Vuoden 1986 virsikirjan pääsiäisosiossa on kaunis virsi 105 Aurinkomme ylösnousi. Virressä on puhuttelevaa luontosymboliikkaa, jonka tarkka merkitys ei kuitenkaan avaudu välttämättä ilman selitystä. Teksti on Kalajoelta kotoisin olevan vanhoillislestadiolaisen saarnaajan Leonard Typön (1868–1922) kynästä. Teksti on alusta loppuun lestadiolaista “kaanaankieltä”. Siinä Pohjois-Suomen vahva luontokuvaus ja -kokemus yhdistyy Raamatun kuvakieleen sellaisena, kuin se esiintyy vuoden 1776 Bibliassa vuoden 1878 painoksen mukaan. En ole itse lestadiolainen, mutta äidinpuoleiset isovanhempani kuuluivat lestadiolaisuuden niin sanottuun elämänsanalaiseen eli pappislinjalaiseen haaraan, joka erkani vanhoillislestadiolaisuudesta 1960-luvun alussa. Opiskeluaikanani asuin Helsingissä Lestadiolaisten ylioppilaskodissa (“Lestiksessä”), jonka historia nivoutuu läheisesti elämänsanalaisuuteen. Siksi virren kuvakieli on minulle tuttua. Lestiksessä asuessani opin, että Aurinkomme ylösnousi tuli virsikirjaan tunnetun virsirunoilijan ja virsikirjakomitean jäsenen Anna-Maija Raittilan (1928–2012) vaikutuksesta, joka oli elämänsanalainen. Muu virsikirjakomitea ehdotti, että virren sanoja muutettaisiin helpommin avautuvaan suuntaan, mutta Raittila vaati, että sanat säilytetään alkuperäisessä muodossa. Onneksi, sillä muokattaessa virren sanat usein menettävät alkuperäistä iskevyyttään, mistä monet muut vuoden 1986 virsikirjan virret ovat surullisia esimerkkejä. Toisaalta epäonneksi, koska nyt sanat vaativat selityksen, jotta ne avautuisivat lestadiolaiseen kaanaankieleen tottumattomalle. Käytän selityksen lainauksissa raamatunkäännöksenä Bibliaa.

Säkeistö 1

Aurinkomme ylösnousi,
paistaa voittovuorella.

“Aurinkomme” on Jeesus Kristus. Sana palautuu profeetta Malakian kirjan viimeiseen lukuun, jossa ennustetaan tuomiopäivästä:

Sillä katso, se päivä tulee, joka on palava niinkuin pätsi:

silloin pitää kaikki ylönkatsojat ja jumalattomat olkena oleman,

ja se tuleva päivä pitää heidät sytyttämän, sanoo Herra Zebaot,

ja ei pidä heille jättämän juurta eikä oksaa.

Mutta teille, jotka minun nimeäni pelkäätte, 

on vanhurskauden aurinko koittava,

ja autuus hänen siipeinsä alla;

ja teidän pitää käymän ulos ja sisälle,

lisääntymän niinkuin syöttiläät vasikat.

Teidän pitää jumalattomat tallaaman;

sillä heidän pitää tuhkana teidän jalkainne alla oleman,

sinä päivänä, jonka minä tehdä tahdon, sanoo Herra Zebaot. (Mal. 4:1–3)

Tästä profeetan kohdasta tulee tapa sanoa Jeesusta “vanhurskauden” tai “armon Auringoksi”, joka on koittanut meille noustessaan ylös pääsiäispäivänä, aamunkoiton aikaan (Matt. 28:1; Mark. 16:2; Luuk. 24:1; Joh. 20:1). Hänet on annettu alttiiksi meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden (Room. 4:25). Jumala on Jeesuksen ylösnousemuksessa vanhurskauttanut eli vapauttanut synnistä koko ihmiskunnan, niin että Jeesuksen nimessä kuulutetaan syntien anteeksiantamusta koko maailmalle. “Voittovuori”, jolla Jeesus-aurinko paistaa, on Golgatan kumpu, jolla Jeesus voitti kärsimyksellään synnin, kuoleman ja Perkeleen ja kärsi lain rangaistuksen.

Lämmin valo sieltä loistaa,

surut, murheet hajottaa.

