Työskentelen sairaanhoitajana osastolla, jossa hoidetaan myös saattohoitopotilaita. Koulutuksessamme on painotettu sitä, että hengellisiä kysymyksiä ei saa ottaa esille, ellei potilas itse tee aloitetta. Jos potilas kysyy jotakin kaulassani olevasta krusifiksistä, jos hän kiroaa Jumalan, johon ei edes usko tai jos hän kertoo, että ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen on tms., niin voin siihen tarttua ja kertoa Jumalasta, joka tahtoo meille vain hyvää ja haluaa Jeesuksen tähden pelastaa meidät. Mutta entäpä niiden kohdalla, jotka eivät millään lailla edes vihjauksen muodossa mieti elämää kuoleman jälkeen? Miten heidät tulisi kohdata? Voinko ajatella niin, että he ovat elämässään kuulleet evankeliumin ja ovat päätöksensä asian suhteen tehneet? Vai olisiko minun velvollisuuteni hoitajana elämänsä viimeisten henkäysten aikana kertoa, että ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut!” Entäpä jos minä olen se, jonka Jumala on lähettänyt hänen vierelleen vielä viimeisen kerran viimeisillä hetkillään tuomaan taivaallisia terveisiä? Mitä jos en siinä tilanteessa saakaan sanottua (saa sanoa!) evankeliumin sanaa? Voin rukoilla saattohoitopotilaiden puolesta ja pyytää Pyhän Hengen viisautta ja rohkeutta oikeisiin sanoihin, ja sitä teenkin. Kysymykseni kuuluu, miten kristittynä hoitajana tulisi kohdata potilaat, jotka ovat siirtymässä iäisyyteen elävän Jumalan eteen eivätkä näytä (Jumala tietää heidän sydämensä tilan) uskovan Jeesukseen. Lämmöllä ja herkällä korvalla heitä fyysisesti ja henkisesti hoidan ja kuuntelen, mutta tarkoitan tässä nimenomaan hengellistä hoitamista.”
Kiitos kysymyksestäsi. Se vaikuttaa haastavalta. Asiaa voidaan pohtia sekä teoreettisesti että käytännössä. Jälkimmäinen näistä tarkoittaa käytännössä, että jokainen potilastapaus on erilainen. Nähdäkseni tämä kysyykin herkkyyttä ja intuitiota sekä kulminoituu lopulta Jumalan johdatukseen. Hänhän lopulta on se, joka joko avaa tai sulkee, tahtonsa, viisautensa ja sallimuksensa mukaan. Koetan nyt ottaa kysymyksesi tiimoilta esiin muutaman näkökulman ja ajatuksen. Täydellisesti en kykene näin vaikeaan kysymykseen vastaamaan.
Lähtökohta on kristityn vapaus ja toisaalta Kristuksen kirkolleen antama käsky viedä evankeliumi kaikille luoduille. Kristitty ei ole tässä lähtökohtaisesti kenenkään muun kuin Herransa alla. Jos Jumalan Henki vaikuttaa todistusta, niin silloin sen on pakko olla hänen silmissään myös sallittua. Oma kysymyksensä sitten on, missä, kenelle ja millä tavoin Jumala itsestänsä todistaa. Kristityn on hyvä olla Jumalan edessä avoimella ja alttiilla mielellä. On kuitenkin hyvä muistaa, että varsinaisesti se on Jumala, joka (kristityn kautta) puhuu. Ihmisellä itsellään voi olla pakonomaisuutta monilla elämän eri alueilla, myös hengellisyyden alueella. Pakkotodistamisia vierastan, sillä ne lähtevät herkästi pelosta ja lain alaisuudesta. Kristitty ei ole lain vaan armon alla. Armon alla vallitsee vapaus. Toki armo tuottaa myös Hengen hedelmiä ja pyhitystä, jotka sivuavat kysymystä kristillisen todistuksen antamisesta.
