Tässä esityksessäni en edellytä, että olisit lukenut Augsburgin tunnustuksen. Ei ole tarkoitus puhua erityisesti ’asiaan vihkiytyneille’, vaan sinulle, joka haluat kuulla Jumalan sanan julistusta ja opetusta. Riittää, kun tiedämme, että tunnustus luettiin ja ojennettiin uskonpuhdistusseurakuntien tunnustuksena kesäkuun 25. päivänä vuonna 1530 Augsburgin valtiopäivillä keisari Kaarle V:lle. Sen olivat allekirjoittaneet seitsemän ruhtinasta ja kaksi kaupunkia. Itse tekstin oli kirjoittanut Filip Melanchton Martti Lutherin ja muiden uskonpuhdistuksen isien valmistelujen pohjalta. Myöhemmin siitä tuli kaikkien luterilaisten kirkkojen päätunnustus.
Mitä erityistä mieltä sitten on yrittää perehtyä Augsburgin tunnustukseen vielä 450 vuotta sen syntymän jälkeen? Pelkkä historiallinen mielenkiinto ei todellakaan anna siihen aihetta. Syy on kokonaan toisella tasolla. Tiedämme, että julistus ja opetus on kirkossamme tätä nykyä niin moninaista ja sekavaa, että näyttää mahdottomalta päästä selville luterilaisesta uskonkäsityksestä. Saattaa olla, että monet ovat kääntymässä pettyneinä muualle toivoen pääsevänsä uskon kysymyksissä selvemmille vesille. Tässä tilanteessa kristittyjen on kirkossamme tarpeellista selvittää uskomme perusteita. Tarttumalla tunnustukseen saamme ainakin tietää, millaiseen uskoon ja oppiin kirkon työntekijät ovat sitoutuneet. Samoin esimerkiksi vanhemmat kantaessaan huolta lastensa saamasta hengellisestä opetuksesta voivat tunnustuksesta päästä selville, millaista opetusta he ovat oikeutetut seurakunnassa ja koulussakin lapsilleen saamaan.
Tunnustuksen sitovuus ajatellaan usein eräänlaiseksi kahleeksi. Selvää onkin, että jokaisen uskonkäsitys – samoin kuin maailmakatsomus yleensä – merkitsee aina tiettyä sitoutumista. Mutta usein meiltä jää huomaamatta, että tunnustus luo myös vapautta ja selväpiirteisyyttä kristilliseen julistukseen ja elämään. Kun kirkolla on tunnustus, voidaan tietää, mikä on yhteinen pohja. On vapaus uskoa ja arvioida uskon perusteita. Samoin voi kasvaa tietty suhteellisuudentaju hetken virtausten ja joidenkin kirkossakin vaikuttavien ihmispyrkimysten keskellä.
Niinpä tunnustus antaa papille ja muille hengellisen työn tekijöille sen mukaan oikeuden hoitaa seurakuntaansa ja kehittää työtään, eikä hänen tarvitse orjuuttaa omaatuntoaan millään ”lisäehdoilla”, vaatimuksilla tai odotuksilla.
Aivan yhtä tärkeää tämä on seurakunnalle. Kaikilla uskovien yhteisestä pappeudesta osallisilla on tunnustuksessa arvostelemisen vapaus ja arvostelemisen rajat. On huomattava, että Augsburgin tunnustuksen allekirjoittajat olivat maallikoita, jotka toimivat seurakuntien puolesta ja näiden hyväksi. Tunnustuksemme on tässä mielessä maallikoiden tunnustus, joskin nämä yhteiskunnallisen vallan edustajina olivat ottaneet myös oikeudellisen vastuun uskonpuhdistuksen seurakunnista ja paikalliskirkosta. Tunnustuksen esittäjillä oli kuitenkin voimakas taju vastuustaan oman aikansa kirkkoa ja tulevaisuuden kirkkoa kohtaan. Augsburgin tunnustuksen ensimmäisen osan päätössanoissa luemme: ”Emmehän me mitenkään tahdo Jumalan nimen ja sanan väärinkäyttämisellä saattaa omia sielujamme ja omiatuntojamme vaikeimpaan ja suurimpaan vaaraan Jumalan edessä emmekä lapsillemme ja jälkeentuleville julistaa ja perinnöksi jättää muuta kuin Jumalan puhtaan sanan ja kristillisen totuuden mukaisen opin”(CA 21).
