Ikoni

2.8.2017 • Ydinkohdat / I

Ikonilla viitataan kristillisessä jumalanpalvelus- ja hartauselämässä käytettyihin erityisiin pyhiin kuviin. Näiden ikonien merkitys on ollut suuri erityisesti idän ortodoksisessa kirkossa.

Kirkossa vakiintui varhain tapa tehdä erilaisia kuvia. Kuitenkin sisällöstä joka niihin liitettiin oli erilaisia ajatuksia. Perimätiedon mukaan evankelista Luukas oli ensimmäisiä kuvien maalaajia. Jos tämä traditio pitää paikkansa, niin pyhät kuvat tulivat käyttöön jo apostolien ajoista lähtien.

Kristillisessä kirkossa on kiistelty useampaan otteeseen näiden kuvien merkityksestä ja käyttökelpoisuudesta kristillisessä elämässä. Esimerkiksi idän kirkossa käytiin vuosina 726–850 ankara kuvakiista ikonien sallittavuudesta.
Kuvakiistassa ikonien puolustajat näkivät niiden sallittavuuden puolustamisen jatkumona samalle teologialle, jossa puolustettiin kirkkoa monia krisotologisia harhoja vastaan, joita vastaan edelliset ekumeeniset kirkolliskokoukset olivat taistelleet.
Edellisistä harhaopeista poiketen ikonoklasmi eli kuvien kieltäminen ei kuitenkaan syntynyt teologien keskuudessa, vaan sen aloitteentekijä oli keisari Leo Isaurilainen. Olennaista onkin kiistan ymmärtäminen ainakin ikonien puolustajien osalta osana kristologiaa. Ikonoklasmi oli heidän mielestään yksi tapa kieltää inkarnaation todellisuus.

Voidaan nähdä, että ikoneihin kohdistuva polemiikki on usein ollut yksioikoista. Esimerkiksi on mahdollista, että tooran kuvakieltoa luetaan liian suoraviivaisesti. Toorassa kyllä kielletään selvästi kuvien tekeminen niiden palvomista varten (2. Moos. 20), mutta myöhemmin kuitenkin annetaan myös käskyjä kuvien valmistamisesta esimerkiksi pyhäkön esineistön yhteyteen.

Voidaan myös ottaa huomioon, että Uudessa testamentissa apostolit kirjoittavat siitä miten Kristus on Jumalan kuva, lihaksi tullut elämän sana, jonka voimme lihallisin silmin nähdä. Juuri tämän vuoksi ikoniriita linkittyy vahvasti yleiskirkolliseen kristologiaan. Tästä johtuen ei inkarnatorisuutta korostava luterilainenkaan traditio suhtaudu ikoneihin negatiivisesti sinänsä, vaan joihinkin sen erityisesti kansanhurskaudessa saamiin muotoihin. Samalla suhtaudutaan varauksella joihinkin ihmekertomuksiin ikoneihin liittyen.

Luterilaisilla ja idän ortodokseilla on asiassa kuitenkin paljon yhteistä perustaa. Molemmilla on ajatus Kristuksen reaalisesta läsnäolosta kirkossansa. Luterilaisuushan kävi samaa kiistaa kuvien käytöstä reformaation vasemman laidan kanssa. Kun jyrkkä kalvinilaisuus alkoi jyrätä kirkkoja pakkotoimin kuvista ja muista liturgisista esineistä tyhjiksi ja pyrkivät kaikista riiteistä ja seremonioista alastomaksi riisuttuun uskontoon, luterilaiset vastustivat tätä tiukasti. Tilanne johti siihen, että niin kuvista kuin seremonioistakin tuli luterilaisille vielä entistä painavampi identiteettikysymys. Luterilaisten perussuhtautuminen kirkollisiin kuviin on siis hyvin myönteinen.

Aihepiiri on kiehtova ja ymmärrettävistä syistä houkuttelee monia rationalismin ajan luentosalimaisiin kirkkosaleihin väsyneitä kristittyjä kääntymään kohti itää.
Ortodoksisesta ikoniteologiasta voisi olla paljon omaksuttavaa. Esimerkiksi aivan terveellisiä ja pohdinnan arvoisia lienevät Johannes Damaskolaisen ajatukset kuvista apuna jumalallisen toiminnan mieleen muistuttamisessa, taikka innostajina seuraamaan ennen eläneiden pyhien miehuullisuutta, uskoa ja hyveitä.

Samalla on kuitenkin painotettava, että luterilaisesta näkökulmasta ortodoksiseen ikoniteologiaan liittyy monia kysymyksiä. Tässä yhteydessä ei tarvinne mennä edes ortodoksisessa kansanhurskaudessa esitettyihin ilmiöihin esimerkiksi ihmeitä tekevistä ikoneista, jotka varjelevat onnettomuuksilta tai parantavat sairauksia.

Ortodoksien ikoniteologiassa näkyy lopulta eräänlainen uusplatonistisesti virittynyt ajattelu, jossa ikonin nähdään olevan eräänlaisessa jatkuvuussuhteessa esittämänsä asian kanssa. Käytännössä ikoneita pidetään tietyllä tavalla sakramentaalisina välineinä, joissa Kristus tai pyhät ovat läsnä ja jotka johdattavat kristittyjä heidän mahdollisuuksiensa mukaan jumalalliseen näkemiseen, ja joiden mietiskelyssä kristitty voi päästä osalliseksi taivaallisesta maailmasta, ikään kuin nousemaan siihen. Ortodoksisen itseymmärryksen mukaan, ikoni on ikkuna toiseen maailmaan. Siten on myös todettava, että tällä tavalla ikonien käyttö kaikessa historiallisuudessaan, kauneudessaan ja koskettavuudessaankin edustaa yhtä niistä ortodoksiteologian piirteistä, joissa Raamatun ilmoituksen ja Kristuksen asetuksen ohi jumalanpalveluselämään tuodaan uusia, ihmislähtöisiä tapoja päästä osalliseksi jumalallisesta. Luterilaisuus haluaa vaalia kuvia, mutta ei voi tunnustaa oikeana edellämainittua käsitystä niiden sakramentaalisesta luonteesta.

Yhtäältä siis ikonografisessa ilmaisussa on paljon oikeaa ja hyvää, josta mekin voisimme oppia ja ehkä jopa oikein ymmärrettynä soveltaa. Toisaalta on välttämätöntä huomata, että ortodoksiseen ikoniteologiaan kuuluu erottamattomana osana myös sellainen sakramentaalinen kaiku, joka ei yksinkertaisesti ole sovitettavissa yhteen raamatullis-luterilaisen teologian kanssa.

Ks. myös Jumalan kuvaaminen


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos