Artikkeli liittyy Lähetyshiippakunnan konsistorin asettaman avioliittotyöryhmän työskentelyyn.
Elämme maailmassa, jossa avioliittoinstituutio on monella tavalla uhattuna. Tätä väitettä ei tarvitse perustella. Silloinkin, kun mennään naimisiin, ja jopa silloin, kun mennään naimisiin tietoisesti kristittyinä siveästi seurustellen ja aikomuksena jakaa oma ruumis kummankin eläessä vain yhden kumppanin kanssa, avioliittoja rikkoontuu kiihtyvällä vauhdilla myös kristittyjen parissa.
Aina erot eivät myöskään johdu toisen osapuolen aviorikoksesta.1 Ehkä nykyään useammin vain ”ajaudutaan erilleen”. Koetaan, ettei sittenkään avioiduttu ”sen oikean kanssa”. Silti myös syrjähypyt rikkovat avioliittoja.
Moni eronnut tai erotettu eli syyttään hylätty on nuori. Ei tosin vanhankaan ole helppo elää yksin totuttuaan sekä arkisen elämän jakamiseen että avioelämään puolison kanssa. Nuorelle se voi olla vielä vaikeampaa terveen ruumiin muistaessa menneet hyvät hetket ja kaivatessa uusia silloinkin, kun sielu kammoksuu mennyttä elämää entisen puolison kanssa.
”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä” (1.Moos.2:18). Se on totta varsinkin sellaiselle, joka ei ole saanut naimattomuuden armolahjaa (1.Kor.1:1,7,32–38). Lähelle näyttäisi silloin tulevan P. Paavalin opetus: ”Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä” (1.Kor. 7:2).
Niinpä useimmat meistä tuntevat ”uusperheitä”, uusia liittoja, jotka näyttävät olevan sekä maallinen että joskus myös hengellinen siunaus puolisoille ja näiden lapsille. Meillä on sellaisia omaistemme ja läheisten ystäviemme joukossa. Moni on kasvanut ”uusperheessä”.
Mitä niistä, eroista ja eronneiden uusista avioliitoista olisi ajateltava? Kysymystä ei voi sivuuttaa, sillä ilmiö ei ole outo myöskään Lähetyshiippakunnan seurakunnissa. Ja niin kuin perhe on yhteiskunnan perussolu, niin sillä on ratkaiseva rooli myös seurakunnassa. Kysymykset avioliitosta, erosta ja uudelleen avioitumisesta eivät sen tähden kosketa vain yksilöitä, vaan myös yhteisöjä niiden ympärillä.
Paine avioliittoa kohtaan on kova. Se kohdistuu useasta suunnasta käsin myös meihin seurakuntiemme hengellisinä vastuunkantajina, pastoreina ja uskovina. Emme pääse sitä pakoon.
Samalla kyse on jännitteestä, joka kohdistuu meihin useasta eri suunnasta. Meitä ensinnäkin mitataan sen perusteella, kuinka tiukasti tulkitsemme Jeesuksen opetusta avioliitosta, avioerosta ja eronneiden uudelleen avioitumisesta. Nähdään, että vaikka avioero joskus on tosiasia, joka ei selittämällä muuksi muutu, tai että jossakin tilanteessa se on ainoa mahdollinen toimintamalli, jonka Jeesuskin tietyin ehdoin sallii, avioliitto pysyy erosta huolimatta muodollisesti voimassa, eikä edes petetty puoliso saa mennä uudelleen naimisiin. Päätöstemme peilinä saatetaan pitää paitsi Raamattua ja sen ankarinta lukutapaa, myös Vanhan kirkon tiukkaa tulkintaa asiasta.
Toisaalla väitetään, että Vanha kirkko ei sittenkään ollut niin yksimielinen suhteessaan eronneitten uuteen avioliittoon, kuin on oletettu. Sanotaan, että Raamattukin antaa puolisonsa tämän haureuden tähden hylänneelle ja myös syyttään hylätylle mahdollisuuden uuteen avioliittoon (vrt. Matt.19:9, 1.Kor.7:15). Vedotaan Tunnustuskirjoihin2 ja luterilaisen ortodoksian niitä koskevaan tulkintaan tai kirkkoisien perintöön sellaisena, kuin se luterilaisuudessa tuohon aikaan ymmärrettiin.3
Tätä näkemystä arvostellen saatetaan puolestaan huomauttaa, että protestanttisten kirkkojen omaksuma salliva linja kysymyksessä eronneiden uudelleen avioitumisessa on uudistus, jonka juuret juontavat humanisti Erasmus Rotterdamilaisen raamatuntulkintaan. Ja juuri tämän Erasmuksen kanssa Martti Luther ankarasti väitteli kuuluisassa teoksessaan Sidottu ratkaisuvalta. Voisiko siis Erasmuksen tulkinta eronneiden uudelleen vihkimisestä olla oikea?
Suurempi paine kuin sitovan kristillisen perinteen eri tulkintojen jännitteestä meihin kuitenkin kohdistuu maailmasta käsin. Ajan henki, joka nimittää itseään suvaitsevaksi rakkaudeksi, painaa raskaana meitä ja seurakuntiamme. Kenellä on rohkeutta ja voimia sanoa aikuisille ihmisille, mitä heidän pitäisi tehdä tai jättää tekemättä? Tai edes nuorille?
