Mitä mieltä pitäisi olla kehollisesta traumaterapiasta? Ymmärtääkseni trauman ”koteloitumisesta” kehoon on tieteellistä näyttöä, mutta itseäni on alkanut mietityttää, onko kaikki kehollinen, kuten sensomotorinen psykoterapia, pohjimmiltaan itämaisen uskonnon harjoittamista.
Voinko ”kuunnella” kehoani ja sieltä nousevaa tuskaa ajatellen, että kyse on koteloituneesta traumasta, ja että ikävän tunteen salliminen vapauttaa traumaa, vai onko tälle tieteellistä näyttöä?
Kiitos kysymyksestäsi. Se johtaa meidät ydinkysymysten äärelle. Ennen kuin vastaan varsinaiseen kysymykseesi, nostan esiin muutaman asian, jotka liittyvät tämän kysymyksen taustalle.
Ensiksikin, on syytä tarkastella luomista. Kristillisen uskon mukaan Jumala loi koko luomakunnan. Hän loi kaiken alun perin hyväksi. Ihmiselle hän loi sekä ruumiin että mielen. Ruumiin voimme nähdä ja konkreettisesti tuntea, kun taas mieli asuu näkymättömänä ruumiissa. Ihmisen mieli on se osa ihmistä, joka ajattelee, tuntee ja kokee asioita ruumiin sisällä. Mieli on yhteydessä ulkomaailmaan ruumiin aistimusten kautta. Ennen syntiinlankeemusta ihmiset olivat kokonaan hyviä, sillä hyvä Jumala oli luonut heidät omaksi kuvakseen. Jumala loi yhtä hyviksi sekä ihmisen mielen että hänen ruumiinsa. Kumpikaan näistä ei lähtökohtaisesti ole toistaan vähempiarvoinen, vaan ne molemmat kuuluvat Jumalan hyvään luomistyöhön.
Toiseksi, syntiinlankeemuksessa ihmiset tulivat syntisiksi. Edelleenkin he olivat Jumalan luomia, mutta synnin turmelemia. Jumala ei luonut syntiä eikä hän ole synnin alkusyy. Langenneessa maailmassa me ihmiset olemme syntisiä, mutta emme syntiä. Tämä tarkoittaa, ettei olemuksemme ole synti, vaan syntisyys on ominaisuutemme. Kristus pelasti sovitustyönsä ansiolla syntiset, muttei hän pelastanut syntiä. Ihminen on kokonaan synnin turmelema aivan kuin tulikuuma ja hehkuva rauta on kokonaan tulen läpäisemä. Kuitenkaan rauta ja tuli eivät ole sama asia keskenään. Rauta kuvaa ihmisen luontoa, kun taas tuli kuvaa syntiturmelusta. Synti turmeli samalla tavalla sekä ihmisen mielen että hänen ruumiinsa.
Kolmanneksi, kun mietimme, mikä on syntiä ja mikä ei, meidän on tutkittava asioita Jumalan sanan valossa. Koko maailma on kylläkin läpeensä turmeltunut eli joutunut eroon Jumalasta, mutteivät kaikki yksittäiset asiat itsessään ole syntiä. Vain se on syntiä, minkä Jumalan sana selkeästi synniksi sanoo joko suoraan tai, siten, että asia voidaan suoraan johtaa selvistä Raamatun kohdista.
Neljänneksi, meidän on varottava sellaista asioiden halkomista, jossa joko psyykkinen (eli ”henkinen”) tai ruumiillinen (eli ”materiaalinen”) tulkitaan pahemmaksi kuin toinen. Jumala loi sekä mielen että ruumiin alun perin hyviksi. Ja syntiinlankeemukset myötä molemmat turmeltuivat yhtä pahasti. Kun Raamattu sanoo, ettei ihmisen lihassa asu mitään hyvää (Room. 7:18), tällä ei tarkoiteta vain ruumista, vaan ihmisen koko turmeltunutta luontoa, joka sisältää sekä ruumiin että mielen. Raamatun mukaan ei ole oikein opettaa, että ”henkinen on parempaa kuin ruumiillinen”, eikä ole oikein myöskään opettaa, että ”ruumiillinen on parempaa kuin henkinen”.
