Eero Huovinen, Sielujen puolustaja. Piispana Helsingissä. WSOY 2022. 452 sivua.
Tartuin syksyisellä patikointimatkalla juuri tulleeseen piispa Eero Huovisen kirjaan. Kaskaat eivät olleet vielä menneet talviunilleen. Niiden sirityskonsertissa luin Sielujen puolustajan muutamia sivuja ennen ehtoohartautta ja lähetin ystävälle heti innostuneen viestin. Monista mukavista jutuista ja hyvistä opetuksistakin huolimatta matkan edetessä innostus vaihtui syvään murheeseen. Ketä puolustit, mitä puolustit, piispa Eero Huovinen?
Eero Huovinen pyysi minut jatkajakseen Evankelisen ylioppilasliiton (EYL) pääsihteeriksi 1971. Hän oli jonkun ajan vielä lehtemme päätoimittaja ja minä toimitussihteeri. Eero oli suorastaan pappisihanteeni. Samaa lisensiaattiseminaariakin kävimme professori Seppo A. Teinosen johdolla, jossa oli assistenttina teol. lis. Simo Kiviranta, EYL:n puheenjohtaja. Vaikka Eero sanookin, että hänen suhteensa Simoon oli ”läpi vuosikymmenten jännitteinen” (s. 379), minä koin nuo 70-luvun yhteydet mitä merkittävimmiksi, jopa ratkaiseviksi. Kun 1980-luvulle tultaessa yhteyteni Simo Kivirantaan pysyi lähes viikoittaisena, se kävi yhä harvinaisemmaksi Eeroon. Hän muuttui. Hän sanoo lukeutuneensa aiemmin ”hurskaisiin evankelisiin”. Vuosien mittaan olen hartaasti rukoillut, että säilyisin kaiken luopumuksen keskellä ”hurskaana”, eli pappisvalani pyhissä velvoitteissa. Tämä on Eeron mukaan kansankirkossa idealismia ( s. 30). Kuitenkin hän myös kirjoittaa: ”Kirkosta käytävässä keskustelussa populismi ei auta, argumentit ratkaisevat.”(s. 309). Mitkä argumentit? Mikä Raamattu piispa Eerolla on?
Kirjassaan Eero Huovinen kuvaa siis aikaansa Helsingin piispana 1991-2010. Mielestäni hän jatkaa samanlaista piispuutta, millaista maassamme on harjoitettu vuosisadat. Isäni rovasti Reino Korpinen nimitti sitä maaherrapiispuudeksi. Samat Someron Kultelan salaojaputkitehtaan tilat, kansakoulut ja uuden oppikoulun sekä paikkakunnan nähtävyydet maaherra kävi tarkastamassa seurueineen kuin toisella kertaa piispa E.G. Gulin! On ymmärrettävää, että valtionkirkko hoiti kunnioitettavasti yhteiskunnalliset ja sivistykselliset asiat ja siksi piispoista oli tullut myös maallisia johtohenkilöitä. Tästä historiallisesta regimenttien sekoituksesta on jäljellä vieläkin liian paljon, vaikka yhtenäiskulttuuri on rikkoutunut ajat sitten. Voi olla, että kuulun siis ”idealisteihin”, mutta pidän uskonpuhdistuksen linjauksia tässäkin oikeana, kun niissä korostetaan piispanviran pelkkää hengellistä luonnetta (CA 28). Huovinen panosti mentoriensa neuvomana kirkon ”yhteiskuntasuhteisiin”. Hän luetteleekin melkoisesti valtakunnan ykköshenkilöiden kanssa pidettyjä illanistujaisia siellä sun täällä. ”Mutkattomat ja luontevat” kontaktit! Ja varmaan onkin tärkeää ”miettiä yhdessä sitä, mikä on elämän ja kansan kannalta tärkeää” (s.401). En ole kuitenkaan vakuuttunut, että kirkon pitäisi säilyttää tarpeellisuutensa niidenkin ihmisten ja varsinkin vallanpitäjien mielissä, jotka eivät voi hyväksyä pyhän uskomme raamatullisia totuuksia eivätkä tunnusta Kristusta ainoana pelastuksen tienä. Konformiteetin ylläpitäminen vie kansankirkon yhä suurempaan luopumukseen. Kirkko ja sen apostolinen virka on autuaaksi tekevän uskon saamista varten!