Sen tähden suurin meitä pastoreina ja seurakuntiemme vastuunkantajina kohtaava kiusaus saattaakin olla, että toimimme seurakuntana ja kirkkona silkasta myötätunnosta, mutta myös väärän arkuuden ja suoranaisen pelon tähden4 sallivammin, kuin Jumalan sana antaisi meille luvan. Sen tähden olemme kuitenkin vaarassa joutua myös tilanteeseen, joka tuo seurakuntiimme rekisteröidyssä parisuhteessa keskenään eläviä tai sellaista suunnittelevia homoseksuaaleja. Mitä silloin teemme? Mitä sanomme? On raskasta ja vaikeaa häiritä rakastettavien ja onnellisen oloisten lähimmäisten iloa ikävillä raamatunkohdilla. Niin meidän on silti tarvittaessa tehtävä.
Rakkautta ei ole ilman rajoja. Niitäkin ajatellen meidän pitää kuitenkin kavahtaa sellaista kovuutta ja ”pykäliin” jumittumista, joka tekee meidät sokeiksi lähimmäistemme todelliselle elämäntilanteelle ja suoranaiselle hädälle. Kun eronnut pohtii mahdollisuutta uuteen avioliittoon, kyse ei ehkä olekaan ruumiillisesta hillittömyydestä eikä hallitsemattomasta nautinnonhalusta, vaan siitä, kuinka elämästä ylipäätään voisi yksin eläen selvitä hengissä ja uskossa loppuun asti. Osaammeko kulkea seurakuntalaistemme, omaistemme ja ystäviemme rinnalla heidän ahdistuksessaan, vai kävelemmekö heidän hätänsä ja kysymystensä yli omien, valmiiden ratkaisujemme kanssa? Suojelemmeko enemmän omaa omaatuntoamme kuin heitä, joita meidän tulisi tukea ja kaita?
Silti on varmaa, että suurinta rakkautta, jota pastoreina ja uskovina voimme osoittaa toisia uskovia, omaisiamme ja ystäviämme kohtaan, on pitäytyminen siihen, mitä Jumala sanoo sanassaan. Silloin on kaiken pohdiskelun ja kaikkien sielunhoidollisten neuvojen lähtökohtana ja horjumattomana perustana Herramme jylhä vastaus Hänelle esitettyyn kysymykseen, onko miehen lupa hyljätä vaimonsa mistä syystä tahansa: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”.5 Kaikki muu on tämän luomistodellisuuden tulkintaa.
Vastatessaan kysymykseen aviopuolison hylkäämisen ja avioeron oikeutuksesta Jeesus viittaa sekä mieheyden ja naiseuden alkuperäisyyteen että avioliiton asettamiseen jo luomisessa. Miehen ja naisen avioliitto on ollut ennen mitään muuta ihmisten välistä elämää muodostaen kahdesta ihmisestä pysyvällä tavalla ”yhden lihan”:
Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa ’loi heidät mieheksi ja naiseksi’ ja sanoi: ’Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi’? Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako (Matt:19:4–6).
Seksuaalisuus, mieheys ja naiseus niiden yhdistävässä suhteessa toisiinsa, kuuluu siis ihmisen olemukseen. Se ei ole vapaasti valittavissa oleva ”sosiaalinen konstruktio”.6Ihminen luotiin miehenä yhteyteen naiseuden kanssa ja naisena yhteyteen mieheyden kanssa.
Avioliitossa tälle ihmisyyttä määrittävälle suhteelle annettiin henkisesti, ruumiillisesti ja yhteisöllisesti syvin ja väkevin olemisen muoto niin, että siitä saattoi tulla ”hedelmällinen” ja perheestä ihmiskunnan kohtu ja syli. Sen tähden avioliittoon kuuluvat seksuaalisuuden hedelminä myös mahdolliset lapset tai seuraavasta sukupolvesta huolehtiminen muulla tavoin,7 ei ainoastaan ihmiselle yleisesti annettu tehtävä ”viljellä ja varjella” luomakuntaa.
