Tämä artikkeli on julkaistu Sakari Korpisen juhlakirjassa ”Oikeat alttarit ja saarnatuolit”
Onko kirkko ”uskon kohde” – kuten usein kuulee sanottavan? Vai onko todellinen kirkko havaittavaa, jopa näkyvää todellisuutta, joka on lähestyttävissä, löydettävissä ja koettavissa inhimillisellä tasolla?
Teologisen kirkkokeskustelun perussanastoon ovat vakiintuneet termit ”näkyvä kirkko” ja ”näkymätön kirkko.” Näkyvällä kirkolla kuvataan kirkkoa havaittavana ja koettavana ihmisyhteisönä ja instituutiona virkoineen, jäsenineen ja hallintorakenteineen. Näkymättömällä kirkolla puolestaan tarkoitetaan sydänten yhteyttä Jeesukseen uskon kautta joka – niin kuin muutkin sydämen asiat – on ulkopuoliselle tarkkailijalle näkymätön.
Vaikka näiden kahden näkökulman välille olisikin mahdollista hahmotella synteesi, olisi se helposti epävakaa ja altis keikahtamaan. Joko kirkosta tulee ”pääasiassa pään asia” eli mielensisäinen, mystinen idea – tai pyhäin yhteys korvautuu ”pyhällä yhdistyksellä” jossa Jumalan valtakunta samaistetaan hallintorakenteeseen.
Kirkkokäsitystä, joka rakentuu vain näiden kahden käsitteen ympärille, voisi verrata kaksijalkaiseen jakkaraan, joka pysyy pystyssä vain niin kauan kuin sitä pidetään pystyssä. Tuomalla kirkkokäsitykseen ”kolmanneksi jalaksi” luterilainen ymmärrys armonvälineistä kirkon perustana, saadaan ymmärrys kirkosta vakautettua ja myös seurakuntaelämä alkaa löytää oikean muotonsa.
Kristuksen kirkko on, sanansa mukaisesti, Kristuksen kirkko. Hän ei ole kirkostaan erillinen, ikään kuin sitä vastapäätä seisova osapuoli, vaan oman kirkkonsa perustus – jopa siinä määrin, että kirkon säilyminen kirkkona on täysin riippuvainen Hänen läsnäolostaan. Kaikki Uuden testamentin vertauskuvat alleviivaavat Herran läsnäoloa seurakunnassaan. Hän on viinipuun runko, johon oksat kiinnittyvät (Joh. 15); hyvä paimen, jonka ääntä lammaslauma seuraa (Joh. 10); pää, johon ruumiin jäsenet ovat liittyneet (Kol. 1:18, myös Ef. 1:23, laajemmin 1. Kor. 12); peruskivi, jonka päälle temppelin muurin yksittäiset kivet rakentuvat (1. Piet. 2) – ja niin edelleen.
Raamatulliset kuvat Kristuksen kirkosta sisältävät seurakunnan yhteyden ja erilaisuuden hedelmällisen jännitteen (esim. yksi puu, monta oksaa), mutta perustuksen suhteen sanoma on selvä: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.” (1. Kor. 3:11) Samoin kuin yksittäinen ihminen on aidosti kristitty vain silloin kun hän uskoo Jeesukseen ja kuuluu hänelle, samoin kirkko yhteisönä voi olla tosiasiallisesti kirkko vain olemalla jatkuvassa yhteydessä Kristukseen.
Uusi testamentti sisältää varoitukset uskosta lankeamisesta. Samoin kuin yksittäinen ihminen, myös kokonainen seurakunta voi lakata olemasta Kristuksen oma. Ilmestyskirjan seurakuntakirjeissä kirkkoa kuvataan ryhmäksi lamppuja, joiden keskellä Kristus käyskentelee. Efeson seurakunta (Ilm. 2:5) sai vakavan varoituksen: ”Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan” – eli se poistettaisiin oikeiden seurakuntien joukosta.