Golgatan voittovuorelta vanhurskauden auringon lämmin valo loistaa meille, pimeässä ja kuoleman varjossa istuville (Jes. 9:1; Matt. 4:16). Jeesuksesta loistava armon valo hajottaa surut ja murheet, jotka ahdistavat uskovaa kaidalla tiellä ja estävät omistamasta Jeesuksen veren tuomaa syntien anteeksiantamusta ja omantunnon rauhaa. Vahva kokemus valosta juontuu Raamatun kuvaston lisäksi Pohjois-Ruotsin ja -Suomen maisemiin, joissa lestadiolaisuus on syntynyt ja levinnyt. Pohjoisen vuodenaikojen vahva valon ja pimeyden vaihtelu tekee kuvasta erityisen puhuttelevan: Kristus on voittanut minun sieluni kaamoksen!

Kokoon tulkaa, taivaan linnut,

suvi-ilmaan puhtaaseen.

Visertäkää, pienet leivot,

viinipuussa tuoreessa.

Lestadiolaisessa saarnaperinteessä uskovaisia kuvataan linnuiksi, jotka visertävät Jumalalle iloista ylistystä Jeesuksen veren armosta. Tapa juontaa juurensa herätysliikkeen isän Lars Levi Lestadiuksen (1800–1861) kuuluisaan jäähyväissaarnaan, jossa hän nimitti seurakuntalaisiaan “pulmukaisiksi ja satakielisiksi”. Monet pohjoisen ihmiset kokevat “suvi-ilman puhtauden” voimakkaasti, koska kontrasti pitkään, kylmään ja pimeään talveen on iso. “Tuore viinipuu”, jossa uskovat “pienet leivot visertävät”, on Jeesus, joka sanoi itsestään: “Minä olen totinen viinapuu” eli todellinen viinipuu (Joh. 15:1). Hänen siunaaville, lävistetyille käsivarsilleen uskovien on turvallista rakentaa pesänsä. Raamatullisena taustana kuvaukselle Jeesuksesta puuna ja uskovista sen oksien suojassa elelevinä lintuina on vertaus sinapinsiemenestä.

Ja hän sanoi: mihinkä me Jumalan valtakuntaa vertaamme? eli millä vertauksella me sen vertaamme? Niinkuin sinapin siemeneen: kuin se maahan kylvetään, on se vähin kaikkia siemeniä, mitä maassa on; Ja kuin hän kylvetty on, niin hän nousee, ja tekee suuret oksat, niin että taivaan linnut hänen varjonsa alle taitavat pesät tehdä. (Mark. 4:30–32)

Säkeistö 2

Kylmä talvi pois on mennyt,

myrskysää on lakannut,

lumipilvet hajotetut,

kylmä sumu selvinnyt.

Lehti puhkeaa jo puihin,

valkoruusut aukeilee.

Toisen säkeistön vahva kevätkuvaus liittyy pohjoisen luontokokemuksen lisäksi Salomon Korkeaan veisuun eli Laulujen lauluun, jota on aina kirkon varhaisilta vuosisadoilta asti selitetty Kristuksen (Salomon/sulhasen) ja seurakunnan (Sulamitin/morsiamen) väliseksi rakkauslauluksi. Sen toisessa luvussa Kristus-sulhanen houkuttelee kauniilla kevätkuvauksella arkaa morsiantaan kuin arkaa kyyhkystä esiin kallionkolostaan.

Ystäväni vastaa ja sanoo minulle:

nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule.

Sillä katso, talvi on kulunut,

ja sade lakannut ja mennyt pois:

Kukkaset ovat puhjenneet kedolla, kevät on tullut,

ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme;

Fikunapuut puhkeevat,

viinapuut kukoistavat ja antavat hajunsa:

nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule.

Kyhkyläiseni vuoren raossa ja kivirauniossa,

anna minun nähdä kasvos,

anna minun kuulla äänes,

sillä sinun äänes on suloinen,

ja kasvos ihanainen. (Laul.l. 2:10–14)

Näin herkästi ja suostuttelevasti Jeesus puhuu syntien ja epäilysten painamalle seurakuntamorsiamelle, ei moittien vaan hellästi kutsuen. “Valkoruusut” saattaa olla kuvaus uskovista, jotka valkoisina, Jeesukseen viattomuuteen puettuina ruusuina puhkeavat kukkaan, kun armon kevät koittaa omassatunnossa, jota Jeesuksen veri puhdistaa.

