“Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johannes opetti opetuslapsiansa” (Luuk. 11:1—13). Tämä on Jeesuksen opetuslapsen suuri huoli; näin oli silloin ja näin on myös nyt. Opetuslapsi oli juuri ollut veljiensä kanssa seuraamassa Kristuksen rukousta “eräässä paikassa”, todennäköisesti autiossa paikassa, sillä niin Jeesuksella oli tapana rukoilla synagoogajumalanpalvelusten ulkopuolella (Mark. 1:35, 6:46; Luuk. 5:16, 6:12, 9:18, 28, 22:41). Nyt Jeesus oli lopettanut rukoilemisen ja oli opetuslapsen mielestä aika siirtyä raamattutuntiin aiheesta rukous. On kiinnostavaa, että opetuslapsi joutui pyytämään Jeesukselta, että tämä opettaisi rukouksesta. Jeesuksen aikaan juutalaiset rukoilivat yleensä ääneen. Ilmeisesti Herra ei kuitenkaan ollut noudattanut tätä tapaa. Jos Kristus olisi rukoillut siten, että opetuslapset olisivat kuulleet, heidän tuskin olisi tarvinnut pyytää Kristusta opettamaan rukouksesta. Opetuslapsethan olisivat silloin voineet vain seurata Jeesuksen rukousesimerkkiä ja rukoilla Isää samoilla sanoilla kuin olivat kuulleet Jeesuksen rukoilevan. Ehkäpä Kristus oli juuri siksi rukoillutkin hiljaa, että hän sytyttäisi opetuslapsissa halun oppia häneltä rukoilemaan? Jeesuksen rukous saa opetuslapsen rukoilemaan, että Jeesus opettaisi häntä ja muita opetuslapsia rukoilemaan.
Kun Jeesus sitten kävi vastauksena opetuslapsen hartaaseen pyyntöön opettamaan rukouksesta, hän varmasti opetti juuri sitä, mitä hän itse oli hetkeä aiemmin rukoillut.
Niin hän sanoi heille: “Kun rukoilette, sanokaa:
Isä, Pyhitetty olkoon sinun nimesi;
tulkoon sinun valtakuntasi;
anna meille joka päivä meidän jokapäiväinen leipämme;
ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle velallisellemme;
äläkä saata meitä kiusaukseen.” (Luuk. 11:2—4)
Isä meidän -rukousta kutsutaan syystä myös Herran rukoukseksi, sillä se ei ole vain Herran opettama rukous, vaan se on rukous, jota Herra rukoili ja rukoilee. Herran rukous on Herran Jeesuksen Kristuksen oma rukous taivaalliselle Isälleen. Tätä rukousta hän, tosi ihminen, rukoili vaeltaessaan näkyvällä tavalla maan päällä, ja tätä samaa rukousta hän varmasti rukoilee myös nyt, kun hän taivaallisena Välimiehenä uhraa omiensa puolesta jatkuvia rukouksia Isälleen istuessaan tämän oikealla kädellä (Room. 8:34; Hepr 7:25, 8:2, 9:24; 1. Joh. 2:1). Herran rukous on siis oikeastaan Kolminaisuuden sisäistä puhetta, Pojan puhetta Isälle Pyhän Hengen yhteydessä, jumalallista elämää. Tämä näkökulma nousee onneksi silloin tällöin esille, kun Herran rukouksesta opetetaan (Esim. Jouko N. Martikaisen upea luento Isä meidän -rukouksen kolme sykliä).
Harvemmin nousee kuitenkin esiin toinen näkökulma, joka on nähdäkseni yhtä tärkeä kuin edellinen: Jeesus Kristus on paitsi Herran rukouksen varsinainen rukoilija myös vastaus jokaiseen pyyntöön. Tämä oivallus muodostaa opetukseni rakenteen. Tarkastelen Herran rukouksen jokaista pyyntöä näistä kahdesta näkökulmasta:
1. Mitä Jeesus pyytää Isältä?
2. Miten Jeesus on vastaus tähän pyyntöön?
Tästä näkökulmasta käsin Herran rukous jäsentyy mitä ihanimmaksi evankeliumiksi. Herran rukouksessa ei ole kyse vain siitä, mitä minun pitäisi koko sydämestäni pyytää ja haluta, vaikka kyse on toki siitäkin. Ei ole myöskään kyse vain siitä, mitä koko Jumalan lasten joukko yhdessä pyytää ja haluaa, vaikka kyse on toki siitäkin. Herran rukouksessa on ennen muuta kyse siitä, mitä Jeesus pyytää, haluaa, tekee ja on. Voimme sanoa Herran rukouksesta, että siinä “ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus” (Kol. 3:11).
Opetukseni ei pyri olemaan eikä se voikaan olla tyhjentävä esitys Herran rukouksesta, sillä ei kukaan voi opettaa, mietiskellä, rukoilla ja elää sitä riittävästi. Herran omana rukouksena Herran rukous on yhtä tyhjentämätön ja tutkimaton kuin Herra itse. “Oi Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä” (Room. 11:33)! Näin ollen tämä opetus pyytää olla vain yksi vaatimaton säie Herran rukouksen taideteoksen äärettömässä kudoksessa. Tarkoitukseni ei ole myöskään lähteä kilpasille isiemme kanssa tai torpedoida heidän selityksiään, vaikka jäsentäisinkin jonkin yksityiskohdan eri tavalla kuin he. Tahdon vain omalta osaltani olla palvelemassa Kristuksen laumaa tällä selityksellä “sen armon kautta, mikä minulle on annettu” (Room. 12:3). Vaikka otin tämän opetuksen lähtökohdaksi Luukkaan selostuksen Isä meidän -rukouksen opettamisesta, selitys noudattaa meillä vakiintunutta, pääosin Matteuksen selostusta noudattavaa versiota. Sanat kuuluvat:
Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.
Vielä muutama huomio. Herran johdantosanat ennen Isä meidän -rukouksen kertomista voidaan kreikaksi ymmärtää sekä käskynä (Matt. 6:9: “rukoilkaa”; Luuk. 11:2: “sanokaa”) että toteamuksena. “Niin te siis rukoilette tällä tavalla: Isä meidän…” (Matt. 6:9) “Niin usein kuin rukoilettekin, te sanotte: Isä…” (Luuk. 11:2) Kristukselle on niin itsestäänselvää, että hänen omansa rukoilevat hänen rukoustaan, ettei hänen oikeastaan tarvitse edes käskeä sitä. Kun Herra kerran asettaa oman rukouksensa meidän suihimme ja sydämiimme, kuinka me voisimme olla rukoilematta sitä?
Toiseksi Herran rukous on kaikkien rukousten rukous, summa ja mittari. Sitä rukousta, jota ei voida ajatuksellisesti sisällyttää Herran rukoukseen, ei voida pitää rukouksena lainkaan. Vastaavasti kaikki Raamatun ja oikeauskoisten pyhien rukoukset voidaan tavalla tai toisella sisällyttää Herran rukoukseen, niin kuin jo Pyhä Augustinus on opettanut (Kirje 130).
Kolmanneksi Herra opetti rukouksensa alun pitäen arameaksi, joka oli sekä hänen että apostolien äidinkieli. Tällä on tiettyjä seurauksia rukouksen ymmärtämiselle. Kommentoin näitä seurauksia, kun se on aiheemme kannalta tarpeellista.
Lopuksi huomio Herran rukouksen rakenteesta. Seuraan tässä opetuksessa Jouko Martikaisen jäsennystä. Hän jakaa Isä meidän -rukouksen kolmeen sykliin tai kolmiosaiseen kehään. Herran rukouksen rakenne on:
Puhuttelu
Isä meidän, joka olet taivaissa!
Ensimmäinen kolmikehä: vastaanottamissykli tai “sinä-pyynnöt”
1. Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
2. Tulkoon sinun valtakuntasi.
3. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaissa.
Toinen kolmikehä: vapautumissykli tai “me-pyynnöt”
4. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
5. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
6. Äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta.
Kolmas kolmikehä: ylistyssykli
7. Sillä sinun on valtakunta
8. ja voima
9. ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.
Jokainen kolmikehä edellyttää edellisen kolmikehän ja rakentuu sen varaan. Herran rukouksen kolmesti kolminainen rakenne osoittaa, että kaikki siinä on alusta loppuun pelkästään täynnä Jumalaa, Pyhää Kolminaisuutta. Tämän sanottuamme käymme itse rukoukseen.
Herran rukouksen ensimmäinen sana osoittaa, että Herran rukous on pohjimmiltaan Pojan, lihaksitulleen Jumalan Sanan, jumaluuden toisen persoonan oma rukous. Jeesus on Poika aivan eri merkityksessä kuin kukaan muu. Hän on Isän ainosyntyinen Poika, joka on Jumalan ikuisessa ajattomuudessa syntynyt Isästä. Poika on yhtä ikuinen kuin Isä ja Pyhä Henki, joka lähtee Isästä ja Pojasta. Luukkaan tallettamassa muodossa Herran rukouksen koko puhuttelu on tässä yhdessä sanassa: Isä, kreikaksi Páter, arameaksi Abbā. Juuri tämä on ainoan Pojan puhetta Isälle. Juuri tällä mitä läheisintä hellyyttä ja luottamusta kuvaavalla nimellä Herra kutsui Isäänsä. On merkillepantavaa, että ainoan kerran, kun evankelistat säilyttävät tämän sanan meille arameankielisessä muodossa, se tapahtuu Getsemanen rukoustaistelussa, Kristuksen pyhässä kärsimyksessä.
Ja hän otti mukaansa Pietarin ja Jaakobin ja Johanneksen; ja hän alkoi kauhistua ja tulla tuskaan. Ja hän sanoi heille: “Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti; olkaa tässä ja valvokaa.” Ja hän meni vähän edemmäksi, lankesi maahan ja rukoili, että, jos mahdollista, se hetki menisi häneltä ohi, ja sanoi: “Abba, Isä, kaikki on mahdollista sinulle; ota pois minulta tämä malja. Mutta ei, mitä minä tahdon, vaan mitä sinä!” (Mark. 14:32—36)
On tärkeä tajuta, että Jumalan Ainosyntyisenä vain Jeesuksella on oikeus kutsua Isäänsä nimellä “Isä” ja lahjoittaa omassa yhteydessään tämä oikeus niille, jotka ovat hänessä.
Mutta se, että ihmissydän osaisi luonnostaan rukoilla, on vaarallinen harha, joka tosin on levinnyt laajalle kristikuntaan. … Mutta se on sama kuin maan ja taivaan tai ihmisen ja Jumalan sekoittaminen keskenään. Rukoushan ei ole vain pelkkää sydämen purkamista, vaan sitä, että ihminen — sydän täynnä tai tyhjänä — löytää tien Jumalan luo ja puhuu hänen kanssaan. Sitä ei yksikään ihminen osaa itsestään. Siihen tarvitaan Jeesusta Kristusta. (Dietrich Bonhoeffer, Katselen taivasta, s. 7)
Sanoessaan “Isä meidän”, Herra Jeesus nostaa katseemme valtaviin näköaloihin. Yht’äkkiä hän ei enää puhuttele Isäänsä yksin, vaikka hän onkin siihen yksin luonnostaan arvollinen. Yht’äkkiä hän ilmaisee, että hänellä on veljesjoukko, jota hän edustaa kaikessa. “Ja katsellen ympärilleen niihin, jotka istuivat hänen ympärillään, hän sanoi: ‘Katso, minun äitini ja veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, se on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Mark. 3:34—35) Tässä näemme ainoan tavan rukoilla Isä meidän -rukousta oikein: Jeesuksen esirukoukseen kätkettyinä, hänen puhuessaan meidän suullamme Isälleen, suurena Esikoisena meidän veljiensä puolesta.
Kun hän ottaa meidät mukaan rukoukseensa, kun me saamme rukoilla hänen kanssaan, kun hän ohjaa meidät omalle Jumalan luo johtavalle tielleen ja opettaa meidät rukoilemaan, silloin me vapaudumme rukouksettomuutemme tuskasta. Ja tätä juuri Jeesus Kristus tahtoo. Hän tahtoo rukoilla kanssamme, me rukoilemme hänen rukoustaan ja saamme siksi olla riemullisen varmoja siitä, että Jumala kuulee meitä. Kun meidän tahtomme ja koko sydämemme on mukana Kristuksen rukouksessa, niin me rukoilemme oikein. Vain Jeesuksessa Kristuksessa me osaamme rukoilla, ja hänen kanssaan myös meidän rukouksemme tulevat kuulluksi. (Dietrich Bonhoeffer, Katselen taivasta, s. 8)
Sanotaan usein aivan oikein, että Herran rukous on lapseuden rukous, Jumalan lasten yhteinen rukous. Juuri näin asia onkin. Tämä Jumalan lapseus on mahdollista vain siten, että me olemme Jumalan Ainosyntyisessä Lapsessa, Pojassa Jeesuksessa Kristuksessa. Tästä syystä Pyhä Raamattu puhuukin siitä, että me olemme saaneet “pojaksi asettamisen/adoptoimisen (kr. hyiothesíā, sanoista hyiós Poika ja títhēmi asettaa)”, kun Poika on ostanut meidät vapaiksi lain orjuudesta (Gal. 4:4—7). Alkukielissä Jumalan omia kutsutaan siksi paitsi “Jumalan lapsiksi” (näin P. Johannes) myös “Jumalan pojiksi”, niin kuin P. Paavali tekee kauttaaltaan Galatalaiskirjeessään. Suomalaiset käännökset eivät valitettavasti heijastele tätä apostolin kielenkäyttöä, jolla hän viittaa siihen, että meidän asemamme Jumalan poikina on olemassa vain sikäli kun me olemme Pojassa. “Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan poikia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet” (Gal. 3:26—27). Meidät on kasteessamme Jaakobin tavoin kätketty Esikoisveljemme vaatteisiin ja ihoon, niin että saamme Isältä uskon kautta Esikoisen siunauksen (1. Moos. 27:1—29).
Oikeus puhutella kuninkaallista taivaallista Majesteettia Isäksi, Abbā, lahjoitettiin meille siis Kristuksessa, kasteessa, uudestisyntymisen pesussa. Sana Abbā on ollut alkuseurakunnasta niin vaikuttava, että se on säilynyt arameankielisessä muodossaan käytössä jopa kreikankielisissä seurakunnissa (Room. 8:15; Gal. 4:6). Jumalalle kiitos Jeesuksesta Kristuksesta, jonka kautta me olemme päässeet Jumalan lapsiksi!
Koska Jumalan lapseus on olemassa vain Kristuksessa, se ylittää kaiken inhimillisen näkökyvyn. Tämä tekee Herran rukouksesta sanan varsinaisessa mielessä ekumeenisen rukouksen. Kaikki asutulla maanpiirillä (kr. oikūménē, josta sana ekumenia) asuvat todelliset Jumalan lapset kaikissa kansoissa, kielissä ja kansanheimoissa rukoilevat tätä rukousta ja ovat sitä rukoillessaan yhtä Kristuksessa. Tämä yhteys on todellista, vaikka esimerkiksi joidenkin lasten harhaiset käsitykset joissain uskonopin yksityiskohdissa tai puoluemieli estäisivätkin näkyvän yhteyden yhdessä Jumalan Sanan mukaisessa tunnustuksessa. Näin koko todellinen kristikunta rukoilee tätä rukousta Kristuksessa ja Kristus heissä.
Näillä sanoilla Kristus kuvaa Isänsä ylivertaista majesteettisuutta. Jumala on taivaissa, jopa taivasten taivaissa, lähestymättömässä tuonpuoleisuudessa (1. Kun. 8:27; Jes. 66:1). Hän “asuu valkeudessa, mihin ei kukaan taida tulla; jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi nähdä” (1. Tim. 6:16; vrt. 2. Moos. 33:20). Tällaisena ylivertaisena Majesteettina ihminen ei lähtökohtaisesta voi mitenkään lähestyä tai tutkia Jumalaa, sillä Luojan ja luodun välisen äärettömän eron lisäksi ihmisen erottaa Luojasta synti.
Juuri siksi on niin lohdullista, että Isä meidän on todella Herran rukous. Sillä se Herra, joka tosi ihmisenä rukoilee tätä rukousta kanssamme, on samalla tosi Jumala ja yhtä olemusta sen Majesteetin kanssa, jota me rukoilemme. Kristus, esirukoilijamme on “astunut alas taivaista meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden” (Nikean uskontunnustus). Ihmisen Poika on jopa maan päällä ollessaan “taivaassa”, “Isän helmassa”, niin kuin Raamattu todistaa (Joh. 1:18, 3:13). Isän helmassa olevana mutta taivaasta alas astuneena ja ihmiseksi tulleena hän on Isän ainoa ja täydellinen ilmoittaja (Luuk. 10:21—22). Vain Kristuksen kautta voimme tuntea Jumalan. Tämä pitää paikkansa myös Vanhan testamentin ilmoituksesta ja yleisestä ilmoituksesta luomakunnan ihmeissä ja ihmisten kohtaloissa. Yleinenkin ilmoitus tulee meille Kristuksen kautta, sillä “kaikki on syntynyt hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on” (Joh. 1:3). Myös Vanhan testamentin profeetat saivat kaiken ilmoituksen Kristuksen kautta, sillä “ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut” (Joh. 1:18). Kun profeetat kuitenkin ovat Vanhan testamentin todistuksen mukaan nähneet Herran (esim. 1. Moos. 16:13, 18:1; 2. Moos. 24:10, 33:11; Jes. 6:1; Hes. 1:26), he ovat nähneet Pojan, joka jo ennen lihaksituloaan ilmestyi heille ihmishahmossa.