Koska kirkko on luonteeltaan uskon yhteisö, Augsburgin tunnustuksen puolustus toteaakin, että kirkkoon sanan varsinaisessa merkityksessä kuuluvat vain todelliset sydämen kristityt, uskovat. ”Siksi me Raamatun mukaisesti käsitämme asian niin, että kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä on niiden pyhien yhteisö, jotka todella uskovat Kristuksen evankeliumin ja joilla on Pyhä Henki.” (Ap. VII/VIII, 28)
Kirkko täällä maan päällä on, vanhaa sanontaa seuraillen, tietenkin ”sekalainen seurakunta” (corpus permixtum). Tunnustus lausuu, että tarkkaan sanoen (proprie dicta) kirkkoon kuuluvat vain uskovat, mutta laveasti puhuen (large dicta) myös teeskentelijät kuuluvat kirkkoon. On kuitenkin huomattava missä suhteessa termeihin sisällytetään väljyyttä: liittyykö se ”kuulumiseen” vai ”kirkkoon”? Kyse ei ole pelkästä semanttisesta saivartelusta. Jos laitamme lainausmerkit kirkon ympärille, päädymme kirkkokäsitykseen, jossa pyhien ja pahojen rinnakkaiselo samassa seurakunnassa heittää epäilyksen koko kirkon oikeellisuuden ylle, ja tuloksena on ”kirkko”. Tunnustuksen teologialle uskollisempaa olisi panna nuo paljonpuhuvat lainausmerkit kuulumisen ympärille. Silloin sanomme, että epäuskoiset ”kuuluvat” kirkkoon, mutta heidän kuulumisensa on vajaata, rajoittunutta ja näennäistä. He kuuluvat nimellisesti, mutta eivät todellisesti, kuten Tunnustus kiteyttää.
Vaikkei ns. Paavillinen kumoamus suoraan tähän tarttunut, Melanchthon ennakoi mahdollisen vastaväitteen, jonka mukaan edellä kuvatun kaltainen kirkko jäisi pelkäksi teoriaksi ilman kosketuspintaa kristittyjen ihmisten todelliseen elämään. Tunnustus kyllä lausuu: ”Kirkkopa näet ei ole sellainen yhteisö, joka vain rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan, kuten muut yhteisöt, vaan se on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä.” Mutta välittömästi sen jälkeen jatkaa: ”Sillä on kuitenkin ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen. Ainoastaan tätä kirkkoa sanotaan Kristuksen ruumiiksi, ja sitä Kristus Hengellänsä uudistaa, pyhittää ja hallitsee…” (Ap. VII/VIII, 5) Samoin myös: ”Emme me liioin haaveksi mistään Platonin valtiosta, niin kuin jotkut ilkkuen väittävät, vaan toteamme, että kirkko, josta puhumme, on todella olemassa: siihen kuuluvat koko maan piirissä hajallaan elävät tosi uskovat ja vanhurskaat. Lisäämme vielä sen tuntomerkit, puhtaan evankeliumin opetuksen ja sakramentit. Tämä kirkko on varsinainen totuuden pylväs.” (Ap. VII/VIII, 28)
Tärkeitä ovat nämä Apologian täsmennykset: vain tätä kirkkoa Raamattu nimittää Kristuksen ruumiiksi (dieselbe Kirche wird allein genannt in der Schrift Christus’ Leib), ja tämä kirkko on varsinainen totuuden pylväs. Tässä kaikuu tietenkin Augsburgin tunnustusken 7. artiklan tiivistys: Kirkko on pyhien yhteisö, jossa sanaa puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein (saks. ”Kristuksen asetuksen mukaan”) toimitetaan. Nuo määreet ”puhtaasti ja oikein” (pure et recte) ovat oleellisen tärkeitä, ja niillä oikea kirkko piirtyy esiin.
Augsburgin tunnustuksen kirkkokäsityksessä ei ole häivääkään mystisestä ja spiritualisesta kirkko-opista, vaan todellinen kirkko on olemassa, se toimii, se voidaan löytää ja siihen voidaan liittyä. Melanchthonin tähdennys ”emme haaveile mistään Platonin valtiosta” on suunnattu kyynisiä tarkkailijoita vastaan, jotka jo lähtökohdissa sanovat, ettei mitään oikeaa ja puhdasta kirkkoa ole mahdollista tässä maailmassa löytää.
Oikea, näkyvä kirkko on tunnistettavissa sen ”tuntomerkkien” mukaan, eli puhtaan evankeliumin ja Kristuksen asetuksen mukaan toimitettujen sakramenttien perusteella. Nämä eivät ole pelkästään merkkejä, vaan ne luovat kirkon ja säilyttävät sen maailman kiusaustenkin keskellä.
Sana ja sakramentit ovatkin keskeisen tärkeä kirkko-opin saranakohta, jossa kirkon hengellinen ja salattu luonne yhdistyy sen nähtävän, havaittavan ja inhimillisen olemuksen kanssa. Tämä kahtalaisuus on hedelmällisellä tavalla läsnä jo armonvälineissä itsessään. Sana ja sakramentit ovat havaittavia, objektiivisia, asioita jotka ulkonaisen muotonsa puolesta ovat kiistatta aistein havaittavissa: armonvälineet otetaan vastaan kuulemalla, koskemalla – jopa syömällä ja juomalla. Samalla ne kuitenkin pitävät sisällään ihmisen havaintokyvylle salatun, mutta uskon tunnistaman ja tunnustaman todellisuuden. Ehtoollisleipä näyttää aisteille tavalliselta leivältä, mutta on todellisesti Kristuksen ruumis.
