistensa kanssa, oli minun pakko julkaista painosta julkinen kieltäminen. Muutoin ei olisi mitään mahdollisuuksia kitkeä myrkkyä pois Eislebenista ja sen ympäristöstä. Hän julisti olevansa halukas tähän; mutta koska hän pelkäsi, ettei kykenisi saamaan aikaan julkilausumaa, joka voisi saada toivotun arvostuksen, pyysi hän minua tekemään sen. Hän sanoi myös, että minun tulisi tehdä se niin kuin parhaaksi näin ja että hän olisi täysin tyytyväinen. Hyväksyin pyynnön ja täytän täten toivomuksen, pääasiallisesti estääkseni maisteri Eislebenia tai jotakuta muuta kuolemani jälkeen väittämästä, että minä en tehnyt mitään tällä asialle, vaan olin välinpitämätön koko asian suhteen ja kannatin sitä.
4. Asia on seuraava: maisteri Johan Eisleben haluaa peruuttaa, mitä hän on opettanut tai kirjoittanut lakia eli kymmentä käskyä vastaan, seisoa yhdessä meidän kanssamme täällä Wittenbergissä, samalla tavalla kuin (Augsburgin) Tunnustus ja Apologia seisoivat keisarin edessä Augsburgissa; ja jos hän myöhemmin poikkeaisi tästä tai opettaisi toisin, on se arvotonta ja kiroustuomion alaista. Tahtoisin kiittää häntä, että hän tällä tavalla nöyryyttää itsensä. Mutta koska on yleisesti tunnettua, että hän oli yksi parhaista ja läheisimmistä ystävistäni, jätän tämän jollekulle toiselle, niin ettei kukaan epäile, etten tarkoita täyttä totta sen kanssa. Jos hän pysyy nöyränä, voi Jumala varmasti korottaa hänet ja niin hän tekeekin; mutta jos hän poikkeaa tästä, voi Jumala varmasti myös alentaa hänet jälleen.
5. Siksi pyydän sinua, rakas tohtori, olemaan pitämättä tätä vain henkilökohtaisena kirjeenä, vaan saattamaan tiedoksi ja julkaisemaan sen, missä voit, erityisesti niille, jotka eivät osaa lukea. Sillä se menee painoon, jotta se olisi kaikkien niitten saatavilla, jotka tahtovat tai osaavat lukea ja siitä syystä sitä ei tule pitää vain sinulle osoitettuna. Minulla ei ole mitään muuta tapaa vastustaa perkelettä. Eri kirjoituksissa hän esittää alituisesti väärän kuvan minusta ja minun kannastani.
6. Minusta on hyvin hämmästyttävää, että joku voi väittää minun hylkäävän lain eli kymmenen käskyä, koska minun selitykseni kymmenestä käskystä ovat saatavissa enemmän kuin yhtenä painoksena ja sitä paitsi niitä julistetaan ja harjoitetaan päivittäin meidän seurakunnissamme. (En mainitse Tunnustusta ja Apologiaa sekä muita kirjojamme). Lisäksi käskyjä lauletaan kahtena virtenä, samoin kuin lapset kuvailevat, painavat mieleensä, kertovat ja toistavat ne aamulla, keskipäivällä ja illalla. En tiedä mitään tapaa, jolla me emme sovelluttaisi niitä, paitsi että me valitettavasti emme sovella ja kuvaile niitä teoillamme ja elämällämme siten kuin meidän tulisi. Itse, niin vanha ja oppinut kuin olenkin, luen käskyt päivittäin sana sanalta lapsen lailla. Niin että jos joku sattumalta sai toisen käsityksen kirjoituksistani, mutta kuitenkin näki ja ymmärsi, että painotin katekismusta hyvin voimakkaasti, olisi hänen kaikessa vilpittömyydessä tullut moittia minua ja sanoa: “Rakas tohtori Luther, miten on mahdollista, että sinä korostat kymmentä käskyä niin suuresti, vaikka sinun opetuksesi on, että ne tulee hylätä?” Näin olisi heidän pitänyt menetellä eikä puuhailla salaisesti minun selkäni takana odottaen minun kuolemaani, jonka jälkeen he voisivat tehdä minusta, mitä mielivät. No niin, annettakoon niille anteeksi, jotka lakkaavat menettelemästä näin.