Vain Pojassa, hänen veriuhrinsa kautta tie taivaaseen on auki. Golgatan risti on se taivaan portti ja ne taivaalliset tikapuut, joiden kohdalla taivas on syntiselle avoin. Siellä enkelit laskeutuvat alas maan päälle palvelemaan uskovia ja palvomaan yhdessä heidän kanssaan Ihmisen Poikaa, joka on saattanut taivaan ja maan verensä kautta jälleen yhteen (1. Moos. 28:11—22; Joh. 1:51; Kol. 1:20).
Herran rukous alkaa Isän puhuttelemisesta ja jatkuu hänen nimeään, hänen valtakuntaansa ja hänen tahtoaan koskeviin pyyntöihin. Tällä tavalla Jumala opettaa meitä käytännössä, mitä on etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja vasta sitten oman elämämme tarpeita (Matt. 6:33).
Herra on opettanut rukouksensa alunperin arameaksi. Aramean kielessä on se ero verrattuna suomeen ja myös Raamatun kahteen muuhun alkukieleen hepreaan ja kreikkaan, ettei arameassa ole lainkaan kolmannen persoonan käskymuotoa (“olkoon pyhitetty”, “tulkoon”, “tapahtukoon”). Sen sijaan tällaiset kolmannen persoonan käskyt tai toiveet voidaan ilmaista arameaksi ainoastaan ns. imperfektimuodolla. Aramean imperfekti on eri asia kuin suomen imperfekti (esim. “olin”, “menin”). Aramean imperfekti ei oikeastaan kuvaa, milloin asia tapahtui, vaan miten se tapahtui. Nimensä mukaisesti (lat. in- “epä” ja perfectus “täydellinen” -> imperfectus keskeneräinen) aramean imperfekti kuvaa meneillään olevaa tai tulevaisuuteen sijoittuvaa toimintaa.
Herran rukouksen kolmessa ensimmäisessä pyynnössä yhdistyvät nämä kolme aramean imperfektin merkitystä: jatkuva tapahtuma, tulevaisuuteen sijoittuva tapahtuma ja pyyntö. Luther ja muut isät ovat tajunneet tämän, vaikken usko heidän olleen tietoisia siitä, että tällä on pohjansa Herran rukouksen arameankielisessä muodossa. Otan esimerkiksi Lutherin selityksen toiseen pyyntöön:
Tulkoon sinun valtakuntasi. Mitä se on? Jumalan valtakunta tulee kyllä itsestäänkin, ilman meidän rukoustamme, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että se tulisi meidänkin luoksemme.
Rukoillessamme “Tulkoon sinun valtakuntasi” me siis ensiksi tunnustamme, että Pyhä Henki tuo Kristuksen, Jumalan armon valtakunnan kuninkaan syntisten luokse armonvälineissä (jatkuva tapahtuma). Toiseksi me tunnustamme, että Kristus-kuningas palaa kerran Isänsä kirkkaudessa tuomitsemaan elävät ja kuolleet (tuleva tapahtuma). Ja kolmanneksi me pyydämme, että Kristus tulisi juuri meidänkin luoksemme armonvälineissään täällä ajassa sekä pian kirkkaudessaan viemään meidät kirkkauteensa (pyyntö). Näin on kaikkien kolmen ensimmäisen pyynnön kohdalla. Kristus jatkuvasti pyhittää keskuudessamme Jumalan nimen, tulee luoksemme armon valtakunnan kuninkaana ja toteuttaa Isän tahdon maan päällä niin kuin hän sen täyttää taivaassakin (jatkuva tapahtuma). Palatessaan kirkkaudessaan Kristus lopullisesti pyhittää Isän nimen, saattaa kaikki ihmiset täydellisesti hallintavaltaansa ja toteuttaa Isän tahdon (tuleva tapahtuma). Ja me rukoilemme, että Kristus tekisi nämä edellämainitut työnsä sekä täällä ajassa että tulemuksessaan (pyyntö).
Me kuulemme Herran rukoilevan ensimmäisen pyynnön mukaisesti kärsimyksensä alla. Viimeisen maanpäällisen pääsiäisjuhlansa aikana Jeesus puhui seuraavat sanat pian sen jälkeen, kun hän oli ratsastanut nöyränä Messias-kuninkaana aasilla pyhään kaupunkiin kärsimään ja kuolemaan.
“Nyt minun sieluni on järkytetty; ja mitä pitäisi minun sanoman? Isä, pelasta minut tästä hetkestä. Kuitenkin: sitä varten minä olen tähän hetkeen tullut. Isä, kirkasta nimesi!” Niin taivaasta tuli ääni: “Minä olen sen kirkastanut, ja olen sen vielä kirkastava.” Niin kansa, joka seisoi ja kuuli sen, sanoi ukkosen jylisseen. Toiset sanoivat: “Häntä puhutteli enkeli.” Jeesus vastasi ja sanoi: “Ei tämä ääni tullut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt käy tuomio tämän maailman ylitse; nyt tämän maailman ruhtinas pitää heitettämän ulos. Ja kun minut ylennetään maasta, niin minä vedän kaikki tyköni.” Mutta tämän hän sanoi antaen tietää, minkäkaltaisella kuolemalla hän oli kuoleva. (Joh. 12:27—33)
Poika rukoili, että Isä kirkastaisi nimensä eli osoittaisi sen pyhäksi juuri Pojan kärsimyksessä ja ristinkuolemassa sekä sitä seuraavassa ylösnousemuksessa ja taivaaseen ottamisessa. “Ja nyt, Isä, kirkasta minut tykönäsi sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi, ennenkuin maailma olikaan” (Joh. 17:5).
Kristus myös rukoilee, että Isä pyhittäisi nimensä omissa seuraajissaan, että Pojan kauhea kärsimys, jossa Isän kirkkaus loistaa peittämättömänä, kirkastaisi opetuslapsille Isän rakkauden. “Minä rukoilen heidän edestänsä … Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin. … Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus … Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailman uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt“ (Joh. 17: 9, 11, 17, 20, 21). Koko Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous Joh. 17 ei oikeastaan ole mitään muuta kuin sitä, että Herra rukoilee Herran rukouksen ensimmäisen pyynnön mukaisesti itsensä ja opetuslastensa puolesta.
Kristus on Isän nimen pyhittäjä ja ilmoittaja (Joh. 17:4). Hän on ilmoittanut meille täydellisesti Jumalan erisnimen ja olemuksen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimen. Tämän Jumalan erisnimen Kristus lahjoittaa meille pyhässä kasteessa, joka on samalla kastamista “Jeesuksen nimeen” eli Jeesuksen työhön ja tuntemiseen (Matt. 28:18—20; Ap.t. 2:38, 10:48, 19:5; Room. 6:3). Näin Jumala pyhittää oman nimensä meissä pyhittämällä meidät omikseen kasteessa ja siitä kumpuavassa uskonelämässä.
On merkille pantavaa, mitä Herralla on mielessään rukoillessaan Jumalan nimen pyhittämistä meissä ylimmäispapillisessa rukouksessaan viimeisellä ehtoolisella:
“… että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä — minä heissä, ja sinä minussa — että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:21—23)
Herra Jeesus kätkee meidät Isä meidän -rukouksen ensimmäisessä pyynnössä Pyhän Kolminaisuuden sisäiseen elämään: Hän kirkastaa Pyhässä Hengessä itsensä meissä, me olemme hänessä ja hänessä yhtä Isän kanssa, niin että kaikki on lopulta yhtä Jumalassa, joka itsekin on Ykseys Kolminaisuudessa. Kirkkoisä Ambrosius Milanolainen rukoilee upeassa iltavirressään:
Isän ja Pojan Hengessä
Kristuksen nimeen pyydämme:
Isämme, sulje meidät taas
armosi syliin avoimeen. Aamen. (VK 549:5)
Miten tämä kasteen ja uskon vaikuttama kaikkien uskovien yhdistyminen Jumalassa on mahdollista? Kuten edellä totesimme, Kristus rukoilee Isän nimen kirkastamista eli pyhittymistä aivan erityisen intensiivisesti kärsimyksensä alla. Kristus pyhitti Isän nimen, kun hän otti päällensä meidän rikoksemme ensimmäistä ja toista käskyä vastaan ja kuoli jumalanpilkkaajana meidän sijastamme (Matt. 26:59—68; Mark. 14:53—65; Luuk. 22:63—71; Joh. 5:18, 10:33, 19:7). Näin ollen Jumalan nimi näkyy meille avoimena kaikessa pyhyydessään, kun katselemme ristiinnaulittua Herraamme ja luemme sen Jumalan nimen, joka hänen ristinsä ylle on kirjoitettu: “Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas” (Matt. 27:37; Mark. 15:26; Luuk. 23:38; Joh. 19:19—22). Ylistetty ole sinä, Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten ristiinnaulittu kuningas, joka olet yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen (Room. 9:5)!
