Jari Jolkkonen: Ymmärrystä etsivä usko. Kulttuurin, tieteen ja uskon vuoropuheluja. Väyläkirjat 2022.
Sain joululahjaksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispan Jari Jolkkosen uuden kirjan Ymmärrystä etsivät usko – Kulttuurin, tieteen ja uskon vuoropuheluja. Jolkkosen kirja on kokoelma artikkeleita, jotka hän on kirjoittanut viimeisen kymmenen vuoden aikana toimiessaan Kuopion hiippakunnan piispana. Kirjan 20 artikkelia on jaettu kolmeen kategoriaan:
1 Kristinusko ja ihmiskuva,
2 Kristinusko ja politiikka ja
3 Kristinusko ja spiritualiteetti.
Kaikista kategorioista löytyi sekä itseäni kiinnostavia että vähemmän kiinnostavia artikkeleja. Esimerkkeinä kiinnostavista voisin mainita uskonnon ja terveyden suhde, Kirkon usko ja tieteellinen maailmankuva, Martti Luther – ensimmäinen musiikkiterapeutti, Kaste, usko ja kääntymys ja Seitsemän teesiä evankelioimisesta.
Jolkkonen on syvällinen teologi ja ajattelija, joka uskaltaa myös sanoa asioita ääneen, eikä aina päästä lukijaansa helpolla. Kirja on helposti luettava, eikä missään tapauksessa kuiva. Paitsi vähemmän tutuista sain uusia oivalluksia myös tutuista aiheista. Niistä kaksi seuraavaksi.
Ville Auvinen kertoi Suomen teologisen instituutin syksyn 2022 avajaisien keskustelupaneelissa Jolkkosen esittäneen kirkolliskokouksen yhteydessä, että Uuden testamentin verbin “evankelioida” (ευαγγελιζω) toiminnan kohde olisi lähes aina Uudessa testamentissa datiivissa. Tätä en silloin ymmärtänyt, mutta nyt kirjan sivuilta tavatessa hitaampikin saa kiinni mitä Jolkkonen tarkoitti. Esimerkiksi Apt. 8:35: “Niin Filippus avasi suunsa ja lähtien tästä kirjoituksesta julisti hänelle evankeliumia [εὐηγγελίσατο αὐτῷ] Jeesuksesta.” Filippus ei siis evankelioi “häntä” vaan “hänelle” (ei siis hoviherraa, vaan hoviherralle).
Suomen kielessä kun usein puhutaan akkusatiivissa eli esimerkiksi evankelioin Jehkimon tai Jehkimoa. Hyvä esimerkki Jolkkosen mukaan
“tästä on Kansanlähetyksen perinteinen tunnuslause: ’Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja’.” Jolkkonen jatkaa: “Kreikan kielessä asia on toisin. Kun käytetään verbiä euaggelizo, se jolle puhutaan, on melkein aina datiivi — lauseopillisesti epäsuora objekti. Niinpä kreikassa evankelioidaan jollekin henkilölle tai joillekin ihmisille […] Jos siirrämme tämän ilmaisutavan suomen kieleen, Kansanlähetyksen tunnuslause kuuluisi seuraavasti: ’Evankelioikaa kansalle, jotta se evankelioisi kansoille.’”
Jolkkonen katsoo, että suomenkielinen ymmärrys evankelioinnista johtaa helposti kielteisiin sivumerkityksiin manipuloinnista, käännyttämisestä tai siitä, että ihmiset aletaan nähdä vain käännyttämisen kohteina. Jolkkosen mukaan “alkukieli muistuttaa meitä siitä, mitä tämä evankelioiminen on: se on hyvän sanoman julistamista, kuuluttamista tai kertomista ihmisille. Siihen kuuluu ihmisten kohtaaminen, kunnioittaminen ja palvelu. Alkukielessä ei ole sitä kielteisen sivumerkityksen vaaraa, mikä on suomen kielen sanassa ’evankelioiminen’.” Vaikka ajattelisimme, että ilosanoma Kristuksesta on parasta mitä ihminen voi ottaa vastaan, tämä silti on innostavampi näköala.
