Luterilaisten kirkkojen tärkein tunnustuskirja on Augsburgin tunnustus. Nimensä se on saanut merkittävästä Augsburgin kaupungissa. Sinne Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle V (hallitsi 1520–1556, kuoli 1558) oli vuonna 1530 kutsunut kokoon valtiopäivät, joilla keisarikunnan ruhtinaat ja kaupunkien edustajat päättivät valtakunnan asioista. Yksi asialistalla olevista asioista oli käsitellä uskonpuhdistuksen synnyttämää uskonnollista hajaannusta, joka oli myllännyt mieliä ja valtakuntaa vuodesta 1517. 25. kesäkuuta 1530 Saksin kansleri Gregor Brück (k. 1557) luki valtiopäiväsäädyille ja luovutti keisarille Augsburgin tunnustuksen, jossa luterilaiset ruhtinaat ja kaupungit lausuivat julki uskonsa. Siitä alkaen Augsburgin tunnustus on kertonut, mitä luterilaiset uskovat. Monissa maissa, esimerkiksi Tšekissä, Slovakiassa ja Romaniassa, luterilaisia kirkkoja ei kutsutakaan luterilaisiksi vaan ”Augsburgin tunnustuksen evankelisiksi kirkoiksi”.
Augsburgin tunnustuksen latinankielisen tekstin laati uskonpuhdistaja Philipp Melanchthon (k. 1560), sillä Martti Luther (k. 1546) oli lainsuojaton eikä siksi voinut osallistua valtiopäiville. Hän seurasi tapahtumia Coburgin linnasta, joka kuului vielä uskonpuhdistuksen suojelijan, Saksin ruhtinaan, alueisiin. Augsburgin tunnustus on siis Melanchthonin kynästä. Melanchthonilla oli kuitenkin taustamateriaalina liuta tunnustusluonteisia dokumentteja, joista on syytä mainita seuraavat:
Alla on käännös Schwabachin artikloista (Lutherin teosten Weimarer Ausgabe, XXX, III, s. 86–91). Artiklat oli tarkoitettu uskonpuhdistusliikkeen sisäiseen käyttöön. Lokakuun 1529 neuvotteluissa Schwabachissa Saksin ruhtinaan edustajat esittivät eteläsaksalaisille, että heidän olisi yhdyttävä artikloihin, mikäli halusivat liittoutua Saksin kanssa. Eteläsaksalaiset kieltäytyivät, koska eivät voineet yhtyä artiklojen opetukseen ehtoollisesta. Näin artiklat täyttivät tehtävänsä suojella oikeaa ehtoollisoppia hengellistäviltä protestanttisilta ehtoollistulkinnoilta. Augsburgin valtiopäivien aikana, ilmeisesti toukokuussa 1530, artiklat vuotivat painettuina julkisuuteen vastoin Lutherin tahtoa nimellä ”Martti Lutherin tunnustus valtiopäiviä varten”. Joukko roomalaismielisiä teologeja julkaisi artikloille heti tiukan vastineen. Luther torjui vastustajien kritiikin yleisellä tasolla. Hän totesi, että hän ei ole tekstissä vastuussa yksin vaan vain yksi tekijöistä, eikä artikloja ollut tarkoitettu julkiseen levitykseen.
Yhtä kaikki Schwabachin artiklat palvelivat Melanchthonia tärkeänä taustatyönä, kun hän samoihin aikoihin laati Augsburgin tunnustusta. Näin Schwabachin artiklat valottavat luterilaista uskoa ja Augsburgin tunnustuksen muotoutumista.
On ajateltava ja opetettava lujasti ja yksimielisesti, että on olemassa vain yksi ainoa todellinen Jumala, taivaan ja maan Luoja, samoin että tässä ainoassa, todellisessa, jumalallisessa olemuksessa on kolme erillistä persoonaa, nimittäin Isä Jumala, Poika Jumala, Pyhä Henki Jumala. Poika on syntynyt Isästä ikuisuudesta ikuisuuteen ja on oikea luonnollinen Jumala yhdessä Isän kanssa. Pyhä Henki on sekä Isästä että Pojasta, samoin ikuisuudesta ikuisuuteen oikea luonnollinen Jumala yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Tämä voidaan selvästi ja voimallisesti todistaa Pyhien Kirjoitusten avulla, kuten Joh. 1[:1, 3]: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Kaikki on syntynyt sen kautta eikä mikään ole syntynyt ilman sitä ja mikä on syntynyt jne.” sekä Matt. viim. [28:19]: ”Menkää, opettakaa kaikkia pakanoita ja kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” ja monien muidenkin samanlaisten raamatunkohtien avulla, erityisesti p. Johanneksen evankeliumista.