Lounatuuli hiljaisena

Eedomista puhaltaa.

“Lounatuuli” tarkoittaa etelätuulta, joka Suomessa on lämmin ja virvoittava, toisin kuin Israelissa, missä se tuo hellettä, kuivuutta ja kuolemaa. Armon kevään tuova “lounatuuli” puhaltaa “Eedomista”, mikä on jälleen ilmaisu Jeesuksen työlle Golgatalla. Taustalla on Jes. 63:1–6:n kristillinen selitysperinne.

Edom (“punainen/ruskea”) oli Eesaun, Jaakobin (lisänimeltään “Israel”) veljen lisänimi. Eesau myi esikoisuutensa Jaakobille punaruskean papukeiton hinnasta (1. Moos. 25:27–34). Tämä on esikuva ihmisestä, joka vaihtaa Jumalan lapsen esikoisoikeuden maailman hekumaan (Hepr. 12:16–17). Eesausta polveutuvasta Edomista ja Jaakobista polveutuvasta Israelista tuli veljes- ja viholliskansat, jotka sotivat muun muassa kuningas Saulin aikana (1. Sam. 14:47). Kuningas Daavid alisti edomilaiset hallintaansa (2. Sam. 8:13–14; 1. Aik. 18:12–13). Noin 150 vuotta myöhemmin, Israelin kuninkaan Jooramin aikana, edomilaiset luopuivat Israelista ja asettivat itselleen oman kuninkaan (2. Kun. 8:20–22; 2. Aik. 21:8–10). Sen jälkeen edomilaiset ja israelilaiset sotivat keskenään toistuvasti, mutta satunnaisista voitoista huolimatta Israelin ja Juudan kuninkaat eivät kyenneet enää alistamaan Edomia valtapiiriinsä (2. Kun. 14:7; 2. Aik. 25:11, 28:17).

Kuka on se, joka tulee Edomista,

punaisilla vaatteilla Botsrasta,

joka niin on kaunistettu vaatteissansa,

ja käy suuressa voimassansa?

Minä joka puhun vanhurskautta,

ja taidan kyllä auttaa.

Miksi ovat siis vaattees niin punaiset,

ja pukus niinkuin viinakuurnan sotkujan?

Minä sotkun viinakuurnan yksinäni,

ja ei yksikään kansasta minun kanssani.

Minä tallaan heitä vihassani,

ja sotkun heitä julmuudessani;

siitä on heidän verensä priiskunut vaatteisiini,

ja minä olen saastuttanut pukuni;

Sillä minä olen säätänyt itselleni kostonpäivän,

ja vuosi on tullut omiani pelastaa.

Sillä minä katsoin ympärilleni, ja ei ollut auttajaa,

ja minä hämmästyin, ja ei kenkään holhonnut minua;

vaan minun käsivarteni vapahti minun,

ja minun vihani holhoi minua.

Ja minä olen tallannut kansat vihassani,

ja tehnyt heitä juovuksiin minun julmuudessani;

ja sysäsin heidän voittonsa maahan. (Jes. 63:1–6)

Profeetta Jesaja näkee näyssään Herran, Israelin Jumalan, uutena Daavidina, joka palaa Edomista onnistuttuaan jälleen alistamaan sen valtaansa. Edomin (“punaisen”) voittajana Hänellä on verenpunaiset vaatteet aivan kuin viinikuurnan polkijalla, joka tahraa vaatteensa rypälemehuun polkiessaan rypäleitä. Kukaan ihminen ei pystynyt auttamaan Häntä, kun Hän ajoi asiansa kansansa vihollisia vastaan ja kukisti heidät. Sellaisenaan kuva on tuomion kuva: Herra tallaa vihollisensa Israelin puolesta kuin rypäleet viinikuurnassa. Ilmestyskirjassa tätä kuvaa käytetään viimeisestä tuomiosta, jolloin verenpunaiseen vaatteeseen puettu Jeesus polkee “Jumalan vihan suuressa viinikuurnassa” kaikki vihollisensa (Ilm. 14:18–20, 19:13, 15). Mutta lestadiolaisessa ja muussakin kristillisessä saarnaperinteessä Jesajan viinikuurnateksti on sovellettu myös Jeesuksen ristintyöhön. Pitkäperjantai oli todellinen “kostonpäivä”, “vuosi”, jolloin Jumala ja Daavidin Poika “pelasti omansa” aivan yksin, ilman yhtäkään auttajaa. Hän tuli itse poljetuksi Jumalan vihan viinikuurnassa ja värjäytyi punaiseksi omasta verestään, jotta meillä olisi syntien anteeksiantamus, elämä ja rauha. Siksi Golgatan Edomista, “Punaisesta”, puhaltaa syntisille lämmin lounatuuli ja kutsuu Jumalan lapsen oikeuden maailman turhuuksissa tuhlanneita eesaulaisia tuhlaajapoikia ja -tyttöjä takaisin Isän kotiin ja siunaukseen.