Kirkossa ei voida tulla toimeen vain entisiä vaalimalla ja säilyttämällä. Kirkko on apostolin mukaan keskeneräinen rakennus, jota on jatkuvasti rakennettavat, toisin sanoen uskoa on julistettava, opetettava ja toteutettava. On jotain syvästi epänormaalia siinä, jos kirkon tunnustuksesta tulee pelkkä paperipykälä, jonka ylitse kirkon toiminta ja hallinto jatkuvasti jyräävät. Jos tunnustus ei enää saa toimia uskon perusteiden opastajana, on kysyttävä, millaisena jätämme kirkon lapsillemme. Augsburgin tunnustus osoittaa, että seurakunnat, täsmällisemmin sanoen uskovien hengellinen pappeus on omalta osaltaan vastuussa siitä toiminnasta, jota sen keskellä harjoitetaan. Herätys- ja uudistusliikkeissä usein juuri maallikot ovat astuneet esiin ja ottaneet yhteisvastuuta evankeliumin työstä ja sielujen hoitamisesta. Luterilaisessa kirkossa uskovan kirkkokansan ei tarvitse – eikä tule – jäädä katselemaan sivusta Siionin keskellä tapahtuvaa hävitystyötä. Tämä yhteisvastuu on omiaan rohkaisemaan myös sananpalvelijoita tunnustusperusteiden uskolliseen opettamiseen.
Tunnustus siis edellyttää tunnustavaa seurakuntaa eli kirkkoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Silloin tunnustus ei jää kellastuneeksi paperiksi menneiltä ajoilta, vaan on elävää harjoitusta muuttuvissa oloissa. Eräässä Augsburgin tunnustuksen pohjatyössä, ns. Schwabachin artikloissa, jotka Martti Luther ystävineen laativat, kuvataan tunnustavan seurakunnan vastuuta uskon perusteiden opettamisessa seuraavasti:
”Epäilyksettä maan päällä on ja pysyy loppuun asti yksi pyhä kirkko, kuten Kristus sanoo Matteuksen evankeliumin viimeisessä luvussa: Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti. Tämä kirkko ei ole muuta kuin Kristukseen uskovat, jotka pitävät edellä mainitut artiklat ja uskonkohdat, uskovat ne, opettavat niitä ja joutuvat niiden tähden myös vainotuiksi ja kärsimään maailmassa.”
Tässä lainauksessa on ilmaistuna, millaisia ovat luonteeltaan ne uskon perusteet, joita Augsburgin tunnustus opettaa. Vaikka uskon kysymykset asetettiin maallisilla valtiopäivillä neuvottelujen kohteeksi, ei ajateltu, että uskon perusteet olisivat neuvotteluteitse sovittavissa. Augsburgissa oli vaakakupissa uskomisen vapaus, ei uskon sisältö. Tunnustajat kysyivät, onko puhtaalla evankeliumilla määräysvalta kirkossa ja onko sen mukaisella seurakuntaelämällä olemassaolon oikeus ja turva.
Sitä vastoin uskon perusteet olivat annettuja. Uskonkohtia ei voitu muutella valtiopäiväpäätöksin eikä kirkolliskokouspäätöksin, ei paavin auktoriteetilla eikä seurakunnan auktoriteetilla. Uskon sisältöä oli kyllä selviteltävä ja yritettävä antaa sille ilmaisumuoto, joka poistaisi väärinkäsityksiä ja ratkaisisi erimielisyyksiä. Augsburgin tunnustajat olivat vakuuttuneita siitä, että jos uskon perusteet tunnustetaan ja jos – lainataksemme tunnustuksen esipuheen sanoja – ”näkökannat tässä uskonasiassa tulisivat kuulluiksi, ymmärretyiksi ja punnituiksi keskinäisessä rakkaudessa, lempeydessä ja ystävyydessä”, saavutettaisiin sovinto ja löydettäisiin yksi ainoa kristillinen totuus.
Meillä on tapana ajatella, että tämä on mahdotonta. Ihmiset eivät ikinä pääse yksimielisyyteen. Tunnustuksemme mukaan tämäkin ihme on mahdollinen, jos uskoa ei aseteta inhimilliseksi neuvotteluasiaksi. Augsburgin tunnustajat eivät kuvitelleet, että tunnustus voisi voittaa puolelleen kaikki ihmiset. Onhan kristillisellä seurakunnalla Vapahtajan sanojen mukaan aina vihollisia ja taisteluita. Kristus hallitsee tässä maailmassa aina ”vihollisten keskellä” (Ps. 110:2) ja on merkki, jota ”vastaan sanotaan” (Luuk. 2:34). Mutta ne, jotka uskovat Kristukseen, oikea tunnustus voi koota todistamaan Kristuksesta yksimielisenä ja yhdessä (vrt. tunnustus, ’homologia’, ’sanoa yhdessä’).