7. On varmaa, että opetin ja edelleen opetan, että syntinen tulee saattaa katumukseen Kristuksen kärsimyksen julistamisen tai sen tutkistelemisen kautta, niin että he näkisivät Jumalan suunnattoman vihan syntiä kohtaan ja oppisivat, ettei ole mitään muuta sovitusta tähän kuin Jumalan Pojan kuolema. Tämä oppi ei ole minun oppini, vaan pyhän Bernhardin. Mitä minä sanonkaan? Pyhän Bernhardin? Kyseessä on koko kristikunnan, kaikkien profeettojen ja apostolien, sanoma. Mutta miten sinä voit tästä päätellä, että laki on syrjäytettävä? En kykene löytämään sellaista johtopäätöstä logiikan oppikirjastani. Haluaisinpa nähdä sen mestarin, joka kykenisi osoittamaan sen.
8. Kun Jesaja (53:8) lausuu: “häntä lyötiin minun kansani ylitsekäymisten tähden”, niin sanopa minulle ystävä hyvä, tarkoittaako tämä julistus Kristuksen kärsimyksestä ja siitä, miten häntä lyötiin meidän syntimme tähden, että laki pannaan syrjään? Mitä merkitsee ilmaisu “minun kansani ylitsekäymisten tähden”? Eikö se merkitse: “koska minun kansani teki syntiä minun lakiani vastaan eikä pitänyt minun lakiani”? Vai voiko joku kuvitella, että siellä, missä ei ole lakia, on syntiä? Sen, joka poistaa lain, täytyy samanaikaisesti poistaa synti. Jos hän sallii synnin jäädä jäljelle, täytyy hänen yhtä varmasti antaa lain jäädä jäljelle; sillä Roomalaiskirjeen (5:13) mukaan siellä, missä ei ole lakia, ei ole syntiä. Ja jos ei ole syntiä, niin Kristus ei ole mitään. Miksi hänen tuli kuolla, jos mitään syntiä tai lakia ei ollut, joiden tähden hänen täytyi kuolla. Tämän perusteella on ilmiselvää, että perkele ei tähtää tällä sukkeluudella lain poisottamiseen, vaan Kristuksen, laintäyttäjän, poisottamiseen (Matt. 5:17).
9. Hän näet tietää varsin hyvin, että Kristus voidaan nopeasti ja yhtäkkiä siirtää pois, mutta että laki on kirjoitettu sydämen syvyyteen eikä sitä voida pyyhkiä pois. Tämä nähdään selvästi valituspsalmeista, joissa rakkaat pyhät eivät voi kantaa Jumalan vihaa. Tämä ei ole mitään muuta kuin lain ilmeinen julistus ihmisen omassatunnossa. Perkele tietää myös aivan hyvin, että on mahdotonta ottaa lakia pois sydämestä. Roomalaiskirjeen toisessa luvussa (2:14-15) pyhä Paavali todistaa, että pakanat, jotka eivät ole saaneet lakia Moosekselta ja joilla ei siten ole lakia, ovat kuitenkin itse itselleen laki, koska heidän on pakko todistaa, että se, mitä laki vaatii, on kirjoitettu heidän sydämiinsä jne. Mutta perkele pyrkii sinnikkäästi tekemään ihmisistä itsevarmoja opettaessaan heitä olemaan huolestumatta laista tai synnistä, niin että jos heidät joskus äkkiä yllättää kuolema tai paha omatunto, eivät he ole tottuneet mihinkään muuhun kuin suloiseen itsevarmuuteen siinä määrin, että he vajoavat auttamatta helvettiin. He eivät näet ole oppineet huomaamaan Kristuksessa mitään muuta kuin suloista itsevarmuutta. Siksi täytyy sellaisen kauhun olla varma merkki, että Kristus (jota he pitävät pelkkänä suloisuutena) on hylännyt ja jättänyt heidät. Siihen perkele pyrkii ja sen hän mielellään haluaa nähdä.
