Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. (Joh. 1:14)
Armonvälineiksi sanotaan Jumalan meille antamia ja säätämiä välineitä, joihin liittyy Jumalan lupaus syntien anteeksiannosta ja pelastuksesta. Sana (saarna, synninpäästö, Raamattu), kaste ja ehtoollinen sekä rippi.1
Miksi armonvälineet? Eikö Jumala voisi antaa armoansa välittömästi? Eikö kristinusko olekaan persoonallinen ja henkinen uskonto? Mihin siis tarvitaan välineitä? Jumala on kaikkialla kyllä kaikkialla läsnä, mutta Pelastajana, Vapahtajana Hänet kohdataan siellä, missä Hän on luvannut. Vanhan liiton aikana temppeli oli se paikka, johon Jumala oli liittänyt lupauksensa. Salomo rukoili temppeliä vihittäessä: Kuule palvelijasi ja kansasi Israelin rukous, jonka he rukoilevat tähän paikkaan päin kääntyneinä; kuule asuinpaikastasi, taivaasta, ja kun kuulet, niin anna anteeksi. (1 Kun 8:30)
Paratiisissa Jumala seurusteli ihmisten kanssa välittömästi. Mutta lankeemuksen jälkeen Adam pelkäsi ja pakeni Jumalaa. Oliko Jumala muuttunut pahaksi? Ei tietenkään, vaan Adam oli saastuttanut itsensä eikä enää voinut olla tekemisissä pyhän Jumalan kanssa. Synnin olemukseen kuuluu, että Adam ei myöskään voinut olla tekemisissä Jumalan kanssa.
(Rom 3:10-12) Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.
Jumalaa kyllä etsitään maailmassa. Ei ole kansaa, jolla ei olisi lainkaan uskontoa jumalineen. Mutta todellista Jumalaa, häntä joka on, ei etsi eikä toivo kukaan itselleen. Päinvastoin, kun ihminen tulee tätä Jumalaa lähelle, hän pakenee tai jopa kieltää tai kiroaa Hänet.
Yksikään syntinen ei voi katsella Jumalaa ”suoraan”, Jumalan kasvojen näkeminen tuhoaisi ihmisen. Tämän ihmiskunta on kokeva viimeisellä tuomiolla. Ja minä näin suuren, valkean valtaistuimen ja sillä istuvaisen, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niille sijaa löytynyt. (Ilm. 20:11)
Suuressa ahdistuksessaan Mooseskin tahtoi nähdä Jumalan kirkkauden. Sen hän saikin nähdä, mutta toisin, kuin oli kuvitellut.
Silloin Mooses sanoi: ’Anna siis minun nähdä sinun kirkkautesi’. Hän vastasi: ’Minä annan kaiken ihanuuteni käydä sinun ohitsesi ja huudan nimen ’Herra’ sinun edessäsi. Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan’. Ja hän sanoi vielä: ’Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon’. Sitten Herra sanoi: ’Katso, tässä on paikka minun läheisyydessäni; astu tuohon kalliolle. Ja kun minun kirkkauteni kulkee ohitse, asetan minä sinut kallion rotkoon ja peitän sinut kädelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Kun minä sitten siirrän pois käteni, näet sinä minun selkäpuoleni; mutta minun kasvojani ei voi kenkään katsoa.’ (2. Mos. 33:18-23)
Tämä merkillinen ja liikuttava kohta Raamatussa kertoo meille armonvälineistä, vaikka niitä ei tietenkään vielä UT:n merkityksessä ollutkaan. Mooses kohtaa Jumalan, mutta ei saa katsella Hänen kasvojaan. Jumala ilmoittaa itsensä, mutta samalla kätkeytyy. Hän kätkee Moosekselta kasvonsa, mutta ilmoittaa sydämensä. ’Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon.’ Mooses ei päässyt näkemään Jumalaa ”sellaisenaan”, hän eikä tutkimaan Jumalaa filosofisesti, Hänen viisauttaan, aivan kuin ulkopuolisena.