Kristus rukoili, että hän voisi toteuttaa Isän valtakunnan eli kuningasvallan tai kuninkuuden maan päällä. Toisessa psalmissa kuvataan sitä, miten maailman kansat nousevat Pontius Pilatuksen ja Herodes Agrippa I:n johdolla Herraa ja hänen Voideltuaan eli Messiastaan, Kristustaan vastaan (Ps. 2; Ap.t. 4:25—28). Tuossa upeassa psalmissa Messias, Poika sanoo:
Minä ilmoitan, mitä Herra on säätänyt. Hän lausui minulle: “Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin. Ano minulta, niin minä annan pakanakansat sinun perinnöksesi ja maan ääret sinun omiksesi. Rautaisella valtikalla sinä heidät muserrat, niinkuin saviastian sinä särjet heidät.” (Ps. 2:7—9)
Herra, Isä, kehottaa siis Poikaa anomaan häneltä kuninkaanvaltaa pakanakansojen yli, että Pojan loputtomassa kuninkuudessa Isän kuninkuus toteutuisi täydellisesti (1. Kor. 15:24—28). Poika pyysi tosi ihmisenä, että hän voisi olla kaikessa alamainen Isälleen meidän puolestamme. Näin meille kerrotaan psalmissa:
Herra, sinun voimastasi Kuningas iloitsee; kuinka suuresti hän riemuitseekaan sinun avustasi! Mitä hänen sydämensä halasi, sen sinä hänelle annoit, et kieltänyt, mitä hänen huulensa anoivat. (Ps. 20:1—2)
Poika on myös saanut Isältään kuninkaanvallan maan kansojen yli. Hän rukoilee isänsä Daavidin suulla: “Jo korvan kuulemalta he minua tottelevat; muukalaiset matelevat minun edessäni. … Jumala, joka hankkii minulle koston ja saattaa kansat minun valtani alle” (Ps. 18:45, 48). Kristus on Ihmisen Poika, jolle Vanhaikäinen on antanut vallan, kunnian ja valtakunnan, joka ei häviä (Dan. 7:13—14). Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18). Kristus on Jumalan valitsema kuningas, hänessä Daavidin valtakunta eli kuninkuus on palannut ihmisten luo (Mark. 11:10). Kaikkein kirkkaimmin tämä paljastetaan jälleen kuolevan maan madon, kärsivän Jumalan ristin juurella, sillä hänen ristinsä yllä lukee: “Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Vain toinen tuomionalainen ryöväri tajuaa, että tämä kirjoitus puhuu totta, ja rukoilee: “Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi” (Luuk. 23:42). Vain ristiinnaulitun Kuninkaan verihaavoissa voimme löytää Jumalan valtakunnan, joka on “vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä” (Room. 14:17). Isä on pelastanut meidät pyhässä kasteessamme pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan (Kol. 1:13). Siksi me sanomme: “Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi/valtakunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen, hänelle kunnia ja voima aina ja iankaikkisesti! Amen” (Ilm. 1:5—6).
Kaikessa tässä Kristus on suostunut Isänsä kuninkuuteen, Isänsä hallittavaksi meidän hyväksemme. Pyhä apostoli Paavali perustelee vaatimusta vaimon alamaisuudesta miehelleen Jumalan omalla toiminnalla: tosi ihmisenä Kristuskin oli alamainen Isälle Jumalalle. “Mutta minä tahdon, että te tiedätte sen, että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää” (1. Kor. 11:3). Kristuksen ihmiseksi tulo, itsensä tyhjentäminen ja suostuminen Isänsä hallintavaltaan asetetaan myös kristittyjen alamaisuuden esikuvaksi ja voimanlähteeksi. Meidän edusmiehenämme Kristus suostuu tässä rukouksessa Isänsä hallintavaltaan, niin kuin meidänkin tulee suostua Kristuksen hallintavaltaan ja kutsumustemme mukaan toistemme hallintavaltaan: vaimojen miestensä, lasten vanhempiensa ja opettajiensa, nuorten vanhempien ihmisten, alamaisten esivaltansa, seurakuntalaisten paimentensa. Tämä on todella Jumalan tahdon mukainen hierarkkia eli pyhä järjestys (kr. hierós “pyhä” ja arkhē “valta”), joka perustuu Jumalan omaan pelastustekoon Kristuksessa (Ef. 5:21—33).
Kolmas pyyntö vie meidät jälleen katselemaan Herramme kaikkeinpyhintä kärsimystä.
Sitten Jeesus tuli heidän kanssaan Getsemane nimiselle maatilalle; ja hän sanoi opetuslapsillensa: ”Istukaa tässä, sillä aikaa kuin minä menen ja rukoilen tuolla”. Ja hän otti mukaansa Pietarin ja ne kaksi Sebedeuksen poikaa; ja hän alkoi murehtia ja tulla tuskaan. Silloin hän sanoi heille: ”Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti; olkaa tässä ja valvokaa minun kanssani”. Ja hän meni vähän edemmäksi, lankesi kasvoilleen ja rukoili sanoen: ”Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja; ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä”. Ja hän tuli opetuslasten tykö ja tapasi heidät nukkumasta ja sanoi Pietarille: ”Niin ette siis jaksaneet yhtä hetkeä valvoa minun kanssani! Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko.” Taas hän meni pois toisen kerran ja rukoili sanoen: ”Isäni, jos tämä malja ei voi mennä minun ohitseni, minun sitä juomattani, niin tapahtukoon sinun tahtosi”. Ja tullessaan hän taas tapasi heidät nukkumasta, sillä heidän silmänsä olivat käyneet raukeiksi. Ja hän jätti heidät, meni taas ja rukoili kolmannen kerran ja sanoi samat sanat uudestaan. Sitten hän tuli opetuslasten tykö ja sanoi heille: ”Te nukutte vielä ja lepäätte! Katso, hetki on lähellä, ja Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, lähtekäämme; katso, se on lähellä, joka minut kavaltaa.” (Matt. 26:36—46)
Elämänsä suurimmalla tuskan hetkellä, kun Jeesus alkoi kokea koko ruumiissaan ja sielussaan sitä sanan varsinaisessa mielessä helvetillistä tuskaa, jonka koko maailman äärettömän syntivelan kantaminen tuotti, hän rukoili Isältään tätä yhtä: “tapahtukoon sinun tahtosi”. Kolmesti hän rukoili tämän rukouksen. Se on hänen pyyntönsä, kun hän joutuu tuskassaan hikoilemaan verta ihmiskunnan syntien edestä (Luuk. 22:44). Jeesuksen, toisen Aadamin hikoillessa veristä hikeä puutarhassa hän on sovittamassa sitä rikosta, jonka tähden ensimmäiselle Aadamille sanottiin puutarhassa: “Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen” (1. Moos. 3:19).
Pohdimme myös, mitä pyynnön loppuosa tarkoittaa. Vanhoissa katekismuksissa kysytään kolmannen pyynnön yhteydessä:
Miten ja keiden seassa Jumalan tahto tapahtuu taivaassa? Vastaus: Pyhien enkelien ja edesmenneitten pyhien seassa riemuitsevassa seurakunnassa, jotka ilolla palvelevat, tottelevat ja kiittävät Jumalaa taivaassa. (Svebiliuksen katekismus, III. pääkappale, kysymys 23)
Näin asia onkin. Kun Pyhä Henki vie meidät Sanan kautta katselemaan Pojan kärsimystä Getsemanessa, avautuu kuitenkin lisäksi toinenkin näkökulma. Herra Jeesus se siellä rukoilee: “Isä, suo minun tällä olemassaoloni tuskallisimmalla hetkellä suostua sinun tahtoosi täällä maan päällä yhtä täydellisesti kuin olen iankaikkisesti suostunut siihen taivaassa. Suo minun toteuttaa sinun tahtosi kuolemassani yhtä alttiisti, kuin minä yhdessä jumalallisessa olemuksessa Sinun ja Pyhän Hengen kanssa toteutan sen kaikkialla taivaassa ja maan päällä.”
Tämän pyynnön mukaisesti Jeesus on Jumalan tahdon täydellinen toteuttaja myös maan päällä niin kuin taivaassa. Kun hän alamaisena suostuu Isänsä tahtoon Getsemanessa ja Golgatalla, Jumalan pelastustahto toteutuu maan päällä. Kristuksen kärsimyksessä toteutuu psalmissa ennustettu sana:
Katso, minä tulen; kirjakääröön on kirjoitettu, mitä minun on tehtävä. Sinun tahtosi, Jumala, minä teen mielelläni, ja sinun lakisi on minun sydämessäni. (Ps. 40:8—9)
Sen tähden hän maailmaan tullessaan sanoo: “Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit; polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt. Silloin minä sanoin: ‘Katso, minä tulen – kirjakääröön on minusta kirjoitettu tekemään sinun tahtosi, Jumala.’” … Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan. (Hepr. 10:5—7, 10)
Isän Jumalan tahto tapahtuu myös meidän elämässämme vain Jeesuksen Kristuksen kautta, vain siten, että Kristus lahjoittaa meille itsensä ja muuttaa elämämme suunnan.
Kolmannen pyynnön loppu “myös maan päällä niin kuin taivaassa” vie meidät myös takaisin puhuttelun alkuun “Isä meidän, joka olet taivaissa”. Jeesus on rukoillut Herran rukouksen kolme pyyntöä puolestamme ja kanssamme ja hän on myös vastaus kaikkiin kolmeen rukoukseen, niin kuin olemme nähneet. Niinpä hän, joka on ilmoittanut meille taivaallisen Isän, toteuttaa myös Isän tahdon luonamme maan päällä niin kuin hän sen toteuttaa myös taivaassa. Näin hän saattaa meidät, jotka olemme maata (1. Moos. 2:7), yhdeksi taivaan kanssa sekä täällä ajassa että myös iankaikkisuudessa.
Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta. Minkäkaltainen maallinen oli, senkaltaisia ovat myös maalliset; ja minkäkaltainen taivaallinen on, senkaltaisia ovat myös taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva. (1. Kor. 15:47—49)
Kolmessa ensimmäisessä pyynnössä ei mainita “meitä”, rukoilijoita, lainkaan. Kaikki keskittyy vain Jumalaan, hänen nimeensä, valtakuntaansa ja tahtoonsa. Näitä rukouksia rukoilemalla ihminen todella opettelee kuolemaan itselleen ja elämään Jumalassa. Jumala saa olla kaikki kaikessa. Vasta kun tämä on kunnossa, rukoilijat alkavat anoa jotain myös itselleen. Eivätkä vain itselleen, vaan “meille”. Ensiksi kuulemme näissä rukouksissa Jeesuksen rukoilevan “meidän”, opetuslastensa puolesta. Hän rukoilee: “minä ja minun omani”. Sitten itse yhdyn rukoilemaan Jeesuksen kanssa. Jeesus ja minä, yhdessä “me”. Lopulta myös minä ulotan rukoukseni Jeesuksen seurassa kaikkiin Jeesuksen opetuslapsiin, hajalla asuvaan Jumalan lasten joukkoon maan päällä. Jeesus, minä ja kaikki maailman uskovat, yksi valtaisa “me”. Kolme (tai Lutherin laskutavan mukaan neljä) viimeistä rukousta tavallaan osoittavat, mitä pyynnöt 1—3 tarkoittavat “meille”, miten ne toteutuvat “meissä”.
Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, että pyynnöt 4—6 liittyvät toisiinsa eri tavalla kuin pyynnöt 1—3. Pyynnöt 1—3 seuraavat toisiaan peräkkäin ilman mitään yhdistävää sanaa. Sen sijaan pyynnöt 4—6 jäsentyvät yhteen konjunktion “ja” kautta. Suomeksi tämä ei tule kovin selvästi ilmi, koska äidinkielellämme kuulostaa kömpelöltä sanoa “ja älä”. Siksi sanomme sen sijaan “äläkä”. Mutta kreikaksi ja arameaksi pyynnöt liittyvät yhteen “ja”-sanan avulla seuraavalla tavalla:
4. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
5. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
6. Ja älä saata meitä kiusaukseen
vaan päästä meidät pahasta.
Tämä luo vaikutelman siitä, että pyynnöt 4—6 muodostavat oman kiinteän kokonaisuutensa. Lisäksi konjunktio “ja” luo tunteen siitä, että pyynnöt lausutaan putkeen; pyyntöjä 4—6 ei ikään kuin voi lausua oikein, ellei jokaista heti seuraa seuraava pyyntö, joka vasta osoittaa, mihin edellinen pyyntö on menossa.
Yhdistän tämän rakenteen Apostolisen ja Nikean uskontunnustuksen kolmeen uskonkohtaan, Isän työhön (luomiseen), Pojan työhön (lunastukseen) ja Pyhän Hengen työhön (pyhitykseen). Tällöin saamme seuraavan rakenteen:
4. (Isän työ: luominen) Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
5. (Pojan työ: lunastus) Ja anna meille meidän syntimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
6. (Pyhän Hengen työ: pyhitys) Ja älä saata meitä kiusaukseen
vaan päästä meidät pahasta.
Tällöin kolmen pyynnön jakamaton kokonaisuus myös selittyy kauniilla tavalla. Ovathan Kolminaisuuden ulospäin suuntautuvat teot jakamattomat. Näin ollen myös Herran rukouksen kolme viimeistä pyyntöä, jotka jäsentyvät Kolminaisuuden tekojen mukaan, muodostavat jakamattoman kokonaisuuden.
Lisäksi tähän sisältyy ajatus, että jokainen pyyntö on edellytys seuraavalle ja toisaalta seuraava pyyntö asettaa edellisen oikeaan yhteyteen. Omassa elämässäni perustava taso on tämä: olla olemassa, olla Jumalan luoma. Siksi rukoilen neljännessä pyynnössä, että osaisin elää Jumalan luomana, ottaa elämäni hänen käsistään. Syntisyyteni on kuitenkin juuri siinä, että olen olemassaoloni ensi hetkestä alkaen ollut väärässä suhteessa häneen, jonka varassa olemassaoloni yksin on. Siksi neljänteen pyyntöön liittyy heti “ja”-konjunktion kautta pyyntö syntien anteeksi saamisesta. Tätä varten Herrani Jeesus juuri on kuollut ja noussut kuolleista: jotta saisin syntini anteeksi ja saisin oikean suhteen Tekijääni. Perisynnin turmelemana ihmisenä minulle on kuitenkin jatkuvasti vaarana hukata Kristuksen lahja, syntien anteeksiantamus. Siksi liitän viidenteen pyyntöön heti “ja”-konjunktion kautta pyynnön, että Jumala Pyhä Henki varjelisi minua koettelemuksissa ja pitäisi minut uskossa siihen asti, kunnes Herrani Jeesus päästää minut lopullisesti Pahasta. Silloin saan lopullisesti olla luotuna oikeassa suhteessa Luojaani. Näin luominen, lunastus ja pyhitys punoutuvat yhdeksi jumalalliseksi punokseksi “me-pyynnöissä”.
Me luemme Jeesuksen upeita opetuksia Jumalan isällisestä huolenpidosta Matt. 6:19—34 ja Luuk. 12:22—34 jumalallisina neuvoina, kehotuksina ja lupauksina, jotka koskevat meitä. Emme tule useinkaan ajatelleeksi, että näillä pyhillä sanoilla voisi olla meille myös jotain opetettavaa Kristuksesta. Silti rohkenen väittää, että juuri siihen Jumala pohjimmiltaan näillä sanoilla pyrkii. En nimittäin tunne yhden yhtä uskovaa, olipa hän kuinka pyhittynyt tahansa, joka ei päivittäin tekisi äärettömän paljon syntiä murehtimalla omasta tai toisten elämästä. Niinpä nämä sanat toimivat meille paitsi lakina (ne osoittavat meidät epäjumalien palvojiksi, jotka eivät lainkaan usko, että Jumala on hyvä Luoja) ja lupauksena (ne vakuuttavat meille, että meistä huolimatta Jumala on ja tahtoo olla hyvä Luojamme) myös kuvauksena siitä, mikä on Jeesuksen, tosi ihmisen syvin elämänasenne. Hän on se, joka etsii Jumalan valtakuntaa ennen mitään muuta ja joka ei hetkeäkään murehdi oman elämänsä ylläpitämisestä, vaan luottaa varauksetta siihen, että Luoja antaa tänään ja joka päivä kaikille elämän ja kaiken mitä siihen tarvitaan.
Silti Jeesuksella jos kellä oli syytä rukoilla Isältä jokapäiväistä leipää. “Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte” (2. Kor. 8:9). Hän syntyi halpaan juhtien seimeen. Hänen vanhemmillaan oli varaa tuoda hänen syntymänsä jälkeen vain kaikkein köyhimmille ihmisille tarkoitettu uhri (Luuk. 2:24; 3. Moos. 12:8). Kristus oli köyhän rakennusmiehen ottopoika, joka hankki ennen julkista toimintaansa omilla käsillään elannon itselleen ja leskiäidilleen, ehkä muullekin suvulle (Mark. 6:3). Suku oli niin köyhä, että Kristuksen piti vielä kuolemansa hetkelläkin huolehtia äitinsä elatuksesta ja uskoa Marian elättäminen apostoli Johannekselle (Joh. 19:25—27).