10. Minusta näyttää, että nämä henget uskovat, että kaikki, jotka saarnan kuulijat ovat puhtaita kristittyjä, ilman syntiä – vaikka he todellisuudessa ovat alakuloisia ja masentuneita sydämiä, jotka tuntevat syntinsä ja pelkäävät Jumalaa ja joita siksi täytyy lohduttaa. Sellaisille ei rakasta Jeesusta koskaan voida kuvailla kyllin suloiseksi. He tarvitsevat tätä paljon enemmän, sen olen havainnut heistä monen kohdalla – ollakseni sanomatta mitään itsestäni. Mutta nämä henget eivät itse ole sellaisia kristittyjä, koskapa he ovat niin itsevarmoja ja luottavaisia. Heidän kuulijansa, jotka myös ovat niin itsevarmoja ja iloisia, eivät ole sitä. Eräässä kohdassa laulaa hieno, kaunis, nuori nainen, joka on erinomainen laulajatar: “Hän ravitsee nälkäiset, niin että he juhlivat, ja lähettää rikkaat tyhjin käsin pois. Hän nöyryyttää mahtavat ja korottaa nöyrät, ja hänen armonsa on niiden kanssa, jotka pelkäävät häntä” (Luuk. 1:50-53). Jos Magnificat (Marian kiitosvirsi) puhuu totuuden, täytyy Jumalan olla niiden itsevarmojen henkien vihollinen, kuten moiset henget varmasti ovatkin, jotka poistavat lain ja synnin.
11. Siksi pyydän sinua, rakas herra tohtori, pitäytymään puhtaaseen oppiin, kuten aina olet tehnyt. Saarnaa, että syntinen täytyy herättää katumukseen, ei ainoastaan suloisella armolla ja Kristuksen kärsimyksellä, sillä sanomalla, että hän kuoli meidän edestämme, vaan myös lain hirmuvallalla (terrorilla). Sillä he ovat väärässä, kun he pysyvät siinä mielipiteessään, että täytyy seurata vain yhtä menetelmää julistaa katumusta, nimittäin, viitata Kristuksen kärsimykseen meidän edestämme, kun he väittävät, kuten he tekevät, että kristikunta muutoin tulisi sekoitetuksi eikä voitaisi tietää, mikä on ainoa oikea tapa. Ei, on saarnattava kaikilla mahdollisilla tavoilla – Jumalan uhkauksia, hänen lupauksiaan, hänen rangaistustuomioitaan, hänen apuaan ja mitä tahansa muuta – että meidät johdettaisiin katumukseen, ts. synnin ja lain tuntoon käyttämällä kaikkia Raamatun esimerkkejä. Tämä on sopusoinnussa kaikkien profeettojen ja apostolien ja pyhän Paavalin kanssa, joka kirjoittaa Roomalaiskirjeessä (2:4): “Etkö käsitä, että Jumalan hyvyyden päämääränä on sinun johtamisesi parannukseen?”