Kun puhutaan Jumalasta ”sellaisenaan”, puhutaan aina samalla katastrofista. Olemme kulkemassa ”katastrofia kohti”. Ei siksi, että Jumala olisi paha, vaan siksi, että me olemme syntisiä. Kun auto kulkee 120 km/t kohti betoniseinää, voivatko autossa istuvat keskustella rauhassa betoniseinän koostumuksesta. Sellaista keskustelua olisi pidettävä mielisairaana. Me olemme nuo autossa istujat ja Jumala betoniseinä. Juuri vastaavan totuuden Jumala ilmoitti Moosekselle: ”Sinä tahdot nähdä kasvoni, mutta se merkitsisi sinulle kuolemaa. Niin pyhä minä olen ja niin syntinen taas sinä.”
Ne, jotka väittävät nähneensä Jumalan olemuksen ja ne jotka pystyvät puhumaan Jumalasta kuin laborantit tutkittavasta kohteestaan, puhuvat todellisuudessa epäjumalasta ja tekevät itsensä Jumalaa suuremmiksi.
Mooseksesta ei tullut siis ”uskonnollinen nero”, suuri uskonnonfilosofi, uskonnon perustaja eikä syvä ajattelija kohdattuaan Jumalan. Hänestä tuli vapiseva syntinen, profeetta. Mutta hän oli saanut oppia tuntemaan Jumalasta jotakin, joka oli vielä suurempaa, kuin Jumalan kasvojen hohto, joka olisi tuhonnut hänet. Hän oli saanut nähdä Jumalan sydämeen, Hänen pelastustahtoonsa: kun Mooses laskeutui vuorelta, hän jäänyt eloon! Jumala oli säästänyt hänet, syntisen miehen. Mooses pelastui Jumalan teon avulla. Jumala peitti Mooseksen kädellään. Jos voisimme nyt nähdä tämän käden, siinä olisi naulan arpi, se käsi oli Kristuksen käsi.
Jumala kätki sen kirkkautensa, jota koko maailma joutuu pakenemaan viimeisellä tuomiolla, mutta paljasti sydämensä. Jumala ei kuvaillut itseään, vaan ilmoitti itsensä teossaan. Hän sanoo kyllä olevansa armollinen, mutta jatkaa: ’Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan.’ Mooseksen ja meidän kysymykseksemme jää: ”Sinä olet kyllä armollinen, mutta oletko minulle armollinen.” Tähän Mooses sai vastauksen Jumalan teoista, Hänen toiminnastaan.
Meitä ei auta sellainen oppi Jumalasta, joka tutkii Jumalaa ”sellaisenaan”, vaan meitä auttaa vain oppi, joka kertoo Jumalan suurista töistä. Kuten Paavali sanoi Korintilaisille ”Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.”. (1. Kor. 2:2)
Evankeliumi on sanoma Jumalan pelastusteoista Kristuksessa. Uskontunnustuksemme pääsisältökin on teonsanoissa, verbeissä:
(Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,)
ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
(ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.)
Philip Melanchton sanoo asian lyhyesti: ”Tuntea Kristus, on tuntea Hänen pelastustekonsa.”
Niin kuin Herra ilmoitti Moosekselle itsensä Vapahtajana toisaalta kätkemällä kasvonsa ja toisaalta ilmoittamalla pelastustahtonsa teollaan, niin Hän on ilmoittanut itsensä myös meille armonvälineissä evankeliumin saarnassa ja sakramenteissa. Evankeliumi kertoo meille, mitä Jumala on tehnyt: Hän on sovittanut maailman itsensä kanssa.
Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. (2. Kor. 5:19)
Sakramenttien avulla Hän julistaa, että tämä Hänen tekonsa, koskee henkilökohtaisesti meitä.
Sakramentitkin tosin näyttävät kätkevän Jumalan:
Vesi ja yksinkertainen sana! Mikä voisi näyttää vähemmän Jumalan kirkkaudelta, jonka edessä koko maailmankaikkeuden täytyy langeta maahan! Vähäinen leipä ja tilkka viiniä. Voisiko tästä löytää kaikkeuden Luojan ja Herran!
Samalla kun sakramentit kätkevät Jumalan, ne kuitenkin ilmoittavat Jumalasta kaikkein tärkeimmän asian, Hänen pelastustahtonsa meitä, minua kohtaan.