Ainoastaan Jumalan Poika on tullut todelliseksi ihmiseksi ja syntynyt Mariasta, puhtaasta neitsyestä, omistaen täydellisen ruumiin ja sielun. Isä tai Pyhä Henki eivät ole tulleet ihmiseksi, niin kuin kerettiläiset patripassiani[1] opettivat. Myöskään ei Poika ole omaksunut ainoastaan ruumista ilman sielua, niin kuin fotinolaiset[2] erehtyivät, sillä hän puhuu itsekin evankeliumissa usein omasta sielustaan, kuten sanoessaan: ”Minun sieluni on murheellinen kuolemaan asti jne.” [Matt. 26:38] Sen, että Jumalan Poika on tullut ihmiseksi, Joh. 1[:14] kertoo selvästi näin: ”Sana tuli lihaksi” ja Gal. 3 [4:4]: ”Kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti Poikansa, naisesta syntyneen, lain alaiseksi asetetun.”
[1] Tarkoittaa vanhan kirkon modalisteja, jotka opettivat, että Isä, Poika ja Pyhä Henki eivät ole erillisiä olevaisia vaan ainoastaan yhden ja saman Jumalan ilmenemismuotoja (”moduksia”). Heidän mukaansa voidaan siksi sanoa, että Isä kärsi ristillä. Siitä heidän vastustajansa kutsuivat heitä nimellä patripassiani eli ”Isän kärsimyksen opettajat”.
[2] Suuntaus, joka on nimetty Sirmiumin piispa Fotinuksen (k. 376) mukaan.
Sama Jumalan Poika, todellinen Jumala ja ihminen Jeesus Kristus, on yksi ainoa jakamaton persoona, joka on meidän ihmisten puolesta kärsinyt, ristiinnaulittu, kuollut, haudattu, noussut kolmantena päivänä ylös kuolemasta, noussut taivaaseen, istuu Jumalan oikealla kädellä ja hallitsee kaikkien luotujen Herrana jne. Siksi ei saa uskoa tai opettaa, että Jeesus Kristus on vain ihmisenä tai ihmisyyden puolesta kärsinyt puolestamme[1], vaan näin: koska Jumala ja ihminen eivät tässä ole kaksi erillistä persoonaa vaan yksi jakamaton persoona, pitää ajatella ja uskoa, että puolestamme on todella kärsinyt Jumala ja ihminen eli Jumalan Poika, niin kuin Paavali sanoo Room. 8[:32]: ”Jumala ei säästänyt omaa Poikaansa vaan antoi hänet meidän kaikkien puolestamme.” 1. Kor. 2[:8]: ”Jos he olisivat tunteneet hänet, he eivät olisi ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa” ja muut samanlaiset raamatunkohdat.
[1] Sanat on suunnattu Huldrych Zwinglin (k. 1531) opetusta vastaan, joka korosti Kristuksen persoonassa luontojen välistä eroa. Zwinglin mukaan Kristuksen jumaluus ei ollut mukana hänen kärsimyksessään, vaan ainoastaan hänen ihmisyytensä. Missä Raamattu puhuu Jumalan kärsimyksestä, täytyy ihmisten ajatuksissaan vaihtaa Jumalan tai jumalallisen luonnon tilalle ihminen Jeesus tai hänen inhimillinen luontonsa. Tätä Zwingli kutsui nimellä alloioosis, vaihtaminen.