Silti seksuaalisuus, kahta erilaista saman ihmisyyden muotoa toisiaan puoleensa vetävä ja yhdistävä voima, ei ole vain väline muita päämääriä varten, vaan se on ihmisen luotuisuuden konstituutio, joka rakkautena määrittää ihmisyyttä jo ennen sen hedelmiä, uutta sukupolvea.8 Myöskään avioliitto9 ei ole vain toissijainen järjestely, joka olisi kehitetty kanavoimaan libidoa10 ja tuottamaan siinä sivussa uusia ihmisiä. Se on Jumalan alkuperäinen asetus ja sellaisena institutionaalinen tapa elää todeksi annettua seksuaalisuutta ja Jumalan kuvaisuuden ilmenemistä siinä.11
Vahvistaessaan avioliiton erottamattomuuden Jeesus viittaa alkutilaan, siihen ehjään ihmisyyteen, jota synti ei ole vielä rikkonut. Avioliitossa todeksi eletty ”yksi liha” ei ole myöhempi lisäys alun perin epäseksuaaliseen ihmisyyteen tai peräti lankeemus pois siitä,12 vaan Jumalan alkuperäisen luomistahdon ja -teon toteutumista. Erottamaton yhden miehen ja yhden naisen avioliitto ei ole ainoastaan tärkeä ja hyödyllinen yhteiskunnallinen instituutio, vaan sen pohjalla oleva seksuaalisuus on suorastaan ihmisyyden annettu olemisen muoto silloinkin, kun ihmisyyden kutsumusta lankeemuksen jälkeen toteutetaan naimattomana. Ihmisyyden perusta, suhteessa toistensa erilaisuuteen itsensä määrittävä ja samalla sukupuolia toisiaan kohti vetävä ja niitä yhdistävä, komplementaarinen sukupuolisuus on osa myös naimattomuuden lahjan saaneen ihmisen identiteettiä.13
Miehen ja naisen välinen ainutkertainen ja erottamaton avioliitto toteutti erityisellä tavalla Jumalan analogista kuvaa14 ensimmäisissä ihmisissä. Kahden erilaisen ihmisen välinen, toinen toistaan täydentävä ja ihmispersoonia ruumiillis-henkisellä tavalla yhdistävä rakkaus on kuva Kolmiyhteisestä Jumalasta, joka on rakkaus. Avioliitto on siis jo luomisen perusteella ja ”maallisena järjestyksenä”15 suuri salaisuus, jossa kahden ykseys ruumiillis-henkisessä rakkaudessa heijastelee yhden Jumalan kolminaisuutta.16
Tosin pelkkä kahden puolison keskinäinen rakkaus ei tee heistä sitä ehjää kuvaa Kolmiyhteisestä Jumalasta, joksi heidät on tarkoitettu suhteessa toinen toisiinsa. Siihen tarvitaan myös suhde Jumalaan. Aviopuolisoiden rikkumaton, vanhurskas Jumala-suhde uskossa ja sen todeksi eläminen rakkaudessa onkin se kolmas ulottuvuus, joka kahden ihmisen välisen rakkauden lisäksi tekee siitä Kolmiyhteisen Jumalan kuvan.
Ehjä uskonsuhde Jumalaan on ”kolmas jalka”, joka pitää avioliiton ”pöytää” pystyssä.Siinä ei olekaan kyse pelkästä dyadisuudesta, vaan triadisuudesta.17
Omalla tavallaan tätä kolmeutta ilmaisevat myös ihmisen Jumalan kuvaisuuden erillisiä persoonia ”yhdeksi lihaksi” yhdistävän rakkauden hedelmät, lapset. He syntyvät ”kolmantena” isän ja äidin välisen rakkauden sylistä ja syliin. He lähtevät ”isästä ja äidistä”, ovat heistä ”erillisiä”, mutta silti ”samaa olemusta kuin isä ja äiti”.
Toisaalta miehen ja naisen välinen suhde heijastaa avioliiton sisäisessä olemuksessa sitä toiseutta, joka Kolmiyhteisellä Jumalalla on luomakuntaansa nähden: Jumala ei ole isän, äidin ja lapsen muodostama perhe, vaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen yhteys, jossa Poika ”syntyy Isästä” ja Pyhä Henki ”lähtee Isästä ja Pojasta”. ”Äitiys” sen sijaan liittyy Jumalan armotaloudessa ihmisten muodostamaan seurakuntaan, johon Jumala on ihmiseksi tulleessa Pojassaan Yljän suhteessa Morsiameen ja Taivaallisena Isänä suhteessa omiin lapsiinsa. Sen tähden isän virka niin perheessä kuin seurakunnassakin edustaa seurakuntaäitiin tai puolisoon nähden yhteiseen pappeuteen kuuluvan sukupuolten tasa-arvon ohittavaa Jumalan aloitteellista ja aktiivista toiseutta luomakuntaansa nähden.
Silti mies ei perheenisänäkään hallitse elämän syntymisen salaisuutta eikä omista sitä. Seurakunnassa pastorilla on vain isän virka, joka on annettu hänelle yhtenä perheen pojista. Varsinainen isyys on Taivaallisella Isällä, jota Poika, Jeesus Kristus, edustaa seurakuntaan nähden myös ollessaan sen Ylkä. Pohjimmiltaan uskovat puolisot ovat hengellisessä mielessä sisaruksia keskenään ja pastori veli veljien ja sisarten joukossa.18
Seksuaalisuuden antropologisen konstitutiivisuuden tähden ei liene sattuma, että Raamatussa syntiinlankeemuksesta kerrotaan välittömästi avioliiton asettamisen jälkeen.19 Tämä järjestys ja jyrkkä raja alkuperäisen luomistyön ja lankeemusta seuranneen kirouksen välillä kuvastaa sukupuolisuuden syvää merkitystä ihmisyydelle. Samalla se viittaa lankeemuksen dramaattisiin seurauksiin juuri seksuaalisuutta ja avioliittoa koskien.
Itse avioliitto pysyi lankeemuksenkin jälkeen voimassa, mutta nyt muuttunein etumerkein. Puhutaan kivuliaista synnytyksistä ja raskaasta raatamisesta. Myöskään vaimon alamaisuus mieheen nähden, josta kerrotaan, ei ole enää kuva suhteesta, joka Jumalalla alun perin oli rakastettuun kuvaansa. Avioliitto ei lankeemuksen jälkeen enää analogisesti heijasta Kolmiyhteisen Jumalan olemusta, jossa on kolme erillistä Persoonaa, jotka kaikki ovat yhtä rakkauden suhteessa toisiinsa yhdessä ja samassa jumaluudessa ja yhtenä, ainoana Jumalana.20
Syntiinlankeemuksen katastrofista huolimatta ihmisyys ja avioliitto säilyivät ja jäivät jäljelle yhdessä muun luomakunnan kanssa. Nyt niitä kuitenkin määrittää alkuperäisen Jumala-suhteen sijasta sen rikkoontuminen ja yhdistävän rakkauden sijasta riita, alistaminen, viha ja kaikkien sota kaikkia vastaan koko luomakunnan huokaillessa synnin raskaan taakan alla.21
Varsinainen Jumalan kuva ihmisessä, hänen vanhurskas Jumala-suhteensa, on kokonaan tuhoutunut. Samalla analoginen Jumalan kuva hänessä ja hänen inhimillisissä suhteissaan on pahasti vaurioitunut, koska sitä määrittävää ehjää Jumala-suhdetta ei enää ole.