Kirjoitat, että teille on koulutuksessanne opetettu. Jäin miettimään, että se ei kai kuitenkaan ole mikään ehdoton normi, mitä jossain koulutuksessa sanotaan? Ajattelevalla ja vastuullisella ihmisellä on oma ymmärryksensä, jonka avulla hän voi arvioida saamaansa opetusta ja sitten harkintansa mukaan soveltaa sitä käytäntöön. On ymmärrettävä, että on monenlaista todistamista. Terveydenhuollon henkilökunta kuuluu maallisen regimentin piiriin. Sen perustehtävään ei kuulu esim. villien herätyskokousten järjestäminen. Silloinhan jo ihan perushoitotyökin häiriintyisi. Mutta maallisen regimentinkin piirissä voidaan antaa sävyisä ja hillitty todistus. Tämä voi tapahtua ilman suurempaa numeron tekemistä. On myös mahdollista esim. järjestää yhdessä talon johdon kanssa esim. virsilauluhetki. Käsittääkseni olisi myös mahdollista kysyä potilassängyn vierellä, haluaisiko potilas, että hänen puolestaan rukoiltaisiin tai että hänelle luettaisiin vaikkapa lyhyt virren säe. Jos vastaus on kielteinen, sitä on hyvä kunnioittaa. Jos vastaus taas on myönteinen, on mielestäni mahdollista diskreetisti lyhyt rukous tai värssyn lukeminen pitää. Lyhyt rukous puolestaan voi sisältää sekä lain (syntisyyden tunnustaminen) että evankeliumin (armon sana Jeesuksen sovitustyöstä). Tämä ei vie välttämättä paljon aikaa.
Kristillisessä uskossamme opetamme sekä yleistä pappeutta (kaikki kristityt) että pyhää saarnavirkaa (paimeniksi kutsutut). Uskosta todistaminen kuuluu yleiseen pappeuteen. Kaste oikeuttaa todistuksen antamisen. Evankeliumin saarnaaminen laajassa merkityksessä on paimenviran tehtävä. Tähän sisältyy myös vapauttava elementti: Yksittäinen kristitty voi kääntyä viran puoleen. Vuodeosastotyössä tämä voisi merkitä esim. sitä, että pastori pyydettäisiin käymään osastolla. Yksittäinen hoitotyötä tekevä henkilö voi kysy potilaalta, haluaisiko hän, että pappi tulisi käymään? Jo tämä on viesti, joka on mahdollinen sekä herättämään ajatuksia potilaan mielessä että myös sitten antamaan potilaan vastauksen kautta informaatiota työntekijälle, että missä kohden potilas hengellisten asioiden suhteen liikkuu. Jos potilas vastaa myönteisesti, työntekijä voi tarjoutua soittamaan luotettavan pastorin paikalle. Ja kun pastori saapuu, hän ei saavu vain omassa persoonassaan, vaan Kristuksen persoonassa ja viran tunnuksin. Vaikka aikamme on monella tavoin jumalaton, niin tällainen kuitenkin vielä on yleisesti ottaen sallittua ja mahdollista.
Lapsuuteni kotipaikkakunnalta kuulin, että terveyskeskuksen talon- / huoltomies tms., jolla oli kristillinen vakaumus, tapasi kysellä vuodeosaston potilailta, että josko he haluaisivat että hän rukoilee potilaan puolesta. Käsittääkseni näin myös tapahtui. Jos tällainen toiminta tapahtuu hienovaraisesti, se voi myös käytännössä toimia. Luonnollisesti toiminta on altista herättämään vastustusta, etenkin voimakkaan vastahengen omaavissa ihmisissä.
On myös hyvä huomata, että perustuslakimme suo uskonnon vapauden. Tähän liittyy myös todistuksen antamisen vapaus. Kristilliseen uskoonhan kuuluu kiinteästi ”sydämen usko ja suun tunnustus”. Jos tämä tunnustaminen toteutuu sävyisästi ja hillitysti, on sitä esimiesten taholta vaikea kieltää etenkään, jos potilas itse suhtautuu hengelliseen kysymykseen avoimesti ja myönteisesti.
Yleiseen pappeuteen kuuluu myös esirukous. Tämä voi olla myös hiljaa tapahtuvaa. Kristityllä terveydenhuollon työntekijällä on mahdollisuus huokaista Herran puoleen potilaidensa sänkyjen äärellä. Hän on luvannut kuulla ja auttaa – ajallaan ja tavallaan. Tähän saamme luottaa ja jättää asiamme Herran haltuun. Jumala on se, joka vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Hän voimallinen. Ihmisen ei pidä lähteä toimimaan ”lihan käsivarrella”, ts. omassa voimassaan ja varassaan. Jumala on sanassaan jopa sanonut: ”Herra taistelee teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa.” (2. Moos.14:14)”