Petrus Ableardin tiivistys kuului: ”Sakramentti on näkyvässä muodossa oleva merkki Jumalan näkymättömästä armosta.” Siksi sanan ja sakramenttien varaan rakentuva kirkkokin on samanaikaisesti nähtävä, koettava ja todellisesti havaittava – mutta sen luonne pyhien yhteisönä, totuuden pylväänä ja perustuksena, Pyhän Hengen temppelinä jne. käsitetään uskolla. Samoin kuin evankeliumia tuntematon tarkkailija ei voi ehtoollisleipää katsellessaan havaita sen olevan Herran ruumis, ei hän myöskään kirkkoa – ainakaan pintapuolisesti – tutkiessaan tunnista tätä joukkoa Kristuksen morsiameksi. ”Abscondita est ecclesia, latent sancti” – ’kirkko on kätketty, pyhät ovat piilossa’. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kirkko olisi kadonnut näkyvistä, vaan sitä, että epäuskoiset silmät eivät tunnista sitä siksi, mikä se on.
Kristitylle tarkkailijalle puhdas sana ja Kristuksen asetuksen mukaiset sakramentit ovat kuitenkin tae siitä, että kyse on todellisesta kirkosta. Sanan tosi saarna ja sakramenttien oikea toimittaminen tuottavat uskon luottamusta ja rohkeutta seurakunnassa, joka voikin tunnustaa: ”Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti.” (1. Moos. 28:17)
Sananjulistus ja sakramenttien toimittaminen eivät vain pisteenomaisesti tapahdu, tarjoten hetkittäisiä välähdyksiä todelliseen kirkkoon. Sana ja sakramentit elävät ja vaikuttavat konkreettisen seurakunnan keskellä: Jumalan armon voimasta se juuri on CA 7:n kuvaama ”pyhien yhteisö”.
Koska sana ja sakramentit ovat sekä Jumalan lahja että kristityille annettu tehtävä, tulee jokaisen kristityn liittyä näkyvän kirkon jäseneksi ja tällaisen kirkon tulee järjestää toimintansa niin, että sen työ edistää evankeliumin julistamista. Oikein toteutuessaan kirkollinen hallinto on evankeliumin palvelija. Iso katekismus toteaa: ”Kristikunnassa kaikki on järjestetty sitä varten, että saisimme sen keskuudessa sanan ja merkkien välityksellä joka päivä elämämme loppuun asti sulaa syntien anteeksiantamusta.” (Iso Katekismus, 3. uskonkohta, 55) Luther kirjoittaa tässä ’järjestämisestä’ tai ’hallitsemisesta’ (ist geordnet) ja osoittaa mikä seurakunnallisen hallinnon päämäärä on: nähdä vaivaa sen eteen, että seurakunnan varsinainen tehtävä voi jatkua, ja sen jäsenillä on mahdollisuus viikko viikon jälkeen elää Jumalan sanan ja sakramenttien hoidossa.
Ihmisyhteisö, joka saa käyttää keskuudessaan evankeliumia ja pyhiä sakramentteja on kuin Herran vertauksen pelto, johon on kätketty aarre. Aarre antaa koko pellolle suuren arvon, ja siksi mies ”meni, ja myi kaiken mitä hänellä oli, ja osti pellon.” Kristillisen kirkon ulkonainen elämä voi kriittisen tarkastelijan silmissä näyttää kovin, kovin maanläheiseltä: messun juhlahetkien ja sielunhoidon helmien lisäksi on paljon kokouksia, tilinhoitoa, sähköposteja ja raportteja, kalenteriasioita ja ennen kaikkea ihmisiä omine vikoineen ja puutteineen. Siinä on kuvattuna pelto – jonka sisällä aarre kuitenkin on. Silloin ja sikäli kun kirkon ulkonainen elämä ojentautuu sanan mukaan ja tekee työtä sen eteen, että kirkossa voisi olla ”joka päivä elämämme loppuun asti sulaa syntien anteeksiantamusta” – silloin myös nämä arkiset asiat saavat jalon tehtävän ja suuren arvon.