Ihmisyys ja avioliitto jatkavat hyrrän tavoin pyörimistään niille alussa annetun liike-energian avulla. Se on kuitenkin pyörimistä enää vain itsensä ympäri ilman liikkeen vertikaalista Jumala-ulottuvuutta ja sen horisontaalista, pelastushistoriallista suuntaa ja päämäärää. Myös inhimillisen sukupuolisuuden maailmansisäinen tarkoitus hämärtyy synnin tähden. Alkuperäisen analogisen Jumalan kuvan sijasta ihminen ja hänen suhteensa toiseen sukupuoleen, toisiin ihmisiin ja luomakuntaan näyttävät usein enemmän Jumalan vastustajan kuin kaiken Luojan ja Ylläpitäjän kuvalta.22
Mikä sai alkuperäisen, Jumalan rakkautta heijastavan ihmisen ja maailman muuttumaan vastakohdakseen? Se, että Jumalan vastustaja, kiusaaja kysyi, ”onko Jumala todellakin sanonut”, ja se, että ensimmäiset ihmiset suostuivat kuuntelemaan kiusaajan kysymystä ja epäilemään Jumalan käskyä. He kuulivat mieluummin Jumalan vastustajaa, valheen isää, kuin Jumalaa itseään. Jumalan käskyn epäileminen johti sen rikkomiseen ja samalla sekä Jumala-suhteen että sen analogian, avioliitossa todeksi eletyn seksuaalisuuden särkymiseen.
Missään tapauksessa itse seksuaalisuus ei silti ole syntiä tai vähempiarvoista kuin puhtaasti kuvitteellinen ”alkuperäinen”, ”henkinen” ja ”sukupuoleton”23 ihmisyys. Missään tapauksessa ei ole kyse siitä, että syntiinlankeemuskertomus kuvaisi vain kaikille ihmisille yhteistä kokemusta lapsuuden vaihtumisesta murrosiän kautta aikuisuuteen.24 Ei vasta syntiinlankeemus saanut Aadamia ”haluamaan” Eevaa ja Eevaa Aadamia, vaan sukupuolinen vetovoima kuului heidän luotuun olemukseensa.25
Molemminpuolinen vetovoima, joka johtaa jaettuna ilona ”yhdeksi lihaksi tulemiseen”, heijasti ensimmäisten ihmisten analogista kuvaa Jumalasta heissä heidän suhteessaan toinen toisiinsa. Lasten synnyttäminen ja kasvattaminen oli annettu heidän tehtäväkseen jo ennen lankeemusta. Aadam ja Eeva luotiin ”yhdeksi lihaksi” ja elämään sylikkäin, ei ainoastaan rinta rinnan yhdessä vaeltaen.
Sen tähden synti ilmenee usein myös voimakkaimmin juuri tällä syvimmällä elämisemme tasolla. Se uhkaa karkeimmalla tavalla Jumalan suurimpia lahjoja, jopa meidän omaa olemustamme. Sen tähden on kyllä oikein, että muistutetaan, että on paljon muutakin syntiä kuin rikkomukset 6. käskyä vastaan ja että suurin niistä, varsinainen perussynti, on rikkomus 1. käskyä vastaan. Samalla pitää kuitenkin ymmärtää, etteivät seksuaalisen elämään piiriin kuuluvat kiusaukset ja lankeemukset sattumalta ole ensimmäisinä mielessä ja kielen päällä, kun sanotaan sana ”synti”.
Avioliitossa on kyse ”luomisen piiriin” kuuluvasta asiasta. Se ei kuitenkaan tee siitä inhimillisen mielivallan eikä rajoittamattoman vapauden leikkikenttää. Avioliitto ei ole adiaforon. Sitä koskevat Jumalan säädökset ovat sitovia.
Se ei siis ole mikään niistä monista arkisen elämämme asioista, jotka kyllä kuuluvat Jumalan hallintavaltaan, mutta joista voi silti olla monenlaisia mielipiteitä tai joissa ”oikean” ja ”väärän” eron voi kuvitella janaksi, jolla eri tavoin varustetut uskovat asettavat oman aikansa ja ymmärryksensä edellytysten perusteella ”säätimen” eri kohtiin.26Avioliittoa sen sijaan koskevat Jumalan selvät ”kyllä” ja ”ei”.
Avioliitto ei myöskään ole vain luomisen piiriin kuuluva asia. Se ei tosin ole armonvälineeikä sakramentti sanan varsinaisessa mielessä, koska se ei sellaisenaan välitä Jumalan armoa, kuten sana, kaste, ehtoollinen tai rippi. Silti se on kuva ihmisen uudistetusta Jumala-suhteesta tai paremminkin Jumalan uudesta suhteesta ihmiskuntaan, joka toteutui Jeesuksessa Kristuksessa Hänen tullessaan ihmiseksi ja sovittaessaan ihmiskunnan synnit ristillä.