12. Mutta oleta, että minä olisin opettanut tai julistanut, että lakia ei tulisi opettaa seurakunnassa – vaikka kaikki kirjoitukseni osoittavat päinvastaista ja alusta saakka olen aina painottanut katekismuksen merkitystä: liittyisivätkö ihmiset minuun niin peräänantamattomasti eivätkä pikemminkin olisi minua vastaan, koska olisinkin aina opettanut aivan toisin ja sillä tavalla luopunut itsestäni, kuten luovuin paavin opista. Minä tahdon ja voin näet totuudenmukaisesti ja kehuen sanoa, että nykyään elävistä ei kukaan ole niin rehellinen ja innokas paavilainen, kuin minä kerran olin. Näitä, jotka nykyään käyvät paavilaisista, ei pane liikkeelle pelko Jumalaa kohtaan kuten minun, kurjan raukan kohdalla täytyi olla; heillä on jokin toinen asia, joka heitä kiinnostaa, kuten selvästi voidaan nähdä ja kuten he hyvin tietävät. Minun täytyi kokea pyhän Pietarin sanan totuus: “Kasva tiedossa meidän Herrastamme” (2 Piet. 3:18). En näe yhtään tohtoria, yhtään kirkolliskokousta, yhtään isää – vaikka minun pitäisi tislata heidän kirjansa ja vähentää niiden määrä suurimpaan todenperäisyyteen – joka olisi toteuttanut tämän “kasvamisen” heti alussa ja joka olisi sitten voinut kehittää sen täydellisyyden tilaan. Jopa pyhän Pietarin täytyi todistettavasti oppia “kasvamisensa” pyhältä Paavalilta (Gal. 2:14) ja pyhä Paavali oppi sen Kristukselta itseltään, jonka täytyi sanoa hänelle: “Minun armossani on sinulle kyllin” (2 Kor. 12:9).
13. Rakas Jumala, eikö sitä voida kärsiä, että pyhä seurakunta tunnustaa olevansa syntinen, uskoo syntien anteeksiantamukseen ja rukoilee Isä meidän -rukouksessa syntien anteeksiantamista? Miten voidaan tietää, mitä synti on, ilman lakia ja omaatuntoa? Ja miten me opimme, mitä Kristus on, mitä hän teki meidän edestämme, jos emme tiedä, minkä lain hän täytti meidän edestämme ja minkä synnin edestä hän hankki meille hyvityksen? Ja vaikka emme tarvitsisi lakia itsellemme tai jos voisimme repiä sen pois sydämestämme (mikä on mahdotonta), olisi meidän pakko saarnata sitä Kristuksen tähden, kuten tehdään ja täytyy tehdä, niin että tietäisimme, mitä hän teki ja mitä hän kärsi meidän edestämme. Sillä kuka voisi tietää mitä tai miksi Kristus kärsi meidän edestämme tietämättä, mitä synti tai laki on? Siksi lakia täytyy julistaa siellä, missä Kristusta julistetaan, vaikkei sanaa “laki” mainita, niin että omatunto tästä riippumatta tulee lain pelästyttämäksi saadessaan kuulla, että Kristuksen täytyi täyttää laki meidän edestämme niin korkealla hinnalla. Miksi sitten joku haluaisi poistaa lain, jota ei voida poistaa, niin, jonka sellainen yritys ainoastaan tekee terävämmäksi? Laki näet pelästyttää minua enemmän, kun kuulen, että Kristuksen, Jumalan Pojan, täytyi täyttää se minun edestäni, kuin jos sitä saarnattaisiin minulle mainitsematta Kristusta ja sitä suurta piinaa, jonka Jumalan Poika joutui kärsimään, vaan sen mukana seuraisi ainoastaan uhkauksia. Sillä Jumalan Pojassa näen Jumalan vihan itse teossa, kun taas Jumalan laki osoittaa sen minulle sanoin ja vähäisin teoin.
14. Hyvänen aika, ainakin minun oman väkeni pitäisi jättää minut rauhaan! Siinä on kylliksi, että paavilaiset piinaavat minua. On kiusaus sanoa Jobin ja Jeremian kanssa: “Toivon, etten olisi koskaan syntynyt”. Samalla tavalla minulla on kiusaus sanoa toivovani, etten koskaan olisi julkaissut kirjojani. En olisi myöskään erityisen huolestunut tai loukkaantunut, jos kaikki kirjani olisivat jo hävinneet ja näiden hienojen henkien kirjoja tarjottaisiin myytäväksi kaikissa kirjakaupoissa, kuten he toivoisivat. Näin he saisivat kylliksi suurta kunniaa. Mutta toisaalta en uskalla pitää itseäni parempana kuin rakasta Herraamme Jeesusta Kristusta, joka myös toisinaan valittaa: “Olen nähnyt vaivaa turhaan ja kaikki minun kärsimykseni ovat yhtä tyhjän kanssa”. Perkele on näet maailman herra. En itse olisi koskaan voinut uskoa tätä, että perkele olisi maailman herra ja jumala. Mutta koin tarpeeksi usein, että myös tämä on uskonkohta: Hän on “maailman ruhtinas, tämän maailmanajan jumala”. Mutta – Jumala paratkoon – tätä ihmislapset eivät usko enkä itsekään usko sitä täysin. Sillä jokainen luulee tietävänsä parhaiten ja toivoo, että perkele on valtameren toisella puolella ja Jumala taskussamme.