Perisynti on todellinen synti, ei pelkästään puute tai heikkous, vaan sellainen synti, joka kadottaa ja erottaa ikuisesti Jumalasta kaikki Aadamista polveutuvat ihmiset, ellei Jeesus Kristus olisi tullut edustajaksemme, ottanut päälleen perisynnin ja kaikki siitä kumpuavat synnit, suorittanut niistä hyvityksen kärsimyksellään ja siten itsensä kautta kokonaan poistanut ja hävittänyt ne. Näin on tästä synnistä selvästi kirjoitettu psalmissa 50 [heprealaisen laskutavan mukaan 51] ja Room. 5.
Kun nyt kaikki ihmiset ovat syntisiä ja synnin ja kuoleman sekä Paholaisen vallan alaisia, on mahdotonta, että ihminen omin voimin tai omilla hyvillä teoillaan saisi aikaan, että hän tulisi jälleen vanhurskaaksi ja kunnolliseksi. Ei hän voi myöskään valmistautua tai tehdä itseään soveliaaksi vanhurskautta varten, vaan mitä enemmän hän yrittää saada jotain aikaan itsestään, sen pahemmaksi hän tulee. Ainoa tie vanhurskauteen ja vapaaksi synnistä ja kuolemasta on, että uskotaan ilman mitään ansioita tai tekoja Jumalan Poikaan, joka on kärsinyt puolestamme jne., kuten yllä on sanottu. Tuollainen usko on meidän vanhurskautemme, jonka Jumala tahtoo lukea ja katsoa vanhurskaaksi, kunnolliseksi ja pyhäksi, antaa kaikki synnit anteeksi ja lahjoittaa ikuisen elämän kaikille, joilla on tuollainen usko hänen Poikaansa. Hänen Poikansa tähden heidät otetaan armoon ja he ovat lapsia hänen valtakunnassaan jne. Tätä kaikkea p. Paavali ja Joh. evankeliumissaan opettavat perusteellisesti, kuten Room. 10[:10]: ”Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi jne.” Room. 4[:5, 22, 24]: ”Heidän uskonsa luettiin heille vanhurskaudeksi.” Joh. 3[:16]: ”Ei yksikään, joka uskoo Jumalan Poikaan, huku, vaan hänellä on ikuinen elämä.”
Tuollainen usko ei ole inhimillinen teko eikä se synny omin voiminemme, vaan se on Jumalan teko ja lahja, jonka Kristuksen kautta lahjoitettu Pyhä Henki vaikuttaa meissä. Koska tuollainen usko ei ole pelkkää kuvitelmaa tai sydämen omaa sepitelmää, jollainen vääräuskoisilla on, vaan voimallinen, uusi ja elävä todellisuus, se tuottaa runsaasti hedelmää ja tekee aina hyvää Jumalaa kohtaan ylistämällä, kiittämällä, rukoilemalla, saarnaamalla ja opettamalla ja lähimmäistä kohtaan rakastamalla, palvelemalla, neuvomalla, lahjoittamalla ja kärsimällä kaikenlaista pahaa aina kuolemaan asti.
Jotta tuollainen usko voitaisiin saada tai lahjoittaakseen sen meille ihmisille Jumala on asettanut saarnaviran tai suullisen sanan eli evankeliumin, jonka kautta hän antaa julistaa tuollaista uskoa ja sen voimaa, hyötyä ja hedelmää. Sen kautta Jumala myös kuin välineen kautta antaa uskon sekä Pyhän Henkensä, miten ja missä hän tahtoo. Uskon saamiseksi ei ole olemassa mitään muuta välinettä tai keinoa, ei toista tietä eikä tapaa, sillä kaikki ajatukset, jotka ovat ilman tai ennen suullista sanaa, ovat pelkkää valetta ja erehdystä, näyttivät ne sitten kuinka pyhiltä ja hyviltä tahansa.
Tuon suullisen sanan rinnalle ja ohella Jumala on asettanut myös ulkoiset merkit eli kasteen ja eukaristian, joiden kautta Jumala sanan ohella tarjoaa meille uskoa ja Henkeään sekä lahjoittaa ne ja vahvistaa kaikkia, jotka kaipaavat häntä.