Kasteessa kuullaan ihmisen suusta Jumalan ääni: ”Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. ’Joka uskoo ja kastetaan pelastuu.’ (Mk. 16:16) ’Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena.’ (1. Pt. 3:21)
Jotta sakramentit ymmärretään oikein, on tiedettävä, että niissä toimii Jumala itse. Kun olen maailmalla liikkuessani tullut tekemisiin lukemattomien seurakuntien ja erilaisten opetusten kanssa, olen huomannut, että yleisin väärinkäsitys kasteen kohdalla on, että kaste on meidän tekomme Jumalalle, jonkinlainen tunnustautuminen omaan uskoon tulemiseen. Siksi on ymmärrettävää, että lapsikaste hyljätään, sillä eihän vauva vielä pysty tunnustamaan uskoaan.
Raamattu ei kuitenkaan opeta, että kaste olisi meidän tekomme tai meidän tunnustautumisemme uskoon. Kaste on lahja, Jumalan teko, jolla Hän liittää meidät uuteen ihmiskuntaan. Tämän ihmiskunnan ensimmäinen jäsen, sen kantaisä on Jeesus Kristus. Jeesuksen sovitustyön hedelmät lahjoitetaan siinä meille: syntien anteeksianto, Jumalan lapseus, Pyhä Henki, iankaikkinen elämä.
Kun siis ajattelet kastettasi, opit paljon Jumalasta: et pääse vielä näkemään Hänen kasvojaan ja kirkkauttaan, mutta pääset näkemään hänen sydämensä. Millainen on se Jumala, joka on valmis pyyhkimään kaikki syntisi ja pyhittämään koko elämäsi, vaikka Hän tietää kaiken sinusta ja synneistäsi!.
Entä ehtoollinen? Mikä siinä on niin jumalallista? Kuten yllä todettiin, sekin on ulkonaisesti mitä vähäpätöisin ateria. Sen tekevät pelastusateriaksi Jumalan sanat: ”Tämä on minun ruumiini, sinun edestäsi annettu; tämä on uusi liitto minun veressäni, sinun edestäsi vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.” Miten suuri onkaan sen Jumalan kirkkaus, joka on antanut ja edelleen antaa ruumiinsa ja verensä syntisen hyväksi! Tämä kaiken muuttava kirkkaus loistaa uskovalle, kun hän saa vähäpätöisen öylätin ja tilkkasen viiniä suuhunsa Jumalan lupauksen kera.
Raamatun opetus sakramenttien todellisuudesta ja pelastuksen konkreettisuudesta on yksinkertainen ja selvä. Lukemattomat sukupolvet ovat eläneet uskoen kasteeseen ja ehtoolliseen liitettyihin lupauksiin. Mutta aina on tietysti ollut väärääkin opetusta sakramenteista. Maailma ei tietenkään usko evankeliumiin eikä sakramentteihin, mutta kristikuntaakin vaivaavat monet ajatussuunnat, jotka johtavat sakramenttien tyhjenemiseen niiden suurenmoisista lupauksista ja sisällöstä:
Erityisesti 1800-luvulta lähtien on korostettu uskossa ns. subjektiivista puolta: se mitä minussa tapahtuu, on nähty olennaisena. Usko nähdään ennen muuta sisäisenä kokemuksena. Mikään minun persoonastani riippumaton ei voi olla aitoa, jne. Jos minä en pääse päättämään kasteestani, se ei ole mitään tai tulee joksikin vasta myöhemmin, sitten kun minä tulen ymmärtävään ikään.
Jos minä en koe jotain erityistä ehtoollisessa, se ei ole mitään tai se on vain sitä, minkä minun järkeni voi käsittää. Jos Jeesus sanookin, että leipä on Hänen ruumiinsa ja viini hänen verensä, mutta kun minä en sitä ymmärrä, päättelen että tässä on kysymyksessä vain kaunis uskonnollinen juhlahetki, jonka merkitys kasvaa sitä mukaa, kuinka intensiivisesti osaan siinä hetkessä ajatella ja muistella Jeesusta.