Omista elinoloistaan Jeesus todistaa: “Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20). Kristus ja hänen opetuslapsensa elivät heitä tukeneiden naisten ylläpidon varassa (Luuk. 8:2—3). Vaikuttaa siltä, että hänellä ja opetuslapsillaan oli parhaimmillaankin vain noin 200 denaria opetuslapsijoukon yhteisessä kukkarossa (Joh. 6:7, vrt. 12:6). Denari oli yhden päivän palkka. 200 denaria kuulostaa äkkiseltään isolta summalta, mutta kun sen jakaa kolmelletoista hengelle (Herra + apostolit), se tarkoittaa, että kullekin oli reilut 15 denaria, siis puolen kuun palkka. Ja tästä rahasta riitti vielä runsaita almuja köyhillekin (Joh. 12:5, 13:29; Matt. 6:1—4; Luuk. 12:33, 16:9). Ei siis ihme, että Betanian Marian tuhlailevaisuus kalliin nardusvoiteen käytössä aiheutti apostoleissa närää (Matt. 26:6—13; Mark. 14:3—9; Joh. 12:1—8). Kyseessä oli sellaisten miesten reaktio, jotka ovat joutuneet elämään kädestä suuhun. Jeesuksen kuollessa hänellä ei ollut mitään muuta omaisuutta, jonka teloittajat olisivat voineet jakaa keskenään, kuin ne vaatteet, jotka hänellä oli yllään (Joh. 19:23—24). Näin ollen Jeesuksella jos kellä oli syytä rukoilla maanpäällisen elämän aikana neljättä pyyntöä. Niin hän myös teki, ja sen hän paljasti opettaessaan opetuslapsilleen oman rukouksensa. Hän rukoilee tätä rukousta edelleen taivaassa Isänsä oikealla puolelle, jotta Kristus tulisi yhä ruokituksi niissä köyhissä, jotka uskovat häneen (Matt. 25:35, 37, 40; Sananl. 19:17).
Kristus on myös vastaus pyyntöömme jokapäiväisestä leivästä. Ottaessaan meidät mukaan omaan rukoukseensa hän opettaa meille juuri sitä varauksetonta luottamusta Isän jokapäiväiseen ylläpitoon, joka hänelle itsellään on. “Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa” (Room. 8:32)? Kristus on yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa myös luonut kaiken ja pitää kaiken yllä, hän itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken (Joh. 1:3; Ap.t. 17:25). Kristus on tosi Joosef, jolle Kuningas on antanut nimen “Saafenat-Paneah”, maan ravitsija (1. Moos. 41:45). Koska Jumala yksin on Elämä, kaikki mikä on, elää ja on olemassa vain siksi, että Jumala antaa itsensä Luojana luoduille. “Tästä uskonkohdasta me näet huomaamme, miten Jumala on antanut meille itsensä ja koko luomakunnan sekä huolehtinut ylen runsaasti ajallisen elämän tarpeista” (Iso katekismus, Ensimmäinen uskonkohta, 24). Kun Jumala siis antaa meille jokapäiväisen leipämme, hän antaa sen Kristuksen kanssa ja kautta, ja tässä leivässä Jumala antaa meille itsensä ylläpitämään elämäämme.
Jokapäiväinen leipä tarkoittaa kaikkia elämämme tarpeita, ennen muuta elämälle välttämätöntä ravintoa (näin Cyprianus, Tuomas Akvinolainen ja Luther katekismuksissaan). Kristus on kuitenkin leipämme myös kahdella muulla tavalla. Kristus on myös hengellinen leipämme (näin Tuomas Akvinolainen ja Luther varhaisessa Isä meidän -rukouksen selityksessään), Jumalan Sana. “Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee” (5. Moos. 8:3; Matt. 4:4). Sana on itse Jeesus Kristus (Joh. 1:1, 14). Kristus itse on koko Raamatun ja sen mukaisen opetuksen sisältö. Tälläkin tavalla hän tulee hengelliseksi leiväksemme joka päivä.
Kristus on myös sakramentillinen leipämme, ehtoollisen leipä (näin Cyprianus ja Tuomas Akvinolainen), joka on hänen oma inhimillinen ruumiinsa.
Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta. … Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, teillä ei ole elämää itsessänne. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Sillä minun lihani on totinen ruoka, ja minun vereni on totinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa ja minä hänessä. (Joh. 6:51, 53—56)
Ja heidän syödessään Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsillensa ja sanoi: “Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini.” (Matt. 26:26)
Myös tässä mielessä Kristus tahtoo tulla ja tulee meille alituiseksi leiväksemme. Hän tulee luoksemme ehtoollisen leivässä, joka on hänen oma lihansa, elämän leipä. “Herra, anna meille aina sitä leipää” (Joh. 6:34).
Tämän pyynnön kohdalla moni uskova lukija varmaan nikottelee ajatellen: “Tähän asti kaikki hyvin. Mutta eihän hän, joka on synnitön, ole voinut rukoilla taivaalliselta Isältään: ‘Ja anna meille meidän syntimme anteeksi’!” Siksi sanottakoon, etten suinkaan kiellä apostolien kirkasta todistusta: “Hän ei synnistä tiennyt” (2. Kor. 5:21). Jeesus on ilman syntiä (Hepr. 4:15). Hän ei syntiä tehnyt eikä hänen suussaan petosta ollut (1. Piet. 2:22). Silti hän tässä rukouksessa rukoilee todella Isää antamaan hänelle ja hänen omilleen heidän syntinsä anteeksi. Miten tämä on mahdollista? Luther selittää jaetta Gal. 3:13 “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme, sillä kirjoitettu on: ‘Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu.’”:
Itse hän kylläkin on viaton, koskapa on Jumalan tahraton ja saastuttamaton Karitsa, mutta koko maailman synnit ja rikokset tukahduttavat hänen viattomuutensa, hän kun kantaa maailman syntejä. Ne synnit, joita minä, sinä ja me kaikki ikänä olemme tehneet ja vast’edes teemme, ovat Kristuksen omia, ikäänkuin hän itse olisi ne tehnyt. Kerta kaikkiaan: meidän syntimme pitää tulla Kristuksen synniksi, muutoin me hukumme ikipäiviksi. … Pyhä Henkikin todistaa Psalmeissa, että Kristuksella on syntiä; esimerkiksi 39. psalmissa (Ps. 40:13): “Minun rikkomukseni ovat ottaneet minut kiinni”, ja 40. psalmissa (Ps. 41:5): “Minä sanoin: ‘Herra, ole minulle armollinen, paranna minun sieluni, sillä minä olen tehnyt syntiä sinua vastaan!’”, ja 68. psalmissa (Ps. 69:6): “Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni, eivätkä vikani ole sinulta salassa”. Näissä psalmeissa Pyhä Henki puhuu Kristuksen persoonassa, selvin sanoin todistaen hänen tehneen syntiä tahi että hänellä on syntiä. Mutta nämä psalmien todistukset eivät ole viattoman, vaan sen kärsivän Kristuksen sanoja, joka otti tehtäväkseen kaikkien syntisten edustamisen ja sen tähden joutui syypääksi koko maailman synteihin. (Luther, Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys, Suomen Luther-säätiö 2004, s. 301)
Niinpä Kristus, joka todella tuli ristillä synniksi (2. Kor. 5:21) ja käärmeeksi (Joh. 3:14), tässä rukouksessa tunnustaa olevansa yhtä joukkoa koko syntisen ihmiskunnan kanssa ja rukoilee meidän puolestamme ja kanssamme Isää armahtamaan meitä.
Jeesus täytti myös rukouksen jälkiosan rukoillessaan ristillä: “Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät” (Luuk. 23:34). Hän myös itse antoi ja antaa synnit anteeksi niille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Eihän muunlaisia syntisiä olekaan, sillä jokainen paha teko kohdistuu aina Jumalaa vastaan, siis myös Kristusta vastaan, joka on tosi Jumala. Niinpä jokaikisessä Raamatun kohdassa, jossa Herra antaa anteeksi syntejä, hän samalla antaa anteeksi niille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Sama jatkuu edelleen maan päällä: aina, kun syntinen kastetaan, kun hän kuulee tai lukee evankeliumia, saa synninpäästön, pääsee osalliseksi alttarin sakramentista, Jeesus Kristus antaa anteeksi sille, joka on häntä vastaan rikkonut. Niin tämäkin rukous vie meidät syvälle lunastuksen salaisuuteen: Kristus on syntisten edusmies, Isän lepyttäjä ja syntiemme anteeksi antaja.
Kristus on rukoillut myös tätä rukousta. Hänhän on elämänsä ensi hetkistä alkaen ollut Pahan eli Perkeleen vainoama (Matt. 2:16—18). Heti julkisen toimintansa alussa, kasteensa jälkeen, Herra kulki Pyhän Hengen ajamana erämaahan Pahan kiusattavaksi (Matt. 4:1—11; Mark. 1:12—13; Luuk. 4:1—13). Kiusaukset myöskin jatkuivat Herran elämän aikana (Matt. 16:1, 23, 19:3, 22:18, 35). Kaikkien kautta Paha yritti vietellä Kristuksen luopumaan lunastajantehtävästään: fariseusten, saddukeusten, herodilaisten, Pietarin ja apostolien, jopa Neitsyt Marian ja Herran veljien (Mark. 3:21, 31—35). Kristuksen kiusaukset huipentuivat ristillä.