Kirkollisen järjestyksen asioissa on muistettava vanha erottelu Jumalan säätämiin ja käskemiin asioihin, joita noudatetaan iure divino, jumalallisen oikeuden mukaan, ja ihmisten säätämiin asioihin, joita noudatetaan iure humano, inhimillisen oikeuden mukaan. Jälkimmäinen ei koskaan voi nousta ensin mainittua vastaan, ja tällaista yrittäessään se menettäisi oikeutuksensa. Erityisesti uskonpuhdistuksen aikakaudella luterilaiset joutuivat teroittamaan, kuinka kirkollisen hallinnon määräyksiä ei ole pakko noudattaa silloin, kun ne ovat evankeliumia vastaan, tai kun ne esitetään Jumalan lain tapaisina omiatuntoja velvoittavina käskyinä.
Mutta silloin, kun kirkollinen järjestys ei ole ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, kristittyjen tulee noudattaa sitä, sillä Jumala on ”järjestyksen Jumala”. Augsburgin tunnustus toteaa: ”piispat ja papit ovat oikeutettuja asettamaan säädöksiä, jotta kaikki kirkossa tapahtuisi järjestyksessä, ei kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että me näin sovittaisimme synnit tai että omattunnot velvoitettaisiin uskomaan, että ne ovat välttämättömiä jumalanpalveluksen muotoja. – – Tällaisia säännöksiä seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi ja niitä tulee seurata, jotteivät toiset loukkaisi toisiaan, vaan että kaikki tapahtuisi seurakunnissa rauhallisesti ja ilman häiriötä.” (Augsburgin tunnustus XXVIII, 53)
Yhteenvetona voidaan sanoa, että armonvälineiden, julkisen jumalanpalveluksen ja muiden kirkon tuntomerkkien ottaminen mukaan kirkko-opin määritelmiin rakentaa yhteyden alussa mainittujen ”näkyvän” ja ”näkymättömän” kirkollisuuden välille.
Se salattu uskonyhteys, jota kristitty hengessä ja sielussa kokee Herransa kanssa voi syntyä ja säilyä vain siellä, missä sanaa kuullan ja sakramentti nautitaan. Siksi todellista ”näkymätöntä kirkkoa” ei voida ajatella irrallaan näkyvästä seurakunnan elämästä. Franz Pieper: ”Koska oletettu Pyhän Hengen välitön vaikutus [ilman armonvälineitä] ei ole todellista, vaan kuviteltua, on myös sille perustettu kirkko pelkkää kuvitelmaa.” (Pieper, Kristillinen Dogmatiikka s. 525) Samoin: ”Kirkko, joka syntyy ihmisen oman tahdontoiminnan tuloksena, ei ainoastaan ole kaikkea muuta kuin se Kirkko, josta Raamattu puhuu, vaan se ei myöskään ole Kirkko, joka voisi vastustaa helvetin portteja.” (s. 526)
On traagista, miten monet suomalaiset kristityt elävät lähes kokonaan erossa seurakunnan jumalanpalveluksesta, tai parhaimmillaankin jäävät vain kiertelevien hengellisten kuluttajien rooliin. Historialliselle kristinuskolle aivan itsestään selvät perusasiat – seurakuntaan kuuluminen, jumalanpalvelukseen osallistuminen – ovat unohtuneet. Monin paikoin tätä puutetta ei edes pidetä puutteena, vaan kuvitellaan, että seurakuntayhteydeksi riittää uskovien muodostama kaveripiiri ja ajoittaiset osallistumiset hengellisiin tapahtumiin.
Julkinen sananjulistus ja sakramenttien hoito antavat arvon ja merkityksen ”näkyvän” kirkon työlle. Paavalin retorinen kysymys ”kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty?” (Room. 10:15) alleviivaa kirkon ja erityisesti kirkon johtajien vastuuta lähettäjinä ja tuon lähetystyön valtuuttajina ja mahdollistajina. Luterilaisen virkaopin mukaisesti tunnustamme, että Jumala itse kutsuu saarnaajat työhönsä, mutta Hän käyttää tässä kutsussa välineenään kirkkoa. Kirkko tutkii, kutsuu ja vihkii pastorit julistamaan sanaa ja näin ”näkyvä kirkko” huolehtii sielujen autuudesta. Tunnustuksen puolustuksessa Melanchthon liittää saarnaviran niin kiinteästi kirkon konstitutiivisiin merkkeihin, että saksankielinen versio puhuu siitä kuin vaihtokäsitteenä puhtaan evankeliumin kanssa. ”Tällä kirkolla on ulkonaiset merkkinsä: saarnavirka tai evankeliumi ja sakramentit” (das Predigtamt oder Evangelium und die Sakramente).