Jeesus, Jumalan ja Marian Poika, yhdisti itsessään erossa olevat, Jumalan ja ihmisen, ensimmäisten ihmisten alkuvanhurskauttakin tiiviimmällä tavalla toisiinsa yhdeksi, jumalinhimilliseksi Persoonaksi. Siinä Persoonassa Hän sovitti meidän syntimme ja nousi Voittajana kuolleista. Näin Hän antoi langenneelle ihmiskunnalle itsessään uuden mahdollisuuden pelastavaan, vanhurskaaseen Jumala-suhteeseen. Hän luo sen itse Henkensä kautta rikkoutuneen Jumalan kuvaisuuden korjaamiseksi uskon suhteessa Häneen ja Hänessä koko Pyhään Kolminaisuuteen.
Sillä tavalla Jeesus eli ja elää yhä itsessään Jumalan kuvaisuutemme uudella tavalla todeksi. Siihen kuuluu myös se armahtava ja anteeksiantava suhde, johon Jeesus Ylkänä asettui maalliseen Morsiameensa, Kirkkoon nähden. Näin avioliitto ja siihen liittyen seksuaalisuutemme, joka luomisen perusteella ilmentää meissä olevaa Jumalan analogista kuvaa, sai tehtävän olla myös uskossa toteutuvan ja uudistuvan Jumalan ja ihmisen varsinaisen, vanhurskaan suhteen kuva.27
Jo Vanhan liiton aikana siihen viitataan,28 ja se on osa Uuden testamentin ilmoitusta. Siinä avioliitto kuvaa Kristuksen, Yljän, kuolemaan asti itsensä uhraavaa rakkauden suhdetta syntiseen Morsiameen eli seurakuntaan, Jumalan perheeseen (Ef.5:22–23).
Näin avioliitto maallisenakin instituutiona voi kuulua myös ”uskon” eikä vain ”rakkauden”, myös Jumalan ”oikean” eikä vain ”vasemman” käden, myös ”evankeliumin” eikä vain ”lain” piiriin. Pelkkänä instituutiona se ei tosin välitä Jumalan armoa. Maallisenakin kuvana se on silti myös langenneessa maailmassa luotu järjestys, joka uskossa todeksi elettynä voi ja jonka pitäisikin viitata siihen suhteeseen, joka Kristuksella on seurakuntaan ja seurakunnalla Kristukseen.
Sen tähden ja vaikka uskosta osattomienkin avioliitto voi olla täynnä molemminpuolista ja uhrautuvaa rakkautta, siinä ei sellaisenaan täydesti toteudu se Kristuksen ja seurakunnan välisen suhteen kuva, joka maallisen avioliiton pitäisi olla. ”Kahden” suhteen lisäksi tarvitaan näiden suhde ”Kolmanteen”. Tarvitaan ulkonaisen, maallisen instituution lisäksi avioliiton solmiminen ”Jumalan kasvojen edessä” ja ”seurakunnan läsnä ollessa” Jumalalta apua rukoillen ja julkilausuttuna yhteisenä tahtona Hänen avioliitolle antamansa tarkoituksen toteuttaminen.
Ja jotta Kristuksen ja seurakunnan suhteen kuva alkaisi elää, tarvitaan myös puolisoiden parannus ja usko. Se auttaa heitä uskonsisarusten keskinäisessä alamaisuudessa toisilleen elämään oikein todeksi ”vaimon alamaisuuden” ja miehen aseman ”vaimon päänä” (Gal. 3:28; Ef. 5:2, 22–33). Varsinaisesti vasta tällaisesta uskossa todeksi eletystä kristillisestä avioliitosta – ei siis mistä tahansa avioliitosta – voi tulla enemmän kuin vain luotuisuuden piiristä nouseva kuva tai vertaus, nimittäin sakramentaalinen merkki, joka viittaa Kristuksen ja seurakunnan suhteeseen ja jonka puitteissa sitä myös eletään todeksi.29
Vaikka ajat ovat muuttuneet ja muutos näyttää maailman ainoalta pysyvältä asialta, ihmisyys ja siihen sisältyvä sukupuolisuus ovat säilyneet monista vääristymistään huolimatta meidän päiviimme asti. Ilman seksuaalisuutta meitä ei olisi pohtimassa näitä asioita. Sen tähden niitä Raamatun ohjeita, määräyksiä ja säädöksiä, joita meillä on yhtäältä Luomiskertomuksissa, toisaalta Herran Jeesuksen opetuksissa ja apostolien neuvoissa, ei voi pitää eo ipso vanhentuneina. Ei vain virkakysymyksessä, vaan myös kysymyksessä avioliitosta, avioerosta ja eronneiden uudelleen vihkimisestä me kuuntelemme Jumalan Sanaa, Herraa Jeesusta ja Hänen pyhiä apostolejaan emmekä Kiusaajaa, joka kysyy: ”Onko Jumala todella sanonut?”
Esivanhempamme lankesivat, koska he kieltäytyivät uskomasta, että Jumala oli antanut heille selkeän ja yksiselitteisen kiellon. He kieltäytyivät tottelemasta Jumalaa asiassa, jossa ei ollut minkäänlaista tulkinnanvaraa. Tämä on se perspektiivi, josta käsin meidän on tarkasteltava kysymystä avioliitosta, avioerosta ja eronneiden uudelleen vihkimisestä.