Juuri kirkon tehtävää ajatellen on korostettava, että uskon perusteet ovat meille annettuja. Kristillisen seurakunnan on niitä opetettava tarpeen vaatiessa kärsienkin. Emme voi kysyä, millaista uskoa ja millaisia näkemyksiä kirkolta odotetaan, vaan millainen usko sille on annettu. Mainitsen erään esimerkin. Kirkollisessa tiedotuksessa on toistuvasti esitetty vaihtoehto, joka helpommin tulee ymmärretyksi väärin kuin oikein. Kuulemme sen esimerkiksi tässä muodossa: ”Kirkolta ei nykyään odoteta normeja, vaan ihmisten haavojen hoitamista.” Tuskinpa kukaan väittääkään vastaan, kun sanotaan: kirkon tulee auttaa ihmistä, parantaa hänen haavojaan, keventää ja poistaa hänen taakkojaan, vapauttaa häntä ahdistuksesta, pelosta ja epätoivosta. Tätähän me kaikki tarvitsemme.
Mutta mitkä ovat ne keinot, joilla tähän päästään? Kuka rohkenisi väittää, että jollakin seurakunnalla tai sananjulistajalla on itsellään hankittuna ne taidot, kyvyt ja konstit, joilla ihminen poikkeuksetta ja aina tulee autetuksi? Ihmisen hoitaminen seurakunnassa on aina Jumalan ihme. Kirkko tai pappi ei voi päättää, millä välineillä se tapahtuu. Ihmisten tulee tehdä yhteiskunnallisia ja taloudellisia päätöksiä, joilla meidän olojamme parannetaan. Lääkärin tulee harkita ja määrätä hoito-ohjelma, jolla hän tietää olevan parantavan vaikutuksen. Valmentaja määrää urheilijalle oikean harjoitusohjelman taitojensa perusteella. Mutta Jumalan sanan julistaja on toisessa asemassa. Hän työskentelee sillä sanalla ja niillä välineillä, mitä Jumala on antanut. Augsburgin tunnustuksen mukaan Pyhä Henki vaikuttaa pelastavan ja parantavan uskon evankeliumin kuulijoissa – missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee (CA 5). Jos siis kysytään, mitä ihmiset kirkolta odottavat, on vastattava: ihmiset odottavat vapautumista, lohdutusta, toivoa ja iloa, maailma janoaa pelastusta, mutta ihminen ei luonnollisessa tilassaan eikä ymmärryksensä ja tahtonsa voimin tiedä, mitä Jumalan on tehtävä ja mitä armonvälineitä hänen on käytettävä. Jumalan sana määrää uskon perusteet. Se antaa normit ja antaa armon, se sitoo ja päästää.