Säkeistö 3

Kesälinnut taivaan alla

iloisina lentävät.

Sulaneella sydämellä

laulaa toukomettiset.

Jo tutuin kuvin uskovat kuvataan taivaan linnuiksi, jotka lentävät iloisina Jumalan armotaivaan alla. “Toukomettinen” ei tarkoita mehiläistä vaan on Biblian käyttämä vanha nimitys metsäkyyhkyselle. Se oli yksi Vanhan testamentin uhrieläimistä naudan, vuohen ja lampaan rinnalla. Israelin seurakuntaa kuvataan Vanhassa testamentissa Jumalan kyyhkyseksi (Ps. 68:14, 74:19; Laul.l. 2:12).

Elämä ja autuus loistaa

Herran seurakunnassa.

Nyt selviää, mikä on tuo ihana paikka, jossa Golgatan ja tyhjän haudan armon Auringosta tulviva armon valo loistaa. Se on Herran seurakunta. Toisin kuin vanhoillislestadiolaisessa käsityksessä, Herran seurakunta ei Raamatun mukaan kuitenkaan ole pietistinen herätysliikeväki, joka yksin pelastuu. Herran seurakunta eli kirkko on “pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein toimitetaan” (Augsburgin tunnustus, VII Kirkko). Sen jäseneksi päästään kasteen sakramentissa. Sen jumalanpalveluksen perusmuoto on pastorin johtama Jumalan sanan ja ehtoollisen sakramentin ympärille rakentuva liturginen messu eikä seurojen kaltainen riisuttu veisuu- ja puhetilaisuus.

Aurinko on ristin päällä

valkea ja punainen.

Virsi siirtyy jälleen kuvaamaan, millainen Herran seurakunnassa loistava Jeesus, armon Aurinko, on. Hän on valkea ja punainen. Tämä sana on Laulujen laulusta, jossa seurakuntamorsian kuvaa Kristus-sulhasta näillä sanoilla (Laul.l. 5:10). Valkoinen viittaa Hänen vanhurskauteensa, punainen Hänen sovitusvereensä. Nämä molemmat seurakunta omistaa uskon kautta.

Säkeistö 4

Armon Henki täyttää mielet

murheelliset ilolla.

Rauhan tyven, puhdas ilma

Jeesuksesta virtailee.

Nyt selviää, mikä on se “puhdas suvi-ilma”, jossa armolinnut lentelevät. Se on Jumala, Pyhä Henki, Armon Henki, joka täyttää uskovien murheelliset mielet ilolla. Hän virtailee Jeesuksesta ja tuo mukanaan puhtauden, syntien anteeksiantamuksen ja omantunnon rauhan.

Epäilysten alta nousee

köyhä sielu kiittämään.

Ikävöitsen täältä päästä

kotimaahan ikuiseen.

Armon Hengen työn seurauksena köyhä sielu puhkeaa kiittämään Jumalaa Jeesuksen veren armosta. Kiitokseen sekoittuu täällä ajassa kuitenkin vielä ikävä. Vasta taivaallisessa kotimaassa ikävä jää taakse ja jäljelle jää pelkkä kirkastunut ilo. Sinne Jeesus meidät kaikki johtakoon!

Lisää aiheesta: https://virsikirja.fi/virsi-105-aurinkomme-ylosnousi/