15. Mutta hurskaiden tähden, jotka tahtovat pelastua, meidän täytyy elää, saarnata, kirjoittaa, tehdä ja kärsiä kaikki. Muussa tapauksessa, jos ajatellaan perkelettä ja vääriä veljiä, näyttää paremmalta olla saarnaamatta, kirjoittamatta tai tekemättä mitään, vaan ainoastaan saada kuolla varhain ja tulla haudatuksi. Sillä he vääristelevät ja häpäisevät kaiken ja muuttavat ne pahennuksen ja loukkauksen aiheiksi, aivan kuten perkele ajaa ja johtaa heitä tekemään. Me emme voi väistää taistelemista ja kärsimistä. Emme voi olla parempia kuin rakkaat profeetat ja apostolit, jotka myös kokivat samaa.
16. He ovat itse keksineet itselleen uuden menetelmän, jonka mukaan ensin tulee saarnata armoa ja sitten vihan ilmaisemista. Sanaa “laki” ei saa kuulla tai lausua. Tämä on näppärä pikku lelu, josta heillä on paljon huvia. He väittävät voivansa sovittaa koko Raamatun tähän malliin ja siten heistä tulee maailman valkeus. Tätä he luulevat pyhän Paavalin tarkoitukseksi Room. 1:18:ssa. Mutta he eivät kykene näkemään, että hän opettaa juuri päinvastaista. Ensin hän puhuu Jumalan vihasta, joka ilmestyy taivaasta ja tekee koko maailmasta syntisiä ja syyllisiä Jumalan edessä; kun heistä sitten on tullut syntisiä, silloin hän opettaa heille, miten he saavat armon ja tulevat vanhurskautetuiksi. Tämän Roomalaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua osoittavat voimallisesti ja selvästi. On myös ilmaus erityisestä sokeudesta ja järjettömyydestä, kun he väittävät, että Jumalan vihan ilmoittaminen on jotain muuta kuin laki. Tämä on tietysti mahdotonta, koska vihan ilmoittaminen on juuri laki, kun se tunnetaan ja koetaan, aivan kuten pyhä Paavali sanoo: “Laki saa aikaan vihaa” (Room. 4:15). Eivätkö he olekin järjestäneet asiat nokkelasti, kun he poistavat lain, mutta kuitenkin opettavat sitä julistamalla vihan ilmoittamista? Mutta he muuttavat asioiden järjestyksen toisin päin ja opettavat lakia sen jälkeen, kun he ovat opettaneet evankeliumia, ja vihaa armon jälkeen. Voin toden totta nähdä joitakin niistä häpeällisistä eksytyksistä, joihin perkele tähtää tällä pikku lelulla; mutta en voi puhua siitä nyt laajemmin. Sitä paitsi se on tarpeetonta, koska toivon niiden lakkaavan.