Meidän ei pidä kuunnella kiusaajaa, kun se kysyy, ”onko Jumala todella sanonut”, vaan meidän pitää kysyä, ”mitä Jumala on sanonut”. Sen me löydämme Raamatusta. Raamattua me puolestaan luemme yhdessä koko Kirkon kanssa antaen luterilaisen tunnustuksen selittää sitä.
Niinpä avioliittoa, avioeroa ja eronneiden uudelleen vihkimistä Raamatun pohjalta pohdittaessa tulevat kysymykseen ennen muuta sellaiset raamatunkohdat kuin Matt. 19:3-9 paralleelikohtineen (Matt. 5:31–32, Mark. 10:2-12, Luuk. 16:18). Tärkeitä ovat myös P. Paavalin opetukset asiassa, ennen kaikkea 1 Kor. 7:10–11. Tunnustuskirjojen lyhyen opetuksen löydämme puolestaan ”Paavin valta ja johtoasema” -kirjoituksesta.30
Avioliittoa ja avioeroa koskevia Raamatun ohjeita ja määräyksiä on Vanhassa kirkossa tulkittu todennäköisesti ainakin pääsääntöisesti niin, että eron tapahduttua myöskään eroon syytön osapuoli ei saanut lupaa avioitua uudelleen.32 Idän kirkossa ajattelu sittemmin kehittyi (myös konstantinolaiseen käänteeseen liittyen) jossakin määrin toiseen suuntaan, mutta roomalaiskatolinen kirkko tulkitsee yhä tällä tavoin avioliittoa koskevia Jumalan sanan ohjeita. Sen tulkintaa tukee avioliiton ymmärtäminen ”sakramenttina”.33
Tämän näkemyksen mukaan Jeesus ei siis ainoastaan kiellä tekemästä huorin ja rikkomasta aviota, ei ainoastaan hylkäämästä puolisoaan muun kuin jo tapahtuneen aviorikoksen tähden, vaan Hän torjuu myös sekä aviorikoksen tähden puolisonsa jättäneen että muuten syyttään hylätyn mahdollisuuden uuteen avioliittoon. Näyttäähän Hän sanovan sellaisen miehen, joka hylkää ilman pätevää syytä vaimonsa, tekevän myös vaimostaan eikä vain itsestään avionrikkojan, ja lisää, että ”joka nai hyljätyn, tekee huorin” (Matt. 5:32). Sama koskee epäilemättä vaimoa, joka hylkää miehensä ja avioituu uudelleen.
Myös P. Paavalin ohje sikäli, kuin hän puhuu ”Herran suuna”, näyttää olevan samansuuntainen, mutta ei niin jyrkkä kuin Jeesuksen sanat synoptisissa evankeliumeissa (1.Kor.7:10-11). Näiden Herran Paavalin kautta antamien ohjeiden mukaan avioero olisi mahdollinen ilman, että kumpikaan osapuolista olisi sen myötä avionrikkoja. Silti uudelleen avioituminen kielletään. Ajatuksena näyttää olevan, että ovi takaisin Jumalan edessä voimassa olevaan avioliittoon olisi pidettävä auki (”… tai sopikoon miehensä kanssa”). Kyse olisi enemmänkin ”asumuserosta” kuin ”avioerosta”.
Annettuaan ohjeensa ”Herran käskynä” Paavali siirtyy antamaan ehkä hänelle esitetyn ajankohtaisen kysymyksen nojalla ohjeita ”omissa nimissään” (1.Kor.7:12). Niin hän tekee yhtä kaikki Herran asettamana apostolina ja Hengestä osallisena opettajana ja tähän asemaan liittyvällä auktoriteetilla,34 mutta silti erottaen toisistaan ”Herran käskyn” ja omat neuvonsa (esim.1.Kor. 7:12,17, 25-26).
Niihin sisältyy vaikeasti tulkittava ohje: ”Mutta jos se, joka ei usko, eroaa, niin erotkoon: veli ja sisar eivät ole semmoisissa tapauksissa orjuutetut; sillä rauhaan on Jumala teidät kutsunut” (1 Kor. 7:15).
Tätä ohjetta on uskonpuhdistuksen jälkeen tulkittu protestanttisissa kirkoissa myös niin, että Paavalin mainitsema ”rauha” sisältäisi luvan avioitua uudelleen sille, joka on hylätty ”muusta syystä kuin haureuden tähden”. Kristillisen uskonsa tähden hylätyn oikeutta uuteen avioliittoon on sovellettu laajemminkin ”pahantahtoiseen hylkäämiseen”.
Vielä vahvemmin tämä oikeus on haluttu antaa sille, jota puoliso on pettänyt tekemällä aviorikoksen kolmannen osapuolen kanssa. Huorin tekemisen on katsottu rikkovan kokonaan aviopuolisoiden välisen ”yhden lihan siteen” niin kokonaisvaltaisesti, että sen jälkeen avioliittoa ei yksinkertaisesti enää ole olemassa. Se ei ole voimassa sen enempää kuin leskellä, joka on kuoleman kautta menettänyt puolisonsa.
Asiasta puhuvan Tunnustuskirjojen kohdan alkutekstin mukaan eroon syyttömän osapuolen uuden avioliiton epääminen olisikin ”epäoikeudenmukaista”. Olisi ”epistä”, ettei tilanteeseen syytön saisi enää koskaan kokea avioliiton onnea eikä sen suomaa turvallisuutta. Näin Philipp Melanchthonin laatiman tekstin voisi tulkita.35
Tunnustuskirjat ovat kuitenkin äärimmäisen säästeliäitä tätä asiaa käsitellessään. Kyseessä on vain yksi virke useampien epäkohtien luettelossa. Sitä ei selitetä eikä analysoida sen tarkemmin. Sitä ei myöskään perustella Raamatulla eikä Kirkon traditiolla, kuten myöhemmin, luterilaisen ortodoksian teologiassa, joka käsittelee aihetta laajasti ja systematisoiden.
