Nicky & Sila Lee: Isän ja Äidin käsikirja. Suom. Merja Pitkänen. Päivä Osakeyhtiö: Porvoo 2011.
Nicky ja Sila Lee kirjoittivat vuonna 2009 Isän ja äidin käsikirjan, jonka vuonna 2011 Päivä kustansi ja Merja Pitkänen käänsi suomeksi. Tartuin kirjaan tuttavan suosituksesta ”kevyempänä kesälukemisena”. Isyys ja äitiys on tehtävä, johon joudumme käytännössä valmistautumattomina. Kun tuomme vastasyntyneen vauvamme kotiin sairaalasta, monille meistä alkaa valjeta: tämä on äärimmäisen tärkeä tehtävä, eikä meillä ole paljoakaan aavistusta siitä, mitä meidän pitäisi tehdä. Nicky ja Sila kirjoittavat kirjan johdannossa: ”Vanhemmuudessa on paljon samaa kuin koskenlaskussa. Pyyhkiydymme virran vietäväksi – joskus hallitsemattomasti – vailla mitään mahdollisuutta pysähtyä tai astua pois kyydistä. Joskus meitä eteenpäin sinkoavat voimat tuntuvat ylivoimaisilta, ja odotamme kaatuvamme millä hetkellä hetkellä hyvänsä… Joskus nautimme matkasta kaikki yhdessä. On myös hitaan edistymisen vaiheita, jolloin maisemat eivät vaihdu, ennen kuin vauhti jälleen nopeutuu… Meidän on kuitenkin itse tehtävä päätökset – pidämme itse perää, olemme vastuussa perheen ohjaamisesta joen jokaisen osuuden läpi. Joskus kuljetamme luottavaisia matkustajia, toisinaan kapinoivaa miehistöä.” Tällaiseen koskenlaskuun Nickyn ja Silan kirja tarjoaa paljon neuvoja ja käytännön esimerkkejä lasten kasvatuksen arkeen. Kirjan arvoa voisi luonnehtia myös yhden kirjan suosittelijan Canterburyn arkkipiispa Rowan Williamsin sanoin: ”Kun tunnustamme yhä selkeämmin, miten välttämätöntä on tarjota helposti omaksuttavaa ja rehellistä ohjausta vanhemmuuteen yhteiskunnassa, joka on niin sekasortoinen kuin omamme on ja jossa lasten hyvinvointi on huolenaiheena, Nickyn ja Silan kirja on todellinen lahja.”
Kirja jakaanutuu viiteen osaan. Ensimmäisessä osassa kysytään, miten perheet toimivat. 1. luvussa motivoidaan lukijaa ja johdatellaan aiheeseen otsikolla ”Miksi pethe on olemassa?”. Toisessa luvussa käydään läpi terveen perhe-elämän rakennusaineet. Kirjoittajat nostavat esiin lasten kanssa olemisen, leikkimisen sallimisen ja siihen rohkaisemisen ja hyvien tapojen ja rutiinien luomisen. 3. luvussa pohditaan yhteisen perheajan merkitystä, 4. luvussa poraudutaan sisarussuhteiden kiemuroihin.
Kirjan toisessa osassa isona aiheena on lasten tarpeiden täyttäminen. Kirjoittajat esittelvät viisi tapaa osoittaa rakkauttaan (sanat, kahdenkeskinen aika, kosketus, lahjat ja teot ) ja näistä tavoista muodostuu toisen osan luvut.
Kirjan kolmannessa osassa aiheena on luoteenkasvatus rajoja asettamalla. Yhdeksännessä luvussa kyse on kurinpidon perustasta. Sitten seuraavissa luvuissa esitellään eri ikäisille lapsille sopivia rajoja. Ensin 0-5 vuotiaat, sitten 6-10 vuotiaat, 11-13 vuotiaat ja viimeisenä nuoret.
Kirjan neljännessä osassa nevotaan miten autetaan lapsia tekemään hyviä valintoja erilaisissa asioissa. 14. luvussa käsitellään lasten ja vanhempien vihaa, 15. luvussa keskitytään stressiin, masennukseen ja syömishäiriöihin, 16. luvussa on aiheena seksi ja seksuaalisuus, 17. luvussa alkoholi ja muut päihteet, 18. luvussa raha, tv ja internet.
Kirjan viidennessä ja viimeisessä osassa aiheena on uskomme perusteiden ja omien arvojemme siirtäminen eteenpäin. 19. luvussa käsitellään perheen identiteettiä. 20. luvussa ollaan isojen kysymysten äärellä, 21. luvussa kysytään miten voisi rakentua lapsen hengellinen elämä.