17. Kuvasti myös erityistä ylpeyttä ja ylimielisyyttä, kun he toivoivat ilmoittavansa jotain uudenaikaista ja epätavallista, niin että ihmiset sanoisivat: “Uskon todella, että hän on suuri mies, toinen Paavali. Täytyykö olla niin, että wittenbergiläiset yksin tietävät kaiken? Minullakin on aivot jne.” Niinpä, kyllähän sinulla on aivot, mutta sellaiset, jotka etsivät omaa kunniaansa ja jotka paljastavat itsensä ilkkuessaan viisaudellaan. Sillä he tahtovat päästä eroon laista ja kuitenkin opettaa vihaa, joka on vain lain tehtävä. Siten he hylkäävät vain joitain kirjaimia, jotka muodostavat sanan “laki”, mutta samalla he vahvistavat Jumalan vihan, jota näillä kirjaimilla tarkoitetaan ja jota niillä ymmärretään. He vain kääntävät toisin päin sen järjestyksen, jonka pyhä Paavali on määrännyt ja yrittävät asettaa viimeisen ensimmäiseksi. Eikö olekin hieno työ, jonka edessä koko maailman tulisi seistä hämmästyneenä? Mutta riittäköön tämä tällä hetkellä; toivon näet, että koska maisteri Eisleben tekee parannuksen ja peruuttaa oppinsa, luopuvat toisetkin, jotka ovat saaneet sen häneltä. Siihen Jumala heitä auttakoon! Amen.
18. Näissä olosuhteissa voisimme helposti niin halutessamme kaivautua kirkon historiaan sen alusta saakka. Huomaisimme, että tällainen oli asioiden kulku kaikkina aikoina: kun Jumalan sana menestyi jossain ja hänen pieni laumansa oli koottu, silloin perkele havaitsi valon ja hän puhkui sisään ja puhkui ulos ja ryntäsi raivokkaasti sitä vastaan voimakkailla, mahtavilla tuulilla jokaisesta nurkasta ja kulmasta yrittäen sammuttaa tämän jumalallisen valon. Ja vaikka onnistuttiin kukistamaan yksi tai kaksi tuulta ja vastustamaan niitä menestyksellisesti, hyökkäsi hän alati ja puhkui toiselta taholta valoa vastaan. Sillä ei ollut mitään taukoa tai loppua eikä sitä myöskään tule viimeiseen päivään saakka.
19. Uskon, että yksistäni – ollakseni puhumatta isistä – olen joutunut kärsimään enemmän kuin kaksikymmentä myrskyä ja lahkoa, jotka perkele on puhkunut minua vastaan. Ensin oli paavikunta. Toden totta, uskon että koko maailman täytyy tietää, kuinka monilla myrskyillä, bullilla ja kirjoilla perkele raivosi minua vastaan näiden miesten kautta, kuinka ilkeästi he ovat repineet, raastaneet ja vahingoittaneet minua. Ajoittain puhkuin minäkin vähän heidän päälleen, mutta en saanut sillä enempää aikaan kuin, että ärsytin ja kiihotin heitä sitä enemmän puhkumaan ja ähkimään minua vastaan tauotta tähän päivään saakka. Ja kun juuri olin likimain lakannut pelkäämästä sellaisia perkeleen ähkimisiä, alkoi hän puhkua minua vastaan toiselta taholta Münzerin ja kapinan välityksellä, minkä kautta hän lähestulkoon onnistui sammuttamaan valon. Tuskin oli Kristus tukkinut tämän aukon, kun perkele rikkoi muutamia ikkunaruutuja Karlstadtin avulla ja ryntäsi ja syöksähti niin rajusti, että pelkäsin hänen tempaavan pois sekä valon että vahan ja kynttilänsydämen. Mutta Jumala auttoi jälleen piskuista valoaan ja piti huolen siitä, ettei sitä sammutettu. Sen jälkeen tulivat uudestikastajat, jotka avasivat sekä oven että ikkunan yrittäessään sammuttaa valon. He saivat aikaan vaarallisen tilanteen, mutta eivät onnistuneet saavuttamaan päämääräänsä.