Murheellista biografiassa onkin se, ettei näiden edustavien kabinettien kuvauksissa välity lukijalle kansankirkon suuri hengellinen kriisi ja sen identiteetin muuttuminen kunnallisbyrokratian tapaiseksi laitokseksi. Edelleen pitää paikkansa Athanasianum: ”Kuka ikänänsä tahtoo pelastua, hänen on ennen kaikkea tarpeen pitää katolinen usko.” Ja pelastuksen lupaus ei koske niitä, jotka ovat ”Kristuksen kirkon ulkopuolella, jossa ei ole sanaa ja sakramentteja.”(Apol.9). Kansankirkko on suurelta osin luopunut oikean kirkon tuntomerkeistä ja messuissa käy yhä vähemmän helsinkiläisiä, vain kourallinen. Ja papit opettavat iankaikkisesta elämästä ja kadotuksesta mitä milloinkin. Kuntaliitosten tapahduttua seurakunnatkin alkavat olla läänin kokoisia, vaikkei piispa Eero ollutkaan suurseurakuntien muodostamisen kannattaja (s. 127).
Teologisessa Aikakauskirjassa oli 1984 Seppo A. Teinosen pysäyttävä artikkeli. Hän esitti huolensa siitä, ettei kansankirkko pysy kirkkona, vaan tulee muusta kristikunnasta irralliseksi kirkkokunnaksi. Ratkaisevaa on kirkon olemuksen kannalta, että sen oppi perustuu Raamattuun, se opettaa oikein vanhurskauttamisesta ja se säilyttää apostolisen viran. Näiden kysymysten kanssa olisi pitänyt dogmatiikan professorin ja sittemmin Helsingin piispan työskennellä juuri ”idealistisesti”, eli ollen valmis pyhien esikuvan mukaan myös kärsimään. Mutta ne, jotka tahtoivat Teinosen esittämissä kirkon konstitutiivisissa kysymyksissä esittää perusteltua kritiikkiä pyhän Raamatun ja Luterilaisten Tunnustuskirjojen selkeillä kohdilla ja jopa kansankirkon omien lakisäädösten mukaisesti, saivat joko kuulla olevansa vain ’kirkkopoliitikkoja’, tai heidät työnnettiin sivuun kapitulin virassakin ”jurnuttajina” (s.216).
Ehkä merkittävin teologi keskuudessamme, teol. lis. Simo Kiviranta otsikoidaan Huovisen kirjassa järkyttävästi: ”Januskasvoinen vaikuttaja” (379). Onko se januskasvoisuutta tai kirkkopolitiikkaa, kun asioita tarkkaan tutkittuaan uskaltautuu kieltäytyä allekirjoittamasta huonoa asiakirjaa? Jos kuka, niin Simo Kiviranta tutki kaikki tarkkaan loppumetreille asti. Hän ei olut pelaaja, hän ei voinut livetä siitä, mitä tarkoittaa Herramme sana ”että he yhtä olisivat”. Mutta Kristus itse sanoo yhteyden muodostuvan yksin siitä, että he ovat ”pyhitetyt totuudessa”. Turpiin tuli! Mutta ketä ja mitä piispa Eero oikein todellisuudessa puolusti?
Kyllähän kirkkokansakin tiesi vanhastaan, että papin, joka ei pysynyt kirkon tunnustuksessa, oli julkisesti luovuttava väärästä opistaan tai pyydettävä eroa pappisvirasta. Mikäli näin ei tapahtunut, tuomiokapitulin oli kuultuaan pappia annettava ero pappisvirasta. Mutta näinhän ei käynyt esimerkiksi pastorien Matti Myllykosken ja Antti Kylliäisen tapauksissa. Aiemmin oli jo kauhisteltu Uuden testamentin professorin Heikki Räisäsen opetuksia tuleville papeille. Hänhän lopulta tunnustautui ateistiksi. Piispan ja kapitulin puoleen käännyttiin nyt, koska ymmärrettiin, ettei näiden pappismiesten kirjoituksissa ollut kysymys joistakin yksityiskohdista tai älyllisistä ongelmista, vaan epäuskosta ja irtisanoutumisesta julkisesti kaikesta siitä, mitä kristikunnassa on aina pidetty luovuttamattomana. Mutta biografiassaan piispa Eero selittelee tapauksia fiksusti uuden uskonsa mukaisesti: ”Ajattelun vapautta en halunnut kaventaa.” (s.218). Hiippakunnassa kaikki siis hyvin: Eero Huovisen piispakautena ei ”yhtäkään pappia rangaistu harhaopista”? (s. 222). Sudet saavat jatkaa karitsaisten kimpussa kirkon palkkaluokissa ”paukutellen henkseleitään” (s. 218).