Kysymys ihmisen hoitamisesta johtaa meidät Augsburgin tunnustuksen ytimeen. Koska tunnustus on alunperin laadittu uskomisen vapautta ja kirkon aitoa uskon yksimielisyyttä silmällä pitäen, tunnustuksen keskus on kysymys pelastavasta uskosta eli vanhurskauttaminen. Eräs suurimpia onnettomuuksia myös meidän kirkkomme historiassa on ollut opin erottaminen uskosta ja oppitunnustuksen irrottaminen uskontunnustuksesta. Myös meillä on elänyt johtavassa asemassa käsitys, jonka mukaan opillisen tunnustuksen on väitetty kohdistuvan vain kirkon ulkonaiseen muotoon. Sen on kuviteltu kuuluvat vain oikeuden ja lain alaan, eikä sillä siis olisi tekemistä kirkon hengellisen puolen, uskon ja Kristuksen tunnustamisen kanssa. Tässä ei ole oltu uskonpuhdistuksen linjoilla. Martti Luther ja Augsburgin tunnustajat antavat tässä selkeän ratkaisun. Luther kirjoitti kaksi vuotta ennen Augsburgin valtiopäiviä vuonna 1528 teoksen ”Suuri tunnustus ehtoollisesta”, jonka loppuluvulle hän antaa nimen ”Tunnustus”. Siinä hän esittää oman uskontunnustuksensa juuri opin muodossa. Lainaan seuraavan kohdan:
”Jotta ei tulevaisuudessa joku joko minun elämäni aikana tai kuolemani jälkeen minuun turvautuen petollisesti käyttäisi kirjojani, tahdon tällä kirjalla Jumalan ja maailman edessä tunnustaa kohta kohdalta uskoni, jossa aion pysyä kuolemaani saakka, siinä erota tästä maailmasta ja ilmestyä Kristuksen tuomioistuimen eteen. Ja jos joku kuolemani jälkeen sanoisi: Mikäli Luther nyt eläisi, niin hän ei ole tätä kohtaa tarpeeksi tutkinut, niin sanon nyt niin kuin silloin ja silloin niin kuin nyt, että minä Jumalan armosta olen kaikkia näitä uskonkohtia mitä ahkerimmin tutkinut ja niitä usein kuljettanut läpi Raamatun edestakaisin. En ole juovuksissa enkä höperö, tiedän, mitä puhun ja mitä se merkitsee ajatellen Kristuksen tulemusta viimeiselle tuomiolle. Minä tunnen Jumalan armosta melko hyvin Saatanan. Kun hän osaa vääntää ja sekoittaa Jumalan sanaa ja Raamattua, eikö sitten minun tai jonkun muun sanoja.”
Näiden sanojen perusteella tunnustus ei ole mikään pelkkä älyllinen asia. Siinä ei ole kysymys siitä tai tästä tulkinnasta. Tunnustuksen opetus uskon perusteista koskee pelastustamme. Näin oppitunnustus, kuten Augsburgin tunnustus, liittyy siihen sarjaan uskontunnustuksia, joiden alun löydämme Pyhästä Raamatusta. Se on Jumalan ylistämistä hänen suuria tekojaan luettelemalla. Se on toinen puoli sitä molemminpuolista tunnustamista, josta Jeesus puhuu: ”Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa” (Matt. 10:32-33). Kaikki tunnustukset muodostavat sisällöltään ja sanoiltaankin pitkittäisleikkauksen Jumalan kansan pitkästä vaelluksesta. Tähän kokonaisuuteen liittyy myös meidän tunnustautumisemme Kristukseen. Tunnustus ei ole vain meidän vastauksemme tai uskonnollisten kokemustemme ilmaus. Se on alkuisin Jumalasta, joka lahjoittaa pelastavan uskon. Kun Pietari lausui Jeesukselle ensimmäisen tunnustuksen: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”, Jeesus selitti, mistä Pietari oli sen saanut tietää: ”ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa” (Matt. 16:17). Samoin apostoli Paavalin mukaan tunnustus on sitä uskon sanaa, jossa Kristus itse on läsnä: ”Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen?” se on tuomaan Kristusta alas… Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi… Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut” (Room. 10:6-9).
Ei ole sattuma, että Augsburgin tunnustuksessa kolmatta artiklaa Jumalan Pojasta seuraa artikla (4) vanhurskauttamisesta. Edellisessä on Apostolisen uskontunnustuksen sanoihin liittyen lausuttu Kristus-tunnustus. Siinä Augsburgin tunnustajat lausuivat ”suun tunnustuksen” eli tunnustautuivat kaikkien aikojen uskovien kanssa yksimielisesti Kristukseen – Jumalaan ja ihmiseen, joka on sovittanut kaikkien ihmisten kaikki synnit ja joka lähettää uskovien sydämiin Pyhän Hengen pyhittäen heidät ja jakaen kaikkinaisia hyviä lahjoja ja anteja (CA 3). Tästä Kristus-tunnustuksesta Augsburgin tunnustus johtaa vanhurskauttamisopin. Augsburgin tunnustajat siis tarkoittivat, että uskon perusteet olivat kirkossa olemassa, mutta ne olivat peittyneet ihmiskäskyjen ja -käsitysten alle. Oppi vanhurskaudesta on Raamatun ydin, siksi sen tuli olla myös kirkon pääoppi. Pitäkäämme se keskuksena.
Sillä omatunto ei voi saada lepoa ja rauhaa teoista, vaan yksinomaan uskosta, kun se varmasti päättelee, että sillä Kristuksen tähden on armollinen Jumala. Niin kuin Pyhä Henki sanoo: ”Koska me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, on meillä rauha Jumalan kanssa.”