Sanan ja sakramenttien keskeisyys julkisen kirkollisen elämän sisältönä ja oikeuttajana toimii myös terveellisenä koetinkivenä eri kirkollisten toimijoiden välillä. ”Älkää luottako valheen puhujiin, jotka hokemalla hokevat: ’Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli, Herran temppeli!’” (Jer. 7:4) Todellisena kirkkona olemiseen ei riitä se, että sanoo olevansa kirkko, tai jonkin kirkollisen sukupuun vaaliminen. Jeesuksen sanat on sovitettavissa myös uskonnollisiin yhteisöihin: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21) Augsburgin tunnustuksen 7. artiklan napakka määritelmä nousee jälleen esiin: oikea kirkko on se, jossa saarnataan ja jaetaan sakramentit raamatunmukaisesti. Ei riitä, että kirkkokunnan tunnustuspykälä on muodollisesti oikea; on tarkasteltava ja arvioitava mitä tosiasiallisesti seurakunnat tekevät ja mitä kirkon johto julkisuudessa puhuu.
Ulkopuoliselle tarkkailijalle joskus herää huoli siitä, että Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa vielä säilyvät tunnustukselliset ovat käytännössä luopumassa Augsburgin tunnustuksen 7. artiklan mukaisesta kirkko-opista ja hyväksyvät – ehkä pitkin hampain, mutta kuitenkin – että kirkolta ei voi edellyttää enää sen tunnustukseen pitäytymistä. Tyydytäänkö jonkinlaiseen ”sateenvarjokirkkoon” jonka alla saa olla monenlaisia keskenään ristiriitaisia tunnustuksia ja ryhmittymiä, jos vain näiden rinnalla löytyisi hiukan tilaa ja ymmärrystä myös raamatullis-luterilaiselle opetukselle ja seurakuntaelämälle?
Augsburgin tunnustuksen pykälissä kuvataan, mitä seurakunnat opettavat (docent), mutta myös tuomitaan sille vastakkaiset opit (damnant); eikä ainoastaan opit, vaan myös väärät opettajat. Tämä ei ole riidanhaluista räksyttämistä, vaan totuuden opettamisen osa. Sillä on oltava sovelluksensa myös käytännössä, esimerkiksi siinä, että selvästi harhaan johtavien pappien ja piispojen kanssa ei vietetä yhteistä jumalanpalvelusta. Sellaisesta apostoli Johannes hyvin voimakkain sanoin varoittaa: ”Se, joka lausuu [väärän opettajan] tervetulleeksi, osallistuu hänen pahoihin tekoihinsa.” (2. Joh. 11)
Lähetyshiippakuntaa vastaan on vuosien varrella rivien välistä ja riveiltäkin kohdistettu epäilyksiä donatolaisuudesta. Tässä artikkelissa ei ole tarkoituksenmukaista pöyhiä sitä, mitä 300- ja 400-lukujen donatolaiskiista lopulta piti sisällään; oleellisempaa on se, missä merkityksessä Tunnustuskirjoissa käyty keskustelu viittaa donatolaisuuteen, ja mitä se on – tai ei ole – meidän tilanteessamme.
Donatolainen kanta yksinkertaistetaan yleensä käsitykseksi, jonka mukaan moraalisesti langennut tai epäuskoinen pappi ei voi jakaa oikeaa sakramenttia. Kuten katolinen kirkko muutenkin, myös luterilaiset torjuivat tämän ajatuksen ja totesivat: ”Sakramentit eivät menetä tehoaan sen johdosta, että niitä hoitavat jumalattomat.” (Ap. VII/VIII, 3) Sakramenteilla on voimansa Kristuksen asetuksen ja hänen sanansa tähden ja niiden vaikutus perustuu sakramenttiin itseensä (ex opere operato) sen sijaan, että ne saisivat voimansa joko sakramentin jakajan tai vastaanottajan uskosta (ex opere operantis).
Tunnustus puhuu tässä yhteydessä kuitenkin koko ajan teeskentelijöistä (lat. hypocritas, saks. Heufler). Tällä tarkoitetaan ihmisiä, jotka tahtovat vaikuttaa oikeilta kristityiltä vaikka sisimmässään ovatkin langenneet pois Kristuksesta. Tämä ”teeskentely” sisältää myös armonvälineiden käyttämisen ja kirkon tunnustukseen ja Jumalan sanaan yhtymisen: ”Teeskentelijät ja jumalattomat tämän elämän aikana elävät seurakuntaan sekoittuneina ja ovat sen jäseniä sikäli, että heillä on ulkonainen yhteys kirkon merkkeihin: sanaan, tunnustukseen ja sakramentteihin…”(Ap. VII/VIII, 3)
”Mutta eiväthän he edes teeskentele,” totesi autuas Anssi Simojoki Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispoista. Tunnustuskirjojen intentiona ei olekaan sanoa, että kirkon viranhoitajilta olisi siedettävä toistuvaa evankeliumin vastaista opetusta, kirkon tunnustuksen peukalointia tai kokonaan kieltämistä, sakramenttien leväperäistä käyttämistä tai muutakaan sellaista. Samoin ei tunnustuksen linjaa mitenkään voida käyttää puolustamaan nykyistä tilannetta, jossa kirkko paitsi sallii, myös jopa suosittelee seurakunnan jäsenyyttä niillekin, joilla ei ole mitään kontaktia kirkon elämään saati jumalanpalvelukseen.