20. Eräät raivosivat myös vanhoja opettajia sekä paavia ja Lutheria vastaan samanaikaisesti: esimerkiksi Servetus, Campanus ja muut heidän kanssaan. En tahdo tässä mainita muita, jotka eivät hyökänneet minun kimppuuni avoimesti julkaisemalla myrkyllisiä ja pahoja kirjoituksia ja sanoja, joita jouduin henkilökohtaisesti kärsimään. Tahdon vain sanoa, että koska en välittänyt historiasta, jouduin oppimaan omasta kokemuksestani, että seurakunta, kalliin sanan ja toivoa-antavan, siunatun valon ansiosta, ei voi elää rauhassa, vaan sen täytyy alituisesti varautua uusiin perkeleen aikaansaamiin myrskytuuliin. Näin on ollut alusta asti, kuten voit lukea teoksesta “Historica ecclesiastica tripartita”, samoin kuin kirkkoisien kirjoista.
21. Ja vaikka eläisin vielä sata vuotta ja en onnistuisi Jumalan armon avulla ainostaan nujertamaan menneitä ja nykyisiä myrskyjä ja lahkoja, vaan myös kaikki tulevat, niin käsitän, ettei tämä kuitenkaan toisi rauhaa meidän jälkeemme tuleville niin kauan kuin perkele elää ja hallitsee. Siksi pyydän myös armollista kuolinhetkeä; en välitä tästä elämästä enää. Kehotan sinua, jälkimaailmamme, rukoilemaan ja seuraamaan Jumalan sanaa ahkerasti. Säilyttäkää Jumalan piskuinen lyhty. Ottakaa vaari ja olkaa varuillanne, valvokaa, niin ettei jonain hetkenä perkele koeta rikkoa ruutua tai ikkunaa tai tempaista ovea auki tai repiä kattoa pois sammuttaakseen valon; hän ei näet kuole ennen viimeistä päivää. Sinun ja minun täytyy kuolla, mutta meidän kuolemamme jälkeen hän on yhäti sama kuin hän on aina ollut, sellainen, ettei hän voi lakata raivoamisestaan.
22. Voin nähdä etäälle, miten perkele puhaltaa poskensa niin voimakkaasti pullolleen, että hän muuttuu aivan punaiseksi, kun hän valmistautuu puhkumaan ja raivoamaan. Mutta kuten meidän Herramme Kristus on alusta asti lyönyt (myös omassa persoonassaan) näitä pullistuneita poskia nyrkillään, niin ettei niistä ole lähtenyt muuta kuin pahanhajuista löyhkää, niin hän tekee yhä tänäkin päivänä ja jatkaa alati. Sillä Kristus ei valehtele sanoessaan: “Minä olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun asti”, ja kun hän vakuuttaa meille, että helvetin portit eivät voita seurakuntaa (Matt. 16:18). Samanaikaisesti meitä ohjataan pysymään valveilla ja tekemään osamme valon säilyttämiseksi. Me luemme: “Valvokaa”, sillä perkelettä kutsutaan “kiljuvaksi jalopeuraksi”, joka “käy ympäri etsien, kenen hän saisi niellä” (1 Piet. 5:8), ja tätä hän ei tehnyt ainoastaan apostolien aikana, kun Pietari lausui nämä sanat; hän menettelee näin ajan loppuun asti. Opastakoon tämä meitä. Auttakoon Jumala meitä, kuten hän auttoi esi-isiämme ja kuten hän auttaa perillisiämme, hänen jumalallisen nimensä kunniaksi ja ylistykseksi iankaikkisuudessa. Sillä loppujen lopuksi emme me kykene varjelemaan seurakuntaa eivätkä meidän isämmekään kyenneet siihen. Ei myöskään seuraajillamme ole sitä valtaa. Ei, se oli, on, ja tulee olemaan Hän, joka sanoo: “Minä olen teidän kanssanne aina, ajan loppuun asti.” Kuten on kirjoitettuna Heprealaiskirjeessä: “Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (13:8), ja Ilmestyskirjassa: “… joka on ja joka oli ja joka tuleva on” (1:8). Tämä on hänen nimensä eikä mikään muu; älköön myöskään ketään toista kutsuttako tällä nimellä.