Kun sakramentit on tyhjennetty niiden sisällöstä, keksitään niiden sijaan muita asioita, joihin uskoa yritetään kiinnittää:
Kasteen sijaan tulevat esimerkiksi lasten siunaaminen, uskonratkaisu, jokin tunnekokemus. Kyllä lapsia voi siunata ja uskonelämässä tulee joskus ratkaisun hetkiä ja usko vaikuttaa usein meidän tunteisiimme asti, mutta näillä asioilla ei ole erityisiä lupauksia
Kun ei uskota ehtoollisen lupaukseen Kristuksen reaalisesta läsnäolosta, aletaan sitä etsiä jostakin muualta. Karismaattisissa piireissä yritetään saada – ja saadaankin – aikaan erityisiä kokemuksia, jotka sitten tulkitaan Jumalan läsnäoloksi. Muuan tuttavani johti vuosikausia hengellisiä kokouksia, joissa hän sai ylistyksellä aikaan voimakkaan tunnekokemuksen, jonka hän tulkitsi Jumalan erityiseksi ”tulemiseksi”. Hän kertoi minullekin, kuinka Jumalan kirkkaus tuli kokoussaliin. Kysyinkin, miten hän sitten vielä oli elävien kirjoissa!
Monet kaipaavat ns. armolahjoja, ei siksi, että voisivat palvella niillä seurakuntaa tai muita ihmisiä, vaan siksi, että saisivat varmistuksen Jumalan suosiosta: ”Jos voin kokea ihmeen, tiedän silloin, että Jumala on hyväksynyt minut.” Kun ei kaste eikä ehtoollinen ole muuta kuin symboleja ja korkeintaan meidän velvollisuuksiamme, on varmuus Jumalan suosiosta saatava ihmeitten, kokemusten ja merkkien avulla.
Elävällä uskolla on alituinen seuralainen: epäilys. Elävä usko epäilee myös itseänsä: olenko oikeassa uskossa? Mihin pelastukseni perustuu? Entä jos olenkin vain pettänyt itseäni! Englantilainen teologi Phillip Cary kuvaa yleisprotestanttista uskonvarmuuden päättelyketjua (syllogismi) näin:
Lähtökohta: Jokainen joka uskoo Kristukseen, pelastuu.
Lisätieto: Minä uskon Kristukseen.
Päätelmä: Olen siis pelastettu.
Aluksi tämä näyttää selvältä ja ongelmattomalta. Mutta muuan asia nousee tässä ratkaisevaksi: oma usko, minun uskoni. Joudun siis uskomaan omaan uskooni. Mutta juuri sitähän olin epäillytkin. Tähän otetaan avuksi monenlaiset kokemukset, yliluonnolliset tapaukset, ns. armolahjat tai erityisen voimakkaat tunteet. Tunnettu herätysjulistaja antoi neuvon: jos et ole varma oman uskonratkaisusi aitoudesta, tee ratkaisu nyt ja kirjoita se vaikka raamattuusi. Mutta entä jos tämä uusikaan ratkaisu ei ole luotettava. On siirrytty vain ojasta allikkoon.
Jumalan sana antaa meille toisenlaisen ratkaisun. Phillip Cary esittää sen ns. luterilaisena päätelmäketjuna:
Lähtökohta: Kristus sanoi minulle ’Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.’ (Papin ääni on Kristuksen ääni – ’Joka kuulee teitä, kuulee minua.’)
Lisätieto: Kristus ei koskaan valehtele, vaan puhuu aina vain totta.
Päätelmä: Olen siis kastettu (minulla on uusi elämä Kristuksessa).
Tai näin:
Lähtökohta: Kristus sanoi ’…tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi..’. ”Kristuksen veri, sinun edestäsi vuodatettu.”
Lisätieto: Kristus ei koskaan valehtele, vaan puhuu aina vain totta.
Päätelmä: Olen siis saanut syntini anteeksi.
Usko perustuukin Jumalan asettamiin armonvälineisiin, eikä joudu etsimään varmuutta itsestään. Minä saatan pettää itseäni, mutta Jumala puhuu aina totta. Hänen lupauksiinsa voi luottaa.
Jumala sitoo itsensä lupauksiinsa. Se, mitä tapahtuu maan päällä, pätee taivaassa. Tässä on meidän uskonvarmuutemme. Siksi on elintärkeätä, että armonvälineet suojataan ihmisopeilta ja niitä käytetään paljon ja oikein.
Näin Jumala on armonvälineitä käyttäen kätkenyt itsensä, niin ettemme näe Häntä vielä ”suoraan”, ”paljaana”, sillä silloin me tuhoutuisimme. Mutta juuri niissä Hän samalla on ilmoittanut itsensä Rakkautena, Pelastajana, syntien anteeksiantajana ja äärimmäisen ihanana kirkkautena. Kadotetun paratiisin portti on avattu armonvälineissä.