Pyrkimys opetuksen puhtauteen ja sakramenttien oikeaan toimittamiseen on kuitenkin välttämättä erotettava lakihenkisistä vaatimuksista elämän puhtauden suhteen. Vaikka kirkko onkin kutsuttu pyhitykseen, sen jäsenet ovat ja pysyvät eri tavoin syntisinä ihmisinä. Samoin kirkko kokonaisuutena, yhteisönä, on syntien ja heikkouksien sävyttämä, eivätkä hyvät työt, rakkaus tai elämän uudistuminen ole oikean kirkon tuntomerkkejä.
Vaikka evankeliumia voi yksi pappi julistaa taitavammin kuin toinen, silti huonoinkin saarnaaja voi, jos hänet on hyvin opetettu, julistaa evankeliumia oikein. Sakramentin toimittaminen Kristuksen asetuksen mukaisesti ei ole taito, joka vain kaikkein lahjakkaimmilta onnistuu. Armonvälineitä ei kirkko luo, eikä käytä niitä omassa voimassaan ja omalla taidollaan, vaan se ottaa ne lahjoina vastaan extra nos, itsensä ulkopuolelta. Näissä ei kysytä moraalista täydellisyyttä tai taitojen hiomista huippuunsa, vaan uskollisuutta. Siksi kirkko voi ja sen tulee vaatia paimeniltaan Raamatun opetuksen tarkkaa seuraamista, eikä tämä vaatimus ole millään muotoa lakihenkinen tai ”donatolainen”.
”On puhdasta armoa, että saamme elää yhteydessä toisiin kristittyihin.” (Dietrich Bonhoeffer), Tällainen yhteisö, pyhä kirkko on Wilhelm Löhen sanoin ”Jumalan luomistyön kaunein kukka.” Seurakunta on meille sekä lahja että tehtävä, mutta näistä kahdesta se on ensin lahja – sitten vasta tehtävä. Tämän lahjan otamme vastaan Kirkon Herralta, joka Hengellään vaikuttaa meissä uskon ja kasteen sakramentin kautta liittää meidät oman ruumiinsa jäsenyyteen. Missä kirkkoa on ryhdytty korjaamaan ilman iloista kiitollisuutta Jumalan armosta ja ilman nöyrää kunnioitusta Kristuksen työlle kirkossaan, siellä Kristuksen morsiamen kohtalo on usein ollut kuin verenvuototaudista kärsineen naisen: ”Hän oli kärsinyt paljon monien lääkärien käsissä ja kuluttanut kaiken omaisuutensa saamatta mitään apua; pikemminkin hänen tilansa oli huonontunut.” (Mark. 5:26)
Kristus varjelee ja uudistaa kirkkoaan, mutta tässä työssä hän käyttää ihmisiä. Paavali nimittää itseään istuttajaksi ja työtoveriaan Apollosta kastelijaksi, mutta Jumala yksin antaa kasvun. Silti myös istuttajaa ja kastelijaa tarvitaan. Kristityt eivät ole niitä jotka, Lutherin sanoin, ”istuvat puun juurella odottamassa että paistettu kana lentää suuhun.”
Seurakunnan rakennustyössä autuaallisella tavalla työ ja työn hedelmät kietoutuvat yhteen. Kylväjä saa iloita korjaajan kanssa. Joka näkee vaivaa oman seurakuntansa hyvinvoinnin eteen, saa itse nauttia sitä iloa, joka kirkossaan läsnä olevasta Kristuksesta löydetään. Samoin kuin yksittäisen ihmisen kääntymyksessä, myös kirkon rakentamisessa Pyhä Henki ei sivuuta ihmistä vaan uudistaa, innostaa ja hoitaa, ”tehden haluttomista halullisia.”
