Grogory Koukl. Taktinen Viisaus: Käsikirja Keskusteluun Kristillisestä Vakaumuksesta. Suomentanut Aleksi Markkanen. Englanninkielinen alkuteos: ”Tactics: A Game Plan for Discussing Your Christian Convictions” (2009). Opko: Helsinki, 2024.
Kristillisen apologian aiheisiin liittyviä kirjoja on viime vuosikymmeninä julkaistu vilkkaasti englanniksi, mutta myös suomeksi. Jotkut ovat luonteeltaan alkeisoppaita, kansantajuisia julkaisuja joissa selitetään yksinkertaisesti yleisimpiä argumentteja ja ajankohtaisimpia kiistakysymyksiä. Toiset keskittyvät johonkin kapeaan aiheeseen luonnon tieteistä, filosofiasta, historiasta, teologiasta, Raamattu tutkimuksesta jne.
Gregory Kouklin kirja ”Taktinen Viisaus” poikkeaa muista siinä, ettei se juurikaan käsittele apologian sisältöä, vaan tapaa tehdä apologiaa. Sen vuoksi, jos joku haluaisi lukea vain yhden kirjan apologiasta, ehdottaisin juuri tätä kirjaa. Tiivistäen kirjan tavoite on varustaa kristitty niin, jotta tämä osaa keskustella uskon asioista ystävällisesti, erityisesti (oikeita) kysymyksiä esittäen, samalla kartuttaen omia taitoja ja tietämystä. Kristitty ei saa odottaa pikavoittoja, vaan Koukl neuvoo laskemaan voitoksi esimerkiksi, jos saa ystävällisen keskustelu yhteyden luotua ei-kristittyyn tuttavaan tai laitettua toisen kenkään pienen epäilyksen kiven , jota tämä ehkä joutuu itsekseen miettimään.
Koukl konkretisoi menetelmänsä TV:stä tutulla salapoliisilla Columbo. Columbo on hiukan hömelön oloinen, ystävällinen salapoliisi, joka esittää kysymyksiä. Salapoliisina hänen täytyy tietysti haastatella paljon ihmisiä ja esittää heille kysymyksiä. Hänen työnsä on olla utelias. Tällainen asenne kristitylläkin tulisi olla. Lukiessani kyllä mietin kuinka laaja lukijakunta mahtaa muistaa Columbo ohjelmaa. Mahdollisesti esimerkiksi antiikin Sokrates olisi ollut universaalimmin tunnettu utelias kyselijä.
Joka tapauksessa juuri kysymysten esittäminen muodostaa Koukl:n metodin selkärangan. Kristityn tulee olla kuin Columbo, ystävällinen ja utelias. Ensimmäinen taktiikka tai kysymys on kysyä selvennystä ja kerätä tietoa. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi: ”Voisitko selittää mitä tarkoitat?”, ”En aivan ymmärrä tuota termia, mitä sillä tarkoitat?”, ”Olenko ymmärtänyt oikein että …?” jne. Kysyjää nämä hyödyttävät ainakin kahdella tavalla. Ensimmäiseksi kristitty ei voi olettaa tietävänsä kaikkea. Paras tapa ottaa selvää on kysyä. Toiseksi monet asiat ja väitteet ihmiset ovat kuulleet ja omaksuneet yksinkertaisina iskulauseina ilman omaa selvitystyötä. Niinpä kysymyksillä niiden koettelu tuo esiin mielipiteiden tai väitteiden heikot kohdat. Kysymykset eivät myös nosta toista niin helposti takajaloilleen kuin väitelauseilla syyttäminen.
Koukl kertoo esimerkin aborttiin liittyvästä keskustelustaan:
”Hmm. Kerrohan, ymmärsinkö sinua oikein”, sanoin. ”Kuvitellaanpa, että vieressäni seisoo kaksivuotias, joka on saanut alkunsa insestin seurauksena. Vaikuttaa siltä, että sinun näkemyksesi mukaan minulla tulisi olla oikeus tappaa hänet. Olenko oikeassa?” Tämä viimeinen kysymys pysäytti naisen niille sijoilleen. Vaikka esittämäni ajatus oli selvästi järjetön, oli samalla selvää, että hän oli syvästi sitoutunut valinnanvapautta tukevaan vakaumukseensa. Hänellä ei ollut näpsäkkää iskulausetta vastaukseksi ja hänen piti pohtia hetki nurkkaa, johon oli itse peruuttanut. Lopulta nainen totesi: ”Se herättäisi minussa ristiriitaisia tunteita.” (s. 27–28)
Pelisuunnitelman toinen kohta on myös kysymys. Ensimmäisessä kohdassa kysyttiin selvennystä, toisessa pyydetään perusteita esitetylle väitteelle: ”Miksi ajattelet noin?”, ”Mitä perusteita voit esittää mielipiteesi tuoksi?”, ”Oletko lukenut asiasta, vai mistä tietosi on peräisin?”, ”Miksi ajattelet, että tämä tai tuo asia tukee sinun mielipidettäsi?” jne.