Elävässä ihmisessä ruumis ja mieli ovat yhdessä, yhtä ja samaa pakettia. Ne voidaan käsitteellisesti erottaa toisistaan, muttei niitä pidä irrottaa toisistaan. Mieli aistii ja kokee ruumiin kautta. Eikä mieli voi olla yhteydessä itsensä ulkopuolelle minkään muun kuin ruumiin kautta. Mieli ja ruumis ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa siten, että liikenne niiden välillä tapahtuu molempiin suuntiin. Jos ruumis kärsii, kärsii usein myös mieli. Ja jos mielellä on vaikeaa, heijastuu se herkästi myös ruumiiseen. Se, mikä tapahtuu ”mielen teatterissa”, on altis näkymään myös ”ruumiin näyttämöllä”, ja päinvastoin.
Ihmismielessä ihmisen minä (ego) pyrkii löytämään mahdollisimman hyvää tasapainoa sen alapuolella olevan viettipohjan (id), yläpuolella olevan yliminän (superego) ja ulkopuolella olevan ulkomaailman keskellä. Hyvät kokemukset rakentavat mieltä, kun taas traumat, vaille jäämiset ja ristiriidat kuormittavat sitä ja sen eheyttä. Mitä kokemaansa ihmisen mieli ei saa riittävästi haltuun otetuksi, sitä se on altis oireilemaan. Se kuormitus, mikä ei mahdu kuppiin, on altis valumaan kupin reunojen yli.
Mitä ihmismieli ylärakenteillaan ei saa käsiteltyä, on valahtaa siis helposti alas ruumiiseen psykosomaattisina oireina tai vaikkapa paniikkioirehdintana. Toki mieli voi turvautua myös muihin oireisiin (kuten vaikkapa masennukseen, maniaan tai eri tyyppisiin ahdistusoireisiin) pyrkien edes jotenkin jäykästi saavuttamaan tasapainon vaikeassa tilanteessa. Mielensisäiset ristiriidat tuottavat ahdistusta, jonka kanssa edes jotenkin toimeen tullakseen mieli turvautuu oireisiin, jotka toimivat enemmän tai vähemmän jäykkinä ratkaisuyrityksinä ahdistuksen aiheuttamassa vaikeassa tilanteessa.
On aivan selvää, että monet psyykkiset kuormitustekijät voivat ulottaa vaikutuksensa myös ruumiiseen. Erityisen selvästi tätä voidaan havaita suurempien traumojen kohdalla, muttei se rajoitu pelkästään niihin, vaan periaatteessa mikä tahansa psyykkinen (ja erityisesti kumuloitunut eli monen eri tekijän vaikutuksesta kasautunut) stressi ja ylikuormitus voivat aiheuttaa jännitettä myös ruumiiseen syystä, että ruumis ja mieli ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Psyykkiset kuormitustekijät voivat kanavoitua ruumiiseen saaden aikaa ”lataumia” ja ”patoumia” eri puolille ruumista. Tyypillisiä psykosomaattisia oireita ovat esim. psyykkisperäinen niska- ja hartiajumi, psyykkisen kuormituksen aiheuttama rintakehän alueen painontunne ja eri tyyppiset kiputilat, joiden taustasyy ei ole mikään ruumiillinen sairaus vaan jokin psyykkinen ristiriita. Näiden lisäksi on lukuisia yksittäisiä psykosomaattisia oireita. Periaatteessa mikä tahansa ruumiin elin tai elinjärjestelmä voi oirehtia psykosomaattisesti.
Psykosomatiikan (eli sen, miten mieli vaikuttaa ruumiiseen) tutkiminen kuuluu psykiatrian alueeseen eikä siis siten ole mitään salatiedettä, uushenkisyyttä eikä huuhaata. Kyseessä ei ole uskonnon harjoittaminen, sillä psykiatria lääketieteen erikoisalana ei kuulu uskonnon vaan maallisen tieteen piiriin. Ihmisen on hyvä ja tarpeellista tulla mahdollisimman hyvin tietoiseksi omasta mielestään, sillä mitä paremmin ihminen tuntee itsensä, sitä paremmat mahdollisuudet hänen on voida psyykkisesti ja sitä kautta välillisesti myös ruumiillisesti hyvin.