En usko, että dogmatiikan professori oli tosissaan sanoessaan:” Erimielisyydet kasvoivat, mutta sitä en olisi osannut ennustaa, että yksittäiseksi ja jakavaksi kiistakysymykseksi nousee naisten mahdollisuus ja oikeus pappisvirkaan.”(s.372). Hän varmasti tiesi, mihin naispappeuden hyväksyminen johtaa. Hän tiesi, mitä tapahtui muissa valtionkirkoissa. Eivät selvät pyhän Raamatun ja vanhan kristikunnan tradition argumentit olleet hänelle vieraita. Eero Huovinen on ollut selvillä pappisviran perustumisesta Jumalan säätämykseen ja Kristuksen asetukseen sekä pappisviran apostolisuudesta ja Herran käskystä. Siitä huolimatta hän lähti uuden uskon tielle. Koska Kristuksen kirkolla ei ole valtaa ja kykyä vihkiä naisia seurakunnan isän virkaan, siksi naispappi ei ole pappi, vaan maallikko, joka piispan avustamana on noussut uhmaamaan Jumalan sanaa ja Kristuksen säätämystä. ”Monet toivoivat, ettei tämä kirkon uskon kannalta varsin pieni asia aiheuttaisi hajaannusta.”(s. 372). Uskaltaudun sanoa ääneen, että kun ”jokaisessa firmassa on pelisääntönsä”(s. 224) Huoviselle oli ”varsin pieni asia” Herran käskyn rikkominen, jotta kabinettien ovet avautuisivat. Mutta näin kansankirkko ajautui sisäiseen umpisolmuun ja ekumeeniseen umpikujaan. -En puutu tässä Eero Huovisen lukuisiin Rooman matkoihin, joita hän selostaa päivällisiä myöten. Niiden arvo osoittautuu Jumalan valtakunnan asioissa vähäiseksi. Huovinen on viitannut useinkin sanaan, jonka paavi Johannes XXIII muotoili: ”Asiat, jotka yhdistävät meitä, ovat suurempia kuin ne, jotka meitä erottavat.” (s.363). Olisi ollut mahdollista keskittyä Rooman kanssa pyhään kasteeseen, josta Huovinen teki loistavan tutkimuksen. Olisi ollut mahdollista keskittyä Alttarin sakramenttiin reformoidun kristillisyyden tunkeuduttua yhä enemmän luterikuntaakin. Olisi ollut mahdollisuutta lopettaa naispappien vihkiminen todellisten ekumeenisten yhteyksien parantamiseksi. Olisi ollut hienoa liittyä siihen rintamaan Rooman kanssa, joka yrittää vastustaa yhä kasvavaa luonnottomuutta ja moraalin rappeutumista. Ja ennen kaikkea keskittyminen oman hiippakuntansa ja samalla koko kansankirkon tervehdyttämiseen olisi saanut taivaan enkelitkin riemuitsemaan ja saatanan väistymään murjottaen nurkkiinsa.
En enää tunne vanhaa esikuvaani, joka biografiassaan vähättelee tunnustuksemme sanaa kirkosta pyhien yhteisönä (congregatio sanctorum). Totta kai jokaisen rehellisen kirkon tulisi rakentaa ”pyhien seurakuntaa”. Mutta Kirkon pyhyys on aina sille ulkoapäin annettua lahjaa, jonka Kristus vaikuttaa sanansa ja sakramenttiensa kautta. Ratkaisevan tärkeää on tehdä erotus oikeiden kirkon tuntomerkkien ja ’kristittyjen tuntomerkkien’, välillä. Eero Huovinen varoittaa kirkon jäsenten luokittelusta. (s.123). Totta on, että Jumala yksin näkee sydämeen. Oikeaa kirkkoa ei tunnisteta siitä, että sen keskuudessa elää hurskaita ja hyveellisiä ihmisiä, eikä se menetä luonnettaan kirkkona, jos sen jäsenet epäonnistuvat kilvoituksessa. Oikea kirkko saa pyhyytensä Kristukselta ja se tunnistetaan kirkoksi sen keskellä olevien raamatullisten armonvälineiden tähden.
Eero Huovisen kummisetä professori Heikki Koskenniemi kirjoitti minulle murheellisena, että kansankirkko ei enää ole ”uskovaisten turvapaikka”. Lähtökäsky tulikin. Eero Huovinen antoi Mellunmäen tapahtumien jälkeen 2004 piispallisen suosituksen, että muodostaisimme oman kirkon. Tämä tuntui hirveältä käskyltä ekumeenikkona tunnetulta piispalta. Pastori Anssi Simojoen kanssa pidimme tästä Kotimaan kirjoittelusta palaverin ja Anssi kirjoitti: ”Eikö moraalinen lähtövelvollisuus ole päinvastoin niillä, jotka ihmis-hybriksessä ovat käyneet kaiken jumalallisen kimppuun kirkossa ja tehneet mielivaltaisia opin ja elämän muutoksia vastoin selkeätä Jumalan sanaa?”
Piispa Eeron kirjassa on lopussa itsetutkistelua ja suorastaan kysymystä, tulisiko mennä julkiripille? Niin kauan, kun armon aikaa on, voi tehdä parannuksen ja siksi päätän meille evankelisille edelleen tärkeään hyvästelyyn: Taivaan Isän haltuun!