Puhtaasti inhimillisesti tarkastellen ja monien elämänkohtaloiden edessä tuntuisikin kovalta ja rakkaudettomalta sitoa – varsinkaan syyttään – hylätty koko elämänsä ajaksi entiseen puolisoonsa niin, että vaikka puolisot asuisivat erillään, heillä ei saisi olla toista elämänkumppania rinnallaan, ei sittenkään, vaikka hylännyt osapuoli olisi tahollaan solminut uuden suhteen kolmanteen osapuoleen. Usein nekään ehdot, joita luterilainen ortodoksia antaa eronneen uuden avioliiton mahdollisuudelle, eivät toteudu, niistä puhumattakaan, joita asiaan vielä tiukemmin suhtautuvat Raamatun tulkitsijat edustavat kieltäen kokonaan uuden avioliiton mahdollisuuden kaikilta muilta kerran avioliitossa olleilta, paitsi leskiltä.36
Luemmeko siis Raamattua tunnustuksen valossa oikein? Voiko ehdollinen asumusero ja ehdoton uudelleen avioitumisen kielto olla armollisen Vapahtajan tahto? Tai onko todella Hänen tahtonsa mukaista, että tämä kielto koskee kyllä muita eronneita, mutta ei niitä, joiden puoliso on haureudessa itse rikkonut liiton? Entä liitetäänkö joukkoon vielä ne, jotka hylätessään puolisonsa ovat tehneet itsestään epäuskoisen vertaisen37 ja että P. Paavalin ohjeen mukaan ”veli tai sisar” ei tällaisessa tapauksessa enää olisi entiseen puolisoonsa ”sidottu”?
Vai onko Jeesuksen opetuksessa jo periaatteessa kaksi erilaista tasoa, järkkymättömät ihanteet (erottamaton avioliitto) ja todellisen elämän moninaiset tilanteet (eri tavoin rikkoutuneet avioliitot) ja lupa ihanteista tinkien etsiä myös eronneille, kenties myös eroon syypäille eronneille, mahdollisuutta uuteen alkuun? Onko Jeesuksen viittausta Mooseksen sallimaan ”erokirjaan” lupa tulkita tähän suuntaan (Matt.19:7–8)?
Vai onko – päinvastoin – Jeesuksen vastaus fariseuksille otettava yksitasoisena ja ehdottomana korjauksena Vanhan liiton lain antamiin myönnytyksiin? Onko asiaa edes lupa pohtia ilman taustalla kuuluvaa Kiusaajan kysymystä: ”Onko Jumala todella sanonut?” Sillä sanoohan Jeesus: ”Te olette kuulleet sanotuksi … mutta minä sanon teille … ”(Matt:5:27–28)
Mooses antoi lankeemuksesta seuranneen ihmisten sydämen kovuuden tähden luvan erokirjan kirjoittamiseen (5 Moos.24:1), vaikka luomisessa annettu ihanne, jonka Jeesus nostaa alkuperäisenä ja sitovana esille, sulkee tämän mahdollisuuden kokonaan pois (Matt.19:3–12, 1.Moos.2:24). Onko Jeesuksen viittaus Mooseksen myönnytykseen silti raollaan oleva ovi ihanteita alemmalle todellisuuden ja toiminnan tasolle? Sisältyykö siihen eron mahdollisuuden lisäksi myös uuden avioliiton mahdollisuus?
Lähtökohtana olisi tällöin sekä opetuksen että uskon tasolla yksi, ainoa avioliitto, joka kristityllä voi olla kummankin puolison eläessä. Olisiko silti lupa kysyä, voisiko silloin, kun tämä ihanne ei toteudu, tavalla tai toisella solmittu eronneen uusi liitto, jossa eletään parannuksen hengessä, siveästi ja uskollisesti ja ikään kuin kyse olisi elämän ensimmäisestä suhteesta toiseen sukupuoleen, olla ”pienempi paha” kuin elämänmittainen yksinäisyys kaikkine lieveilmiöineen? Olisiko se puolisonsa huoruuden tähden tämän hylänneestä puhuttaessa suorastaan ”pienempi hyvä”? Ja voisiko myös syystään eronnutta koskea P. Paavalin leskille osoittama sana, jonka mukaan on ”parempi naida kuin palaa”? (1.Kor.7:9)
Voimme nähdä Jeesuksen 6. käskyä koskevan opetuksen ehdottoman, äärimmilleen viritetyn ja sellaisena saavuttamattoman tason siinä, mitä Hän opettaa himokkaasta katseesta huorintekona (Matt.5:28). Kun Jeesus näyttää tarjoavan siihen lääkkeeksi silmän repäisemistä päästä, Hän osoittaa, kuinka tämä täydellisyyden taso ei ole syntiselle mahdollinen, vaikka siihen pyrittäisiin näin äärimmäisin keinoin. Kiusaukset ja synti lähtevät ihmisen sisimmästä, eivät hänen käsistään, jaloistaan eivätkä silmistään (Matt.15:19).