Jeesus Kristus näytti maanpäällisen vaelluksensa aikana aivan tavalliselta ihmiseltä, eivätkä sen ajan ihmiset voineet silmin havaita hänen olevan Jumalan Poika. Samalla tapaa Kristuksen kirkko tämän maailman keskellä näyttää pelkältä ihmisyhteisöltä. Vain Pyhä Henki voi sanan kautta antaa vakuutuksen siitä että tässä todella on ”pyhä papisto” ja ”Kristuksen morsian”. Epäuskoiset eivät voi tuntea kirkkoa sellaisena kuin se hengellisesti on, koska he eivät tunne kirkon Herraa eivätkä kuule hänen sanaansa. Kristitytkin voivat tuntea kirkon todella Kirkkona vain sikäli, kun he kuulevat Jumalan sanaa ja lähtevät seuraamaan Kristusta, joka johdattaa heidät oman seurakuntansa keskelle. Kristittyjen kirkkokäsitys ei ole haihatteleva tai romantisoiva, mutta se on kyllä hengellinen, Jumalan ilmoitukseen perustuvaa.
Ei ollut kahta eri Kristusta – Jumalaa ja ihmistä – vaan vain yksi. Samoin ei ole kahta kirkkoa – näkymätöntä hengellistä ja näkyvää inhimillistä – vaan on yksi kirkko, jossa jotkin puolet ovat ilmeisiä ihmisen aisteille ja kokemukselle ja toiset ovat enemmän uskon varassa omaksuttavia. Vaikka toinen ei olisi toista arvokkaampi, näiden välillä on tietty marssijärjestys. Samoin kuin Galilean ja Jerusalemin asukkaat tulivat tuntemaan Jumalan Pojan salaisuuden kohtaamalla ihmisen, Jeesus Nasaretilaisen, samoin kirkon näkymättömät, ihmeelliset totuudet ovat tavoitettavissa vain tulemalla ensin nähtävän, koettavan, konkreettisen kirkon piiriin.
Erityisesti kohtaamme nähtävän kirkon kolmella tapaa: sanan ja sakramenttien ympärille rakentuvassa jumalanpalveluksessa, toisissa kristityissä, ja institutionaalisessa eli järjestäytyneessä kirkossa.
Augsburgin tunnustuksen mukaisesti (artikla 7) todellisen kirkon olemus rakentuu puhtaan sananjulistuksen ja Kristuksen asettaman sakramenttien toimittamisen varaan. Nämä eivät ole ainoastaan merkkejä, joista oikea kirkko tunnistetaan, vaan näiden kautta kirkko syntyy ja säilyy. Näissä armonvälineissä Jeesus Kristus itse on läsnä seurakuntansa rakentajana ja kaitsijana. Hänen sanansa on ”henki ja elämä”, hänen seuraajansa kastetaan ”yhdeksi ruumiiksi” ja he pysyvät tämän yhden ruumiin jäseninä sillä he kaikki ”tulevat osallisiksi tästä yhdestä leivästä”.
Suhtautuminen sanaan ja sakramentteihin vaikuttaa aina myös siihen, millä tapaa kristityt suhtautuvat kirkkoon. Missä (erheellisesti) ajatellaan, että Jumala puhuu ja ilmoittaa tahtonsa mystisissä kokemuksissa myös ohi ja yli Jumalan sanan, tai missä sakramentteja ei ajatella Jumalan armahtavina tekoina ihmisen pelastamiseksi vaan jo-pelastettujen ihmisten ulkonaisiksi uskon ilmaisuiksi, siellä kirkkokäsityskin muuttuu spiritualistiseksi, mielensisäiseksi, mystiseksi.
Luterilainen kirkkokäsitys sen sijaan perustuu konkreettisiin ja hengellisesti vaikuttaviin sanaan ja sakramentteihin. Seurakunta toisaalta rakentuu näiden kautta, eikä ilman sanaa voi olla kirkkoa. Toisaalta armonvälineet eivät leiju ilmassa itsekseen, vaan juuri seurakunnan työn myötä sana tulee julistetuksi ja sakramentit jaetaan, ja näin kirkko toteuttaa tehtäväänsä. ”Työvälineekseen maan päällä Pyhä Henki on valinnut seurakunnan; kaikki hänen sanansa ja tekonsa toteutuvat sen välityksellä.” (Iso katekismus, 3. uskonkohta)
Samalla sana ja sakramentit asettavat vakavan ja terveen rajan kirkon ”kirkkoisuudelle”. Kristittyjen yhteisö voi säilyä todellisena kirkkona vain pysymällä Jumalan sanan alla. Ilmestyskirjan seurakuntakirjeisiin kuuluu myös varoitus tällaiselle seurakunnalle: ellei se tee parannustaan, sen lampunjalka siirretään pois, eli se ajautuu Kristuksen Kirkon ulkopuolelle.