Lisäisin itse tähän Jolkkosen ajatukseen evankelioinnista sen mahdollisen teologisen tausta-ajatuksen, että jos julistan evankeliumia tai evankelioin Jehkimolle (en siis Jehkimoa), niin evankeliumi tekee mitä tekee, en minä. Varsinainen työ siirtyy oikeaan osoitteeseen eli Kristukselle, ja julistaja jää vain välikappaleeksi. Tällöin myös tulosvastuu jää oikeaan osoitteeseen eli Kristukselle.
Toiseksi, olen vuosien saatossa miettinyt silloin tällöin jumalanpalvelusmusiikin teemaa. Silti Jolkkonen onnistuu kiteyttämään jotakin itselleni merkityksellistä. Jolkkosen mukaan luterilainen kristinusko antaa suuren armon ihmisen tunne-elämälle, hän siteeraa Martti Lutheria: “Jos tahdot lohduttaa murheellista, kauhistuttaa iloista, rohkaista epätoivoista, nöyryyttää ylpeää, rauhoittaa kiihtynyttä […] mikä olisi parempi keino siihen kuin musiikki?” Viitaten Augsburgin tunnustuksen puolustukseen Jokkonen viittaa, että myös siellä annetaan tunne-elämän muutokselle suuri merkitys. Vaikka näin on, Jolkkonen heti perään tarkentaa hyvin:
“Kirkkomusiikin tehtävä ei kuitenkaan ole vain liikutuksen tuottaminen. Sitä harjoitetaan ’Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi.’ Sen tarkoituksena on kiittää Jumalaa ja palvoa häntä. Lisäksi se on aina yhteisöllistä: ei ole kyse vain minun musiikkimaustani, vaan siitä, että meidän yhteinen rukouksemme saa yhteisen sävelen. Jumalanpalveluksen uudistamisessa yksi keskeinen periaate on sisältölähtöisyys: musiikin on ilmaistava jumalanpalveluksen sisältöä. Kuten moraalissa on pyrittävä sanojen ja tekojen sopusointuun, musiikissa on pyrittävä sanojen ja sävelen sopusointuun. Mitä paremmin sävel ilmaisee sanan sisältöä, sitä paremmin se sopii jumalanpalvelukseen.”
Monien omien sekaisten pohdintojeni keskelle Jolkkonen tässä sanoo muutamassa lauseessa paljon siitä, mitä olen itse yrittänyt lausua liian monella lauseella.
Kirjan äärellä jäin kuitenkin kaksijakoisiin tunnelmiin. Olen aina pitänyt Jolkkosta varsin hyvänä teologina. Hänen tutkimuksensa uskon ja rakkauden sakramentti – Opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa on erittäin suositeltavaa luettavaa, joten ei tullut yllätyksenä, että kirjassa oli paljon hyvää, josta rakentua ja jota pohtia. Toisaalta siitä tulee esiin se paine, missä Jolkkonen kansankirkon piispana on, ja johon hän sitten näyttää joutuneen kehittämään omat selviytymiskeinonsa. Annan kaksi esimerkkiä.
Jolkkonen kirjoittaa: “Heti aluksi on syytä todeta viisi periaatetta, miten Suomen evankelisluterilainen kirkko asemoi itsensä suhteessa politiikkaan ja puolueisiin. Ensiksi kirkon opetus, työ ja koko elämä perustuu kirkon tunnustukseen. Se on ilmaistu Raamatussa ja niitä oikein selittävissä ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa.” Tässä kohtaa hieraisin silmiäni ja hämmästelin, että ihan oikeinhan Jolkkonen kirjoittaa. Onko Jolkkonen oikeasti tätä mieltä? Kirkon tunnustus on kirkolle tärkein tekijä, kun mietitään, mikä on oikein tai väärin poliittisissa tai politisoituneissa kysymyksissä. Sitten kuitenkin luin eteenpäin: “Jo korkean ikänsä ja käsittelemiensä aihepiirien takia ne eivät anna suoria vastauksia nykyajan eettisiin ja poliittisiin ongelmiin.” Vaikka sitten Jolkkonen vielä kerran ’himmailee’ puhumalla tunnustuksen kuitenkin antavan “sävellajin” sille tavalle, jolla kirkko soveltaa ns. luonnollista moraalilakia eri kysymyksissä, asiasta jää ristiriitainen olo. Toisaalta Jolkkonen tietää miten asiat ovat, mutta ei pysty syystä tai toisesta pitämään siitä kiinni. Hän joutuvan redusoimaan Raamatunkin historialliseksi dokumentiksi, jolla ei näytä olevan tosiasiallista arvoa. Käsitys Raamatusta, Jumalan sanasta, ajattomana ja muuttumattomana totuutena ei näytä kuuluvan Jolkkosen ”periaatevalikoimaan”. Kuitenkin jostain Raamatun ja kirkon tunnustuksen sivuilta löytyy “Kristuksen kokonaisvaltainen evankeliumi”. Mitähän tällä enää tarkoitetaan Raamatun arvovallan raunioilla. Toki on minunkin ’himmailtava’, että Raamattu ei kerro esimerkiksi miten meidän pitäisi suhtautua sosiaaliseen mediaan, mutta monenlaisia ohjeita Raamattu antaa siihen, miten kaikkien sosiaalisen median käyttäjien elämä olisi paljon mukavampaa.