Kirjan kantavana ajatuksena on lapsen ehdoton rakastaminen sellaisena kuin hän on. Tällä tavalla luodaan lapselle terveen itsetunnon perusta, jotta hän tuntisi itsensä rakastetuksi, luottaisi itseensä ja muihin, mutta osaisi myös laittaa terveet rajat suhteessa omiin ja toisten mielihaluihin. Ehdottoman rakkauden kirjoittajat katsovat myös suojelevan kaikennäköisiltä sudenkuopilta ja nykypäivän yhteiskunnan ja kulttuurin omituisuuksilta. Terveen itsetunnon omaava lapsi/nuori pystyy siis paremmin vastustamaan esimerkiksi kiusaamista ja kristillisten arvojen kyseenalaistamista. Kyse ehdottomassa rakkaudessa ei ole kuitenkaan tässä kirjassa siitä, että kaikki pitäisi hyväksyä. Vaikka et hyväksyisi jotain mitä lapsesi tekee, lasta voi ja pitää silti rakastaa. Rakkautta on myös vääristä valinnoista varoittaminen ja rajojen asettaminen.
Makuasioista ei hirveästi kannata kiistellä, joten en ala kritikoimaan niitä. Perusotteeltaan kirja on hyvä alallaan. Pastorina kuitenkin joudun puuttumaan siihen, että kirjan ajatus seurakunnan tai jopa kirkkokunnan vaihtamisesta lasten tarpeiden perässä ei ole terve. Kirjoittajien kriteeri näyttää olevan, että seurakunta, jossa lapset viihtyy on hyvä, muulla ei niin väliä. He kirjoittavat: ”Emme ole aina pysyneet samassa kristillisessä kirkkokunnassa, ja vaikka jumalanpalvelusten tyyli oli meille vieras yhdessä seurakunnassa, jossa kävimme, se sopi meille perheenä, sillä lapset kokivat olevansa kotonaan.” Oikeat kriteerit seurakunnan valintaan ovat missä seurakunnassa evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein toimitetaan. Jos tällaisessa seurakunnassa ei esimerkiksi ole lapsille mitään, niin voit miettiä ja rukoilla voisitko sinä olla sitä mahdollistamassa? Ensimmäinen reaktio ei-pakollisten asioiden ollessa huonosti ei pidä olla että ’vaihdanpas seurakuntaa’, vaan mitä minä voisin tehdä asian hyväksi.
Toisaalta kirjoittajien neuvoissa perheen hengellistä elämää kohtaan on myös paljon hyvää. He esimerkiksi kertovat sanoneensa lapsilleen ”näin meidän perheessämme tehdään [käydään siis kirkossa] ja että aivan niin kuin meidän maassamme kaikki lapset käyvät koulua saadakseen opetusta, halusivatpa tai eivät, meidän perheessämme me vanhemmat vaadimme, että lapset käyvät kirkossa, jotta heidän hengellinen ymmärryksensä kehittyisi.” Kirjoittajat myös aivan oikein toteavat että ”[u]sko on helpommin tarttuvaa kuin opetettavissa. Lapsiin vaikuttaa eniten se, mitä he näkevät. Meidän vanhempien keskinäinen suhde miehenä ja vaimona sekä suhteemme kehen tahansa toiseen aikuiseen puhuu lapsille valtavan paljon uskomme aitoudesta. Jos me, jotka väitämme olevamme kristittyjä, olemme epäystävällisiä ja epäkunnoittavia toisiamme kohtaan, kristillisellä uskolla ei ole lastemme silmissä paljon merkitystä, vaikka rukoilisimme usein, lausuisimme ruokarukouksen, lukisimme Raamattua ja veisimme lapset kirkkoon.”
Kirjassa ei sinällään ole mitään hirveän uutta, vaan vanhoja hyviä ajatuksia esitetään tuoreesti, helppolukuisesti ja huumorilla. Kirjan perusajatukset ovat lasten kasvatusta ja perhe-elämää käsittelevään kirjallisuuteen perehtyneille varmasti tuttuja. Kuitenkin juuri kirjan helppolukuisuus ja elämän läheisyys yhdistettynä vankkaan tietoon tekee siitä suositeltavan. Varmaankaan kukaan ei ole kaikkien kirjassa esitettyjen ajatusten kanssa samaa mieltä ja kirjoittajatkin tunnustavat, että kaikki ei sovi kaikille. Siksi kirjoittajatkin kehottavat valikoimaan sen, mikä itse kunkin perheelle sopii. Kirjan päälinjat ovat kuitenkin tutustumisen ja pohtimisen arvoisia. Ainakin tälle isälle tarttui mukaan yhtä jos toistakin käyttökelpoista.
