Kiitos kysymyksestä. Olen kuullut itsekin vastaavanlaisen ajatuksen. Yksi kuuluisimmista lienee ollut p. Augustinus tunnustustensa alussa kirjoittaen: ”… sillä Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se Sinussa löytää levon.” Onko sitten ihminen väistämättä aina ahdistunut, jos ei usko Jumalaa? Eivät varmastikaan. Eivät edes sellaiset, jotka ovat ahdistuksissaan kääntyneet Jumalan puoleen ole olleet ahdistuneita aina. Mainitsemaasi ajatukseen liittyy varmaankin oletus siitä, että jos ihminen pysähtyisi hetkeksi miettimään asiaa, täytyisi hänen ahdistua asemastaan. Raamatun mukaan nimittäin tieto Luojasta on niin ilmeistä, että ihminen on vailla puolustusta, jos hän ei tunnista Luojan käden jälkeä: ”Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa” (Room. 1:20). Jos puolestaan hyväksytään Luojan olemassa olo, on siitä hyvin pieni matka sen ymmärtämiseen, että minulla on tehtävä, tarkoitus ja vastuu Tämän Luojan edessä, koskapa hän on minut tehnyt.

Tietysti ihminen voi olla näitä asioita miettimättä, myöntämättä tai välittämättä eivätkä tällaiset ole tuntemattomia Raamatullekaan. Monet kuninkaat, israelilaiset ja pakanat, kuvataan ylpeiksi ja itsevarmoiksi eivätkä he selvästikään ole kovin epävarmoja tai ahdistuneita. Psalmissa kirjoitetaan: ”Hullu sanoo sydämessänsä: ’Ei ole Jumalaa.'” (Ps. 14:1) Myös Jeesuksen vertauksesta löydämme täysin tyytyväisen Jumalasta piittaamattoman ihmisen: ” hän sanoi: ’Tämän minä teen: minä revin maahan aittani ja rakennan suuremmat ja kokoan niihin kaiken eloni ja hyvyyteni; ja sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse’. Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?'” (Luuk. 12:18-20)

Vielä apokryfikirjoihin kuuluva Viisauden kirja kuvaa varsin osuvasti kuvaamasi ajattelun, jossa kuolema on vain pian koittava loppu, muttei mikään uhka: ”[Jumalaton puhuu sydämessään:] Sillä meidän elämämme on varjo, joka menee ohitse, ja kun loppumme on tullut ei palautusta enää ole; sillä siihen on painettu sinetti, eikä kukaan sitä muuta. Tulkaa siis ja nauttikaamme sitä hyvää, mikä saatavissa on, käyttäkäämme kiiruusti hyväksemme maailmaa niinkuin nuoruuden päivinä.” (Viis. 2:5-6)

Tiivistäen sanoisin, ettei Raamattu opeta, että Jumalan kieltämisestä syntyisi väistämättä ahdistunut mieli. Lainaamasi ajatus esitetään usein, kun puhutaan apologiasta eli uskon puolustamisesta. Tällöin ollaan näitä perimmäisiä kysymyksiä miettimässä, ja niiden pohjalta voi sielun epävarmuutta tai ahdistusta ilman Jumalaa pitää ainakin todennäköisenä ja luonnollisena. Monille Jumala onkin antanut terveellisen hädän sielustaan tätä kautta. Ihminen on kuitenkin kykeneväinen sivuuttamaan Jumalan ja iankaikkiset kysymykset ja kulkemaan kohti vaivaa varmasti kohtalaisen tyytyväisenä itseensä ja elämäänsä. Ei syntinen ihmisluonto itsestään ala Jumalaa etsimään (Room. 3:11). Tällainen suruton sielun tila on ihmiselle vaarallinen, ja siksi Jumala herätteleekin usein tällaisia nukkujia tavalla tai toisella ennen matkan päätöstä. Kerrotaanhan monista, jotka ovat vasta kuolinvuoteellaan huutaneet Herraa Jeesusta avuksi.

Näin puhutteli Jesaja oman aikansa huolettomia: ”Nouskaa, te suruttomat naiset, kuulkaa minun ääntäni; te huolettomat tyttäret, tarkatkaa minun sanojani. Vielä vuosi, ja päiviä päälle, niin vapisette, te huolettomat; sillä silloin on viininkorjuusta tullut loppu, hedelmänkorjuuta ei tule. Kauhistukaa, te suruttomat, vaviskaa, te huolettomat, riisuutukaa, paljastukaa, vyöttäkää säkki lanteillenne. ” (Jes.32:9-11)