23. Tuhat vuotta sitten sinua ja minua ei ollut ja kuitenkin seurakunta varjeltiin siihen aikaan ilman meitä. Hänen, jota kutsutaan nimellä “joka oli” ja “eilen” täytyi tehdä tämä. Me emme myöskään elinaikanamme ole seurakunnan varjelijoita. Sitä ei varjella meidän ansiostamme, sillä meidän on mahdotonta ajaa perkelettä pois siten kuin hän henkilöityy paavissa, lahkokunnissa ja pahoissa ihmisissä. Jos asia riippuisi meistä, tuhoutuisi seurakunta meidän silmiemme edessä ja me sen mukana (kuten päivittäin koemme), ellei olisi erästä toista Miestä, joka varjelee sekä seurakunnan että meidät. Hän tekee sen niin varmasti, että voisimme tarttua siihen ja tuntea sen, jos emme tahtoisi uskoa sitä. Meidän täytyy jättää asia hänelle, jota kutsutaan nimellä “joka on” ja “tänään”. Samoin me emme myötävaikuta vähääkään seurakunnan varjelemiseksi kuolemamme jälkeen. Hän, jota kutsutaan nimellä “joka tuleva on” ja “iankaikkisesti”, tekee sen. Sen, mitä me nyt sanomme itsestämme tässä suhteessa, joutuivat esi-isämme myös sanomaan, kuten käy ilmi psalmeista ja Raamatusta. Ja meidän jälkeemme tulevat tekevät saman havainnon, kun heitä kehotetaan yhdessä meidän ja koko seurakunnan kanssa laulamaan psalmia 124: “Ellei HERRA olisi meidän kanssamme – näin sanokoon Israel -” jne.
24. On murheellista, että meidän edessämme on niin monta esimerkkiä niistä, jotka uskoivat, että heidän tuli varjella seurakunta, ikään kuin se olisi rakennettu heidän varaansa. Siinä kävi lopulta surkeasti. Kuitenkaan sellainen Jumalan kiivas tuomio ei kykene murtamaan, nöyryyttämään tai estämään meidän ylpeyttämme ja hulluuttamme. Mitä tapahtuikaan Münzerille meidän päivinämme (puhumatta vanhoista, aiemmista ajoista), joka kuvitteli, että seurakunta ei voinut olla olemassa ilman häntä ja että hänen tuli kannattaa ja ohjata sitä? Nyttemmin ovat uudestikastajat olleet meille aivan riittävän kauheana varoituksena siitä, miten mahtava tuo mokoma perkele on ja miten lähellä hän on, sekä siitä, miten vaarallisia meidän nokkelat ajatuksemme ovat. Se pakottaa meidät pysymään valveilla ja ottamaan selville, onko kyseessä Jumala vai epäjumala, kulta vai savi. Mutta tämä ei ole mitään uutta – me olemme niin itsevarmoja, ilman pelkoa ja huolta; perkele on kaukana meistä ja meillä ei ole mitään siitä lihasta, joka oli pyhässä Paavalissa ja josta hän valittaa Roomalaiskirjeessä (7:23), kun hän julistaa, ettei hän kyennyt vapauttamaan itseään siitä, kuten hän haluaisi, vaan että hän oli vankina sen alaisuudessa. Ei, me olemme sankareita, joiden ei tarvitse huolehtia lihastamme ja ajatuksistamme. Me olemme puhdasta henkeä, me olemme vanginneet lihamme perkeleen kera, niin että kaikki, mitä meidän mieleemme juolahtaa tai mitä me satumme ajattelemaan, on aivan varmasti Pyhästä Hengestä; miten tässä voisi olla mitään vialla? Siksi tällä kaikella on kaunis päätös – nimittäin että sekä ratsu että ratsastaja taittavat niskansa.
Mutta tämä riittäköön valitusvirsistä. Olkoon ja pysyköön meidän rakas Herramme Kristus rakkaana Herranamme, Kristuksena, iankaikkisesti ylistettynä. Amen.
Luther´s Works vol. 47. Walch² 20,1610-1623. Käännös: Tord Carlström, Hannu Lehtonen
(alkuperäinen julkaisu 26.10.2016)