Tällä ajatusten tasolla ”huorin tekeminen” ei Jeesuksen mukaan ilmeisesti annakaan lupaa hylätä sillä tavoin himonsa kohdetta, puolisoaan ja avioliittoaan vastaan rikkovaa. Kun Jeesus antaa luvan hylätä puoliso ”huoruuden tähden”, Hän epäilemättä tarkoittaa muuta kuin likaisia katseita ja ajatuksia. Sillä tuskin yksikään avioliitto pysyisi koko siihen sitoutuneiden elinajan ehjänä, jos pelkkä sisäinen suostuminen kiusauksiin tai suorastaan pelkät kiusaukset riittäisivät perusteeksi purkaa se.
Jeesus ei varmasti myöskään tarkoittanut, että haureuden syntien kiusaama todella repäisisi viettelevän silmän päästään tai peräti kastroisi itsensä. Kyseessä on retorinen liioittelu, jonka tarkoituksena on osana Jeesuksen avioliittoa koskevaa opetusta yhtäältä painottaa sen ja ylipäätään seksuaalisuuden ääretöntä pyhyyttä ja toisaalta osoittaa, kuinka kauas jokainen meistä on siitä langennut silloinkin, kun elämä ja avioliitto ovat ulkonaisesti kunnossa.
Onko siis Jeesuksen opetuksessa sittenkin kaksi ulottuvuutta? Onko ensimmäinen niistä äärimmäinen ”laki”, jonka joku tai monikin pystyy ulkonaisesti täyttämään elämällä ruumiillisessa mielessä puhtaasti ja uskollisesti yhdessä avioliitossa yhden puolison kanssa. Sisäisesti siihen ei kuitenkaan kukaan koskaan täydellisesti pysty.
Entä onko toinen ulottuvuus Jeesuksen opetuksessa ”evankeliumi”, joka ei sittenkään tarjoa ratkaisuksi kiusauksiin silmän repimistä ja käden katkaisemista, vaan joka yhtäältä saa lain vaatimukset näyttäytymään niiden koko hurjuudessa ja ehdottomuudessa kuin elokuun illan auringonvalo ukkospilvet mantereen päällä, mutta toisaalta ja ennen kaikkea merkitsee syntien anteeksiantamista ja elämää armosta, ei oman täydellisyyden voimassa vapauden täydellistä lakia toteuttaen? (Jaak.1:25) Voisivatko tähän ulottuvuuteen nivoutua myös kaksi avioliiton institutionaalista tasoa?
Ensimmäinen niistä olisi se yksi, ainoa ja erottamaton avioliitto, johon kristitty vihitään kerran ja jossa hänen on myös pysyttävä ja jossa on Jumalan armon ja anteeksiantamuksen varassa myös mahdollista pysyä sisäisistä kiusauksista ja synneistä huolimatta. Voisiko sen toinen taso käsittää mahdollisuuden ensimmäisen avioliiton kaikesta huolimatta kariuduttua elää hyvällä omallatunnolla uudessa liitossa? Se ei olisi sama, joka rikkoutui tai rikottiin, eikä edes samalla tasolla sen kanssa, mutta silti Jumalan ”sydämen kovuuden” eli synnin seurauksien tähden sallima ”pienempi hyvä” kuin ensimmäinen avioliitto tai ”pienempi paha” kuin kilvoittelu alituisesti silmiä repien ja käsiä katkoen, mutta silti kiusausten heiteltävänä ja yksinäisen taakkaa kantaen koko loppuelämän ajan.
Lähetyshiippakunnassa on otettu vastaan se haaste, jonka oma aikamme esittää kristilliselle avioliittokäsitykselle. Vastauksen haasteeseen voi kiteyttää kahteen kohtaan:
Lähetyshiippakunta opettaa kristillistä avioliittoa, joka on siihen astuvien ainoa niin kauan, kuin kumpikin puoliso elää. Siinä ei ole minkäänlaista kokeilemisen eikä uuden yrittämisen mahdollisuutta. Siinä ei ole raollaan olevaa takaporttia, ei mistään syystä. Ei ole laivaa, joka hakisi jomman kumman samalle, autiolle saarella päätyneistä puolisoista pois. On vain yhteinen matka kohti saaren kätköissä ja louhikoiden ja tiheän metsän takana odottavia tuoksuvia lehtoja ja auringossa kylpeviä rantoja – ja lopussa avioliiton täyttymys kuvan vaihtuessa todellisuudeksi Jumalan taivaassa.
Yhtä yksiselitteisesti Lähetyshiippakunnassa kuitenkin halutaan kulkea myös niiden uskovien rinnalla, joiden elämässä on käynyt toisin. Niitäkään seurakuntalaisia, joiden avioliitto on kariutunut, ei hylätä. Heille annetaan mahdollisuus yhdessä oman pastorin ja myös piispan kanssa ja ohjauksella etsiä Jumalan tahdon mukaista tietä eteenpäin silloinkin, kun se merkitsee sirpaleiden kokoamista ja halkeamien kanssa elämistä. Erityisesti tämä koskee puolison aviorikoksen tähden yksin jääneitä tai muuten syyttään hylättyjä. Mutta muitakaan ei hylätä silloin, kun mennyttä ei enää voi korjata, mutta myös yksin eläminen tuntuu mahdottomalta. Etsitään mahdollisuutta koota sirpaleista astia, jossa säröt näkyvät, mutta jonka Jumala voi silti täyttää rakkaudellaan.
Ks. myös Avioero ja uudelleen avioituminen Uudessa testamentissa