Oman mielensä ja ruumiinsa äärelle pysähtyminen ja näiden tarkkailu ei sinänsä ole väärin. Päinvastoin, se kuuluu terveeseen ihmisyyteen. Tämä on syytä sanoa selkeästi, jotta ihmisiä ei orjuutettaisi ihmisten keksimien sääntöjen ja kieltojen alle. Herran apostoli opettaa selkeästi, ettei kristityn tule suostua siihen, että joku laittaa hänelle eteensä ihmissääntöjä kuten ”älä tartu, älä koske ja älä maista” (ks. Kol. 2:20-23).
Jos mietiskelyllä (kutsuttiinpa sitä mindfullnessiksi tai joksikin muuksi) rajoitutaan tarkoittamaan vain oman mielen ja ruumiin tutkistelua ilman mitään ei-kristillistä uskonnollista ideologiaa, on siihen syytä suhtautua neutraalisti. Mutta on toki syytä tiedostaa, että maailmassamme esiintyy myös itämaisilla uskonnollisilla aineksilla höystettyjä meditaatioita. Näihin ei-kristillisiin aineksiin kristityn tulee suhtautua terveellä hengellisellä kritiikillä. Niihin ei pidä lähteä alkaen omaksua vieraan uskonnon opillisia aineksia ja harjoittamaan jostain vieraasta uskonnosta nousevia riittejä. Erilaiset joogat voidaan usein lukea tällaisia aineksia sisältäviksi. Niiden kohdalla ongelmaksi kristillisen uskon näkökulmasta muodostuu niiden tausta, joka herkästi vaikuttaa itse mietiskelyn sisältöön ja muotoon tuoden niihin itämaisesta uskonnollisesta kontekstista kumpuavia hengellisyyttä.
Jumalasta sanotaan, että hän haluaa totuutta ”salatuimpaan saakka” (Ps. 51:8). Totuus pitää yhtä realiteetin kanssa. Realiteetti on sitä, mikä on oikeasti totta. Ihmisen haaste on päästä mahdollisimman hyvin kiinnittymään realiteettiin, tarkasteltiinpa sitten häntä itseään tai jotain hänen ulkopuolellaan olevaa. Sellaiset psykoterapiamuodot, jotka pyrkivät auttamaan ihmistä pääsemään tosiasioiden ymmärtämiseen ja niiden kanssa kosketuksiin, palvelevat realiteettiperiaatetta ja ovat siten totuuden mukaisia. Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotettavaa (1. Tim. 4:4). Tätä voidaan soveltaa kaikkiin ensimmäisen uskonkappaleen (eli luomisen alueen) alaisiin Jumalan lahjoihin, joihin myös lääketiede, psykiatria lääketieteen erikoisalana ja psykoterapiat psykiatrian yksittäisinä hoitointerventioina kuuluvat. Ensimmäinen käsky (Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia) on pääkäsky. Kun kristitty pitää sen ja on herkällä mielellä Jumalan sanan edessä, hän voi näissä puitteissa ottaa Jumalan kädestä myös hänen luomiaan maallisia lahjoja niitä hylkäämättä ja väheksymättä. Hän saa myös luottaa siihen, että Totuuden Henkenä Pyhä Henki johdattaa hänet kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13).
Jos ihminen kokee ruumiillista tuskaa, kumpuaa se aina jostain. Joskus taustalla voi olla jokin ruumiillinen sairausprosessi tai epätasapainotila, mutta aika usein tuskan kokemisen taustalla ovat psyykkiset syyt. Lähtökohtaisesti on hyvä tulla omista psyykkisistä prosesseistaan tietoiseksi. Kun ihminen pääsee pysähtymään oman elämänsä, mielensä, elämänhistoriansa ja tunnemaailmansa äärelle, hän voi päästä pikkuhiljaa enenevässä määrin kohtaamaan ja työstämään omia mielensisäisiä ristiriitojaan. Näin hän voi päästä sisäisesti eheytymään. Sisäiset solmut voivat lähteä aukenemaan ja syvätkin haavat parantumaan. Usein tämä tosin kysyy psyykkistä työtä eli oman elämän ja mielen käsittelyä tavalla tai toisella. Psykoterapia tarjoaa tähän tutkisteluun mahdollisuuden yhdessä psykoterapeutin kanssa. Tätä kautta ihminen voi päästä toipumaan traumoistaan – myös ruumiiseen koteloituneista sellaisista.
Kirjoittaja on pappi ja psykiatri.