Ja ne, jotka kulkivat ohitse, herjasivat häntä, nyökyttivät päätänsä ja sanoivat: “Sinä, joka hajotat maahan temppelin ja kolmessa päivässä sen rakennat, auta itseäsi, jos olet Jumalan Poika, ja astu alas ristiltä.” Samoin ylipapit ja kirjanoppineet ja vanhimmat pilkkasivat häntä ja sanoivat: “Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa. Onhan hän Israelin kuningas; astukoon nyt alas ristiltä, niin me uskomme häneen. Hän on luottanut Jumalaan; vapahtakoon nyt Jumala hänet, jos on häneen mielistynyt; sillä hän on sanonut: ‘Minä olen Jumalan Poika.’” Ja samalla tavalla herjasivat häntä ryöväritkin, jotka olivat ristiinnaulitut hänen kanssansa. (Matt. 27:39—44)
Näin ollen Kristus todella rukoili: “Isä, pelasta minut tästä hetkestä” (Joh. 12:27), kuitenkin niin, että hän ei väistynyt pois ristin ja kuoleman tieltä, vaan pelastui juuri kuoleman kautta ylösnousemukseen ja taivaalliseen kunniaan. “Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden” (Hepr. 5:7).
Kristus on kestänyt kaikki kiusaukset meidän hyväksemme. “Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan” (Hepr. 4:15—16). Kristus ei huiki lankeileville uskovilleen jostain taivaallisen valtaistuimensa saavuttamattomista korkeuksista: “Tule perässä!” Sitä vastoin hän astuu edelleen alas meidän heikkouksiimme vahvistamaan meitä ja kärsimään meidän kanssamme. Juuri lainattu Heprealaiskirjeen kohta voidaan kääntää myös: “Sillä meillä ei ole sellaista ylimmäistä pappia, joka ei kykene kärsimään yhdessä heikkouksiemme/sairauksiemme kanssa, vaan [sellainen jota on] kaikessa kaikella samankaltaisuudella kiusattu, ilman syntiä” (Hepr. 4:15). Kristus siis kärsii yhdessä meidän kanssamme heikkouksissamme ja sairauksissamme, meitä kannatellen ja armahtaen. “Sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa” (Hepr. 2:18).
“Simon, Simon, katso, saatana on tavoitellut teitä valtaansa, seuloakseen teitä niinkuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi raukeaisi tyhjään.” (Luuk. 22:31—32)
“Kun minä olin heidän kanssansa, varjelin minä heidät sinun nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, ja suojelin heitä, eikä heistä joutunut kadotetuksi yksikään muu kuin se kadotuksen lapsi, että kirjoitus kävisi toteen. … En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. (Joh. 17:12, 15)
Kristus on kiusaukset kestämällä ja kärsimällä voittanut myös Pahan, Perkeleen, ja panee tätä voittoa edelleen täytäntöön kärsimällä meidän rinnallamme kiusauksissamme. “Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi Perkeleen teot” (1. Joh. 3:8). “Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, että he näkisivät minun kirkkauteni, jonka sinä olet minulle antanut” (Joh. 17:24). “Ja Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen” (2. Tim. 4:18). Näin pääsy pahasta liittää viimeisen rukouksen jälleen puhuttelun loppuun ja kolmannen pyynnön loppuun, joissa puhutaan taivaasta. Sitä lopullinen pahasta pääseminen on: pääsemistä taivaallisen Isän luo, maan päältä taivaaseen.
Herran rukouksen loppuylistys puuttuu vanhimmista ja luotettavimmista Uuden testamentin käsikirjoituksista, ja siksi monet raamatunkäännökset laittavat sen nykyään sulkeisiin tai alaviitteeseen. Ei silti varmastikaan ole väärin ylistää Jumalaa rukouksemme lopussa, joten uskovat saavat jatkossakin käyttää Herran rukouksen loppuylistystä, on se sitten kuulunut Uuden testamentin alkuperäiseen tekstiin tai ei.
Loppuylistyksen käyttö on kuitenkin alkutekstin kirjoitetusta muodosta riippumatta alusta asti kuulunut Herran rukouksen rukoilemiseen. Ensiksikin Didakhe, ensimmäiseltä kristilliseltä vuosisadalta peräisin oleva varhaiskristillinen kirkkojärjestys, sisällyttää Herran rukoukseen loppuylistyksen, vaikkakin lyhyemmässä muodossa: “Sillä sinun on voima ja kunnia iankaikkisesti!” Toiseksi tiedetään, että Jeesuksen ajan juutalaiset lopettivat rukouksensa aina jonkinlaiseen loppuylistykseen (Salo, Unohdettu aarre, s. 60). Vaikkei loppuylistys kuuluisikaan Uuden testamentin alkuperäiseen tekstiin, on Didakhen ja ajanlaskun ajan juutalaisuuden perusteella selvää, että ensimmäiset juutalaiskristityt varmasti käyttivät jonkinlaista loppuylistystä. Siksi mekin saamme sitä käyttää.
Kolmanneksi loppuylistyksellä on vanhatestamentillinen taustansa. Jo Daavid rukoili noin vuonna 1000 eKr.:
Siunattu sinä, HERRA, Israelin Jumala, Isämme, iankaikkisesta iankaikkiseen.
Sinun, HERRA, on suuruus ja voima ja ihanuus ja voitto ja majesteettisuus,
sillä sinun on kaikki taivaissa ja maassa.
Sinun, HERRA, on valtakunta, ja sinä olet korottanut itsesi kaikkeuden Pääksi.
Sinun kasvojesi edestä tulevat rikkaus ja kunnia,
ja sinä hallitset kaikkeutta,
ja sinun kädessäsi on väkevyys ja voima
ja sinun kädessäsi on tehdä kaikki suureksi ja vahvaksi.
Ja nyt, Jumalamme, kiitämme me sinua
ja ylistämme ihanuutesi nimeä.
(1. Aik. 29:10—13, käännös JM)
Rukouksesta löytyvät kaikki Herran rukouksen loppuylistyksen elementit. Jumalaa puhutellaan nimellä “Isämme” aivan niin kuin Herran rukouksessakin. Myös loppuylistyksen elementit, valtakunta, voima ja kunnia, löytyvät monine synonyymeineen ja sukulaiskäsitteineen Daavidin rukouksesta.
Vielä tärkeämpi Herran rukouksen loppuylistyksen tausta löytyy Danielin kirjasta. Profeetta Daniel toimi 500-luvulla eKr. Babyloniassa, missä juutalaiset omaksuivat tuon alueen kansainvälisen kielen aramean puhekielekseen. Iso osa Danielin kirjasta on kirjoitettu arameaksi. Myös Herra Jeesus puhui äidinkielenään arameaa. Näin ollen Danielin kirja liittyy kielelliseltä maailmaltaan hyvin likeisesti Jeesuksen opetuksiin, myös Herran rukoukseen. Danielin kirjassa on useita Herran rukouksen loppuylistystä muistuttavia doksologioita eli ylistyslauselmia.
Sinä, kuningas, olet kuninkaiden kuningas, jolle Taivaiden Jumala on antanut valtakunnan, voiman, väkevyyden ja kunnian. (Dan. 2:37, käännös JM)
Sinä, kuningas! Korkein Jumala antoi valtakunnan ja suuruuden ja kunnian ja valtasuuruuden isällesi Nebukadnessarille. (Dan. 5:18, käännös JM)
Ja valtakunta ja hallintavalta ja valtakuntien suuruus kaikkien taivaiden alla tullaan antamaan Korkeimpien pyhien kansalle. Hänen valtakuntansa on iankaikkinen valtakunta ja kaikki hallintavallat tulevat palvelmaan häntä ja olemaan kuuliaiset. (Dan. 7:27, käännös JM)
Kahdessa ensimmäisessä Danielin kirjan lainauksessa ylistyslauselma liitetään suurkuningas Nebukadnessariin. Herra Jeesus opettaa omassa rukouksessaan, että lopulta kuitenkin yksin Jumala on arvollinen saamaan tällaisen ylistyksen. Valtakunta/kuninkuus, voima/kykenevyys ja kunnia/kirkkaus ovat yksin Taivaiden Jumalan ominaisuuksia. Siksi me rukoilemme myös yksin häntä.
Taivaallinen Isä on kuningas, jolla on valtakunta. Tämän kuninkuuden hän on kuitenkin antanut Pojalleen, niin kuin on toisen pyynnön yhteydessä todettu. Jeesus Kristus on taivaiden eli Jumalan valtakunnan ristiinnaulittu kuningas. Vain ristin kuninkaan kautta, ristin valtakunnassa Jumala antaa armonsa. Se, joka etsii tai tarjoaa voitokasta Jumalaa, ei tunne ristin miestä, Jumalan valtakunnan ainoaa hallitsijaa. Ilman ristin miestä sellainen ihminen on myös iankaikkisesti hukassa. Silti juuri tämä ristin mies on varmasti toteuttava Isän hallintavallan maan päällä, ristin verievankeliumin, kasteen veripesun ja ehtoollisen veriviinin kautta.