Kaste, joka on ensimmäinen merkki tai sakramentti, koostuu kahdesta osasta, nimittäin vedestä ja Jumalan sanasta eli että kastetaan vedellä ja lausutaan Jumalan sana. Se ei ole pelkkää vettä tai vedellä valelemista, niin kuin kasteen herjaajat nykyään opettavat[1], vaan koska siinä on mukana Jumalan sana ja se perustuu Jumalan sanaan, kaste on pyhä, elävä ja voimallinen asia ja, niin kuin Paavali sanoo Tiit. 3[:5] ja Ef. 5[:26], uudestisyntymisen pesu ja Pyhän Hengen uudistus jne., ja tuollainen kaste tulee antaa ja suoda myös pikkulapsille. Jumalan sana, johon kaste perustuu, on tämä: ”Menkää ja kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” Matt. viim. [28:19], sekä: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.” [Mark. 16:16] Siksi on uskottava jne.
[1] Tarkoittaa uskonpuhdistusaikana syntyneitä kastajaliikkeitä. He kielsivät pikkulasten kastamisen ja pikkulasten kasteen pätevyyden. Lapsena kastettuja he pitivät kastamattomia ja siksi kastoivat heidät, kun nämä liittyivät kastajaliikkeisiin. Luterilaisten, roomalaiskatolisten ja reformoitujen näkökulmasta kyse oli uudestikastamisesta.
Eukaristia eli alttarin sakramentti koostuu sekin kahdesta osasta, nimittäin että leivässä ja viinissä on todellisesti läsnä Kristuksen todellinen ruumis ja veri, Kristuksen sanojen mukaisesti: ”Tämä on minun ruumiini. Tämä on minun vereni.” [Matt. 26:26–28] Se ei ole pelkkää leipää ja viiniä, niin kuin vastapuolemme nykyään väittää[1]. Nämä sanat vaativat uskoa mutta myös johtavat uskoon ja harjoittavat uskoa kaikkien kohdalla, jotka kaipaavat tätä sakramenttia eivätkä toimi sen vastaisesti, samalla tavalla kuin kastekin tuo ja lahjoittaa uskon, kun kastetta kaivataan.
[1] Tarkoittaa reformoituja opettajia eli ennen kaikkea Zwingliä, Johannes Oikolampadiusta (k. 1531) ja Martin Buceria (k. 1551). 1530-luvun kuluessa Bucer siirtyi lähemmäs luterilaista käsitystä. Nykyään torjuttua käsitystä seuraa reformoitu kristillisyys, jonka merkittävin opettaja on Jean Calvin (k. 1564). Kastajaliikkeet opettivat ehtoollisesta samansuuntaisesti kuin reformoidut.
Salaiseen rippiin ei saa pakottaa lakien voimalla[1], yhtä vähän kuin voidaan pakottaa kasteelle, sakramentille[2] tai evankeliumin luo, vaan ripin on oltava vapaa. On kuitenkin tiedettävä, kuinka suunnattoman lohdullinen ja parantava, hyödyllinen ja hyvä se on murheellisille ja eksyville omilletunnoille, koska siinä lausutaan synninpäästö eli Jumalan sana ja tuomiopäätös, jonka kautta omatunto vapautuu ja rauhoittuu murheistaan. Ei ole myöskään tarpeen luetella kaikkia syntejä[3], mutta on hyvä kertoa ne, jotka jäytävät sydäntä ja tekevät sen levottomaksi.
[1] Näin tehtiin keskiajalla, viimeistään Neljännen Lateraanikonsiilin päätöksellä vuonna 1215. Päätös on edelleen voimassa roomalaiskatolisessa kirkossa.
[2] Kun luterilaiset puhuvat ”sakramentista” yksikössä ilman lisämääreitä, se tarkoittaa yleensä alttarin sakramenttia eli ehtoollista.
[3] Keskiaikaisen ja roomalaiskatolisen opetuksen mukaan ripissä pitää luetella kaikki kuolemansynnit, jotka ihminen muistaa.