Toiseksi Jolkkonen kirjoittaa liittyen tieteellisen maailman ja kirkon uskon suhteeseen:
“Erilaisista käsityksistä tiedon hankinnassa ja sen käytöstä huolimatta tiede ja kristillinen usko puhuvat samasta todellisuudesta. Jo tämä haastaa uskon ja tieteen vuoropuheluun. Tiede antaa luotettavaa tietoa todellisuudesta, mutta se ei anna sellaisenaan vastauksia ihmiselämän syvimpiin eksistentiaalisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Kristinusko tahtoo pelastaa maailman, mutta käsityksen maailmasta täytyy olla uskottava ja parhaimpaan tietoon perustuva. Siksi uskon, että tieteellinen maailmankuva ja kristillinen usko ovat yhteensopivia ja toisiaan täydentäviä. Ja vielä enemmän: tiede ja usko tarvitsevat toisiaan.”
Toisaalta on ihan oikein ajatella, että tiede ei ole vihollinen ja että tiede ja kristillinen usko puhuvat samasta todellisuudesta. Sanoisin niinkin, että luomakunta ja rehelliset havainnot luomakunnasta eivät voi olla ristiriidassa keskenään. Mutta käsityksen maailmasta ei tarvitse olla tieteen valtavirran silmälaseilla katsottuna uskottava. Edes tieteen tulosten uskottavuus ei ole mikään itsestään selvyys. Tässä kirjassa Jolkkonen vaikuttaa välttelevän kysymystä luomisen ja evoluution suhteesta, mutta monessa kohden jännitteen voi aistia.
Jolkkosen selviytymiskeino näyttää olevan tällaisissa kysymyksissä, joissa tiede ja usko monien silmissä näyttävät olevan vastakkain, jakaa itsensä kahtia tieteelliseen maailmankuvaan ja kristilliseen maailmankatsomukseen, jonka seurauksena Jolkkonen asettuu mm. evoluutioteorian kannalle. Tämän jaottelun Jolkkonen tiivistää seuraavalla tavalla: “Maailmankuva on käsitys maailmassa vallitsevista ilmiöistä. Se muodostuu, kun havaittavaa maailmaa selitetään esimerkiksi biologian ja fysiikan keinoin”. Maailmankatsomus sen sijaan vastaa Jolkkosen mukaan kysymyksiin, joihin tiede ei voi ottaa kantaa. Sellaisia kysymyksiä on paljon, ja ne ovat tärkeitä. “Mistä olemme tulleet? Miksi olemme olemassa? Mikä on kaiken tarkoitus? Onko luomakunnalla arvoa? Miten toimia oikein? Kuinka jaksan pahan kohdatessa? Nämä ovat fiksuja ja hyviä kysymyksiä, mutta luonnontieteellinen metodi ei anna niihin vastauksia.”
Kokonaisuutena kirja on lukemisen arvoinen. Joidenkin kohtien puolesta suositeltavaa luettavaa, jos olet kiinnostunut kolmen ison otsikon, kristinusko ja ihmiskuva, kristinusko ja politiikka, kristinusko ja spiritualiteetti mukaisista aiheista. Kirja vaatii joissakin kohdin jonkinlaista käsiteltävien asioiden tuntemista sekä taitoa suodattaa sanottua. Antoisia lukuhetkiä!