Sana ja sakramentit eivät saa voimaansa ihmisistä, mutta missä sanaa julistetaan ja sakramentit jaetaan, siellä myös syntyy ”pyhien ihmisten yhteisö” kuten Augsburgin tunnustus kirkkoa kuvaa. Pyhiä he eivät ole oman moraalisen erinomaisuutensa tai hurskautensa tähden, vaan siksi, että Pyhä Henki on sanan ja sakramenttien kautta synnyttänyt heissä uskon Kristukseen ja tämän uskon vuoksi he saavat omakseen Jeesuksen pyhyyden. Tämä on hyvä pitää mielessä myös kristittyjen välisissä kohtaamisissa, se toisaalta varjelee meitä tuomitsemisenhalusta ja katkeroitumisesta, toisaalta ehkäisee tilannetta jossa kristittyjen yhteisö alkaa kiertyä oman oletetun erinomaisuutensa ympärille.
Kirkko ei ole palveluntarjoaja, joka tavoittelee mahdollisimman suurta asiakaskuntaa. Joskus osallistujamäärien laskeminen on johtanut koko kirkon hengellisen perustan vinoutumiseen. Täydet penkit ovat olleet ainoa totuuden mittari. Tällaista markkina-ajattelua vastaan tunnustukselliset papit ja seurakunnat aivan oikein korostavat uskollisuutta sanalle suurten joukkojen kokoamisen sijasta.
Kuitenkin on myös totta, että Jeesus Kristus on tullut pelastamaan juuri ihmisiä. Hän antaa sanansa ja sakramenttinsa kirkolle sitä tarkoitusta varten, että näitä välineinä käyttäen Pyhä Henki voisi vetää mahdollisimman monta syntistä parannukseen ja Kristuksen armon piiriin. Siksi myös ihmiset ovat äärimmäisen tärkeitä. Juuri heidän autuutensa tähden Kristus kuoli. Kirkko on kuin onkin palvelemassa ihmisiä – mutta tämä palvelustyö ei hae muotoaan tämän maailman markkinavoimilta tai epäuskoisten ihmisten mielihaluista, vaan Jumalan omasta sanasta jossa yksin on voima tuottaa hedelmää, joka kestää.
Jotta Jumalan sanan julistus voisi vakaasti ja tehokkaasti jatkua, kirkossa on järjestys. Iso katekismus lausuu: ”Siksi kristikunnassa kaikki on olemassa sitä varten, että saisimme sen keskuudessa sanan ja merkkien välityksellä joka päivä elämämme loppuun asti sulaa syntien anteeksiantamusta.” Saksan kielellä puhutaan järjestämisestä: ”ist geordnet” – kaikki ’on järjestetty sitä varten, että…’ Kirkollisen organisaation valtuutus ja päämäärä on huolehtia siitä, että seurakunnan keskellä sana ja sakramentit saavat jatkuvasti tehdä työtään.
Tämän vuoksi ”järjestyksen asiat” eivät kirkossa koskaan voi olla täysin epähengellisiä tai erossa teologiasta. Vaarallinen on se ajatus, että voitaisiin erotella omaksi ryhmäkseen ”hallinnolliset kysymykset” joilla ei muka olisi mitään vaikutusta kirkon hengelliseen elämään, ja joiden ratkaisemisessa ei Jumalan sanalla ja kirkon uskolla olisi mitään sijaa. Missä tällaista erottamista tapahtuu, siellä tämän maailman lainalaisuudet ja ihmisen luonnollinen järki jatkuvasti kasvattavat omaa valtaansa, ja kirkon uskolle ja teologialle jää alati pienenevä rooli.
Kun ymmärrämme kirkollisen järjestyksen evankeliumin palvelijaksi, käsitämme että tämä tehtävä kuuluukin luontevasti niiden kutsumukseen jotka Kristuksen kirkossa on asetettu kaitsijan virkaan. Piispan virkaan onkin vanhastaan liittynyt sanan saarnaamisen ja sakramenttien toimittamisen rinnalla vahva velvoitus kaitsemiseen ja hyvän järjestyksen vaalimiseen.
Tällainen kirkko on kristityille samanaikaisesti sekä lahja että kutsumus, sekä Jumalan armollinen työ että ihmisille annettu tehtävä. Näkyvän kirkon rakentamisessa Paavali ja Apollos kylvävät ja kastelevat, mutta Jumala yksin antaa kasvun. Silti Jumalan tahdon mukaisesti kylväjiä ja kastelijoitakin tarvitaan, ja samalla tapaa jokaista kristittyä tarvitaan kirkon rakentamisessa!