Ei ole epäilystäkään, että maan päällä pysyy ja on pyhä kristillinen kirkko maailmaan loppuun asti, niin kuin Kristus sanoo Matt. viim. [28:20]: ”Katso, minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti.” Tuo kirkko ei ole mitään muuta kuin Kristukseen uskovat, jotka uskovat ja opettavat yllä olevia artikloja ja uskonkohtia ja joita siitä hyvästä vainotaan ja tapetaan marttyyreinä maailmassa. Sillä missä evankeliumia saarnataan ja sakramentteja käytetään oikein, siellä on pyhä kristillinen kirkko, eikä sitä ole sidottu laeilla eikä ulkonaisella loistolla mihinkään tiettyyn paikkaan tai aikaan, ei tiettyihin henkilöihin eikä tapoihin[1].
[1] Sanat on suunnattu ennen muuta Rooman paavia ja paavin vaatimia seremonioita vastaan.
Meidän Herramme Jeesus Kristus on tuleva viimeisenä päivänä tuomitsemaan elävät ja kuolleet, vapauttamaan uskovansa kaikesta pahasta ja viemään heidät ikuiseen elämään sekä rankaisemaan epäuskoisia ja jumalattomia ja tuomitsemaan heidät yhdessä Perkeleen kanssa ikuisesti helvettiin.
Siihen saakka, kunnes Herra tulee tuomiolle ja tekee lopun kaikista voimista ja hallituksista, maallista esivaltaa ja hallitusta tulee pitää kunniassa ja sille tulee olla kuuliainen. Sillä se on Jumalan asettama sääty, jonka tehtävä on suojella kunnollisia ja hillitä pahoja, niin että kristitty voi hyvin hoitaa kyseistä säätyä ja palvella siinä, jos hänet on siihen asianmukaisesti kutsuttu, ilman että siitä aiheutuu vahinkoa tai vaaraa hänen uskolleen tai autuudelleen. Room. 13[:1–7]. 1. Piet. 2[:13–17].
Tästä kaikesta seuraa, että oppi, joka kieltää papeilta ja hengelliseen säätyyn kuuluvilta avioliiton ja yleiseensäkin lihan ja ruokia, samoin kaikenlainen luostarielämä ja -lupaukset, ovat kaikkineen tuomittuja ja Paholaisen oppia, niin kuin pyhä Paavali kutsuu niitä kirjeessään Timoteukselle 4. luvussa [1. Tim. 4:1–5]. Niiden avulla näet tavoitellaan armoa ja autuutta ja pyritään niihin eikä jätetä asioita vapaiksi, vaikka yksin Kristus on ainoa tie armoon ja autuuteen.
Ennen kaikkia muita kauhistuksia on syytä poistaa messu, jota tähän asti on pidetty uhrina ja tekona, jonka avulla ihminen voi hankkia toiselle armon. Tuollaisen messun sijaan tulee noudattaa jumalallista asetusta ja jakaa Kristuksen ruumiin ja veren pyhä sakramentti jokaiselle molemmissa muodoissa[1] hänen tunnustettuaan uskonsa[2] ja hänen hätänsä lievittämiseksi.
[1] Siis sekä leipä/ruumis että viini/veri. Keskiajalla oli yleistynyt tapa jakaa maallikoille vain leipä. Käytäntö juontui pelosta, että Kristuksen verta läikytettäisiin, ja sitä perusteltiin sillä, että leipä sisältäisi muka sekä Kristuksen ruumiin että veren. Myöhäiskeskiajalla käytännöstä oli tullut yleinen sääntö paavin alaisessa kirkossa, ja sen noudattamista valvottiin tarkasti.
[2] Viittaa luterilaisten tapaan kuulustella ehtoolliselle pyrkiviä ennen jumalanpalvelusta siitä, tietävätkö he, mitä Jumalan Poika on tehnyt heidän hyväkseen ja mitä sakramentti on.
Sellaiset kirkolliset seremoniat, jotka ovat Jumalan sanan vastaisia, on poistettava käytöstä. Loput on jätettävä vapaiksi. Niitä voi käyttää tai olla käyttämättä, sen mukaan kuin rakkaus vaatii, sillä ilman painavia syitä ei saa kevytmielisesti aiheuttaa pahennusta eikä ilman pakottavaa tarvetta häiritä yhteistä rauhaa.
käännös ja johdanto Juuso Mäkinen