Kreikan kielessä on monta sanaa, jotka voidaan kääntää suomeksi sanalla “voima”. Niillä jokaisella on kreikaksi oma vivahteensa ja erityinen merkityksensä. Tässä käytetty sana dýnamis tarkoittaa ennen muuta kykyä tehdä kaikki se, mitä aikoo. “Meidän Jumalamme on taivaissa; mitä ikinä hän tahtoo, sen hän tekee” (Ps. 115:3).
Tämä voima on myös Pojalla, rukouksen rukoilijalla. Hän on “voimien Herra” (kýrios tōn dynámeōn). Tällä nimellä Septuaginta kääntää heprean ilmaisun “JHWH zevaot”, HERRA Sebaot, sotajoukkojen Jahve. Kristus on taivaan joukkojen hallitsija. “Vai luuletteko, etten voisi rukoilla Isääni, niin että hän lähettäisi heti minulle enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä” (Matt. 26:53)? Isä on korottanut hänet “korkeammalle kaikkea hallitusta ja valtaa ja voimaa (dynámeōs) ja herrautta ja jokaista nimeä, mikä mainitaan, ei ainoastaan tässä maailmanajassa vaan myös tulevassa” (Ef. 1:21). Kristus, voimien Jahve, toteuttaa myös jumalallisella kaikkivallalla kaiken sen, mitä hän meidän puolestamme pyytää tässä rukouksessa Isältään.
Jumalan yksin on kunnia. Tässä käytetty kreikan sana dóxa voidaan kääntää myös “kirkkaudeksi”. Tämä kirkkaus kuuluu yksin Kolmiyhteiselle Jumalalle, Isälle, jota me rukoilemme, Pojalle, jonka kautta me rukoilemme, ja Pyhälle Hengellä, jossa me rukoilemme. Jeesus Nasaretilainen on “kirkkauden Herra” (1. Kor. 2:8; Jaak. 2:1 alkutekstin mukaan). “[Jeesuksen Kristuksen] olkoon kunnia sekä nyt että hamaan iankaikkisuuden päivään” (2. Piet. 3:18) !
Valtakunta, voima ja kunnia ovat Jumalan iankaikkisesta iankaikkiseen. Jälleen kerran voimme kuulla kaikuja edellisten syklien lopusta. Isä on taivaissa, hänen tahtonsa tapahtuu myös maan päällä niin kuin taivaassa, hän päästää meidät pahasta taivaaseen, hänen on kunnia iankaikkisesti. Tässä on kristityn määränpää, päästä tästä pahasta synnin turmelemasta kuoleman maailmasta Jumalaan ja saada levätä hänessä iankaikkisesti, niin kuin Jumala itsekin on iankaikkinen. Siihen hän meitä kaikkia Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä auttakoon!
Myös tämä rukouksen heprealainen päätössana, “totisesti”, on täynnä Kristusta. Näin todistaa apostoli Paavali Pyhässä Hengessä:
Sillä Jumala sen takaa, että puheemme teille ei ole “on” ja “ei.” Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet, ei tullut ollakseen “on” ja “ei”, vaan hänessä tuli “on.” Sillä niin monta kuin Jumalan lupausta on, kaikki ne ovat hänessä “on”; sentähden tulee hänen kauttaan myös niiden “amen”, Jumalalle kunniaksi meidän kauttamme. (2. Kor. 1:18—20)
Me voimme päättää rukouksemme vakuutukseen “totisesti” vain siksi, että Kristuksen kuolemalla ja ylösnousemuksella Jumala on itse todistanut omat lupauksensa luotettaviksi ja osoittanut vastaavansa rukouksiimme. Siksi sana “aamen” on pohjimmiltaan Kristuksen erisnimi. “Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku” (Ilm. 3:14). Kristuksen kautta ja kanssa, Kristuksen Hengessä saamme rukoilla hänen oman rukouksensa alusta loppuun hänen nimessään. “Aamen, aamen merkitsee: kyllä, näin tapahtuu aivan varmasti” (Vähä katekismus).
Rukouksesta yleisesti
Dietrich Bonhoeffer. Katselen taivasta. Mietteitä Psalmien äärellä. Suom. Samppa Asunta. Suomen Lähetysseura, Helsinki 1997. (Alkuperäisteos 1940.)
Dietrich Bonhoeffer. Kristillinen yhteiselämä. Suom. Aune Krohn. Suomen Lähetysseura, Helsinki 1963. (Alkuperäisteos 1939.)
Herran rukouksesta
Cyprianus. Herran rukouksesta, Demetrianukselle, Kuolemantaudista (De dominica oratione, Ad Demetrianum, De mortalitate). Suom. Timo Vuolteenaho. Omakustanne, Helsinki 2008.
Augustinus. Herramme Vuorisaarna (De Sermone Domini in monte secundum Matthaeum). Suom. Valtteri Olli. Omakustanne, Espoo 1989.
Augustinus. Kirje 130. Proballe. Teoksessa Kirjeitä sisarille. Suom. Anni Maria Laato & Timo Nisula. Kirjapaja, Helsinki 2009.
Tuomas Akvinolainen. Usko ja rukous. Apostolisen uskontunnustuksen ja Herran rukouksen selitys. Suom. Seppo A. Teinonen. Hengen tie 8. Kirjaneliö, Helsinki 1983.
Martti Luther. Isä meidän -rukouksen selitys yksinkertaisille. Teoksessa Syvyydestä minä huudan. Toim. Lennart Pinomaa. Suom. Kalevi Kaski. WSOY, Helsinki 1963. (Alkuperäisteos 1519.)
Carl Olof Rosenius. Isä meidän. Suom. Kaija Kallioinen & Marianna Ylilehto. Uusi Tie, Helsinki 2010. (Ilmestynyt alunperin Pietisten-lehdessä vuonna 1855.)
Boris Salo. Unohdettu Aarre. Luterilaisesta spiritualiteetista. Suom. Ville Auvinen. Kustannus Oy Arkki, Helsinki 2007.
Kenneth E. Bailey. Jeesus Lähi-idän asukkaan silmin. Suom. Anne Leu. Perussanoma, Kauniainen 2008.
Jouko N. Martikainen. Isä meidän -rukouksen kolme sykliä. Esitys Teologisilla opintopäivillä Raamattuopistolla keskiviikkona 2. tammikuuta 2013. Osoitteessa https://rukousveljesto.net/Isa_meidan_Marikainen.pdf. Luettu 4.7.2017.
Katekismuksia
Martti Luther. Iso katekismus. (Alkuperäisteos 1529.)
Martti Luther. Vähä katekismus. (Alkuperäisteos 1529.)
Juhana Gezelius vanhempi. Yxi paras lasten tawara. Osoitteessa https://s1.doria.fi/helmi/bk/rv/gezelius/fem970033/. Luettu 4.7.2017. (Alkuperäisteos 1666.)
Olaus Svebilius. Katekismuksen yksinkertainen selitys kysymysten ja vastausten avulla. Suom. Daniel Juslenius. Vuoden 1893 painoksesta tarkistettu ja korjattu. Länsi-Suomen rukoilevaisten yhdistys, Leväsjoki 1998. (Alkuperäisteos 1689.)
Erik Pontoppidan. Totuus Jumalan tuntemisesta. Suom. Raimo Mäkelä. Perussanoma, Kauniainen 2011. (Alkuperäisteos 1737.)
Johannes Bäck. Kristin-oppi esitettynä Tohtori Martti Lutheruksen Wähässä katekismuksessa ja sen kanssa yhtäpitäwästi lähemmin selittänyt Johannes Bäck, kirkkoherra. Suom. Oskar Brander. Lutherilainen Ewankeliumi-Yhtiö, Helsinki 1891
Suomen Evankelis-Luterilaisen Kirkon Katekismus. Hyväksytty Suomen kolmannessa yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1893. Kielellisesti uudistettu. Ev.lut. Herätysseura, Suolahti 1996.
Suomen Evankelis-Luterilaisen Kirkon Katekismus. Hyväksytty Suomen yhdeksännessä yleisessä Kirkolliskokouksessa vuonna 1923. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki 1944.
Edward W. A. Koehler. Katekismusselitys. In honorem Rovasti Matti Väisänen 70 vuotta. Suom. Petri Kivenheimo. Suomen Luther-säätiö, Helsinki 2004. (Aluperäisteos 1926.)
Suomen Evankelis-Luterilaisen Kirkon Katekismus. Hyväksytty Suomen kuudennessatoista varsinaisessa Kirkolliskokouksessa vuonna 1948. Suomen kirkon sisälähetysseura, Helsinki 1965.
Katekismus. Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon kristinoppi. Hyväksytty kirkolliskokouksessa vuonna 1999. Edita, Helsinki 2000.
Katekismus. Martti Lutherin Vähä katekismus lyhyesti selitettynä. Toim. Samuli Siikavirta & Risto Soramies. Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, Helsinki 2017.