Monet vastaväitteet kristinuskolle ovat iskulauseita, joita moni ei ole kuitenkaan paljoa pureskellut. Vaikka keskustella pitää kohteliaasti, ei keskustelutoveria pidä päästää liian helpolla. Ei riitä vain sanoa esimerkiksi että: ”Jeesus on kopio pakanajumalista” tai ”Kristinuskoa ja tiede ovat yhteen sovittamattomat”. Pitää myös perustella miksi näin on. Näin tämä toinenkin kysymys paljastaa helposti mahdollisia virhepäätelmiä ja ristiriitaisuuksia sen lisäksi, että silläkin myös kerätään tietoa.
”Uskonnotko ovat pohjimmiltaan samoja? Tosiaanko? Millä tavoin?” tiedustelin. Kysymyksellä oli ällistyttävä vaikutus. Hämmästyin noiden yksinkertaisten sanojen tehoa. Naisen leuka loksahti ja ilme muuttui tyhjäksi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei selvästikään ollut uhrannut eri uskontojen yksityiskohdille kahta ajatusta. Jos olisi, hän olisi tiedostanut niiden merkittävät erot. Miksi esittää moinen tyhjä väite, jos hänellä ei ollut mitään käsitystä, pitikö se paikkansa? Epäilen, että aikaisemmin hän oli selvinnyt sillä ja saanut kristityt seinää vasten, kun nämä eivät ymmärtäneet kysyä selvennystä. (s. 142)
Kolmas askel on kysymyksellä huomion tekeminen. Tämä askel on päällekkäinen kahden aikaisemman kanssa. Erona on vain se, että tätä kysymystä ei esitetä tiedon halusta, vaan siksi, että juuri halutaan keskustelu kumppanin huomaan päätelmänsä heikkous. Kuten sanottua kriittinen huomio on monesti viisasta tehdä kysymyksellä, jotta se ei kärjistä turhaan keskustelua. Kysymyksillä voi myös johtaa keskustelua ja kiinnittää huomio juuri tiettyyn kohtaan.
Koukl käy läpi kirjansa ”vianetsintä” -jaksossa myös joukon huonoja ja virheellisiä strategioita, jotka ovat joko virhepäätelmiä tai epärehellisiä taktiikoita. Kysymyksiäkin voidaan käyttää vilpillisesti. Tällaisia ovat väärällä tavalla johdattelevat kysymykset tai ns. ladatut kysymykset. Erilaisille virheille, ristiriidoille ja strategioille Koukl antaa mieleen painuvia nimiä, kuten ”Katon pois ottaminen”, ”Höyryjyrä” ja ”Poikasurma”. Nimitykset tekevät esitellyistä asioista mieleenpainuvia ja helpommin muistettavia. Höyryjuna merkitsee esimerkiksi taktiikkaa, jossa toinen osapuoli pyrkii dominoimaan keskustelua vahvalla persoonallaan ja pommittamalla aggressiivisesti aina uusilla väitteillä ja syytöksillä, monesti sivuuttaen itse selitysvelvollisuutensa.
Näitä keinoja kirjailija ei tietysti suosittele käyttämään, mutta niistä kristityn on hyvä olla tietoisia, koska niitä varmasti kohtaa. Suinkaan aina ei ole kysymys pahasta tahdosta, vaan harjaantumattomat keskustelijat monesti tekevät tottumuksesta tai paineen alla virheliikkeitä. Niinpä kristityn pitää siis varoa myös itseään, jottei syyllisty huonoon argumentointiin.
Koukl kirja on oikeastaan apologian ulkopuolelle ulottuva kirja. Uskonnon aiheet ovat jatkuvasti läsnä, mutta kirjoittajan suosittelemat asenteet, käytös, tekniikat ja taktiikat sopivat mihin tahansa keskusteluun. Tämän kirjan luettuaan kristitty, tai ei-kristitty, osaa varmasti keskustella paremmassa hengessä muistakin vaikeista aiheista, esim. tieteestä tai politiikasta.
Koukl:n kirja ansaitsee lämpimän suosittelun. Se on sujuvasti kirjoitettu ja vilisee esimerkkejä todellisesta elämästä. Teoreettiset ajatukset puetaan havainnolliselle ja konkreettiselle kielelle, jota kuka tahansa pystyy ymmärtämään. Niinpä kuka tahansa voi ottaa kirjan opit käyttöönsä ja ryhtyä soveltamaan niitä samoin tein. Tärkeää on keskittyä mainittuihin pieniin voittoihin ja ottaa oppia jokaisesta keskustelusta. Lukijaansa kirja kannustaa toista arvostavaan vuorovaikutukseen, jatkuvaan oppimiseen ja itsensä kehittämiseen. Tällaisten taitojen oppiminen on varmasti hyödyllistä jokaiselle.
